Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta?: Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta

 

 Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta?: Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta

Gaudeamus 2024, 236 s.

(Kansi: Perttu Lämsä)

 

Jotain omasta lukijaprofiilistani (ja yhteislaulusta)

Tutkimusten mukaan minun ei pitäisi paljoakaan lukea, puhumattakaan kirjoittaa. Olen mies ja asun Itä-Suomessa vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Olen kouluttautunut alun perin putkiasentajaksi ja myöhemmin lähihoitajaksi ja tehnyt lääkintävahtimestarin työtä. Isä oli sairaanhoitaja mielisairaalassa ja terveyskeskuksessa, äiti perhepäivähoitaja ja myöhemmin lähihoitaja kotihoidossa.

Opin lukemaan vasta toisella luokalla, enkä pitänyt koulun lukutehtävistä. Jostain syystä sain kuitenkin toisen luokan päätteeksi stipendin. Olisikohan opettaja tuossa kohtaa hyvitellyt minuun käyttämäänsä ruumiillista väkivaltaa, sain nimittäin ekaluokalla tukkapäästä kesken epäonnistuneen yhteislaulutilaisuuden. Kukaan ei ollut kuritusta näkemässä. Kumma kyllä aloin lukea, kun lopulta opin tuon taidon, ja kävin kirjastossa, sekä pidin ainekirjoittamisesta, mutten saanut vastakaikua ilmeisen heikkotasoisille räpellyksilleni. Räjähdykset ja liikkuvasta autosta heittäytymiset eivät olleet opettajan juttu. Huomion ja panostuksen herättämiseksi ei pelkkä into ja kiinnostus tainnut riittää.

Nykyistä suhtautumistani lukemiseen ja kirjoittamiseenkin puoltaa äidin tapa lukea iltasatuja ja keksiä niitä itsekin. Tämä tapahtui yhteistyössä allekirjoittaneen kuulijan kanssa. Ehdotin aiheita ja muutoksia sadun edetessäkin. Sellaista editointia. Isä oli kirjakerhossa ja se perheen himolukija, kuten 40- ja 50-luvuilla syntyneet usein ovat, ainakin siis suhteessa nuorempiin nykyikäpolviin. Tämä selviää käsillä olevasta kirjasta. Isä muuten tyrkkäsi ensimmäisen aikuistenromaanin käsiini, kun valittelin lukemisen puutetta. Se oli Ken Follettin Neulansilmä. Olin jotain 10 tai vähän päälle.

 

Armotonta faktaa

Se minusta. Innostuin Tampereen yliopiston sosiologian dosentin Riie Heikkilän kirjasta Miksi lakkasimme lukemasta? Takakansi podcastia ylläpitävän Marko Suomen somepäivityksen perusteella. Heikkilän tutkimusten tulos ja tärkein väite on, että suomalaisten lukeminen on vähentynyt hiljalleen kautta linjan. Aikaisempaa enemmän tuo harrastus ja taito on jakautunut koulutustason ja sukupuolen mukaan. Lukeminen on korkeakoulutettujen naisten puuhaa. Piste! Miesten ja poikien lukeminen on vähentynyt entisestään. Toinen piste!

Lukuharrastus periytyy, niin kuin kulttuuriosallistuminen ylipäätään. Koulujen opetussuunnitelmissa korostuu ylempien luokkien suosimat kulttuurin muodot, niiden etunenässä juurikin lukeminen. Jos reppunsa kanssa kouluun raahustava duunariperheen vesa ei ole saanut lukemisen eväitä kotoaan, jää hän auttamatta ulkoradalle. Ja näinhän se usein valitettavasti on. Iskän ja äiskän kirjahyllyn koko ratkaisee. Se ja asenne. Ja lapselle lukeminen. Sekin painottuu eliittiin.

