Näytetään tekstit, joissa on tunniste trilleri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste trilleri. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. syyskuuta 2023

Okkultistisia murhia hevimeiningillä Joensuussa

Iiro Meriläinen: Pedon merkit 
Kirjokansi 2023. 332 s.
Vietin kesäloman lopettajaisia alun perin lieksalaisen, mutta tätä nykyä Joensuussa asustelevan luokanopettaja Iiro Meriläisen (1980) esikoistrilleri Pedon merkit parissa. Vanhaksi hevariksikin voi Meriläistä nimetä, mikä selittää paljossa tuon teoksen ominaispiirteitä. Sen lukemisesta tekee erityisen mielenkiintoiseksi tapahtumapaikka Joensuu ja kaupungin valikoidut kohteet. Eipä ole virkistysuimala Vesikkokaan enää tämän jälkeen samalla tavalla rentouttava paikka. Eri tavalla kylläkin. Poiketaan kirjassa toki muuallakin Pohjois-Karjalassa tarpeen mukaan.

Tilannehan on nyt se, että kolmen hevarin trio eli Shemeikka, Jyvis ja Musa osuvat tuoreeltaan poliisien rikostutkintapaikalle Joensuun Utrassa. Joku on kipannut merkillisen ihmisraadon lasienkeräysastiaan ja piirustanut askin kylkeen punaisen L-kirjaimen. Tietyt yksityiskohdat rikoksessa merkitsevät Shemeikalle keskivertotallaajaa enemmän, vaikkapa nyt kropan pään tilalle ommeltu hevosenpää. Teologian opiskelijana, vaikkakin hitaan puoleisena, hän yhdistää havaintonsa demonologiaan. Makaaberien murhien lisääntyessä tuon hevarin päätelmät vahvistuvat ja Joensuun poliisi ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin palkata trion neuvonantajakseen. Ja se on nimenomaan koko Utran Motörhead tai ei heistä ketään. 

Sarjamurhaaja vie Joensuun poliisivoimia ja siinä sivussa KRP:tä kuin pässiä narussa. Porukkaa kylmenee ja merkillisiä kirjaimia tulee lisää, niin rikospaikoille, kuin paikkakunnan pääaviisi Karjalaiseenkin. Murhaaja nimittän syöttää lehden toimittaja Immo Nevankareelle uutisaihetta toisensa perään. Selkeästi julkisuuden kipeä tyyppi ja kipeä muutenkin. Näyttää pahasti siltä, että syyllinen ei hevillä selviä. Tai siis sillähän se nimenomaan tässä tapauksessa selviää (oli pakko). 

Kustantajan kotisivut luokittelevat kirjan Savo-Carelia -noiriksi. Itse taisin nimetä tämän Instagram-päivityksessäni hupitrilleriksi, jossa yhdistyy Kummelit Hannibaliin. Tarkoitin niitä Kummelin Speedyä ja Sakua. Pieru ja tissutteluhuumoria ei säästellä. Epäilen, että Pedon merkit vie tämän vuoden Suomen sarjan Eniten ruumiita -tittelin. Jätän lukeman mainitsematta. Jää yllätystä muillekin. 

Uuden kirjailija kohdalla joudun joskus opettelemaan lukutaitoni alusta, ennen kuin rivit alkavat vetää. Näkökulmahenkilöitä Meriläisen kirjassa on melkoisesti ja näkökulma saattaa vaihtua kesken luvun. Piirre pysyy linjassa läpi teoksen, eikä se lopulta haitannut. Enimmän aikaa lukija saa viettää rikoskomisario Ilkka Rajakorven mukana. Tutkijaryhmään kuuluvat myös urheilullinen ja työssään kunnianhimoinen Sanna Salmenvuori, sekä konstaapelit Daniel Holma ja Polanen. Nämä jäivät ainakin mieleeni. Hahmojen puhekielestä enimmäkseen tunnistaa kuka puhuu. Vuorosanojen poljento on tutun itäsuomalaista, leppoisaa ja kulkee paljon asian vierestäkin. Se voi jakaa lukijoita, mikä nyt ei ole uusi ilmiö auringon alla. 

