Helsingin kirjamessut 2022 - Kokemuksia

  

 

Taas ja pitkästä aikaa oli mieltä ylentävää ja elämänkokemuksia rikastuttavaa vierailla kirjakustantajani Myllylahden kutsumana Helsingin kirjamessuilla. Oli ilo nähdä tuttuja ennen kaikkea Myllylahden, Niinaa ja Lassia, sekä Suomen dekkariseuran ja Ruumiin kulttuuri -lehden porukkaa ja kirjailijakollegoita, heistä vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Saatiinpa aikaiseksi pientä, jopa terapeuttista keskustelua kynähommista. Ainakin minusta se oli vapauttavaa. Mene vaan reippaasti joukkoon, sanoi äitikin lähtiessäni – siis aikoinaan, kun oli ujo pikkupoika. Nyt menin.

Tapahtuman esillepano ja kirjailijahaastattelut olivat monipuolisia ja kiinnostavia, ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin pieteetillä ja kaikki vieraat huomioivalla silmällä valikoituja. Alun perin, silloin kun ohjelmaa vielä suunniteltiin,kustannuspäällikköni Niina With tarjosi minunkin uutukaisteostani ja siinä sivussa myös minua sairaaladekkaristina yleisön eteen. On turha valehdella, olisin niin mielelläni jakanut sairaalajännärini teemoja ja taustavaikuttajia dekkarinälkäiselle ja ehkäpä sairaanhoidon tulenaroistakin aiheista kiinnostuneelle yleisölle. Koko alahan oli kuluvana vuonna ja on edelleen hyvin ristiriitaisissakin otsikoissa. Hoitajien lakkoaikomuksissa piilee kuolemanvaara, muun muassa otsikoitiin. Ainakin sinne päin.

 

Uutuusteokseni teemoinahan olisi ollut ja ON armomurha, riippuvuussairaudet työmaailmassa, mielenterveys, hoitotyön eettiset kysymykset, moraali, psykologinen manipulointi ja rikoskirjallisuuden ikuisuusaiheet eli pahuuden ilmentymät, motiivit ja tulkinnanvaraisuus. Kyllä Dekkaria voi lukea myös ystävyyden osoituksen, rakkauden, anteeksiannon, välittämisen ja kaikkein vaikeimmalla hetkellä lähimmäisen auttamisen näkökulmasta. Päähenkilö Kari Jontka on kovimmillaan kuin koskaan, eikä pärjää ilman apua. Kovilla on moni muukin hahmoista.

 

Nyt kun sain seurailla ansioituneiden, uutterien ja lahjakkaiden kirjailijakollegoideni esiintymisiä, ymmärrän hyvin, miksi Blåfield siirsi hahmokorttini ylitsepursuavan ohjelmapöydän sivuun. Suomalaisen kirjallisuuden kenttä on yksinkertaisesti niin laaja ja ennen kaikkea huipputasoinen, ettei edes nelipäiväiset ja Pasilan Messukeskuksen upeat puitteet täyttävä tapahtuma riitä sitä kaiken kattavasti esittelemään.

 

Mutta nyt itku pois. Kirjani ovat edelleen olemassa ja iso osa saatavana eri muodoissakin. Minäkin olen edelleen olemassa ja kirjoitan seuraavaa romaaniani. Siitä en lupaa vielä mitään, mutta yhden asian voin luvata. Minut on mahdollista nähdä ja kuulla kirjailijavieraana Joensuussa kauppakeskus Iso Myyn Suomalaisessa kirjakaupassa 12.11.2022. Siis ihan tänä vuonna ja ihan kohta! Niinpä kaikki, joita kiinnostaa aikaisemmin mainitsemani teemat ja miksei parikymmentävuotinen kirjoittajataipaleenikin, tulkaa Joensuuhun. Kaksikymmentä vuotta todella on siitä, kun aloitin kirjoittamisen tositarkoituksella.

