Tuomas Liuksen Routaan kaadetut luottaa Itä-Suomen eksotiikkaan

 

Tuomas Lius: Routaan kaadetut

Crime Time 2026. 663 s.

(tekijänkappale)

 

Kaksi tyttöä karkaa lieksalaisesta Metsäkodin nuorisokodista. Toinen löytyy huumekämpästä tehokuntoisena ja hyväksikäytettynä, toinen jää kadoksiin. Keskusrikospoliisin alaisuudessa toimiva etsivätoimisto Haka eli vanhempi konstaapeli Julia Noussair ja vartijan statuksella ja ennakkoluulottomalla luonteella huseeraava Marko Pippuri saavat etsintätehtävän. Tärkeää tietoteknistä tukea heille antaa Markon lukioaikaisen kaverin Reija Laitisen tytär Valda. Katkeran lisämausteen tämän kertainen tapahtumaepisodi saa Julian hänen Alek-poikansa kipuilusta. Tapahtumien päänäyttämöksi valikoituu itäsuomalainen loputon ja tutkimaton metsä. Kierrokset kasvavat, kun sen keskeltä löytyy ihmisen jalkaterä varustettuna kynsilakan jäänteillä. Mystiikkaa ja outoja rituaaleja luvassa.

Liperiläiskirjailija Tuomas Liuksen Haka-sarjan kahdeksas osa Routaan kaadetut tarjoaa jo tutuksi käynyttä toimintaa, hyvän maun rajoja koettelevaa huumoria ja sydäntä viiltävää ja koskettavaa ihmissuhdekuvausta. Liuksen lukemiseen on varattava kaikkea aina oksennuspussista nenäliinaan. Kyyneliltä ei voi, en ainakaan minä, välttyä. Niihin oli kolme syytä; nauru, liikutus ja silmien väsyminen. Pitkäjaksoinen lukeminen alkaa olla tätä nykyä haaste. En sentään oksentanut. Tämä vain varoituksena herkkävatsaisille.

Edelleenkään Liuksen hahmot eivät ole näyttäneet itsestään kaikkia puolia. En tiennytkään, että Pippurinen on käynyt lukion. Autonasentaja- (tai mekaanikko-) taustan tiesinkin ja olin pitänyt Pippurista itse amisjäbänä meidän miehenä. Ei vaikuta Markon katu-uskottavuuteen. Julia Noussair taas on jo aikaisemmin päässyt näyttämään kynsiään ja raottanut yleisölle pimeää puoltaan. Tällä kertaa siitä on tunnistettavissa lähes mystisiä ja alkukantaisia piirteitä. No joo, poistetaan sana lähes.

Routaan kaadetut sisältää vahvoja tunnelmia, noir-kuvastoa ja Twin Peaks ja True Detective fiiliksiä. Lius on visuaalinen, tarkka ja tinkimätön kertoja. Veikkaan että teoksen viritys ja jännitteet olisivat saaneet jopa Hitchcockin leuan värähtämään. Hienoja kaaria. Kokonaisuuden muhkea laajuus sallii poikkeamia vaikkapa Bruce Leen ja Jeesuksen vertailuun, kuinka heitä on jälkikäteen tulkittu väärin. Tämä vain esimerkkinä. Yhteiskunnallisia teemoja löytyy villipetopolitiikasta luonnonsuojeluun ja nuorisoa houkutteleviin somehaasteisiin. Liuksen taustoitus on ensiluokkaista, enkä sano tätä vain siksi, koska sain itse toimia sairaalakohtausten lähteenä. Yhtenä heistä. Samasta syystä olen vähän huono kritisoimaan teosta. Eikä ole syytäkään.

Sarjan aikaisemmat osat ovat Haka, Laittomat, Härkäjuoksu, Lanka palaa  , Sikojen lahti  , Kova Luu ja Rikottu rintama  . Sarjan ulkopuolisista romaaneista mieleeni on jäänyt erityisesti Sudenkorennon kesä. 

Liuksen Rikottu rintama sotkee hormonit

 

Tuomas Lius: Rikottu rintama

Crime Time 2025. 637 s.

