Cornwall-mysteerisarjan luupissa legenda Lintumiehestä

 

(Kannen kuva: Anne Väänänen)

Kaarina Griffiths: Lintumies

Otava 2024. 384 s.

(Ilmainen kappale kirjailijalta/ kustantajalta)

 

Viime vuonna julkaistu Cornwall-mysteerisarjan ensimmäinen teos Meren syliin saa jatkoa Lintumiehellä. Cornwallilaisessa Mawnan Smithin kylässä elää uskomus Lintumiehestä. Sellaisen näkeminen povaa pahaa ja on äärimmäisessä tapauksessa kuolemaksi, niin kuin oli edellisen kerran käynyt 1970-luvulla. Näköhavaintoa oli seurannut miehen ruumiin löytyminen rannalta. Nyt sama toistuu, vaikkakin kirkon pihassa, mikä tarkoittaa rikostarkastaja Digginsille ja hänen ryhmälleen töitä. Murhaaja ei pyri kätkemään asiayhteyttä legendaan, vaan jättää uhriinsa tiettyjä siihen viittaavia vihjeitä. Silti avoimia kysymyksiä jää ja ne vain tuppaavat lisääntymään, kun yksi jos toinenkin kylän asukas päätyy väkivallan uhriksi. Tarvitaan suomalaisen profiloija psykologi Antti Honkasen apua. Tällä kertaa se sopii Digginsille oikein hyvin. Miehet ovat saaneet vanhat skismat puretuiksi ja lähestyvät ylimpiä ystävyksiä.

Luonnollisestikaan poliisit eivät ole valmiita langettamaan tekoa ylimaallisen voiman aiheuttamaksi. Motiiveja löytyy aina kielletyistä suhteista, paikkakunnan rakennushankkeista, kylällä järjestettävästä surrealistisen taiteen festareista, sekä kenties mielenkiintoisimpana kylän laitamilla asustelevan erakon valokuvasta, joka sattuu häviämään. Kuvassa esiintyy kolme miestä, yksi heistä natsiupseerin univormussa. Eihän Cornwallissa pitänyt olla yhteyksiä natsiarmeijaan.

Kirjan parasta antia on taas kerran paikallisten legendojen hyödyntäminen ja kerta kaikkiaan ainutlaatuinen tapahtumamiljöö. Cornwallissa asusteleva kirjailija, toimittaja, psykoterapeutti Kaarina Criffiths on tämän suhteen porannut kultasuoneen. Hän vie tapahtumia henkilöhahmojen ehdoilla ja jättää heille tilaa ilmaista itseään paikoin riittoisalla ja lavealla dialogilla. Ihailtavaa on, että tapahtumat etenevät kronologisesti ilman takaumaloikkia. Heti on sanottava, että on takaumillakin oma paikkansa. Riippuu tarinan ja sen perusajatuksen ehdoista. Takaumat eivät saa olla itsetarkoitus. Tässä niitä ei tarvita.

Pidän myös positiivisena piirteenä, ettei hän sorru lukujen päätteeksi pakkokoukkuihin, niihin cliffhangereihin tai page turnereihin – miksi niitä nyt halutaan nimetäkään, paitsi sitten vasta kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Siinä vaiheessa joutui jo pidättelemään sivujen kääntymistä. Luin toki ulkona ja kävi tuulenvire, mutta silti. Osa luvuista ja kohtauksista ovat puhtaasti englantilaisen elämäntavan fiilistelyä kaikkine tee, pubi ja ruokakulttuureineen. Mikä voisikaan olla cozympaa? Pehmodekkarihan tämä on.

Jos saan arvata, paikallishistorian ja faktatiedon oikeassa suhteessa on saanut tehdä editointia. Mikä on riittävästi, mikä liikaa. Paikkakunnan erityispiirteet ja legendat ovat oikeasti kiinnostavia ja niistä voisi lukea enemmänkin, mutta juonellisessa murhamysteerissä niillä maustamisen kanssa saa olla tarkkana. Jos vaikka jäljitetään rikollista ja tämä saattaa odottaa jo seuraavan kulman takana, ei siinä kohtaa historiakatsauksilla ja keskiaikaisilla kansanlauluilla ole sijaa. Kuulisin niistä enemmän muuna aikana, vaikka Jolly Sailorissa (pubi). Painotuskysymyksiä ja makuasioitahan nämä ovat. Juuri tämän vuoksi romaaneja nimitetään teoksiksi, eikä tuotteiksi. Yleisesti ajatellen kirjojen vivahteista, tarinan asemoinnista, rytmistä, tyyliratkaisuista ja niiden vaihtelevuudesta ei voi olla kuin ilahtunut. Edelleen ihmiset kirjoittavat ihmisille, eikä tekoäly. Säilyköön särmät!

