Perfektionismi ja kirjoittaminen

Onko täällä muita vääränlaisen täydellisyyden tavoittelijoita? Tuli mieleeni, kun laittelin ylös joko novellin tai romaanin aihetta ja tapailinkin jo sen aloittavaa kohtausta. Homma pysähtyi ensimmäisiin knoppitietoihin ja epäilyyn, osaanko kuvata niitä niin hyvin kuin haluaisin. Vaarana on taas jättää koko projekti.

Tämä rajoitus on kulkenut läpi elämän. Moni asia on jäänyt toteuttamatta pelkästään sen vuoksi, etten ole uskonut tavoittavani yritelmässäni sitä tasoa, jonka haluaisin. Voi kun pikku-Mika olisi ymmärtänyt sen, että tavoitteet toteutetaan pienillä askelilla. Eivätkä aiheessa, vaikka nyt kirjoittamisessa, menestyneet läheskään aina ole varsinaisesti alan huippuja. Miten se vain määritellään. Muut vaikuttimet ratkaisevat. Monet muut.

Jos paperi on tyhjä, on sitä itse kirjoittajakin

Entäpä jos lähtisin tällä kertaa vain kirjoittamaan mitään mistään tietämättömänä? Jos paperi on tyhjä, on sitä itse kirjoittajakin. Täydentelisin sitten jälkikäteen asiatietoja. Jos jokin yksityiskohta ei ole asiatietojen perusteella mahdollista, jos vaikka lehmät eivär edelleenkään lennä paitsi hurrikaanielokuvissa, niin vuittu muutetaan se. 

Mitäpä tuumitte? Myös kommentit "mulle on aina kaikki ollut tosi vaivatonta" ovat täysin sallittuja. Oikeastaan haluaisin kuulla vaivattomuudesta lisää. Ja muuten tätä tekstiä en hautonut virheiden pelossa hetkeäkään, vaan pistin jakoon.

Yhden sivuhenkilön alkusysäys

Käykö muille kirjoittajille koskaan niin, että tapaatte mielenkiintoisen tyypin, tai kuulette tai luette sellaisesta ja sellaisen kohtalosta ja tuumitte sen olevan hyvää henkilöhahmomatskua? Niin minullekin, esimerkiksi tämän 13.4. 2013 sanomalehti Karjalaisen jutun kanssa, jossa kerrottiin lähes 30 vuotta erakkona asuneesta amerikkalaismiehestä. 

Tarina ja sen erakko toimi esikuvana dekkarini Dekkari päähenkilö Kari Jontkan isälle, joka tosin esiintyy kirjan sivuilla hyvin pienessä, lähes ainoastaan käsitteellisessä roolissa. Jontka muuten käy isänsä kanssa merkittävän keskustelun nuotion äärellä ja tuo tilannehan päätyi sitten jopa kansikuvaksi. Kansikuvataiteesta vastasi J. T. Lindroos.

Vaatimattomasta osuudestaan huolimatta tuokin isähahmo vaati minulta melko laajan prosessoinnin. Semmoisesta kiinnostuneille puran alemmaksi alun perin käsin kirjoittamani yhden hengen aivoriihen. Siitähän ei lopulta jäänyt muuta jäljelle kuin idea kuolleeksi oletetusta isästä, joka vaikuttaa paljastuvan lopulta metsän keskellä edelleen eläväksi erakoksi. Siis vaikuttaa, tämähän on yksi kirjan arvoituksista. Parhaimman käsityksen tuon riihen lopputuotoksesta saa, jos on jo sattunut lukemaan Dekkarin. Eikä se ole koskaan myöhäistä vieläkään. Äänikirjana sitä ei valitettavasti ole tosin saatavana. Muistiinpanot ovat jostain 2013-2015 väliltä.

Aivoriihi

Miksi hypännyt oravanpyörästä? Mitä tapahtunut? Samanlaisen tyypin voisi sijoittaa Pamilonkosken ympäristöön. Patikkaporukka eksyy opastetulta polulta. Yhdellä heistä henk. koht. motiivi "eksymiselle" - haluaa löytää kadonneen isänsä. 30 v. aikaisemmin tämä kadonnut pahamaineiselle koskelle ja todettu jälkien perusteella kuolleeksi. Porukan jäsen kuullut huhuja erakosta. Hänen on saatava selvyys, onko erakko isä.

  - porukan sisälle konflikteja

  - selviytymisen kuvausta

  - ympäristöä

  - uskomuksia

  - historiaa

  - erakon tarina takaumineen

  - paikalliset äreitä ja salamyhkäisiä

  - erakko jää metsään

  - poika tekee yllättävän ratkaisun

  - isä pelastaa katalalta ryhmän jäseneltä.

  - jää metsään.

Yllyke koskelle lähtöön voisi olla vaikka jokin paikallislehden uutinen tai omakustannekirjailijan kirjoitus, epämääräinen lähde. Päähenkilö tunnistaa jotain isälleen ominaislaatuista. Joku tietää kertoa paikallisten uskomuksista. Retkiläisten muonista häviää tavaraa.

- joku voisi pilailla "löytöretkestä". Yrittää perustella, miksi ei järkeä. Lähtee mukaan. Vetoaa erätaitoihinsa.

Tuohon omakustannekirjailijaan ph voisi törmätä esim. baarissa. Kauppaisi innokkaasti teostaan. Myöhemmin ph:n mieleen voisi tulla jokin kirjailijan käyttämä lainaus, joka jäänyt vaivaamaan. Palaa baariin. Kyselee kirjailijaa. Omistaja ostanut yhden kappaleen kirjaa säälistä. Ph löytää lainatun kohdan. Tunnistaa lisää tuttua. Tarjoutuu ostamaan kirjan. Kävelee kirjan kanssa ulos. Paljastetaan, että ph:n isä käytti samoja täytesanoja. Kirjassa kuvatussa erakossa jokin yhteinen piirre isän kanssa. Isän, jonka kuolemasta on yli 20 v.

Herää kysymyksiä: Mihin isä kuoli? Voiko erakko olla isä?

Henkilöhahmoksi ja päähenkilön lähteeksi omakustannekirjailija, jonka pitäisi asua paikkakunnalla. Kirjailija käyttänyt kirjansa lähteenä henkilöä, joka sopii puheidensa ja tuntomerkkiensä perusteella ph:n isäksi. Kirjailija tietenkin outo, huvittava, mutta samaan aikaan uhkaava.

Tuntematon nimi vastaa tiedusteluihin Twitterissä. Varoittaa sekaantumasta sellaiseen, joka ei itselle kuulu.

(Riihi päättyy)

Siinäpä se. Kiinnostaisi kuulla muiden kirjailijoiden henkilöhahmojen erikoisista lähtölaukauksista. Kommentoikaa. Hyvä kirja henkilöhahmojen synnystä on muuten Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin ihan tänä vuonna julkaistu tietoteos Romaanihenkilön elämä (WSOY). Kerroin teoksesta aikaisemmin blogissa. Pääset tuotokseeni tästä.

Satu kirjoittavasta miehestä

Olipa kerran mies, joka kirjoitti. Hän yritti saada paperille tarinan, josta hänet muistettaisiin. Yrityksistä huolimatta hän kerta toisensa jälkeen epäonnistui ja lopulta vaipui epätoivoon ja synkkyyteen. Hän purki tuntojaan tästä vihkoon, jota ei aikonut koskaan näyttää kenellekään tai edes palata kirjoittamaansa. Vihkoja kertyi pian kokonainen pino. Muiden yritelmien kanssa tilanne säilyi yhtä epätoivoisena. Lopulta hänen täytyi myöntyä ajatukseen, ettei häntä muistettaisi kirjoituksistaan.

Niin koitti se päivä jolloin hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Kun hänen työhuonettaan oltiin tyhjentämässä, löysi siivooja pahvilaatikon täynnä kiharalle nurkistaan kääntyneitä ja kynän painaumien karhentamia ruutuvihkoja. Löytäjä poimi yhden vihkoista ja alkoi lukea. Hän unohti ympäristönsä, eikä tiedostanut tunteitaan, kunnes jo kyyneleet pyrkivät silmiin. Joskus hän ei taas voinut pidätellä nauruaan, niin hupaisia olivat miehen käänteet ja niiden kuvaus. Hän saattoi samaistua kirjoittajaan tai ymmärtää elämästään ja ihmisistä jotain, joka oli tähän saakka ollut hänelle vierasta. Kun hän havahtui määräämättömän ajan jälkeen, oli hänen mielessään vain yksi ajatus. Ihmisten, ei pelkästään hänen, oli saatava miehen vihot luettavakseen. 

Hän näytti vihkoja kirjakustantajalle, joka jo muutaman rivin luettuaan oli täysin samaa mieltä. Heillä oli käsissään jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Maailma ei olisi valmis, ennen kuin miehen kirjallinen perintö olisi löytänyt lukijansa. Kustantamon toimittajat tekivät valtavan työn saada käsinkirjoitettu teksti painokelpoiseen muotoon. Se ei johtunut suinkaan sisällöstä, sille ei tarvinnut tehdä mitään, vaan pelkästään vaihtelevasta käsialasta. Sen sotkuisuudesta saattoi aistia kirjoittajan tunnetiloja. Joskus hän kirjoitti selvästikin kiireessä, joskus taas pysähdellen. Oli rivejä, joista tuskin näki kaikkia kirjaimia. Toisaalta välillä kynän kärki oli uhannut rikkoa paperin. Kirjaimet pienenivät ja suurenivat, kääntyivät ja oikenivat. Käsiala heikkeni vihko viholta, kunnes viimeinen piste oli saavutettu.