(joululahja)

 

Sarjaksi muodostuneen Etsivätoimisto Haka -saagan tuorein jännitysromaani Rikottu rintama vie taistelupari Piipurinen & Noussairin kesäiseen Hankoon. Venäläinen yksityinen säätiö nimeltään Bogatyr on palkannut heidät jäljittämään ryöstösaaliiksi päätyneitä toisen maailmansodan aikaisia arvokkaita maalauksia ja ikoneja. Bogatyrin tehtävä on palauttaa kansallisaarteita Venäjälle, mutta ei suinkaan valtiolle, eikä Kremlille tai ensimmäisellekään oligarkille. Tämä on tärkeää mainita nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, joilla on muuten oleellinen osansa Liuksen uutukaisen taustatarinassa.

Teoksen toinen juonikulku seuraa Ukrainan rintamalla sotinutta ja vaikeasti traumatisoitunutta Eeroa ja hänen puolisoaan Ukrainasta Suomeen paennutta Anastasiiaa. Oikeastaan heidän selviytymistarinansa vie huomion maalauksista, vaikka nämä tarinan liikkeellepaneva voima onkin. Eero hakee vertaistukea veteraanijoukosta ja viimeisillään raskaana oleva Anastasiia jokapäiväistä leipää paikallisesta sisäleikkipuisto Taikamaailmasta. Jos yrityksen omistajalta puolivenäläiseltä Olegilta kysytään, sisäleikkipuiston taika perustuu vahvasti hyväksikäyttöön, ellei ihmiskauppaan. Eipä tarjoa veteraanijoukkokaan pelkkää biljardia, kokkailua ja rentoa yhdessäoloa. Eero houkutellaan arvokuljetusryöstöön. Anastasiia yrittää pelastaa sen mikä heidän parisuhteestaan on pelastettavissa ja kääntyy Noussairin ja Pippurisen puoleen.

Liuksen aikaisemmille lukijoille sisältö ei tule yllätyksenä ja täyttää vähintäänkin odotukset. Vahvaa tilannekuvaa, huolellista taustoitusta ja ilmeikästä kerrontaa. Rikotun rintaman sivuilla mennään välillä kuin Teknavissa, tosin tuon tekniikkaan ja autoihin keskittyneen ohjelman häiriintyneessä versiossa. Jakson aihe on keikka-autojen varustelu ja lippaanvaihtovälien minimointi. Eikä siinäkään vielä kaikki. Teos tarjoaa hiuksia nostattavia tarinalinjoja, koskettavia ihmiskohtaloita ja kainostelematonta huumoria.

Lius käyttää taiteellisessa työssään kaikkia pensselikokoja, räiskii, sivelee ja hipsuttaa. Kankaalle hahmottuu kaikkea aina verestä ja luunpaloista koskettavaan ja katkeransuloiseen parisuhdekuvaukseen. Sitten on nämä Pippurisjaksot, joiden voisi kuvitella kirjautuneen ”tuo lapsi töihin” -päivänä. Osat aikuisen ja lapsen välillä olisivat vain vaihtuneet. Ajatukselle voi hymyillä. En tee pilaa. Itse ajattelen niin, että varttunut ihminen sisältää kaikki aikaisemmat ikävuotensa. On sääli, jos tämän kieltää itseltään. Lius ei kiellä. Hän on avannut luomisprosessiaan ja siihen sisältyy ihan konkreettista leikkiä.

Leikkisyydestä huolimatta Liuksen tuotanto ei ole potentiaalinen jokatytön ja jokapojan ensimmäinen aikuisten kirja. Te tiedätte tiiliskivivertauksen. Tässä piilee uudemman polven lukuharrastajien suurin haaste. Päästäkseen tavallaan näköalapaikalle, on sen saavuttamiseksi nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Pitää kahlata kirjaimien läpi ja kiivetä sanojen päälle. Lopulta kun saavutat näkymän, on se silloinkin kuviteltava eteensä ihan itse, sen kaiken luetun perusteella siis. Sellaista on lukeminen.

Vielä yksi juttu. Se perhanan Lius onnistuu koskettamaan. Kaikkien kovaksi keitetyn trillerin tyyppiainesten ja pieruhuumorin jälkeen Lius avaa kyynelkanavat, eikä vain naurusta. Hitto vie, 50+ elämää nähnyt mies itki lukiessaan kirjan viimeisiä sivuja. Varmaan jokin hormonijuttu. Pitäisi mittauttaa testotasot.