Realistinenkaan tarina ei pääasiassa ole, alkaen kolmen retkun käyttämisestä rikostutkinnan asiantuntijana. Tämä tiedoksi heille, jotka todentuntua lukukokemukseltaan odottavat. Minun kantani on, että realistisuus vs. epärealistisuus ei ole hyvän laadun mittari. Tärkeämpää on, että valittu linja säilyy. Silti, kun kuvitteellinen tarina sijoitetaan nimettyyn todelliseen ympäristöön ja siinä kuvataan tiettyjen ammattien harjoittamista, asettaa se tosiseikoille vaatimuksia. Tätä sivusi sanomalehti Karjalaisen kritiikki 18.7.23, jonka johdosta muuten kiinnostuinkin romaanista. Lehden kulttuurisivuilla, itsekin kirjailija, Tuomas Lius harmittelee kirjan poliisin työskentelyä koskevia asiavirheitä. Yhden lipsahduksen haluaisin minäkin nostaa esille, osui nimittäin liian lähelle. Ennen kuin jatkan, täytyy tunnustaa, että olen itsekin sössinyt faktoja ja tekee suorastaan kipeää huomata ne jo painetussa kirjassa. Niistä ei tämän enempää. No sitten, Joensuun oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset on tehty Kuopiossa jo toistakymmentä vuotta. Joensuussa suoritetaan vain vainajan ulkoinen tarkastus ja kuoleman toteaminen. Sen tekee hoitajan avustamana päivystävä lääkäri ja se tapahtuu keskussairaalamme kellarikerroksessa obduktio-osastolla. Henkirikosepäilyissä poliisit osallistuvat toimitukseen esimerkiksi valokuvaamalla ulkoisia väkivallan merkkejä ja pussittamalla vainajan vaatteet jatkotutkimuksiaan varten. Itse osallistun näihin leipätyössäni epäsäännöllisen säännöllisesti. Toki kirjassa ei nimetä, missä tarinan patologi (?) Paananen tutkimuksensa fyysisesti suorittaa. Joensuusta ajaltaa Kuopioon reilussa puolessatoista tunnissa. Miksipä ei. 

Silti kaiken kaikkian tämän kaltaisen kirjajärkäleen kokoaminen on kunnioitettava suoritus. Juonellinen rikostarina on todella haastava kirjallisuuden laji ja sen lukijat ovat valistunutta ja vaativaa, mutta reilua sakkia. Viihdyin tämän parissa. Osuudet, joissa teologian opiskelija Shemeikka esittää tulkintojaan sarjamurhaajan vihjeistä ja viittaa alan kirjallisuuteen, ovat teoksen parasta antia. Sitä paitsi on aina erinomaista, kun Joensuu saa uuden nastan Suomen dekkarikartalle. Tykkään myös kauhuelementtien kanssa flirttailusta. Lisää Iron Maidenia, pizzaa ja mietoja alkoholijuomia on luvassa jo mahdollisesti isänpäivän tienoilla. Tarina saa jatkoa. Otetaan sille! 

Lukemani kirja on Vaara-kirjaston omaisuutta.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Sudenkorennon kesä - Nostalginen kasvutarina ja teknotrilleri joensuulaisittain

 

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Like 2021. 505 s.