Työ kannatti ja koitti julkaisupäivä. Kirjaa jaettiin arvostelijoille ja kirjoja omilla kanavillaan arvioiville lukijoille. Kaikki odottivat jännittyneinä ensimmäistä arviota ja mainintoja lukuharrastajien keskustelupalstoilla. Niin se sitten tuli, se yleison ensimmäinen reaktio. 

"Siis tää on just tätä etuoikeutetun länsimaalaisen miehen uhriutumista ja turhaa ulinaa. Tästä on kyllä kirjoitettu jo ihan riittävästi. Luin kuitenkin loppuun, kun olin aloittanut. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää paremmin."

Kolmen hengen täyteen myyty katsomo - kirjoituskuulumisia ja paluu neljännesarkkeihin

 

Mulla on kirjoittamisen suhteen jännä tilanne. Olen tarjonnut kahta moneen kertaan työstämääni käsikirjoitustani parille kustantajalle. Molemmat siis omiinsa. Ei siis mitään massapostitusta ainakaan tässä vaiheessa. Toinen on kummitustarina ja toinen vähän poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettu rikosjuttu. Ei kuitenkaan sairaaladekkari, se sanottakoon. Samasta syystä näiden ”myyminen” on vähän hankalaa. Toisen niistä, tämän kummitustarinan, raakiletta tosin käytin jo muutamassa kustannustalossa ja jatkoin työstämistä pakkien jälkeen. Mikä positiivista, sain vinkkejä sen jatkokäsittelyyn, mikä oli kannustavaa. On se käynyt Kriittisessäkin ja NVL:ssa. Nyt vastauksia odotellessa tullaan tuohon jo mainitsemaani jännään vaiheeseen. En tarkoita tässä yhteydessä itse vastauksia, vaan kirjoittamistani ylipäätään, joka rajoittuu työn mukanaan tuomiin asiateksteihin. Vastineita, viestintää ja muistiinpanoja. Minusta on tullut harmaa virkakirjoittaja!!!

Jotenkin tuntuu, että olen tehnyt luovan kirjoittamisen suhteen pelkkää muokkaamista liian pitkään, ettei uuden tuottaminen enää onnistu. Mulla on kyllä vihkoon kirjattu hahmotelma romaaninmitat täyttävästä tarinasta, josta olin innostunut vielä silloin, kun itse hahmottelu oli ajankohtaista. Vihon ensimmäiselle sivulle olen merkannut päivämäärän 10.11.2019. Olen selaillut tuota vihkoa ja yrittänyt lohkoa ideaani samalla puhaltaen siihen henkeä. Periaatteessa olen kuvannut koko tapahtumasarjan itselleni alusta loppuun, eikä se herätä enää samanlaista uteliaisuutta, jota olen kokenut aikaisempien jo julkaistujen dekkareiden kanssa. Tai jännäreiden, mitä ne nyt ovatkaan. Juurikin se uteliaisuus on ollut yksi tärkeimmistä liikkeelle panemista voimista.  Aina niissä on ollut jokin pimeä kulma, jota olen kirjoittamalla selvittänyt. Murhaaja, tapahtuma menneisyydessä tai vaikka juonenkulkuja yhdistävä tekijä. Jokin pieni kaukana välkkyvä piste, joka saa hahmonsa, kun sitä lähestyy.

Taustalla kummittelee ajatus siitä, että kaiken vaivan jälkeen tämäkin käsikirjoitus jää ikuisuusprojektiksi (jota se jo on), eikä täytä kaupallisten kustantajien vaatimuksia. Ihan kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, kuinka kahden ”valmiin” tekstin käy. Pessimisti ei pety. Piru ja enkeli kilvoittelevat mielessäni. Toinen moittii ihan varmuuden vuoksi ja toinen yrittää muistuttaa, että molemmat tarinat tuottivat kirjoitusvaiheessaan mielihyvää ja tulisivat varmasti saavuttamaan oman lukijakuntansa. Vaikka kuinka viihdyn kirjoittamisen parissa ja saan tai ainakin olen saanut elämyksiä pelkästä luomisesta, tarvitsen julkaisun mukanaan tuomaa vastavuoroisuutta. Työskentelyä kustannustoimittajan kanssa, markkinointia, kansikuvan odotusta ja sitä tunnetta, kun näen kannen ensimmäisen kerran. Puhumattakaan siitä, kun saan tekeleeni ensimmäistä kertaa käteeni. Kun kirja on ulkona, palautteiden odottaminen hermostuttaa hyvässä mielessä. Kiva sitten keskustella kirjasta ja sen kirjoittamisesta. Tuleekohan kutsuja messuille? Takaraivossa pakottaa ajatus, että… TÄHÄN SEIS!

Tätäkin tekstiä aloin kirjoittaa lievässä innostuksen vallassa. Kuvittelin luovani hyvän blogitekstin kirjoittamisen vaiheesta. Nyt kun olen päässyt tähän saakka, huomaan jaarittelevani. Tämäkin on vain yksi sijaistoiminto. Prokrastinaatiota (hähä, muistinpas tuon termin. Entinen amisjäbä viisastelee). Miksi en vain skippaisi tuota vihkoon kirjoittamaani hahmotelmaa ja aloittaisi jotain puhtaalta pöydältä. Mika, sinä et ole arkkitehtikirjoittaja. Sinä olet utelias haahuilija. Osut vahingossa nähtävyyksille. Se, mitä kirjoitit vihkoon, oli just sitä haahuilua. Olisit voinut jatkaa sitä saman tien ensimmäiseen lukuun ja siitä toiseen. Samalla haahuilulla koko hoito alusta loppuun. Siis se ensimmäinen versio. Pitäähän sinun jo tietää, että jos kahden sydämenlyönnin väliin jää liian pitkä tauko, tärkeät toiminnot vaarantuvat ja se johtaa lopulta kuolemaan. Niin taisi käydä vihon sisällölle.

Unohda kaikki muu ja keskity nauttimaan hetkestä. Ajattelet liikaa. Ajattelet liian isoja kokonaisuuksia. Palauta ajatuksesi aikaan, jolloin kirjoitit tytöille joulutarinaa. Revit paperiarkin neljään osaan ja otit tavoitteeksi kirjoittaa yhden osan kerrallaan, etkä välttämättä tiennyt mitä seuraavassa paperinpalassa tapahtuu. Deadline eli seuraava aamu pakotti takaraivossa. Piti saada luettavaa jääkaapin oveen. Muistelepa niitä hetkiä, kun älysit mihin kaikki kirjoittamasi johtaa ja jouduit pidättelemään itseäsi. Tuntui, että neljännes arkkia ei riitä. Kirjaimet pienenivät. Rivivälit kapenivat. Silloin kirjoittamistasi olisi voinut verrata lataamiseen. Sait energiaa. Sinulla oli kolmen hengen täyteen myyty katsomo. Sinulla oli teksti, josta nautit.

Yritä ajatella, että kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos julkaistuja kirjoja ei enää tule, niitä ei tule. Jos tulee, niin tulee. Sinun tehtäväsi on vain jatkaa. Tarvitsit kirjoittaa tämänkin sepostuksen. Tarvitsit pysäyttää itsesi. Tarvitseeko tätä sitten jakaa minnekään? Onko tekstin lukukerroilla merkitystä? Odotatko kommentteja? Saatko niistä dopamiiniryöpsähdyksiä? Entäpä jos nyt kuitenkin ensin hakisit paperiarkin, leikkaisit sen neljään osaan ja.

Lukemista, kirjoittamista, elämää - kooste vuodesta 2024

Paketoidaanpas mennyt luku- kirjoitus- ja elämänvuosi 2024.

Lukeminen

Äänikirjoja kuuntelin 63 kappaletta ja ihan lukemalla luin painettuna 24 kirjaa, niistä tosin kaksi e-kirjana. Kirjailijoiden sukupuolijakauma kiinnostaa monia, joten kerron senkin eli naiskirjailijoiden tuotoksia näistä on 30, mieskirjailijoiden 56 ja yksi naisen ja miehen kimpassa väsäämä teos. Sukupuolet ovat oletettuja.

Mieleenpainuvin kirja oli Anthony de Mellon Havahtuminen, jonka kuuntelin kahdesti sekä Riie Heikkilän Miksi lakkasimme lukemasta? Tästä laadin ihan oman blogipostauksen, niin kuin ilmeisesti kuuluu sanoa. Seuraa julkaisujani! Lukupinooni mahtui lasten- ja nuortenkirjoja, dekkareita laidasta laitaan, kauhua, klassikoita, elämäntaitokirjallisuutta, elämäkertoja, muistelmia, aika lailla siis populaaria, tietoa ja kaunoa sekaisin. 

Mitäs kansallisuuksia? Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Britannia, Irlanti, USA, Japani, Espanja, Saksa, Intia, Ranska, Hollanti, Argentiina, Etelä-Korea, Afganistan ja Käsämä. Tulikohan kaikki?