Rikottu rintama on uuden Karelia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Tätä kirjoittaessa tuon Suomen toiseksi suurimman rahapalkinnon jakotilaisuuteen on vajaat kolme tuntia. Olisipa mojova yllätys, jos jännityskirjallisuuden edustaja nappaisi voiton. Peukkuja!

Tuomas Liuksen Sikojen lahti on kirjoitettu suomeksi - ei kiertoilmaisuja

 

Tuomas Lius: Etsivätoimisto Haka – Sikojen lahti

Crime Time 2023. 555 s.

 

Haka 2009, Laittomat 2010, Härkäjuoksu 2011, Lanka palaa 2019 ja nyt 2023 Sikojen lahti. Julia Noussairin ja Marko Pippurisen seikkailut jatkuvat. Aplodit sille seisoen.

Omalaatuinen, uniikki sankaripari Julia Noussair ja Marko Pippurinen jatkavat yhteistyötään tällä kertaa ei niin maailmoja syleilevien tapahtumien parissa. Noussairhan on siis entinen erikoisjoukotkin läpikäynyt ja kamppailulajit taitava poliisi ja Pippurinen viinijärveläinen moottoriturpa-luonnonlapsi-autonasentaja. Tuota viimeisintä ei tosin huomaa hänen omasta Ladastaan. He ovat perustaneet etsivätoimisto Hakan, jonka toimipiste on Liperissä. Liperi on pohjoiskarjalainen maaseutupitäjä, ruuhka-Suomen eläjille tiedoksi. Väkiluku: 11 953 (Wikipedia)

Arvata saattaa, että etsivätoimisto ei voi kehuskella kassavirralla, ei ainakaan ennen kuin ökyrikkaan grynderi Tapio Witkan poika tulee kaapatuksi ja etsintätehtävä päätyy etsivätoimisto Hakalle. Epäilyksen kohteena on militantti, itse itsensä ekoterroristiryhmäksi nimennyt Vihreä kaarti. Sivukeissiksi Pippurinen keinottelee kadonneen papukaijan etsintätehtävän, joka olisi kuulunut paikallisten nuorten perustamille Heppaetsiville. Eikä tuo tapaus Witkakaan olisi kuulunut alun perin Pippurisen ja Noussairin toimistolle. Sanotaan nyt vaikka niin, että Pippurinen teki toimeksiantojen eteen pari siirtoa. Vakavat kirjallisuuden harrastajat klikkaavat viimeistään tässä vaiheessa itsensä blogista ulos ja käyvät pesulla. Kyllä, Sikojen lahti ei tarjoa älyllistä haastetta, mutta niinpä ei tarjoa mindfulnesskaan. Kysymys on mielen tyhjentämisestä – vaihtamisesta vapaalle. On aika laskea sisäinen juntti hetkeksi laitumelle. Sitä on kaikissa meissä. Muu on pintaa.

Tämän kaltaisten kirjojen vuoksi aloin alun perin harrastaa lukemista. Hahmot ovat pääasiassa liioiteltuja karrikatyyrejä, varsinkin Pippurinen. Pippurinen on se työpaikan sonni, porsas, sekä apina. Pippurinen saadaan, kun yhdistetään yksi osa Eddie Murphya Beverly Hillsin kytästä, osa Sylvester Stallonea Rockysta, ripaus John Belushia Blues Brothersista, ja kuorrutukseksi Bruce Willisiä Die Hardista. Koristeeksi vielä muutama höyhen Aku Ankkaa. Julia Noussair edustaa kirjasarjan älyä, toimintaa ja vakavampaa osastoa elämäntragedioineen. On tragiikkaa Pippurisessakin. Jos oikein vakavissaan pohtii tuota hahmoa, häntä taitaa vaivata klovnin kyyneleet. Ainakin väsyneimmällä hetkellä. Sikailu, suorasanaisuus ja kaiken leikiksi pistäminen on peitto. Pippurisen omin sanoin: ”Mie oon kaupanpäällinen. Turha jätkä. Pölähys pahanhajuista ilmaa.” Rockyllakin oli omat epäilyksen hetkensä. Et ole. Olet aito, sydämellinen ja rakastettava poikkeus turhantärkeilevässä maailmassa.