 

Lukijaprofiileista ja asenteista yleisesti

Kirjan kirjoittaja on jaotellut vähän tai ei ollenkaan lukevien lukemista koskevat puhetavat kolmeen kategoriaan; hyväksyväksi, käytännölliseksi ja uhmakkaaksi. Lukemisesta hyväksyvästi puhuvat alemman yhteiskuntaluokan (kyllä, kirjassa käytetään luokittelua, koska lokerot ovat kivoja ja käteviä) edustajat todellakin lukevat ja saattavat tuntea klassikoitakin aina siteeraukseen saakka. Huono uutinen on, että parhaimmillaankin, kun tällainen ”vähäisillä lukemisen resursseilla varustettu” kansalainen lukee haastavaa klassikkoa tai muuten vaikeaa ja opettavaista kaunokirjallisuutta, hän vain imitoi korkeammin koulutettua kanssalukijaansa. Tällainen väite kirjassa todella on. Se tulee ranskalaiselta sosiologi Pierre Bourdieulta. Totta kai ranskalaiselta! En avaa tuota huudahdustani. Muutenkin tältä vuonna 1930 syntyneeltä ja vuonna 2002 kuolleelta tyypiltä on tullut jäätäviä heittoja. Ihan kiinnostaisi lukea häntä, tosin siinäkin vain matkisin itseäni lukeneempia, niin kuin matkin Miksi lakkasimme lukemasta? teoksenkin parissa. No, eipäs nyt uhriuduta.

Tuo uhmakas puhetapa on kiinnostava. Vaikeaa kaunokirjallisuutta ja korkeakulttuurisia teoksia lukevia korkeasti kouluttautuneita arvostellaan hienostelijoiksi, heistä tehdään pilaa ja heidän lukuharrastustaan pidetään elitistisenä. Puhetavasta erottuu jopa vihamielisiäkin piirteitä ja perusteluja omalle lukemattomuudelle. Arvostelua tapahtuu myös keskiluokkaisten ja työväenluokkaisten sisällä. Kommentoijat haluavat erottua joukosta. Heikkilä puhuu symbolisista rajoista, sekä ylös-, että alaspäin. Kyllä eliitti ja korkeasti koulutetutkin haluavat erottua ja mitä enimmässä määrin. Heille lukeminen on statussymboli, joka näyttäytyy monimutkaisiin kirjoihin tarttumisena. Siitäkin on olemassa oma tutkimuksensa ja se löytyy kirjan lähdeviitteistä.

 

Mistä ilahduin ja mitä jäin kaipaamaan

Erityisen hienoksi ja arvokkaaksi Heikkilän teoksen ja tutkimukset tekee vähän tai ei ollenkaan lukevien, sekä vaihtoehtoisten lukemisen tapojen huomiointi. Sekatavaraliikkeiden kuvastot, sanoma- ja aikakausilehdet, jopa keltaisen lehdet, sekä sosiaalinen media ja sinne upotetut linkit ajankohtaisuutisiin. Oikeastaan kukaan ei ole täysin 100% lukematon. Digitalisaation myötä lukeminen on siirtynyt koko ajan lisääntyvästi sähköiseen muotoon. Senkin suhteen kouluttautuneemmat naiset ovat edelläkävijöitä.

Yhtä jäin kaipaamaan, nimittäin huomiota tietokonepeleille ja niiden vaikutukselle lukutottumuksiin. Tiedän ja tunnen vähän kouluja käyneen miehen, joka tekee rakennustöitä Helsingin kaupungille ja täyttää vapaa-aikansa tietokonepeleillä, ruuanlaitolla ja lukemisellakin. Pelit ovat usein juonellisia ja tarinaa viedään joskus luettavalla välikuvauksella eteenpäin. Ja vieläpä englanniksi. Tämän seurauksena tämä nostamani lukijatapaus (Pohjois-Karjalan kasvatti) lukee esimerkiksi H. P. Lovecraftin tuotantoa alkuperäiskielellä ja tekee oivaltavia tulkintoja lukemistaan kirjoista, ajan ilmiöistä tai vaikkapa katsomistaan elokuvista. Tämä kaikki ilman somepostauksia tai asian julistamista. Luulen, ettei hän ole lajinsa ainoa.

 

Tilastopoikkeamia, haaveita ja ihmetyksen aiheita

Muutama tilastopoikkeama on vielä mainittava. Ero korkeasti koulutettuihin naisiin kaventuu jonkin verran edelleen sanomalehtien ja tietokirjallisuuden kanssa. Vähän vaatimattomammin kouluttautunut miessukupuolinen todellakin tarttuu mielellään tietokirjoihin. Vähän outona pidän kirjan huomiota kirjaston käyttäjien suhteen. Siinäkin suhteessa korkeasti koulutetut naiset erottuvat edukseen, vaikka kirjastojen loputtomat hyllymetrit ovat kaikkien käytettävissä, eivätkä maksa mitään. Haluaisin niin mielelläni nähdä buumin, jossa työläis- ja keskiluokka innostuisi lukemaan ja tekisi sen näyttävästi. Mitä sitten väärin ymmärryksestä! Tämä sanottakoon, jos joku sitä pohtii. Kirjathan kirjoittavat itsensä uusiksi lukijan päässä, sanotaan. Väärinymmärryksiä ei ole olemassa.