Kirjoittaminen

Kirjoittamisen puolella työstin paria ikuisuusprojektia, joista toivoisin pystyväni kertomaan ensi vuonna jonkinlaisia julkaisu-uutisia. Sairaaladekkaristin blogin kautta saattelin maailmaan 17 juttua (tämä mukaanlukien), joista luetuin oli työpäivän kuvaus päivystyksessä, Elämyksellinen päivä päivystyspoliklinikalla (258 katselukertaa), toiseksi katsotuin oli joulutarina, Usko pukkiin koetuksella (251 katselukertaa) ja kolmanneksi katsotuin Rakkauslätinöitä ja rakastelukohtauksia.(135 tirkistelykertaa) Ei yhtään klikkiotsikko, eihän? Tuossa jutussa pohdin lemmenkohtausten tarpeellisuutta kertomakirjallisuudessa. Samalla paljastan jotain niistä omassa tuotannossani ja perustelujen kera tietenkin. Varsinaisista kirja-arvioista eniten katsottu liittyy Päivi Lukkarilan lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajaromaaniin Skutsi. Tämä keräsi 92 katselukertaa, siis tähän päivään saakka.

Elämä

Vielä tärkeimmät työstä ja yksityiselämästä. Kotona kaikki hyvin, sama puoliso, samat aikuiset lapset ja sama osoite. Olen terve ainakin vielä tätä kirjoittaessa tai sitten ei ole vain tutkittu riittävästi. Painoa voisi pudottaa. Kolme kuukautta sitten tulin tyttölapsen ukiksi ja kesällä koiran omistajaksi. Otettiin Italian vesikoira, eikä tarvitse enää itse haukkua naapureita. Rimprorevare tutti passante!

Syyskuussa katkesi 28,5 vuoden mittaiseksi ehtinyt työurani päivystyspoliklinikalla. Entinen työkaverini ensiavusta oli jäämässä eläkkeelle työsuojelusta. Pyydettiin jatkamaan hänen pestiään, olisin kuulemma hyvä siinä, suostuin ja tulin valituksi. Arvosanaa en osaa antaa ensimmäiselle neljälle kuukaudelle työsuojeluvaltuutettuna, mutta yritys on kova. Päivätöissä on joutunut opettelemaan uusia kirjoitusrutiineja, mikä tuottaa aamupäiväkirjoittajalle haasteita. Tuntuu myös oudolta vaihtaa etätyöpäivän jälkeen vapaalle. Sama työtuoli, eri tuotos.

Sitten vielä lista kirjoista. Katso, sattuiko monta itse luettua. Joka tapauksessa hienojen lukuelämysten täyteistä uutta vuotta 2025 kaikille!

TAMMIKUU

1. Arttu Tuominen: Vapahtaja
2. Sebastian Fitzek: Unissakävelijä
3. Mika Muhonen: Wesimurin kirous
4. Stephen King: Holly

Äänikirjat
1. Freida McFadden: Eristysvanki. Lukija: Anni Tani. Kääntäjä: Jussi Tuomas Kivi. 8:18
2. Eva Frantz: Osasto 23. Lukija: Anna-Riikka Rajanen. Kääntäjä: Anu Koivunen. 3:15
3. George Orwell: Eläinten vallankumous. Lukija: Tuomas Kytömäki. Kääntäjä: Jussi Tuomas Kivi. 3:00
4. Lauri Nummenmaa: Pahuus: Ihmisluonnon pimeä puoli. Lukija: Arttu Kurttila. 13:00
5. Joona Keskitalo: Kunniattomat. Lukija: Markus Niemi. 15:46

HELMIKUU

5. Laura Latvala: Tuulien talo -sairaalapäiväkirja

Äänikirjat
6. Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat. Lukija: Markus Niemi. 11:15
7. Leena Hirvonen, Seppo Salminen: Kirurgina Ruandassa. Lukija: Jukka Pitkänen. 7:36
8. Francesc Miralles, Héctor Garcia (Kirai): Ikigai: Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. Lukija Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Satu Ekman. 3:13
9. Sarah Penner: Myrkynkeittäjä. Lukija: Vilma Kinnunen. Kääntäjä: Päivi Paju. 10:15

MAALISKUU

6. Mattias Edvardsson: En sano sanaakaan

Äänikirjat
10. Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito. Lukija: Jukka Pitkänen. 11:30
11. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Jaakko Kankaanpää. 7:08
12. C. J. Tudor: Saarroksissa. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Seppo Raudaskoski. 11:45
13. Niilo Sevänen: Talven portti. Osa 1 sarjassa Ikitalvi. Lukija: Raiko Häyrinen. 1:45
14. Anna Peltola: Tunnetartunta. Lukija: Anniina Piiparinen. 5:55
15. Anthony de Mello: Havahtuminen. Lukija: Kuisma Eskola. Kääntäjä: Vuokko Rissanen. 6:41. (Kuunneltu kahdesti)

HUHTIKUU

7. Anne Leinonen: Riimujen saari (e-kirja)
8. Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä. Suom. Lauri Lattu
9. Chris Carter: Ääni kuolemalle
10. Yasunari Kawabata: Lumen maa

Äänikirjat
16. Jørgen Jæger: Varjojahti. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Eeva-Liisa Nyqvist. 9:16
17. Lotte Petri: Blood Angels 1: Hampaankerääjä. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjät: Pia Leppälä & Leena Zacho. 9:25
18. Petri Tamminen: Piiloutujan maa. Lukija: Antti Virmavirta. 2:31
19. Petri Tamminen: Musta vyö. Lukija: Antti Virmavirta. 3:18
20. Petri Tamminen: Se sano: Unohtumattomat lausahdukset. Lukija: Antti Virmavirta. 1:19
21. Guillaume Musso: Kirjailijoiden salattu elämä. Lukija: Juhani Rajalin. Kääntäjä: Anna Nurminen. 7:07

TOUKOKUU

11. Joonas Tolvanen: Todellinen voimasi - 100 asiaa jotka voit oppia Shaolin-munkeilta

Äänikirjat
22. Vesa Iitti, Perttu Häkkinen: Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Lukija: Jalmari Laine. 14:22
23. Rick Rubin: Luovuus ja olemisen taito. Lukija: Saku Tuominen, kääntäjä: Kosti Salminen. 6:56
24. Claire Keegan: Nämä pienet asiat. Lukija: Jukka Pitkänen. Kääntäjä: Kristiina Rikman. 2:09
25. Claire Keegan: Kasvatti. Lukija: Laura Birn. Kääntäjä: Kristiina Rikman. 1:40
26. Stephen King: Kirjoittamisesta: Muistelmia leipätyöstä. Lukija: Antti Virmavirta. Kääntäjä: Ilkka Rekiaro. 8:42
27. Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia. Lukija: Sinikka Vuola. 5:01

KESÄKUU

12. Kaarina Griffiths: Lintumies
13. Melina Marras: Para

Äänikirjat
28. Karia Nieminen: Olet hyvä tyyppi - Opas sujuviin ihmissuhteisiin. Lukija: Krista Putkonen-Örn. 6:43
29. Tuomas Lius: Sikojen lahti. Lukija: Mikko Leskelä. 17:06
30. Eckhart Tolle: Läsnäolon voima - Tie henkiseen heräämiseen. Lukija: Helena Valkee. Kääntäjä: Lauri Pordeccu. 7:19
31. Dean Koontz: Odd Thomas: Luostarin kirous. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Kari Salminen. 11:31
32. Mika Waltari: Kirjailijan ääni. Lukija: Mika Waltari, Ritva Haavikko. 1:12.
33. James Clear: Pura rutiinit atomeiksi: Näin saat aikaan muutoksen, joka pysyy. Lukija: Markus Niemi. Kääntäjä: Kaisa Koskela. 7:13
34. Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat. Lukija: Anniina Piiparinen. Kääntäjä: Sari Selander. 5:53

HEINÄKUU

14. Nicholas Binge: Nousu
15. Thomas Harris: Punainen lohikäärme

Äänikirjat:
35. Arnold Schwarzenegger: Ajattele isosti: 7 oppia menestymiseen. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Pia Korpisaari. 6:33
36. Eckhart Tolle: Läsnäolon voima: Tie henkiseen heräämiseen. Lukija: Helena Valkee. Kääntäjä: Lauri Pordeccu 7:19
37. Dean Koontz: Kuolleiden kasino. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Kari Salminen. 10:04
38. Lassi Vierikko, Petja Lähde: Joku jossain tietää, jaksot 1-8. Lukijat: Lassi Vierikko, Petja Lähde
39. Johan Theorin: Verikallio. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Outi Menna. 14:09

ELOKUU

16. Ari Wahlsten: Pahan syleily

Äänikirjat
40. J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi. Lukija: Vesa Vierikko. Kääntäjä: Jaana Kapari-Jatta. 10:22
41. Tuomas Lius: Haka. Lukija: Mikko Leskelä. 18:06
42. Anni Saastamoinen: Sirkka. Lukija: Pirjo Heikkilä. 4:04

SYYSKUU

17. Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi.