 


Jos käsitteet Moviebox, Vip Video Club, MAD -lehti tai edes Ritari Ässä eivät sano sinulle mitään, älä jatka lukemista. Tai jatka sittenkin. On vain hyvä laajentaa sanastoa, nimittäin nuo termit tulevat tutuiksi Tuomas Liuksen uusimmasta romaanista Sudenkorennon kesä. Uutukaisessaan Lius on ottanut luupin alle 80-luvun monine ilmiöineen, tärkeimpänä kansainvälinen politiikka, kylmän sodan ilmapiiri, populaarikulttuuri ja nuoreksi varttuvan poikalapsen elämän pikkukaupungissa – tärkeysjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Tuo kaupunki voisi olla mikä vain aina Oulusta Jyväskylään tai Mikkelistä Vaasaan. Tässä tapauksessa se on Joensuu, mikä suo allekirjoittaneelle lukijana kotikenttäedun. Tarinan tapahtumien aikaan mopoilin noita samoja katuja. Saatoin kenties tavatakin Jessen.

Jesse on ala-asteen viimeistä luokkaa lopetteleva joensuulainen poika. Hän asuu kahdestaan sairaanhoitajaäitinsä Kaarinan kanssa kaupungin keskustassa Kirkkokadulla. Hänen elämäänsä on tulossa muutoksia, paitsi yläasteelle siirtymisen vuoksi, niin myös pitkäaikaisen lapsuudenystävänsä Helin muuton vuoksi. Heli tulee muuttamaan kesän lopuksi Turkuun. Traagiseksi eroamisen tekee tunteet. Hyvä kaveri, lähes yksi äijistä, on hyvää vauhtia kehittymässä nuoreksi naisenaluksi, eikä tämä ole jäänyt Jesseltä huomaamatta. Voi hormonit, ne hormonit! Aikaa kuluu, eikä Jesse saa sanoitettua tunteitaan, toisin kuin eräät ilkeät tyypit Louhelan koulusta, jotka levittävät Helistä pahansuopia juoruja. Pistää vihaksi vielä tätäkin kirjoittaessa. Muutenkin näiden kriminaalinalkujen edesottamukset puistattavat.

Muutoksista puheen ollen, nuo pari mainittua eivät jää Jessen kohdalta ainoiksi, eivätkä edes dramaattisimmiksi. Heti kesäloman alussa Jesse tutustuu kahteen varsin erilaiseen mieheen. Venäläistaustainen ikämies Nikolai asuttaa aikaisemmin rukoushuoneena pidettyä puutaloa ihan Jessen kotitalon naapurissa. Nikolain vahvuusalueista on moneksi, aina taiteellisesta tietotaidosta itämaisiin mielenhallintametodeihin. Talossa on tiloja, joihin vierailijoilla ei ole mitään asiaa. Toinen tärkeä mieshahmo on reilu kolmekymppinen Jukka, joka on ilmestynyt asuttamaan rukoushuoneen naapuritaloa. Jukka on kuin suoraan repäisty amerikkalaisesta toimintasarjasta. Olemus täyttää kaikki aikakauden kliseisen hahmon piirteet, mikä on epäilemättä tarkoituksellista, onhan näkökulmahenkilönä 13-vuotias elokuvafriikki poika.

Tarinan dramatiikasta on vaikea kertoa mitään ilman juonipaljastuksia. Kaikki liittyy Inarinjärven tapahtumiin 31. joulukuuta 1984. Jäihin on syöksynyt taivaalta jotain, joka on aiheuttanut sotilasoperaation. Tuo selkkaus luo Liuksen teokselle trilleriulottuvuuden, johon kirjailija tekee Jessen kasvutarinan ohessa poikkeamia. Poikkeamia, kunnes ne muodostuvat pääjuonen elementiksi ja kiskovat Jessen osaksi actionia. Sanan ”trilleri” eteen voisi laittaa etuliitteen ”tekno”. Tapahtumien kulkuun sisältyy tarkoin varjeltu sotilaallinen salaisuus, mahdollisesti koko nykyaikaisen sodankäynnin mullistava keksintö, joka jättää Oil Panicit ja Octopusit (elektroniikkapelejä. Pelasin) kirkkaasti kakkoseksi. Sen verran voin paljastaa, että tuosta keksinnöstä seuraa jokaisen (tai no, ainakin minulle olisi seurannut) esipuberteetin märkä uni. Jessen kohdalla uni käy toteen. Sanon tämän tässä nyt, ettei juonenkäänne sitten aiheuta turhaa närästystä.