Loppuun vielä kuuma vinkki. Te, jotka aiotte tarttua Griffithsin uutuuteen tai olette jo mahdollisesti lukeneet tämän, kannattaa kuunnella myös Kirjakävelyllä podcastin jakso, jossa Anna Paldar haastattelee Kaarina Griffithsiä Lintumiehestä ja hänen aikaisemmista romaaneistaan. Henkilöhahmoilla on mielenkiintoinen jatkumo. Samalla saa kuulla muutakin kirjailijan työtekniikoista ja taustoista ulkomailla asuvana suomalaiskirjailijana.  

Kirjaesittelyni mysteerisarjan aloituksesta Meren syliin voit lukea täältä.

Kaarina Griffithsin Meren syliin - Englannin rannikkokylän mystiikkaa ja tenho viehättää

 

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Otava 2023. 399 s.

 

Kaarina Griffithsin jännitysromaani Meren syliin aloittaa Cornwall-mysteeriksi nimetyn sarjan tarinalla, jossa pienen englantilaisen merenrantakylän pubin tarjoilija katoaa ja jonka ruumis löytyy myöhemmin koristeltuna merenneidoksi. Koristelulla on iso merkitys St Serenen -kylän asukkaille. Paikkakunnalla elää legenda kauniista tuntemattomasta naisesta, joka ilmestyi kirkkoon ja rakastui kirkkoherraan, joka pian tuon kohtaamisen jälkeen katosi. Uskomus merenneidosta ja syvyyksiin uponneesta kirkkoherrasta elää sitkeään.

Poliisit, heidän etunenässään puutarhanhoitoa ja Digestive keksejä rakastava rikostarkastaja Paul Digginsin alkaa tutkia juttua, heti kun vain saa päivän keksiannoksensa. Ilman keksejä Diggins ei yksinkertaisesti pysty toimimaan, mikä kelpaa laitoksella hyvässä mielessä pilailunaiheena. Tuekseen rikostarkastaja saa suomalaisen kriminaalipsykologi ja profiloija Antti Honkasen, vaikkei Diggins alkuun niin välittäisikään. Miehet ovat jo kaksi vuotta aikaisemmin tavanneet vähän samoissa merkeissä, kun paikkakunnalla katosi nainen ja Honkanen oli jopa päätyä epäiltyjen joukkoon. Miehet pääsivät torautumaan. Honkanen saattaa olla joidenkin makuun turhan kukkomainen. James Bondia muistuttava konsultti asuttaa ja ylläpitää hulppeaa Trennan kartanoa, surffaa ja ajaa klassikkourheiluautoilla.

Tarjoilijan katoamisen aikoihin merenrantakylään saapuu suomalainen kuvataiteilija Kaisla Aalto, tavoitteenaan inspiroitua merenrantamaisemista. Kyläyhteisö ottaa hänet vastaan avosylin. Erityisen hyvin hän tutustuu pakistanilaistaustaiseen Evening Starin toimittaja Emmy Pateliin, joka on tullut tekemään katoamistapauksesta juttua. Naisten välillä synkkaa heti, eikä Aalto voi sallia toimittajan majoittua hotelliin, vaan vaatii tätä mökkiseurakseen. Ei aikaakaan, kun naiset saavat huomata joutuneensa vainotuksi. Se ei voi johtua pelkästään tiettyjen kyläläisten ahdasmielisyydestä seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Vaikuttaa pahasti siltä, että naiset ovat pääsemässä murhaajan jäljille poliiseja nopeammin ja siitähän ei seuraa mitään hyvää.