Äänikirjat
43. Johanna Pohjola: Vapaaksi miellyttämisestä: Toipumiskirja hyväksynnän hakijoille. Lukija: Johanna Pohjola. 12:22
44. Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? Lukija: Pertti Koivula. 7:17.
45. Berthold Gunster: Flip: Kuinka muuttaa mahdottomat ajatukset mahdollisiksi. Lukija: Ville-Veikko Niemelä. Kääntäjä: Ulla Lempinen. 8:49

LOKAKUU

18. Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
19. Arttu Tuominen: Lavastaja

Äänikirjat
46. Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. Lukija: Laura Laakso. 7:31
47. Minna Lindgren: Soteorpo. Lukija: Tuija Kosonen. 4:09
48. Rebekka Härkönen: Sarjahukuttajan tarina osat 1-8. Lukija: Rebekka Härkönen
49. Han Kang: Vegetaristi. Lukija: Vuokko Hovatta. Kääntäjä: Sari Karhulahti 6:06
50. Anne Kantola, Jecaterina Mantsinen, Omos "Opa" Okoh: Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä. Lukija: Matti Leino. 9:07.
51. Hannu Puttonen: Stop the building: Roadrunner 50 vuotta. Lukija: Ari Turunen. 1:36.

MARRASKUU

Äänikirjat
52. Ray Fysh: Matalat haudat: Rankimmat tapaukseni rikospaikkatutkijana. Lukija: Joonas Kaukoranta. Kääntäjä: Ari Väntänen. 12:33
53. Jani Nieminen: Äijähaara. Lukija: Ilkka Villi. 7:48
54. Lisa Jewell: Mikään tästä ei ole totta. Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kääntäjä: Karoliina Timonen. 11:00
55. Delia Owens: Suon villi laulu. Lukija: Sanna Majuri. Kääntäjä: Maria Lyytinen. 13:22
56. Thorbjørn Enger: Kasper, Jesper ja Joonatan. Kolme iloista rosvoa. Lukija: Markus Bäckman 2:45
57. Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamo. Lukija: Jukka Pitkänen 11:33

JOULUKUU

20. Tuomas Lius: Kova luu
21. James M. Cain: Vahinko kello kaulassa
22. Päivi Lukkarila: Skutsi
23. Graham Brown: Clive Cusslerin Kurssi kohti tuntematonta
24. Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta?: Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta. E-kirja

Äänikirjat
58. Jose Riikonen: Sir Elwoodin hiljaiset värit - Backstage-passi. Lukija: Jone Takamäki. 14:49
59. Marko Hautala: Bella - Jouluinen kauhutarina. Lukija: Anssi Rantamäki. 0:44.
60. Charles Dickens: Saiturin joulu. Kääntäjä: Jussi Korhonen. Lukija: Lars Svedberg. 3:31
61. Albert Camus: Sivullinen. Lukija: Petri Hanttu. Kääntäjä: Kalle Salo. 4:07
62. H. P. Lovecraft: Väri avaruudesta. Lukija: Kalle Chydenius. Kääntäjä: Ilkka Äärelä. 1:36
63. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Lukija: Antti Pääkkönen. Kääntäjä: Kristiina Savikurki. 13:34.

Rakkauslätinöitä ja rakastelukohtauksia

 

 

Facebookin Dekkariryhmässä oli joitain päiviä sitten keskustelunaloitus, jossa toivottiin lukuvihjeitä kirjoista, joista puuttuvat otsikoinnin mukaiset rakkauslätinät ja rakastelukohtaukset. Ryhmän jäsen oli kyllästynyt niihin ja harmitteli, ettei äänikirjoissa ollut mahdollisuutta hypätä kohtausten yli. Aloin miettiä tuon kaltaisten hellyydenosoitusten tarpeellisuutta kirjoissa itsekin. Aihetta voisi käsitellä laajemminkin, mutta vastaan tylsästi joo ja ei. Tarvitaan ja ei tarvita. Rakkauslätinöitten suhteen olen samoilla linjoilla, vaikka kiintymyssuhteet ja niiden häiriintyminen ovatkin tarinan alulle panevia moottoreita. Vanha kunnon kolmiodraama. Mustasukkaisuutta, vihaa, näyttämisenhalua, kostontahtoa.

Ei tietenkään pidä jäädä räpyttelemään ripsiä ja luomaan liian pitkiä katseita, ellei sillä oikeasti ole tapahtumia eteenpäin vievää tai juonen kaarta päättävää merkitystä. Tarkoitan loppuratkaisua. Harvoin on. Sitä kautta on kuitenkin mahdollista kertoa jotain henkilöhahmoista, antaa vihjeitä heidän motiiveistaan ja heikkouksistaan. Jos oikein hyvin käy, heidän tilanteeseen voi lukijana jopa samaistua. Itse tai joku lähipiiristä voi olla kokenut jotain samaa tai henkilöhahmojen suhdekiemuroista on saattanut haaveilla salaa. Antaa tulla tunnustuksia!

Alun alkaen muuten hakeuduin koulupoikana kirjallisuuden pariin tirkistelyn halusta ja uteliaisuudesta. Vitsikirjojen tuhmat vitsit toimivat sisäänheittomatskuna. Aikuisille suunnattujen romaanien seksikohtauksissa oli imua ja nyt tarkoitan niiden vaikutusta lukuhaluihin. Puberteettia lähestyvän pojan hormonit lähtivät hyrräämään. Sittemmin olen myös itse kirjoittanut lemmenkohtauksia tuotantooni. Varoittelinkin tästä jo tuossa mainitussa Dekkariryhmän keskustelussa, ettei nyt vain kukaan erehtyisi lukemaan vaikkapa jännitysromaanejani Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Niissä nimittäin kainosti ilmaistuna tehdään sitä. Kerronko sivut?

Käyn seuraavassa läpi kirjojeni seksikohtaukset, jos niitä vain on ja perustelen ne. Ne eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan niillä on oikeasti tarinaa ja juonta eteenpäin vievä funktio. Tämä saattaa kuulostaa juoruilulta, mutta onneksi kohteena on kuvitteelliset ihmiset ja tapahtumat. Sisältää juonipaljastuksia, pitää vielä sanoa. Mitä mieltä muuten olette, onko rakastumisprosessin kuvaaminen pitkän kaavan mukaan tarpeellista? Entäpä nämä hekuman huipentumat eli lemmenleikit? Keskeyttävätkö ne ikävästi itse juonenkulun, vähän kuten pitkälliset monieräiset tappelunnujakat ja takaa-ajokohtaukset? Viimeksi mainitulla tarkoitan kohtausta, jossa henkilö x yrittää saada henkilöä y kiinni.

 

Väärin voitettu (BoD 2008, 2013)

Ei seksiä, mutta jotain saattaa vilahtaa, kun miehet potkii pyyhe päällä palloa. Tämä palloista mieltyneille vinkiksi.

 

Testinuket (omakustanne 2009, 2013. Äänikirja: SAGA Egmont 2020)

Kirjan päähenkilö lääkintävahtimestari Ilpo on hairahtunut apulaislääkäri Kristaan ja päätynyt pikkujoulujen päätteeksi samaan taksiin ja tämän huoneistoon. Käry kävi ja erohan siitä koitui vakituisen naisystävän kanssa. Myöhemmin Ilpo tapaa Kristan ensihoitopäivillä hotellin käytävän päätysohvalta, jossa tällä on herkkä hetki kirurgian poliklinikan lääkintävahtimestarin kanssa. Konflikti valmis. Turpakäräjiksihän se menee.

 

Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013. Äänikirja SAGA: Egmont 2020)

Tätä älä todellakaan lue, jos aiot tarttua tuohon kirjaan. Sisältää oleellista tietoa synkkien tapahtumien alulle panevasta voimasta. Päivystyspolilla työskentelevä Salla elää poikansa Lukan kanssa kahdestaan. Hän päätyi miehensä kanssa eroon pian pojan syntymän jälkeen. Sitä edelsi sairastumisen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön.  Hänen elämässään oli lyhyt pimeä hetki, jolloin hän päätyi päivystyksen kautta putkaan. Samana yönä hän ajautui vieraan miehen mukaan. Selvä raiskaus, Sallahan oli lähes tiedottomassa tilassa. Silti Salla saa kantaa erehdyksestä aiheutuneet seuraamukset. Myös tuon miehen puolisolla oli vakavia mielenterveyden ongelmia, joita tuo episodi vain pahensi. Tämä liittyy juoneen oleellisesti.

 

Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016. Äänikirja: SAGA Egmont 2020)

Päivystyspolilla työskentelevän Susannan mies Sauli on kuollut edellisenä talvena. Susanna ei oikein pääse miehestä eroon, vaikka he olivat jo eronneet ja miehellä oli paha alkoholiongelma. Uuden ihmissuhteen kehittely tuottaa ongelmia. Susanna tapaa sairaalassa kouluaikaisen ihastuksensa Rekon ja päätyy tämän kämpille. Rakastelu keskeytyy mielikuvaan exästä ja Susanna pakenee Rekon luota. Toisella yrityksellä Susanna vie lemmenhetken maaliin. Tavallaan hän käyttää seksiä Rekon kanssa irtautumisriittinä. Hän jopa näkee entisen miehensä suorituksen aikana silmissään, kunnes Sauli katoaa ja hän voi edetä elämässään.