Kokonaisuutena Tuomas Liuksen kaiken kaikkiaan yhdeksäs romaani oli nautittavaa luettavaa, eikä sen sivuja olisi halunnut jättää taakseen. Suohan se madonreiän omaan nuoruuteeni ja kokemuksiin, joista yllätyksekseni voin jakaa ison osan Jessen kanssa. Totta kai tapahtumamiljöö sai aikaiseksi nostalgiabuustin ja aiheutti suorastaan liikuttumista. Tekisi mieli alkaa jakaa omia kokemuksia tuolta ajalta, mutta niillä tuskin olisi yleistä kiinnostusta. Sopivampi paikka sille olisi Facebook-ryhmät Joensuu ennen ja nyt, Joensuu -kaupunki idässä ja Olin teini 80-luvulla. Näistä ryhmistä muuten Liuskin ammensi inspiraatiota ja tarkensi faktoja, monen muun lähteen lisäksi.

Lukukokemuksen erityispiirteistä on pakko mainita, kuinka kirja päätyi käsiini. Ennen kuin sain painetun version synttärilahjana (51, joka on peilikuvana 15. Sattumaa?), aloin lukea sitä e-kirjana. Sittenkin kun pääsin itse tiiliskiveen käsiksi, aloin kuunnella Sudenkorennon kesää myös äänikirjana, otin aina kiinni kohdan, jonka olin jo lukemalla saavuttanut. Joo, voitte pitää vähän outona. Äänikirjan lukijalla Valtteri Turusella on muuten juuri sopivan junnu ääni tarinan sisältöä ajatellen. Tämä on kehu, kuin myös maininta kansikuvan maalaajasta Riikka Miettinen-Syrjälästä. Hyvältä näyttää käden jälki.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Taistelupari Pippurinen & Noussairin tarina jatkuu


Tuomas Lius: Lanka palaa
Like 2019. 621 s.


Kuvasta puuttuu Haka. Ei löytynyt kirjahyllystä

Jokin aika sitten kuulutin Instagramin kautta uutista, jonka mukaan Pippurinen oli saanut jatkoa. Tarkoitin Tuomas Liuksen kirjasarjan pääsankaria Liperin omaa poikaa yksityisetsivä-autonasentaja Marko Pippurista. Uutista on syytä korjata ja tehdä siihen pieni lisäys. Päähenkilöitä on kaksi. Myös Julia Noussair on saanut jatkoa. Lanka palaa romaanissa tuon entisen poliisin peliaika menee jopa etusijalle. Suurin osa siitä on erikoistilanteita etulinjassa, näin urheilu- ja sotatermejä lainatakseni.

Mistä on kysymys? Lanka palaa on pohjoiskarjalaisen kirjailija Tuomas Liuksen kirjasarjan neljäs teos. Sarjan aloittava Haka näki kirjakauppojen keinovalot vuonna 2009, Laittomat 2010 ja Härkäjuoksu 2011. Sarja jäi tauolle ja teki odotetun comebackin nyt loppukeväästä. En tiedä kertooko se enemmän minusta lukijana, vai Liuksen tarinoinnista, mutta sanaleikin keinoin ilmaistuna hakastuin lukemaani jo Hakasta alkaen. Uusin romaani sisältää kaikki tutut elementit, joihin Lius ehti totuttaa lukijansa kolmessa ensimmäisessä tarinassa. Puhutaan monivaiheisesta seikkailusta, toiminnasta ja makutottumuksia testaavasta satiirista. En tiedä onko aika tehnyt tehtävänsä, sarjan lukemisesta on jo aikaa, nimittäin olin tunnistavani sisällössä uuden ulottuvuuden. Varmasti jo aikaisemmissakin teoksissa kirjailija on taustoittanut henkilöhahmonsa tarkkaan. Uusimmassa tätä viedään vielä pidemmälle. Kenttään on tehty tilaa ihmissuhteille, elämänvalinnoille, luopumiselle, luottamukselle ja sen pettämiselle, sanalla sanoen tragedialle. Jos lukiessa nauroin, paikoin joutui puremaan huultakin. Enempää en tunnusta. Jonkin aikaa saa myös rullakebab aurajuustolla ja habaneroilla olla rauhassa.