Itse olen yrittänyt olla tämän suhteen jonkinlainen roolimalli. Tietoni löytyvät esimerkiksi Lukukeskuksen kirjailijaluettelosta ja olen lupautunut tekemään vierailuja nimenomaan lähtökohtieni näkökulmasta. Kirjastovierailuissa on vain se ongelma, ettei haluttu yleisö ja minä kohtaa siellä. Pitäisi mennä nuorisotaloille, ammattikouluihin tai vaikka jonnekin Pertsan pajalle. Uhmakkuus on mahdollista kääntää mielekkääksi energiaksi. Luetaan ja tulkitaan lukemaamme, vaikka piruilumielessä, eikä välitetä alentavista kommenteista tai meidät ohittavista opettajista. No eivät kaikki… ja niin poispäin. Pitäisi yrittää päästä irti ikävistä koulumuistoista. Sitä paitsi minulla oli aivan mahtava äidinkielenopettaja opiskellessani lähihoitajaksi.

 

Pohdintaa

Miksi sitten näin on, että oppineet naiset lukevat tykimmin? Kirjassa esitetään yhtenä syynä naisten yleistä taipumusta osallistua kulttuuririentoihin aktiivisemmin kuin miehet. On sille löydetty stereotyyppisiäkin selityksiä. Kulttuuri sanelee, mitä pojat tai tytöt voivat harrastaa ilman kieroon katsomista. Fiktion lukemista pidetään kuulemma feminiinisenä puuhana. Omana pohdintanani mietin itse kirjallisuuden muutosta. Vaikka kirjallisuuskin on yksi taiteenmuoto, määrää siinäkin markkinatalouden lait. Väitän, että kirjailijat ovat alkaneet naputella ja kustantajat kustantamaan paremmin naislukijoihin uppoavaa tavaraa. Dekkareissakin eletään niin sanotun cozy crimen aikaa. Ihmissuhteet ja vaikkapa puutarhanhoito painottuvat toiminnan sijaan. Jopa sanomalehtien sisältö on muuttunut. Pitkiä juttuja aviokriiseistä, sairauksista ja menetyksistä selviämisestä, kotien värimaailman esittelyä, feel goodia ja vaihtoehtohoitoja. Onneksi sieltä vielä löytyy ne perinteiset paikallisuutiset, kuinka pelastuslaitos pelasti lehmän lieteojasta. Siinä sitä on vielä jotain! Onko muuten nykyään enää työläiskirjailijoita? Ehkä pitäisi olla. Epäilen myös, että miesten lukutottumusten arvostelu ei hirveästi innosta tarttumaan kirjaan. Miehethän lukevat tyypillisesti mieskirjailijoiden tuotoksia. Väärin luettu? Tästä ongelmastahan ollaan pääsemässä pikkuhiljaa eroon. Jos pojat eivät lue, ei heistä tule kirjailijoitakaan. Tulevaisuus huolestuttaa.

 

Erityismaininta ja salainen harrastus

Ja vielä, jos jaksoit lukea sekavan sepustukseni tänne saakka, haluan antaa palkinnon kirjan Nr. 1 sivistyssanalle. Se on legitiimi. Sana toistuu usein Heikkilän tekstissä ja epäilen sitä kirjailijan lempisivistyssanaksi. Se tarkoittaa jotain virallisesti oikeutettua ja hyväksyttyä. Korjatkaa ihmeessä, jos olen ymmärtänyt väärin. Mulle on kehittynyt huomaamatta uusi harrastus. Nykyään teen enemmän töitä hallinnon kanssa. Kuuntelen erilaisten päälliköiden, esihenkilöiden, asiantuntijoiden ja kouluttajien puhekieltä ja yritän tunnistaa sieltä erityissanastoon liittyvää toisteisuutta ja niihin liittyvää kapeutta. Sitä todellakin löytyy ja sen löydyttyä huippuasiantuntijakin asettuu ihan tavallisen ihmisen tasolle.

Luin kirjan e-kirjana Storytel lukupalvelusta.