Se itse juonesta ja perusajatuksesta. Sananen miljööstä. St Serenen kylä sijaitsee lähellä Penmeren lahtea, joka on tunnettu luolistaan. Niihin sanotaan merirosvojen aikoinaan kätkeneen ryöstösaaliitaan. Mikään minun esittämäni kuvaus ei antaisi oikeutta muulle maisemalle. Kaikki, jotka ovat katsoneet englantilaisia maaseudulle ja varsinkin rannikolle sijoitettu televisiosarjoja, voivat kuvitella mitä tältä romaanilta voi odottaa. Se täyttää odotukset.

Tarinan kyläyhteisö on kokoonsa nähden runsas ja värikäs. On taideyhteisöä, elämäntapakommuunia, kalastajakulttuuria, uskonnollista ääriajattelua ja sosiaalisen kanssakäynnin ristivetoa. Epäiltyjä piisaa, niin kuin whodoneit-dekkariin kuuluukin. Mielellään en lähtisi arvostelemaan teosta mistään. Muutenkin, vaikkapa ”liian vähän versus liikaa” -tuijottaminen on turhaa, koska näissä asioissa mielipiteet menevät usein ristiin. Ai usein? Mieluummin aina. Teos on itsessään aina täydellinen ja valmis. Vain painotukset vaihtelevat. Saa väittää toki vastaan. Meren syliin -romaanin painotus on ihmissuhteissa ja ympäristössä, mistä tulikin mieleeni, että on kirjalla myös sanoma ja kantava teema: luonnon- ja vielä tarkemmin merensuojelu.

Lievetekstin mukaan Kaarina Criffiths on Cornwallissa asuva terapeutti ja toimittaja, jonka perheeseen kuuluu brittimiehen lisäksi löytökoira ja eläkeläishevonen. Kustantaja Otavan sivujen mukaan häneltä on ilmestynyt aikaisemmin romaanit Punainen piru ja musta enkeli (2018 Lind & co), Trennan sokkelo (2020 Taika Tales) ja Murha tunturissa (2021 Lind & co) Paikallistuntemus yhdistettynä terapeuttitaustaan antaa luvan odottaa häneltä vielä vaikka mitä. Siinä missä Satu Rämön hihasta löytyy jokerina Islanti ja Vera Valalta Italia, löytyy Kaarina Criffithsiltä Englanti.

Kirja oli toinen Suomen Suuren Kirjakerhon kuukauden kirjoista. Sain sen luettavakseni puolisoltani, heti kun hän oli lukenut sen ensin. Ja se piti vielä sanoa, että kirja sisältää erinomaisen määritelmän kalsarikännistä. Kotisohvalla kalsarisillaan vedetyt kännit rinnastetaan meditaatiomuodoksi. No, ovathan ne sitä.

Taistelupari Pippurinen & Noussairin tarina jatkuu

Tuomas Lius: Lanka palaa

Like 2019. 621 s.

Kuvasta puuttuu Haka. Ei löytynyt kirjahyllystä

Jokin aika sitten kuulutin Instagramin kautta uutista, jonka mukaan Pippurinen oli saanut jatkoa. Tarkoitin Tuomas Liuksen kirjasarjan pääsankaria Liperin omaa poikaa yksityisetsivä-autonasentaja Marko Pippurista. Uutista on syytä korjata ja tehdä siihen pieni lisäys. Päähenkilöitä on kaksi. Myös Julia Noussair on saanut jatkoa. Lanka palaa romaanissa tuon entisen poliisin peliaika menee jopa etusijalle. Suurin osa siitä on erikoistilanteita etulinjassa, näin urheilu- ja sotatermejä lainatakseni.

Mistä on kysymys? Lanka palaa on pohjoiskarjalaisen kirjailija Tuomas Liuksen kirjasarjan neljäs teos. Sarjan aloittava Haka näki kirjakauppojen keinovalot vuonna 2009, Laittomat 2010 ja Härkäjuoksu 2011. Sarja jäi tauolle ja teki odotetun comebackin nyt loppukeväästä. En tiedä kertooko se enemmän minusta lukijana, vai Liuksen tarinoinnista, mutta sanaleikin keinoin ilmaistuna hakastuin lukemaani jo Hakasta alkaen. Uusin romaani sisältää kaikki tutut elementit, joihin Lius ehti totuttaa lukijansa kolmessa ensimmäisessä tarinassa. Puhutaan monivaiheisesta seikkailusta, toiminnasta ja makutottumuksia testaavasta satiirista. En tiedä onko aika tehnyt tehtävänsä, sarjan lukemisesta on jo aikaa, nimittäin olin tunnistavani sisällössä uuden ulottuvuuden. Varmasti jo aikaisemmissakin teoksissa kirjailija on taustoittanut henkilöhahmonsa tarkkaan. Uusimmassa tätä viedään vielä pidemmälle. Kenttään on tehty tilaa ihmissuhteille, elämänvalinnoille, luopumiselle, luottamukselle ja sen pettämiselle, sanalla sanoen tragedialle. Jos lukiessa nauroin, paikoin joutui puremaan huultakin. Enempää en tunnusta. Jonkin aikaa saa myös rullakebab aurajuustolla ja habaneroilla olla rauhassa.