Sananen itse tarinasta. Taistelupari Pippurinen & Noussair työskentelee kansainväliselle tiedustelukollektiivi Verstaalle. Pippurinen seurustelee vakavasti (ihan totta, vakavasti) Verstaan tiedustelu-upseeri Minja Valkosen kanssa. Verstas on saanut venäläiseltä kansallisia aarteita metsästävältä Bogatyr-säätiöltä tehtäväkseen löytää myyttisen ja mittaamattoman arvokkaan meripihkahuoneen. Huoneen seinät on valmistettu meripihka- ja kultapaneeleista. Tuo rakennelma on lähtöisin 1700-luvulta ja suunniteltu alun perin Charlottenburgin linnaan, josta sitä on siirrelty, ensin Talvipalatsiin ja sieltä eteenpäin, kunnes natsit pääsivät näppeineen väliin ja ryöstivät koko pytingin. Aarteen sijainnista on olemassa kartta ja kompassi, joka on kätketty Suomen Lappiin. Joko kuulostaa seikkailulta? No, meripihkahuoneella on useampikin tavoittelija, muun muassa venäläinen uransa iltapuolta lähentelevä toimintaleffatähti Maxim Zolnerovitš. Vähiten halutaan, että Venäjän poliittinen johto saisi aarteen haltuunsa ja pääsisi pönkittämään sillä paisuvaistaan. Sanomattakin on selvää, että kilpailevat tahot eivät vierasta äärimmäisiäkään keinoja. Pippurinen ei syty ajatukselle, vaan haluaisi luopua järjestön toiminnasta kokonaan. Käytännön toteutus jää muiden muassa Julia Noussairille ja Minja Valkoselle. Kaikki menee pieleen, jopa Pippurisen biljardi-ilta. Hän tulee vedetyksi osaksi tapahtumaketjua. Panoksista on turha edes mainita.

Liuksen teksti on vahvan toimintapainotteista. Taistelukohtauksissa on selkeä, nautittava ja lisätään vielä riittoisa koreografia. Kuvailu on tarkkaa, asiantuntevaa ja noudattaa kovaksikeitetyn dekkarin kuvastoa, jonka vuoksi se ei välttämättä sovellu lämminhenkisen cozy crimen ystäville. Silti muistaakseni lapsia ja eläimiä ei tapahtumien tiimellyksessä vahingoiteta. Näistä kahdesta ensin mainittuhan tuntuu nykyään olevan scandic noirissa sallittua riistaa. Tämä vain verrokkina. Kaikesta saa kirjoittaa. Käsittelytapa ja aineiston käyttötarkoitus ratkaisee – halutaanko vain järkyttää, vai herätellä ajatuksia. Liuksen tapauksessa kirjailija noudattaa perinteitä menneiltä ajoilta, tarkemmin 80-luvulta. Olin teini silloin ja vuosikymmen jätti luonnollisesti lähtemättömän vaikutuksen. Mulla oli samanlainen tukka kuin Paul Youngilla, mutta ei mennä siihen.

Jos kiinnostaa, kerron noista sarjan aikaisemmista kirjoista muutaman sanan kotisivuillani http://www.mikakahkonen.fi/?cat=65 (edit: sivut eivät enää käytössä) Sieltä löytyvät myös arvioni sarjan ulkopuolisesta teoksesta, vuonna 2012 ilmestyneestä Keisarista, jonka Lius kirjoitti yhdessä Kimmo Puustisen kanssa, sekä Magnum opuksesta, joka ilmestyi vuonna 2015.  Lanka palaa romaanin hommasin Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.