Kroonikko (Myllylahti 2018. Äänikirja: SAGA Egmont 2020)

Heti kirjan alkupuolella sairaalapomo vie nuoren lähettinaisen sairaalan autiolle osastolle. Heidän on aikomus harrastaa siellä seksiä, joka tosin keskeytyy alkutekijöihinsä, kun sairaalapomo murhataan. Tuon jälkeen ollaan pitkään siinä uskossa, että murhaaja hoitelee sairaalapomon alulle paneman homman loppuun. Tässä kohtaa pitää sanoa, että seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä, vaan väkivaltaa, vaikka kohtaukseksi päätyykin. En kuitenkaan näytä tapahtumaa, vaan jätän sen lukijan mielikuvituksen varaan. Tunnetusti se voi tarjota mitä vain. Kirjassa mainitaan myös toinen seksiin pakottaminen, joka tapahtuu mielisairaalan suljetulla osastolla ja kohteena on nuori mies. Nyt jälkikäteen ajateltuna, olisin mieluummin jättänyt nuo juonenkulut kirjoittamatta ja sensuroisin itseäni. Ei enää tällaista koskaan.

 

Dekkari (Myllylahti 2022)

Tämä toistaiseksi viimeisin julkaistu jännitysromaanini on Väärin voitetun lisäksi luultavasti kiltein kirjani, vaikka murhia tapahtuukin. Ei seksiä, mikä muuten saattaa olla yksi juurisyy, jonka vuoksi päähenkilö Kari Jontkan latvassa heittää. On se kuitenkin useimmille meistä oleellinen osa ihmisyyttä. Onneksi tuo kovan onnen rikostutkija löytää kivan ihmissuhteen ja lukija voi vain kuvitella, mitä viimeisen sivun jälkeen tapahtuu. Paitsi ei työaikana, tämä jo kirjan lukeneille silmän iskuna. Ai niin, onhan kirjan pääpahiksella lääkäri Neea Blombergilla alistava seksisuhde hänen oikeana kätenään toimivaan hoitajamieheen. Mieshoitajaa esineellistetäänkin sitten ihan huolella, jonka vuoksi häntä ei koko tarinan aikana puhutella edes nimellä. Voe poekaparka!

 

Lemmentäyteistä alkanutta vuotta, vaikka fiktiona!

t. Mika

Mitä erityistä on työskennellä sairaalassa ja kirjoittaa dekkareita

 

Suomen dekkariseuran ja Ruumiin kulttuurilehden päätoimittaja Päivi Remes vihjaili Instagramissa jotain kolme viikkoa sitten lehden tulevasta jutusta. RK oli koonnut yhteen poliisidekkaristit, herrat Christian Rönnbackan, Kale Puonnin, Niko Rantsin ja Marko Kilven. Asiasta tiedotti somekanavillaan myös itse asianomistajat ja miksipä ei. Vinkki lehtijutusta herätti kiinnostuksen. Odotan lehden ilmestymistä suorastaan lapsenomaisella innolla. Ja sehän on jo ensi viikolla! (Edit. Poliisihaastattelut kolmosnumerossa syksyllä)

Aihe laittoi pohtimaan, miten ammattitausta ylipäätään vaikuttaa dekkarikirjailijoiden tuotoksiin. Virkavallan kohdalla vastaus on selviö, ei varmaan tarvitse avata tätä tarkemmin. Sitä paitsi tästä päästään varmasti lukemaan seuraavasta Ruumiin kulttuurista (Edit. RK 3/22). Sama kysymys sopii kaikkiin proosan, myös kertoma- ja kaunokirjallisuuden, jos fantasian ja lastenkirjallisuudenkin kirjoittajiin. Tämä on nyt mielikuva, mutta karkeasti lueteltuna tavallisimmat ammatit tai alat, joiden taitajista siilautuu kirjailijoita ja varsinkin menestyneitä sellaisia, ovat itseoikeutetusti toimittajat, opetusala ja mainonnan, median ja markkinoinnin osaajat. Tämä saattaa johtua ihan yksinkertaisesti siitä, että sanoittaminen on heille työtä, mutta varmasti näiltä aloilta tulee myös määrällisesti eniten kirjailijanalkuja, heitä, joilla on polte proosaan. Se kiinnostaa. On toki jaottelussa poikkeuksiakin, viimeisimpänä ainakin tapaus Sami Tissari, pohjoiskarjalainen metsuri, filosofi ja vapaa-ajattelija, jolta ilmestyi ihan äsken esikoisromaani Krysa. Kirja sisältää vaihtoehtoista lähihistoriaa, keinoälyllä leikittelyä ja aikuiseksi varttuvan neuvostoliittolaispojan tarkkaa elämäkertakuvausta. Suosittelen.

Mietin ammattitaustaa omaltakin kohdalta. Avaan aihetta esimerkin kautta. Kirjailijan alkutaipaleella osallistuin parina-kolmena vuotena vapaaopiston kirjoittajaryhmään. Yksi harjoitus oli eläytyä jonkin itsessään elottoman esineen tai asian asemaan ja inhimillistää tätä. Kirjoitin valopylväästä, jonka kohdalla koirat nostavat jalkaa ja jonka asiat ovat kuitenkin paremmin kuin viereisellä pylväällä, joka nuokkuu puolet ajasta sammuneena. En kertonut kenellekään työskenteleväni sairaalassa, ennen kuin törmäsin yhteen ryhmän jäseneen sairaalan käytävällä. Myöhemmin ryhmässä samainen jäsen tuli puheilleni, olikohan juuri kuultuaan kuvaukseni valopylvään elämästä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi sain hahmoistani niin inhimillisiä ja eläviä ja tarkoitti ammattitaustaani. Kivalta tuntui tämä. Vissiin tottakin.

Kirjoittajana olen seisovassa pöydässä

Mikä siinä sitten on? Mitä erityistä kirjoittamisen kannalta on työskennellä sairaalamaailmassa hoitajana, minun kohdalla lääkintävahtimestarina päivystyspoliklinikalla? Paljonkin, jos ymmärtää pitää silmänsä auki. Ensinnäkin sairaala koetaan tapahtumapaikkana pelottavaksi. Hajut, äänet, eritteet, pitkät käytävät, korkeat rakennukset, toimenpidehuoneet, itse toimenpiteet, kellaritilat, ruumiinavaussalit, ovet joiden taakse pääsee rajatusti. Vieläkö jatkan? Toinen hyvä on palveluiden käyttäjät, jotka edustavat käytännössä kaikkia yhteiskuntaluokkia ja koulutustasoja, niin miehiä, naisia, kuin muun sukupuolisiakin. Kaikki etniset vähemmistöt ovat edustettuina, maahanmuuttajat, pakolaiset, uskontokunnat, kaikki aina vastasyntyneistä yli satavuotiaisiin. Kirjoittajana olen seisovassa pöydässä. Haaste on saada mahtumaan kaikki hyvä pienelle lautaselleni. Vaarana on ahtaa itsensä kylläiseksi jo alkupaloilla. Kun me sairastumme äkillisesti tai joudumme onnettomuuteen, olemme käännekohdassa, joskus käsillä on jopa loppukliimaksi. Oma lukunsa ovat laitapuolen kulkijat. Kuinka vammat ovat syntyneet? Missä? Onko kertomus totuudenmukainen? Saa olla sherlokkina ihan oikeasti. On tärkeää tietää, onko rystysen haava aiheutunut ikkunasta vai hampaasta? Jälkimmäisessä ei kiinnosta niinkään nujakointi, vaan nyrkin tulehdusriski. Hauskaa on myös seurata poliisi vs. epäilty, vanhempi vs. lapsi tai vartija vs. vanki -kommunikointia. Vastinpareja voisi helposti jatkaa.

Eikä hahmogalleria rajoitu edes palveluiden käyttäjiin, potilaisiin. Porukka, jonka kanssa teen töitä kattaa kaikki, aina ensihoitajista, laitoshuoltajiin, sairaanhoitajiin, fysioterapeutteihin, osastonsihteereihin ja nuorista erikoistuvista lääkäreistä erikoislääkäreihin saakka. Sairaalapastorikin kävi yksi päivä päivystyksessä. Silti tässä on vain osa nimikkeistä. Eikä ihmistä voi lokeroida pelkän ammattinimikkeen perusteella. Ammattiryhmien sisältä löytyy persoonia, mitä kulmikkaampia, sitä helpompia kopioida ja muuntaa henkilöhahmoksi. Sairaalamaailma tarjoaa, paitsi hahmoja, niin myös aiheita, varsinkin jos puhutaan rikoskirjallisuudesta. Perusteluna parit otsikot aivan liian pitkältä globaalilta listalta:

Karjalainen 7.6.19: Tappajahoitaja sai elinkautisen 85 murhasta (Saksa)
Helsingin sanomat 20.4.19: Italialainen tappajahoitaja tuomittiin elinkautiseen
Yle.fi. 19.7.02: Tohtori Kuolema ehti tappaa 215 ihmistä (Harold Shipman, Britannia)

Niin. Ihmisen hädänalaista ja heikkoa asemaa on liian helppo käyttää hyväksi. Meillä Suomessa aluehallintovirastot ja Valvira kontrolloivat toimintaa, puhumattakaan avoimesta ruohonjuuritason toiminnasta. Lähtökohtaisesti lääkärit ja hoitohenkilökunta tekevät työtään korkealla moraalilla ja vilpittömällä auttamisen halulla. Toista Aino Nykopp-Koskea ei tule. Eihän?