Kirja tarjoaa herkullisia hahmoja, hyvää makua koettelevaa huumoria, asepornoa (jota olisi saanut olla enemmänkin), Itä-Suomen eksotiikkaa, siellä mielikuvitusta ruokkivia kohtausympäristöjä. Jotten etenisi liian loogisesti, mainitsen lopuksi kirjan alkunäytöksen, jossa etsiväpari vie haastetta Tohmajärven Kaurilassa asustelevalle huumetehtailija Nyrkki-Kyllikille. Kohtaus pitäisi saada peruskoulun äidinkielen ohjelmaan malliesimerkiksi oikeaoppisesta slapstick-komiikasta.

Tilastojen mukaan lukemisen aktiivisimmat harrastajat ovat pääkaupunkiseudulla asuvat ylemmät toimihenkilönaisoletetut. En suosittele Tuomas Liusta heille, suosittelen Liusta heidän puolisoilleen. Lukekaa, vaikka salaa. Ja kun olette lukeneet, sujauttakaa kirja jälkikasvullenne, varsinkin pojille. Pitää olla omia juttuja ja jaettuja salaisuuksia. Muistelen tilastokeskuksen tietoa, jonka mukaan esimurkuista poitsuista vain neljä prosenttia on lukenut edes yhden kirjan vuodessa. Korjatkaa ihmeessä, jos muistan väärin. Olisin mielelläni väärässä.

Nyt, tyhjentäkää mielenne ja keskittykää hetkeen Tuomas Liuksen Sikojen lahden (vai lahtauksen?) parissa.

Sudenkorennon kesä - Nostalginen kasvutarina ja teknotrilleri joensuulaisittain

 

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Like 2021. 505 s.

 

Jos käsitteet Moviebox, Vip Video Club, MAD -lehti tai edes Ritari Ässä eivät sano sinulle mitään, älä jatka lukemista. Tai jatka sittenkin. On vain hyvä laajentaa sanastoa, nimittäin nuo termit tulevat tutuiksi Tuomas Liuksen uusimmasta romaanista Sudenkorennon kesä. Uutukaisessaan Lius on ottanut luupin alle 80-luvun monine ilmiöineen, tärkeimpänä kansainvälinen politiikka, kylmän sodan ilmapiiri, populaarikulttuuri ja nuoreksi varttuvan poikalapsen elämän pikkukaupungissa – tärkeysjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Tuo kaupunki voisi olla mikä vain aina Oulusta Jyväskylään tai Mikkelistä Vaasaan. Tässä tapauksessa se on Joensuu, mikä suo allekirjoittaneelle lukijana kotikenttäedun. Tarinan tapahtumien aikaan mopoilin noita samoja katuja. Saatoin kenties tavatakin Jessen.

Jesse on ala-asteen viimeistä luokkaa lopetteleva joensuulainen poika. Hän asuu kahdestaan sairaanhoitajaäitinsä Kaarinan kanssa kaupungin keskustassa Kirkkokadulla. Hänen elämäänsä on tulossa muutoksia, paitsi yläasteelle siirtymisen vuoksi, niin myös pitkäaikaisen lapsuudenystävänsä Helin muuton vuoksi. Heli tulee muuttamaan kesän lopuksi Turkuun. Traagiseksi eroamisen tekee tunteet. Hyvä kaveri, lähes yksi äijistä, on hyvää vauhtia kehittymässä nuoreksi naisenaluksi, eikä tämä ole jäänyt Jesseltä huomaamatta. Voi hormonit, ne hormonit! Aikaa kuluu, eikä Jesse saa sanoitettua tunteitaan, toisin kuin eräät ilkeät tyypit Louhelan koulusta, jotka levittävät Helistä pahansuopia juoruja. Pistää vihaksi vielä tätäkin kirjoittaessa. Muutenkin näiden kriminaalinalkujen edesottamukset puistattavat.