Sananen itse tarinasta. Taistelupari Pippurinen & Noussair työskentelee kansainväliselle tiedustelukollektiivi Verstaalle. Pippurinen seurustelee vakavasti (ihan totta, vakavasti) Verstaan tiedustelu-upseeri Minja Valkosen kanssa. Verstas on saanut venäläiseltä kansallisia aarteita metsästävältä Bogatyr-säätiöltä tehtäväkseen löytää myyttisen ja mittaamattoman arvokkaan meripihkahuoneen. Huoneen seinät on valmistettu meripihka- ja kultapaneeleista. Tuo rakennelma on lähtöisin 1700-luvulta ja suunniteltu alun perin Charlottenburgin linnaan, josta sitä on siirrelty, ensin Talvipalatsiin ja sieltä eteenpäin, kunnes natsit pääsivät näppeineen väliin ja ryöstivät koko pytingin. Aarteen sijainnista on olemassa kartta ja kompassi, joka on kätketty Suomen Lappiin. Joko kuulostaa seikkailulta? No, meripihkahuoneella on useampikin tavoittelija, muun muassa venäläinen uransa iltapuolta lähentelevä toimintaleffatähti Maxim Zolnerovitš. Vähiten halutaan, että Venäjän poliittinen johto saisi aarteen haltuunsa ja pääsisi pönkittämään sillä paisuvaistaan. Sanomattakin on selvää, että kilpailevat tahot eivät vierasta äärimmäisiäkään keinoja. Pippurinen ei syty ajatukselle, vaan haluaisi luopua järjestön toiminnasta kokonaan. Käytännön toteutus jää muiden muassa Julia Noussairille ja Minja Valkoselle. Kaikki menee pieleen, jopa Pippurisen biljardi-ilta. Hän tulee vedetyksi osaksi tapahtumaketjua. Panoksista on turha edes mainita.

Liuksen teksti on vahvan toimintapainotteista. Taistelukohtauksissa on selkeä, nautittava ja lisätään vielä riittoisa koreografia. Kuvailu on tarkkaa, asiantuntevaa ja noudattaa kovaksikeitetyn dekkarin kuvastoa, jonka vuoksi se ei välttämättä sovellu lämminhenkisen cozy crimen ystäville. Silti muistaakseni lapsia ja eläimiä ei tapahtumien tiimellyksessä vahingoiteta. Näistä kahdesta ensin mainittuhan tuntuu nykyään olevan scandic noirissa sallittua riistaa. Tämä vain verrokkina. Kaikesta saa kirjoittaa. Käsittelytapa ja aineiston käyttötarkoitus ratkaisee – halutaanko vain järkyttää, vai herätellä ajatuksia. Liuksen tapauksessa kirjailija noudattaa perinteitä menneiltä ajoilta, tarkemmin 80-luvulta. Olin teini silloin ja vuosikymmen jätti luonnollisesti lähtemättömän vaikutuksen. Mulla oli samanlainen tukka kuin Paul Youngilla, mutta ei mennä siihen.

Jos kiinnostaa, kerron noista sarjan aikaisemmista kirjoista muutaman sanan kotisivuillani http://www.mikakahkonen.fi/?cat=65 (edit: sivut eivät enää käytössä) Sieltä löytyvät myös arvioni sarjan ulkopuolisesta teoksesta, vuonna 2012 ilmestyneestä Keisarista, jonka Lius kirjoitti yhdessä Kimmo Puustisen kanssa, sekä Magnum opuksesta, joka ilmestyi vuonna 2015.  Lanka palaa romaanin hommasin Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.