Kaksisuuntainen tie

Minulta on joskus kysytty, että etkös ole jo jäämässä kokopäiväiseksi kirjailijaksi, eikös se elätä. Olen itäsuomalaiseen tyyliin piruillut olevani täällä vain hakemassa inspiraatiota, en rahasta. Kirjailijoiden keskimääräinen vuosiansiohan liikkuu kait siellä reilun parin tonni kieppeillä, mikä tarkoittaa, että kun joukossa on hotakaiset, mäet, lehtolaiset ja seeckit, niin joillekin sanailijoille jää käteen vuosiansioina vain rahat potkulautavuokraan, yks pitkä happy hourin aikaan ja bussimatka kotiin.

Itse sairaalatyö on jatkuvaa reaktioiden ja vastareaktioiden ristiaaltoa. Näen opeteltuja maneereja, rooleja, hokemia ja psykologisia puolustautumismekanismeja ja sokkireaktioita tiukassa paikassa. Ihastumisia, vihastumisia, peiteltyjä tunteita, piilomerkityksiä. Toteutan näitä itsekin. Näiden suhteen on turha itseään korottaa. Juuri itsetutkiskelu onkin parasta. Tunteiden suhteen olen melko paljas ja haavoittuvakin, pelkästään jo eläytymistaipumukseni vuoksi. Vuosi vuodelta tunnen (anteeksi jos jeesustelen) potilaiden ja heidän omaistensa kivun aina vain voimakkaampana. Toki sen torjumisessa auttaa tunteiden tiedostaminen. Onnistun blokkaamaan tai ainakin juoksuttamaan ne padon ohi onnistuneesti. Tuntosarvien ansiosta, ainakin uskon näin, kykenen näkemään haistatteluiden, huudon ja arvostelun takaa epätoivoa, surua ja pelkoa. Ehkäpä kirjoittaminen on ollutkin kaksisuuntainen tie suhteessa leipätyöhön.

Hoitoalaa on pidetty perinteisesti kutsumustyönä, jota se ei nykypäivänä enää, ainakaan samassa määrin, ole. Siitä puhuu omaa karua kieltään alan kiinnostavuuden väheneminen ja alalta muualle siirtyneiden lisääntyvä määrä. Työ on raadollista, monin paikoin vastenmielistä ja henkisesti kuluttavaa. Pikavoittoja ja palkintoja ei ole luvassa. Toki ihmiset osaavat kiittää ja arvostaa, ainakin pääasiassa, mutta kun kirkkaalla sädekehällä ei ruokakaupassa saa kuin pikkupusseja ja niitäkin siis tyhjänä. Itse olen pysytellyt hoitajan työssä nyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja ne kaikki päivystyksessä. En puhu kutsumuksesta, puhun elämyksestä. Hoitotyö on minulle elämysala. Ihminen on maisema, eikä aina edes kaunis sellainen. Ei haittaa, päinvastoin liian täydellinen ja virheetön esine, asia tai elävä olento on luotaantyöntävä ja arveluttava.

Dekkarin syntyvaiheet - koko kirjoitusprojekti otsikkoina

 

Nyt huhtikuussa julkaistiin kuudes jännitysromaanini Dekkari. Tuolla nimellä psykiatrisen suljetun osaston hoitajat nimittävät rikostutkija Kari Jontkaa. Sinne Jontka on päätynyt paitsi raskaiden työ- ja elämänkokemusten, niin ennen kaikkea pieleen menneen self help -terapian takia. Sillä oli juuri päinvastaiset vaikutukset. Jontkan lempinimi kantautuu myös osastolle päätyneen Olavi Lassinan korviin. Lassina on lääkekoukussa rimpuileva päivystyksen sairaanhoitaja, joka väittää lääkärin yrittäneen houkutella häntä armomurhaan. Väite tulkitaan harhaisuudeksi. Uskoisiko Jontka häntä? Mitä veikkaatte?

Ei kirjan juonesta tuon enempää tässä yhteydessä. Sen sijaan esittelen muistitikulle kertyneiden tiedostojen otsikointia, jotka viihdyttävät ainakin itseäni näin jälkikäteen. Ne kertovat jotain kirjan syntyvaiheista ja työskentelymetodeistani – tavallaan työhuonekuvia asiasta kiinnostuneille. Mitä olen pannut haastatteluista ja somekeskusteluista merkille, kirjoittajat rimpuilevat samojen haasteiden ja työvaiheiden kanssa aina Finlandia-palkituista bestselleristeistä pöytälaatikkokirjoittajiin. Lohdullista, tavallaan. Yhdistävääkin. Osa otsikoista oli jätettävä pois tai sensuroitava juonipaljastusten välttämiseksi. Jotkut mainituista kohtauksista on leikattu lopullisesta versiosta pois.

Näihin lukemisiin ja kirjoittamisiin,

Mika

 

Muistitikun tiedostonimiä:

 Aikajanaa

Lukujen tapahtumat lyhyesti

Pätkä tekstiä alusta

Suunnittelua

Tapahtumakartta

Vapaasti kerrottuna

Jontkan profiili

Arton ja Eilan mökillä

Blombergin tausta

Hahmottelua ettepäi

Ongelma ja sen korjaus

Tapahtumalistaus

Työpäiväkirja

Blomberg käymässä Neean luona

J hakemassa apua sairaalasta

Kuka kertoo kenellekin ja mitä

Kuvio kuinka ***** ja ***** ************* ja *********** selviävät

Kysymyksiä psykiatrille

Lisäykset korjauskierroksella

Lisäyksiä ehdotuksia

Loppupalaveri

Neean ja Hitnursen sessio

Neean ja tappajahoitajan sessio VERSIO 2

Jontka palaa pyörälenkiltä kotiin ja saa kohtauksen

***** kertoo *******selle luottamuksellisesti ****sta

Uutinen ***** ja ***** kuolemasta

Poistoja

Päätiedosto

Jontka soittaa äidille

***** ***** löytyminen HYLÄTTY LUKU

Suunnitelmaa kuinka Neea saadaan satimeen

Kohtaus, jossa Jontka istuu kuulusteluhuoneessa

Kohtaus, jossa Jontka tekee maanisena muistiinpanoja

Kohtaus, jossa Lilli ottaa töissä puheeksi Jontkan kuulumiset

******** kaapataan

Luku 51 alkuperäinen (useita vastaavia tiedostoja)

Luku 51 versio 2 (näitä paljon kans)

Luku 53 uudelleen kirjoitettuna (+ useita vastaavia)

Dekkari (korjauskierros 1) (sain laskettua 12 eri korjauskierrostiedostoa)

Dekkari lopullinen versio

Ajatuksia ja suuntia kirjan kansikuvasta

Esittelyteksti Dekkari

Älä koskaan julkaise mitään tällaista missään

 

Hip hei (not)

 

Julkaisin viikko pari sitten Instagramissa (mika_olavi) euforisen postauksen hyvin sujuvasta käsikirjoituksen työstämisestä, kuinka olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyden ja miten vihkoon hahmottelemani esiteksti tuntuu melkein lunttaamiselta. Sillon vielä tuntui, että olen saanut runsaasti uutta tukkaa päälaelle, velat muuttuivat saataviksi ja mieskunto parani. Sitten tapahtui jotain.

Ei, mikään ei onnistu, edes tämän kirjoittaminen. Mitä tapahtui? Mullahan oli siis periaatteessa vihkoon kirjoitettu tarina suurin piirtein alusta loppuun. Lähdin intoa puhkuen purkamaan sitä tekstitiedostoksi. Taoin kirjasinmerkkejä 1000-2400 sanan päivätahtia. Kaikki meni hyvin suurin piirtein 12000 sanaan saakka. Vihkohahmotelmaan jäi jotain viisi tärkeää vaihetta, joiden jälkeen koko tapahtumaketju olisi kirjoitettu läpi, tästä lisättynä B-juoni, joka olisi tullut (huomaatteko, ”olisi”!), siis tulee (Hyvä Mika, nyt näyttää paremmalta!) kasvattamaan käsikirjoituksen mittaa jotain tyyliin 5000-10000 sanaa, sillä nyt ei ole niin väliä vielä tässä vaiheessa. Lisäksi sisällöstä puuttuu vielä roppakaupalla henkilöhahmojen syventämistä, miljöön kuvailua ja sen sellaista.

Ihan ensimmäisenä huomasin, että tuon sanamäärätavoitteen toteutuminen alkoi käydä aina vain raskaammaksi. Seuraava vaihe oli, että sisältö muuttui paskaksi. Naurettavaa tekstiä, enkä siis ole kirjoittamassa komiikkaa. Lopulta itsekin olin ihan paska. Jotain vastaavaa olen kokenut aikaisemminkin. Koetin tyynnytellä itseäni, palata viholle, ihan vain kirjoittelemaan ja heittämään vaihtoehtoja, mitä polkua seurata, mikä sekin tuntui säälittävältä hapuilulta. Yritin ja yritän edelleen pitää kiinni rutiinista. Heti aamupalan ja lehden luvun jälkeen tiedosto auki, vihko viereen ja käyt käsiksi tekstiin, mikä tarkoittaa edellisen päivän tuotoksen läpiselausta, vihkomerkintöjen kertausta ja tarinan kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Hohdossahan se Jack Torrance jäi naputtamaan liuskakaupalla sitä samaa tekstiä, nyt en muista mitä, mutta epäilen, että Stephen King on kokenut jotain samaa kanssani. Voisiko olla?