Muutoksista puheen ollen, nuo pari mainittua eivät jää Jessen kohdalta ainoiksi, eivätkä edes dramaattisimmiksi. Heti kesäloman alussa Jesse tutustuu kahteen varsin erilaiseen mieheen. Venäläistaustainen ikämies Nikolai asuttaa aikaisemmin rukoushuoneena pidettyä puutaloa ihan Jessen kotitalon naapurissa. Nikolain vahvuusalueista on moneksi, aina taiteellisesta tietotaidosta itämaisiin mielenhallintametodeihin. Talossa on tiloja, joihin vierailijoilla ei ole mitään asiaa. Toinen tärkeä mieshahmo on reilu kolmekymppinen Jukka, joka on ilmestynyt asuttamaan rukoushuoneen naapuritaloa. Jukka on kuin suoraan repäisty amerikkalaisesta toimintasarjasta. Olemus täyttää kaikki aikakauden kliseisen hahmon piirteet, mikä on epäilemättä tarkoituksellista, onhan näkökulmahenkilönä 13-vuotias elokuvafriikki poika.

Tarinan dramatiikasta on vaikea kertoa mitään ilman juonipaljastuksia. Kaikki liittyy Inarinjärven tapahtumiin 31. joulukuuta 1984. Jäihin on syöksynyt taivaalta jotain, joka on aiheuttanut sotilasoperaation. Tuo selkkaus luo Liuksen teokselle trilleriulottuvuuden, johon kirjailija tekee Jessen kasvutarinan ohessa poikkeamia. Poikkeamia, kunnes ne muodostuvat pääjuonen elementiksi ja kiskovat Jessen osaksi actionia. Sanan ”trilleri” eteen voisi laittaa etuliitteen ”tekno”. Tapahtumien kulkuun sisältyy tarkoin varjeltu sotilaallinen salaisuus, mahdollisesti koko nykyaikaisen sodankäynnin mullistava keksintö, joka jättää Oil Panicit ja Octopusit (elektroniikkapelejä. Pelasin) kirkkaasti kakkoseksi. Sen verran voin paljastaa, että tuosta keksinnöstä seuraa jokaisen (tai no, ainakin minulle olisi seurannut) esipuberteetin märkä uni. Jessen kohdalla uni käy toteen. Sanon tämän tässä nyt, ettei juonenkäänne sitten aiheuta turhaa närästystä.

Kokonaisuutena Tuomas Liuksen kaiken kaikkiaan yhdeksäs romaani oli nautittavaa luettavaa, eikä sen sivuja olisi halunnut jättää taakseen. Suohan se madonreiän omaan nuoruuteeni ja kokemuksiin, joista yllätyksekseni voin jakaa ison osan Jessen kanssa. Totta kai tapahtumamiljöö sai aikaiseksi nostalgiabuustin ja aiheutti suorastaan liikuttumista. Tekisi mieli alkaa jakaa omia kokemuksia tuolta ajalta, mutta niillä tuskin olisi yleistä kiinnostusta. Sopivampi paikka sille olisi Facebook-ryhmät Joensuu ennen ja nyt, Joensuu -kaupunki idässä ja Olin teini 80-luvulla. Näistä ryhmistä muuten Liuskin ammensi inspiraatiota ja tarkensi faktoja, monen muun lähteen lisäksi.

Lukukokemuksen erityispiirteistä on pakko mainita, kuinka kirja päätyi käsiini. Ennen kuin sain painetun version synttärilahjana (51, joka on peilikuvana 15. Sattumaa?), aloin lukea sitä e-kirjana. Sittenkin kun pääsin itse tiiliskiveen käsiksi, aloin kuunnella Sudenkorennon kesää myös äänikirjana, otin aina kiinni kohdan, jonka olin jo lukemalla saavuttanut. Joo, voitte pitää vähän outona. Äänikirjan lukijalla Valtteri Turusella on muuten juuri sopivan junnu ääni tarinan sisältöä ajatellen. Tämä on kehu, kuin myös maininta kansikuvan maalaajasta Riikka Miettinen-Syrjälästä. Hyvältä näyttää käden jälki.

Lukuvuosiraportti 2019

Viime kesän korvilla sain tietää, että kotisivupalvelu ja verkkoyhteisö Suntuubi on lopettamassa toimintansa kesäkuun lopussa 2020. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun julkaisin tuubin kautta kotisivuillani ensimmäisen kirja-arvioni. Mikakahkonen.fi sivuille arvioita ehti kertyä lähes parisataa ja muita blogikirjoituksia tuli naputeltua tasan 64. Jos mielin jatkaa lukemieni kirjojen esittelyä netissä, oli etsittävä niille uutta kortteeria. Sellaisen löysin blogspotista.

Blogspot on ihan ok alusta, mutta tekee mieli kysyä, lukeeko näitä kukaan? Kyllä ja ei. Lukee, jos jaksaa mainostaa aikaansaannoksiaan ja valikoida uutuuksia, yleisesti pinnalla olevia teoksia, sitä mainstreamiä. Sekään ei takaa bittiruuhkaa. Ihan esimerkkinä, kirjoitin Marko Kilven Undertaker-sarjan kolmososasta Kuolemanlaakso, jota blogspotin tilastojen mukaan on käyty katsomassa vain viidesti. Niistäkin pari taitaa olla omia vierailuja. Kilpi on kova nimi, tätä nykyä ihan parlamentaarisestikin, vaikkei viimeksi mainitulla ole kirjoittamisen ja lukemisen kanssa mitään tekemistä. Eikö Finlandia-ehdokkaanakin piipahtanut kirjailija kiinnosta? Puuduttaako kiivas sarjaluonteisuus, tai saako liian näkyvä tuotteistaminen ärsyyntymään? En tiedä. Minusta Kilven päähenkilöluomus, kaksoisroolia vetävä hautturi on timangia ja odotan tarinalle jatkoa.

Kumoan oman väitteeni ainakin uutuuksien vs. vanhuuksien osalta, nimittäin julkaisin männä vuonna myös kirjoituksen Mia Vänskän kauhukirjoista Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura. Nuo kaikki ovat jo useamman vuoden takaa, jonka vuoksi sain hämmästellä kirjoista keskimmäisen, vuonna 2012 julkaistun Mustan kuun bloggauksen lukijamäärää, 76! Tykkäsin kirjasta. Niin kai moni muukin. Johtuneeko lukumäärä siitä?

Lukumäärälistaus on tylsää. Silti on pakko mainita vielä niin sanottu voittaja-arvio. Otsikoin sen nimellä ”Jos et lue dekkareita, lue tämä”. Tuon jutun lukijamäärästä (121) en voi ottaa kunniaa itselleni. Arvion kohteena oli Porin oma (lisää tähän oma suosikkisi) Arttu Tuominen dekkarillaan Verivelka. Tuo saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2019 parhaimpia kotimaisia jännitysromaaneja. Kuka sen sanoo ja millä mittarilla? Siihen on yhtä monta vastausta, kuin on lukijaa. Ja se on hyvä. Kirjallisuudesta (dekkareistakin) löytyy jokaiselle jotakin, vaikka sitten Tuomas Liuksen Pippurin & Noussair -sarjan jatko Lanka palaa. Jos pidät ronskilla huumorilla höystetystä 80-luvun hengessä kirjoitetusta kovaotteisesta toiminnasta, on Tuomas Lius oikea nimi kirjaston, tai nettikaupan hakuriville. On niitä kivijalkakaupoissakin.

Kaikkein eniten lukijoita keräsin härskin houkuttelevalla klikkiotsikolla ”Resepti menestyskirjailijaksi”. Sitä kävi lueskelemassa lähes kaksisataa uteliasta. Tekstillä oli tarkkaan valittu lukijakunta, kaikki kirjailijanurasta haaveilevat, tai jo julkaisseet kynäilijät ja meitähän riittää. Paras foorumi mainostaa leikkimielistä minitutkimustani oli Facebookin ryhmä Kirjailijanloput. Juttua kommentoitiinkin. Erityisen otettu olen Jukka-Pekka Koskisen sanoista. Kaikki tietää, se sama mies, joka oli Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Tulisiipi. Koskinen oli lukenut kirjoitelmani ajatuksen kanssa ja esitti siitä arvionsa. ”Ihan hyvää analyysia, mutta toisaalta…” Yhtä lailla olen otettu muidenkin kommenteista. Huippuryhmä muuten tuo Kirjailijanloput!