Voisiko olla, että kaikki muutkin, jotka lelettää sosiaalisessa mediassa ja kirjailijahaastatteluissa työskentelyn helppoutta ja kauaskantoisia suunnitelmia, törmäävät siihen usein mainittuun kirjoittajan bloggiin? Ajatus tästä helpottaa mieltäni, vaikka se ei olisi totta. Miettikää hei, joku Max Seeck tuijottamassa seinää ja hokemassa: tää on paskaa, tää on paskaa. I don´t think so. (Inhoan muuten vieraan kielen käyttämistä puhekielessä ja kirjoituksissa. Syyllistyin siihen nyt itse. Voi ristus, olen vajonnut alas!) Mainitsemani kaveri tuli nyt ihan ensimmäisenä mieleen, ihan siitä syystä, että aloitin hänen tuoreimman bestsellerinsä Kauna lukemisen eilen illalla ja se valvotti. Hyvää shittiä! (taas, vieraskieli!)

Jo pitkän aikaa seuranneena olen pannut merkille, että todelliset mestarit eivät koskaan pura epätoivoaan julkisesti. Jotenkin olen mieltänyt, että sinä päivänä, kun parahdat mediaan, median luonteesta riippumatta, potkit jalkoja altasi. Kirjabisnes ja kirjallisuus taiteenalana toimii pitkälti mielikuvien varassa. Enemmistö ihmisistä, siis silloin kun käyttäytymiseen ei kiinnitetä erityistä huomiota, haluaa mennä voittajien puolelle. Sama koskee kirjallisuudesta vastaavia tuottajia, kirjailijoita, yhtä lailla kuin heidän henkilöhahmojaan. Ainakin jälkimmäistä on tutkittu, muistan lukeneeni. Ohjenuora on: kaikki, minkä lasket itsestäsi julkisuuteen, on tuettava brändiä. Ruma sana, joo. Entä jos se on synonyymi mielikuvalle? Onhan se.

Jotenkin tuntuu, että tämän päivän menestyskirjailijoissa on hyvin vähän taiteilijapersoonia. Melkein kuin toimistovirkailijoita nämä. Heidät on brändätty, eli heistä, heidän piirteistä, on tuotu julkisuuteen hyvin valikoidusti totuuksia. Yksi totuus muuten on myös kovien nimien takaa löytyvä verkosto. Kerran, jos toistekin olen miettinyt jo käsikirjoituksen alkuvaiheessa, että olisipa joku valistunut ihminen, jonka kanssa tuulettaa ajatuksia, joku hyvä haltija, joka ilmestyy pörräämään pään ympärille ja sirottelisi taikapölyä päälleni. Kadehdin kovien nimien kirjailija-kustannustoimittaja -suhdetta. Just tää Max Seeck on kertonut jossain haastattelussa ja samaa muuten on sanonut Ilkka Remeskin, mikä se oli, Ilkka Sysimetsä (ei kun tuo on Frederik), tarkoitan Petri Pykälä, että käsikirjoitus käväisee jo varhaisessa vaiheessa ottamassa vauhtia kustannustoimittajalla. Ainakin se auttaa pysymään fokuksessa, juttu ei lähde paisumaan väärään suuntaan ja nopeuttaa prosessia. Pitäisi osata verkostoitua. Itse olen ihan auttamattoman surkea siinä lajissa ja totta kai kun sanon näin, se vain vahvistaa tuota käsitystä. Mika, Mika!

Mitä tästä kaikesta sekavasta aivotuhnuttelusta jää käteen, jääkö edes lusikallista? Vielä reilu viikko sitten olin yksi voittajista ja leletin Instagramissa, kuinka tehtaan pilli soi ja homma sujuu. Ärsyttävä jätkä! Niin feikki! Eikä suju. Älä luule itsestäsi liikoja. Nämä ovat tärkeitä asioita sanoa itselle ja kirjoittaa, mutta ei julkisesti. Heti kun olin soimannut itseäni noin, jokin nivel asettui sisälläni paikalleen, huomasin. Eihän se nyt noinkaan ole, ei pelkästään. Liioittelusta on silti hyötyä, jossain vaiheessa se yltää naurettavuuksiin asti ja parhaimmassa tapauksessa huomaa oman ajattelutavan kohtuuttomuuden. Nämä vaiheet kuuluvat prosessiin. Ohjeeni siis on, että hauku itseäsi niin pahasti, enemmän kuin sielu sietää, mutta tee se poissa julkisuudesta.

Jälkisanat. Kuuntelen tällä hetkellä Petteri Pietikäisen tietoteosta Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa (Lukija: Ari-Matti Hedman). Monen mielenkiintoisen jutun ohella nautin suunnattomasti kuunnella nimikaimani Mika Waltarin sairaalajaksoista unettomuuden ja uupumuksen vuoksi. Mestareiden mestari oli siis lihaa ja verta. Ihminen. Waltarin ja muidenkin (nimittäin heitä on ajan historiassa käynyt lepäilemässä useampikin) kirjailijoiden oirehdintaan, on meikäläisen poteminen vielä kevyttä. Toki uranikin on sitä. (Peikko sai viimeiset sanat).

Mitä on olla isä, poika ja yhä hengissä - kirjailijan kengissä

Petri Tamminen & Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Lukijat: Jukka Pitkänen, Ville-Veikko Niemelä. Storytel 2020. 5 h 6 min.

(Kuvakaappaus Storytelistä)

Vuoden vaihteessa vielä uhmasin, etten kirjoita blogissani äänikirjoista. Ajattelin kai, että kuuntelu oli toisarvoista. Olin jättää palvelun ilmaiseen kokeilujaksoon. Myönnän nyt, että syynä oli keskittymiskyvyn puutteeni. En pysynyt mukana juonellisessa tarinassa. Vähäinenkin touhuilu kuuntelun oheistoimintana heitti minut pihalle. Puute on olemassa edelleen. Sen sijaan huomasin nauttivani elämäkerta ja self help tyyppisistä jutuista, niissä kun ei tarvitse seurata monisyistä viritystä. Helposta kuunneltavasta käy myös kirjeenvaihto, niin kuin Petri Tammisen ja Antti Rönkän, eli isän ja pojan teos Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Öö. En oikein tiedä mitä sanoisin tästä kuuntelukokemuksesta… No, vitsi vitsi. Tuo heitto oli silmänisku äänikirjan sisältöön. Nuo sanat ovat Goodreadsin arviosta, sen aloituksesta, jonka Antti Rönkä sai lukea esikoisestaan Jalat ilmassa. Tämä tulee kirjeenvaihdossa käsitellyksi. Ihan oikeasti, keski-ikäisen isän ja jo nuoreksi aikuiseksi varttuneen pojan avoin kirjeenvaihto oli ja on mielenkiintoista kuunneltavaa. Lukijoiden äänet sopivat hahmoille. Vaikkei se liity mitenkään aiheeseen, heistä tuli mieleen Leijonakuninkaan Mufasa ja Simba. Ajatustenvaihdon kohteina ovat isäpoika-suhteen lisäksi kirjoittaminen ja kirjailijuus, kouluttautuminen, mielenterveys, julkisuus ja käsittelemättömät traumat. Edellä mainittujen aiheiden ohessa putoilee kirjoitustippejä. Isä ja poika ruotivat pojan valmistuvan esikoiskirjan käsikirjoitusta, jonka senkin omakohtaisuus nostaa näyttämölle kipupisteitä.

Helpottava ahaa-oivallus oli, että akateemikotkin tappelevat sanajärjestyksen kanssa. Oppineetkin tuskailevat tekstinsä kanssa. Oppineet vasta tuskailevatkin. Jos joku on liian tyytyväinen tuotokseensa, on hölmö, taisi vanhempi versio todeta. Isän ja Antin kokemuksista sain perspektiiviä palautteen vastaanottamiseen ja sitä todella tarvitsin. Kadehdin itseäni niiltä ajoilta, kun kirjoittelin suurella innolla ensimmäistä kahta romaaniani, noiden aikojen ennakkoluulottomuuttani, sokeaa draivia, tietämättömyyttä ja uskoani julkaisemisen autuuteen. Muutenkin olen kova kadehtimaan. Olen harmitellut oppimattomuuttani, että olen jäänyt jostain paitsi. (Lue bloggaus: Resepti menestyskirjailijaksi) Äänikirjan alkupuolella Antti kuvaa fiiliksiään jollain puisevalla yliopiston luennolla, kuinka hän nauttisi tarttua lapion varteen ja keskittyä ruumiilliseen, konkreettiseen suoritukseen. Tuo pistää miettimään, että ristiin kadehdinta taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Lieneekö kukaan koskaan, edes silloin tällöin onnellinen? Sekään ei ole varsinaisesti mikään jackpot, jos lapioi leipätyössä erilaisia ruumiin eritteitä ja muuna aikana kirjoittaa.

Mietin, millainen olisi oma kirjeenvaihtoni isäni kanssa. Hän täyttäisi tänä vuonna seitsemänkymmentäyksi vuotta, ellei olisi kuollut vuonna 1984. Olin silloin neljäntoista vanha. Kirjailijoiden Facebook-ryhmän keskustelussa aiheena oli joskus kohteet, kenelle kirjoitamme. Onko edes tarpeen valita yleisöä kirjoitusvaiheessa? Vai riittääkö, että kirjoittaa itselle? En tiedä, oliko vähän liian ylevää julistaa kirjoittavansa kuolleelle isälle. Sitä kun on taipuvainen romantisoimaan asioita, niin tulee joskus miettineeksi, että mitäpähän ukko tuumisi näistä touhuistani. Kova se oli lukemaan. Jerry Cottoneita ja dekkareita muutenkin. Joissain niistä oli sairaalakuvioitakin. Isä oli sairaanhoitaja. Nyt tämä meni itsestä tarinoinniksi, joten päätän raporttini tähän.