Lopulta ei ole merkitystä kuinka moni lukee blogiani. Tärkeintä on sen kirjoittaminen. Luetun analysointi auttaa kehittämään omaa luku- ja kirjoitustaitoa. Luetun listaamisessakin on oma järkensä. Se on kuin urheiluohjelma, sport tracker. Tai tässä tapauksessa read tracker. Olisiko tuossa patentin paikka, äppi valmentamaan paremmaksi lukijaksi? Listaaminen innostaa ja haastaa lukemaan enemmän. Vaikka jäin luettujen kirjojen määrässä vuodesta 2018 seitsemällä teoksella, en ainakaan sen takia masennu. Edelleen olen positiivisessa mielessä tilasto-oikku. Tilastokeskuksen mukaan lukeminen on pääasiassa naisten, ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevien toimihenkilöiden ja pääkaupunkiseudulla majailevien ajanviettotapa. Tässä suhteessa en siis ole itsekään sitä mainstreamiä. Aika siistiä! Silti ja varsinkin siksi jatkan touhuiluani blogin parissa. Välttämättä en kirjoita kaikista luetuista tarkkaa arviota, jos arviota ollenkaan. Niin kävi päättyneenä vuotena Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösromaanille Viimeinen vartio. Se vaan jäi, sori. Samoin äänikirjoista en toistaiseksi pihahda.

Koska Suomi on luku- ja kirjoittajakansaa, on meillä myös lukemattomat määrät kirjabloggareita. Tai pitäisikö sanoa luetut määrät? Heitä voisi pitää vaikka esilukijoina, tai tiedustelijoina. Varmasti joukosta löytyy omaa lukumakua vastaava ylläpitäjä. On naisia, miehiäkin, leveällä ikähaarukalla ja joka puolelta Suomea. Laitan ihan loppuun linkin heidän sivuistaan. Lukekaa heitä.  Saa hyviä vinkkejä.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Luetut kirjat 2019 (äänikirjat jätän huomiotta)

Naiskirjailijoiden teokset: 9 kpl.

Miesten: 14 kpl.

Sekä ettien: 2 kpl.

Muun sukupuolisten: 0 kpl.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein

Lars Kepler: Lazarus

Stephen King: Viimeinen vartio

Arttu Tuominen: Verivelka

Mia Vänskä: Musta kuu

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Tuomas Lius: Lanka palaa

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sárenin mafiaelämä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

Ruumiin kulttuurin käräjäkirjat

RK 1/19

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Dare Talvitie: Valkea liekki – Näkymätön piiri 1

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

RK 2/19

Thomas Erikson: Mielivalta

Erin Kelly: Älä jää pimeään

RK 3/19

J. P. Delaney: Usko minua

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

RK 4/19

Tina Frennstedt: Lupaus

Un-Su Kim: Tappajat

Don Winslow: Raja

Suomalaisia kirjablogeja:

https://www.kirjasampo.fi/kirjablogit/fi/kirjablogit

Taistelupari Pippurinen & Noussairin tarina jatkuu

Tuomas Lius: Lanka palaa

Like 2019. 621 s.

Kuvasta puuttuu Haka. Ei löytynyt kirjahyllystä

Jokin aika sitten kuulutin Instagramin kautta uutista, jonka mukaan Pippurinen oli saanut jatkoa. Tarkoitin Tuomas Liuksen kirjasarjan pääsankaria Liperin omaa poikaa yksityisetsivä-autonasentaja Marko Pippurista. Uutista on syytä korjata ja tehdä siihen pieni lisäys. Päähenkilöitä on kaksi. Myös Julia Noussair on saanut jatkoa. Lanka palaa romaanissa tuon entisen poliisin peliaika menee jopa etusijalle. Suurin osa siitä on erikoistilanteita etulinjassa, näin urheilu- ja sotatermejä lainatakseni.

Mistä on kysymys? Lanka palaa on pohjoiskarjalaisen kirjailija Tuomas Liuksen kirjasarjan neljäs teos. Sarjan aloittava Haka näki kirjakauppojen keinovalot vuonna 2009, Laittomat 2010 ja Härkäjuoksu 2011. Sarja jäi tauolle ja teki odotetun comebackin nyt loppukeväästä. En tiedä kertooko se enemmän minusta lukijana, vai Liuksen tarinoinnista, mutta sanaleikin keinoin ilmaistuna hakastuin lukemaani jo Hakasta alkaen. Uusin romaani sisältää kaikki tutut elementit, joihin Lius ehti totuttaa lukijansa kolmessa ensimmäisessä tarinassa. Puhutaan monivaiheisesta seikkailusta, toiminnasta ja makutottumuksia testaavasta satiirista. En tiedä onko aika tehnyt tehtävänsä, sarjan lukemisesta on jo aikaa, nimittäin olin tunnistavani sisällössä uuden ulottuvuuden. Varmasti jo aikaisemmissakin teoksissa kirjailija on taustoittanut henkilöhahmonsa tarkkaan. Uusimmassa tätä viedään vielä pidemmälle. Kenttään on tehty tilaa ihmissuhteille, elämänvalinnoille, luopumiselle, luottamukselle ja sen pettämiselle, sanalla sanoen tragedialle. Jos lukiessa nauroin, paikoin joutui puremaan huultakin. Enempää en tunnusta. Jonkin aikaa saa myös rullakebab aurajuustolla ja habaneroilla olla rauhassa.