Resepti menestyskirjailijaksi

Olen melko varma, että 2018 keväällä tapasin tontun. Se tapahtui keskussairaalassa kipsaushuoneessa. Ennen tuota tapausta olin vähän aikaisemmin lukenut Antti Leikaksen romaanin Tonttu – matka pimeyteen. Kirjassa on idea, jonka mukaan tontut ovat jalkojensa kautta yhteydessä maaperään ja rihmastoon. Jos niiltä katkaistaan jalat, ne kuolevat. Kipsaushuoneeseen tuli vanha mies, diabeetikko, jonka jalkapohjassa oli haavauma. Pahimmassa tapauksessa tuon kaltainen haavauma voi koitua jalan kohtaloksi, ellei sitä kevennetä. Tehtäväni oli valmistaa miehelle kevennyskenkä. Haavaan ei saanut kohdistua rasitusta.

Hommaan menee tunnista puoleentoista, joten aikaa jäi keskustelulle. Hyvin nopeasti minulle selvisi, että sitä oli luvassa, paljon, eikä se rajoittunut kipsaukseen ja jalanhoitoon. Mies kertoi jo aikuisista hyvin kouluttautuneista lapsistaan ja oli minun suhteeni utelias, kuinka olin päätynyt tehtävääni ja millaisella koulutuksella. Vähättelin itseäni, kipsariksi pääsee lähihoitajan papereilla ja ne vastaavat edesmennyttä lääkintävahtimestarin koulutusta. Vastavuoroisesti halusin tietää mitä mies oli tehnyt työkseen. Hän kieltäytyi vastaamasta. Sanoi, ettei sillä enää ollut merkitystä. Puhekielestä ja käytöksestä tein omat päätelmäni. Vähintäänkin mies oli piiloviisas.

Katso ympärillesi

Halusin jotenkin nokittaa ja sanoin, ettei työ ole minulle kaikki, kirjoitan vapaa-ajalla ja olen julkaissutkin. Mies innostui ja halusi tietää enemmän. Millaista kirjallisuutta, onko palkintoja ja menestystä? Kahteen viimeiseen kysymykseen jouduin vastaamaan kielteisesti ja sanoin, että olen asian kanssa ok. Ymmärrän realiteetit. On luultavaa, etten koskaan tule yltämään isoimpiin otsikoihin, megamyyntiin ja palkinnoille. Ne menevät akateemisesti koulutetuille. Olen antanut heille liikaa etumatkaa. On myöhäistä. Puheitteni jälkeen mies lähes suuttui, ainakin kovensi ääntään ja sanoi, etten saa puhua noin. Hän käski katsoa ympärilleni, millaisen runsauden keskellä työskentelen. Sairaalassa. Kosketuksissa aitoon elämään. Miten minä voin sanoa antaneeni etumatkaa? Sehän voisi olla pikemminkin toisinpäin. Luentosali vs. sairaala.

Tavallaan mies oli oikeassa. Ainakin hän jätti ajateltavaa, enkä ole päässyt tuosta kohtaamisesta eroon tänäkään päivänä. Halusin selvittää, millainen koulutus myydyimpien kirjojen kirjoittajilla on. Myyntilukujahan taidetaan pitää menestyksen mittana, siis palkintojen lisäksi. Niinpä hain eniten ostetuiden suomalaisten kirjailijoiden listoja kuluvalta vuodelta, kaikki, jotka ovat vähintään käväisseet top kympissä ja stalkkasin heidän koulutustaustansa. Listaan ne alle miten sattuu. Mietitään sitten asiaa uudelleen.

Enni Mustonen (Kirsi Manninen): filosofian tohtori
Outi Pakkanen: ekonomi

Heidi Köngäs: valtiotiedettä, toimittaja

Sofi Oksanen: kirjallisuustiedettä, kirjoittamista, dramaturgiaa

Karoliina Korhonen: opiskelee mediatuottajaksi

Sirpa Kähkönen: kirjallisuustiedettä ja historiaa

Reijo Mäki: kauppatieteiden maisteri
Johanna Venho: filosofian maisteri
Seppo Jokinen: Tampereen klassinen lyseo jäi kesken, lähti Australiaan!
Anneli Kivelä (Anne Seppälä): yo tiedotusoppia ja kirjallisuutta
Eeva Kilpi: filosofian kandidaatti
Kristiina Vuori: yo markkinointimerkonomi
Minna Rytisalo: äikän ope
Joel Haahtela: lääketieteen lisensiaatti
Karoliina Korhonen:  opiskelee mediatuottajaksi
Miki Liukkonen: lukio
Sami Makkonen: kuvataiteilija Tarton yliopistosta
Tuomas Kyrö: lukio, yliopisto kesken
Laura Lindstedt: filosofian maisteri
Eva Frantz: toimittaja
Pertti Jarla: kuvataide- ja animaatiokursseja
Suvi Ahola: filosofian tohtori
Pirjo Tuominen: ekonomi
Olli Jalonen: yhteiskuntatieteiden lisensiaatti
Niina Mero: väitöskirjatutkija
Ilkka Remes: kauppatieteiden maisteri
Kjell Westö: toimittaja
Juha Hurme: biologiaa
Eppu Nuotio: teatterikoulu?
Leena Lehtolainen: filosofian lisensiaatti
Antti Tuuri: diplomi-insinööri
Katja Kallio: filosofian maisteri

(Lähteet: kirjakauppaliitto.fi, Wikipedia, kustantajien kotisivut)

No niin, mitäs sanotte? Toki joukossa on muutama piristävä poikkeus, tai musta lammas, kuinka asia vain halutaan esittää, mutta pääasiassa top kymppi kirjailijoilla on yliopistotutkinto, tai vähintäänkin opintoja siellä. Entä tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat? Monika Fagerholm on humanististen tieteiden kandidaatti vuodelta 1987. JP Koskinen on filosofian maisteri matikasta ja vieläpä myöhemmin kirjoittamisen saralta. Hanna-Riikka Kuisma valmistui kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2001.  Mikko Rimmisen koulutusta ei pikahaulla löytynyt. Mies kuitenkin on toiminut kustannustoimittajana ja opettajana Kriittisessä korkeakoulussa, joten näistä voi päätellä jo jotain. Pajtim Statovci on filosofian maisteri ja ymmärtääkseni tohtoriopinnotkin ovat hyvässä vaiheessa. Ja vielä Johanna Venho, hän on filosofian maisteri. Korjatkaa toki, jos jollain on näistä parempaa tietoa.

Perslihaksia

On kiistatonta, että akateemisesta koulutuksesta on suuresti hyötyä luotaessa kaunokirjallisuutta. Mikä siinä sitten on? Onko tuolla joukolla yksinkertaisesti tiiviimpi harmaa aine aivoissa, vai valmistaako opintojen sisältö luovaan kirjoittamiseen? Arvioisin, ettei tässäkään asiassa ole yhtä selittävää tekijää. Tärkeimpänä pitäisin tottumusta antautua pitkäaikaiseen projektiin, mitä romaanin mittaisen teoksen naputtelu vaatii, siinä missä opiskelukin. Perslihaksia siis! Toinen seikka on kirjoittamisen luonne. On osattava ottaa selvää siitä mistä kirjoittaa, itselleen vieraistakin elämänalueista, tutkia. Ja tutkimistahan se akateeminen maailma taitaa mitä enimmissä määrin olla. Okei, meikäläinen osaa melko vakuuttavasti kertoa sairaalamaailmasta ja punoa rikosjuonta, mutta osaanko, tai onko mulla kanttia ja keinoja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle? Tai uskoa. Onko lapsuudenkodissani valettu usko omiin kykyihin, kannustettu, ymmärretty ja tuettu, suotu mahdollisuus? Asioilla on tapana periytyä. Vanhempani olivat hoitoalalla. Isä oli dekkarihullu. Keitoksen lopputuote on tietenkin sairaaladekkaristi.

Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen

Opiskelu on tutkimisen lisäksi lukemista ja kirjoittamista, kielen käsittelyä ja olisihan se nyt suorastaan outoa, jos kaikkien niiden vuosien jälkeen ei sana taittuisi. Vilkas mielikuvitus on hyvä juttu ja elämänkokemukset, mutta jos niitä ei osaa muotoilla sanoiksi, ne jäävät pelkiksi elämänkokemuksiksi ja päiväuniksi. Piti tulla korskuva ori, mutta tulikin keppihevonen. Opiskelu rocks! Muut, älkää unta nähkö. Tai nähkää! Nähkää ja kirjoittakaa! Miltä se nyt näyttäisi, jos hiihtokisoihinkin osallistuisi vain ranking kolmoset? Jollain yleisössä (lue: lukijalla) saattaa olla kannustuslakana varattuna viimeisellekin maaliintulijalle.

Ai niin muuten, tietojeni mukaan se tontun jalka parani.