Sananen itse tarinasta. Taistelupari Pippurinen & Noussair työskentelee kansainväliselle tiedustelukollektiivi Verstaalle. Pippurinen seurustelee vakavasti (ihan totta, vakavasti) Verstaan tiedustelu-upseeri Minja Valkosen kanssa. Verstas on saanut venäläiseltä kansallisia aarteita metsästävältä Bogatyr-säätiöltä tehtäväkseen löytää myyttisen ja mittaamattoman arvokkaan meripihkahuoneen. Huoneen seinät on valmistettu meripihka- ja kultapaneeleista. Tuo rakennelma on lähtöisin 1700-luvulta ja suunniteltu alun perin Charlottenburgin linnaan, josta sitä on siirrelty, ensin Talvipalatsiin ja sieltä eteenpäin, kunnes natsit pääsivät näppeineen väliin ja ryöstivät koko pytingin. Aarteen sijainnista on olemassa kartta ja kompassi, joka on kätketty Suomen Lappiin. Joko kuulostaa seikkailulta? No, meripihkahuoneella on useampikin tavoittelija, muun muassa venäläinen uransa iltapuolta lähentelevä toimintaleffatähti Maxim Zolnerovitš. Vähiten halutaan, että Venäjän poliittinen johto saisi aarteen haltuunsa ja pääsisi pönkittämään sillä paisuvaistaan. Sanomattakin on selvää, että kilpailevat tahot eivät vierasta äärimmäisiäkään keinoja. Pippurinen ei syty ajatukselle, vaan haluaisi luopua järjestön toiminnasta kokonaan. Käytännön toteutus jää muiden muassa Julia Noussairille ja Minja Valkoselle. Kaikki menee pieleen, jopa Pippurisen biljardi-ilta. Hän tulee vedetyksi osaksi tapahtumaketjua. Panoksista on turha edes mainita.

Liuksen teksti on vahvan toimintapainotteista. Taistelukohtauksissa on selkeä, nautittava ja lisätään vielä riittoisa koreografia. Kuvailu on tarkkaa, asiantuntevaa ja noudattaa kovaksikeitetyn dekkarin kuvastoa, jonka vuoksi se ei välttämättä sovellu lämminhenkisen cozy crimen ystäville. Silti muistaakseni lapsia ja eläimiä ei tapahtumien tiimellyksessä vahingoiteta. Näistä kahdesta ensin mainittuhan tuntuu nykyään olevan scandic noirissa sallittua riistaa. Tämä vain verrokkina. Kaikesta saa kirjoittaa. Käsittelytapa ja aineiston käyttötarkoitus ratkaisee – halutaanko vain järkyttää, vai herätellä ajatuksia. Liuksen tapauksessa kirjailija noudattaa perinteitä menneiltä ajoilta, tarkemmin 80-luvulta. Olin teini silloin ja vuosikymmen jätti luonnollisesti lähtemättömän vaikutuksen. Mulla oli samanlainen tukka kuin Paul Youngilla, mutta ei mennä siihen.

Jos kiinnostaa, kerron noista sarjan aikaisemmista kirjoista muutaman sanan kotisivuillani http://www.mikakahkonen.fi/?cat=65 (edit: sivut eivät enää käytössä) Sieltä löytyvät myös arvioni sarjan ulkopuolisesta teoksesta, vuonna 2012 ilmestyneestä Keisarista, jonka Lius kirjoitti yhdessä Kimmo Puustisen kanssa, sekä Magnum opuksesta, joka ilmestyi vuonna 2015.  Lanka palaa romaanin hommasin Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.