 

Ja vielä viesti tapahtumien järjestäjille ja julkisen sanan edustajille. Minut saa lähemmäksikin, jos ajatus Joensuusta tuntuu liian hankalalta, vaikka toriparkissa onkin runsaasti paikoitustilaa ja lähin majoitusliike on heti kadun toisella puolella. Iltatapahtumaa en tosin lupaa, paitsi jos te maksatte. Tulen kyllä esiintymään ja jututettavaksi minne vain, kunhan vain kutsu tulee hyvissä ajoin ja hinnasta sovitaan. Valtaosa ajastani kun menee edelleen parannushommissa ja työvuorojärjestelyt eivät tunne kulttuuriarvoja.

 

Näkemisiin ja lukemisiin,

sairaaladekkaristi Mika

Suvi Piiroisen rikosromaani Routamorsian (ekstramateriaalina bloggaukset Pahaa paremmasta ja Menetetyistä)

Suvi Piiroinen: Routamorsian

Myllylahti 2020. 293 s.

 Olipa kiva päästä pitkästä aikaa lukemaan Suvi Piiroisen luoman sympaattisen tutkijajoukon kuulumisista. Tarkoitan heillä Väiski Rossia ja hänen tiimiään Rob Peuraa, Maria Jacobssonia, Pete Nissistä, Tommi Hietalaa ja tutkintasihteeri Eila Laitista. Väiski yrittää omaksua teini-ikäisen pojantyttären kanssa yhteiseloa. Rob taas sinnittelee tyttärensä yksinhuoltajana ja Maria rypistelee hankalassa avosuhteessa. Tukenaan hänellä on Pete ja tämä puhtaasti ystäväpohjalta. Yksi tärkeä murheen- ja samalla Suvi Piiroisen kolmannen rikosromaanin aihe on Väiskin Beata-vaimon katoamismysteeri. Tapaus palaa kymmenen vuoden jälkeen tutkintaan ja samalla järkyttää Väiskin maailman. Jaksaako hän kokea kaiken taas uudelleen, tai kestääkö hän kuulla totuuden tapahtumasarjan yksityiskohdista?

Toiseksi kirjan teemaksi valikoituu nuorten opiskelijanaisten kaappaussarja. Heillä kaikilla on yhdistäviä tekijöitä, niin ulkonäöllisesti, siviilisäätynsä, kuin opiskelijastatuksenkin suhteen. Heidän jokaisen baari-ilta ja Facebookissa sopimansa treffit ovat päättyneet ei toivotulla tavalla, enkä nyt tarkoita mansplainingia, lääppimistä ja huonoja vitsejä. Tutkijoilla on täysi työ kartoittaa heidän lähipiiriään ja seurata jälkiä taaksepäin. Juttuvyyhdellä on kiire. He eivät voi tietää onko viimeisin kadoksiin jäänyt Oona vielä hengissä. Aikaisemmat kaksi uhria ovat onnistuneet paeta vain täpärästi. Juttu ei ota edetäkseen ja tutkijat ovat jo turhautua, kun yksityiskohdat sittenkin yhdistyvät.

Piiroisen kolmas rikosromaani Routamorsian sisältää melko paljon tutkijoiden keskinäistä vapaa-ajan viettoa ja seurustelua. Hyvän mielen hetket tekevät romaanin lopusta ihan erityisen surullisen, suorastaan pysäyttävän, vaikka jonkinlaista lohdun kipinääkin on tarjolla, ainakin joillekin henkilöhahmoista. Tapahtumat tutussa ympäristössä tekevät lukemisesta erityisen mieluisaa puuhaa. Tekstissä vilahtelee Joensuun kaupunginosia, kuppiloita ja muutakin lähiseutua. Jäävi olen arvostelemaan, tiedän, eikä pelkästään joensuulaisuuteni vuoksi. Meillähän on Suvin kanssa sama kirjakustantajakin.

Routamorsiamen lukeminen teki ajankohtaiseksi aikaisemmat kirjabloggaukseni Suvin romaaneistaPahaa parempi vuodelta 2016 ja Menetetyt vuodelta 2017. Kirjaesittelyt katosivat kotisivujeni myötä viime kesänä, kun verkkopalvelu Suntuubi lopetti toimintansa. Löysin tekstini vielä tietokoneen kovalevyltä. Laitan ne tähän jatkoksi. Muistelen niissä muun muassa yhteistä dekkarilauantaitamme Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa yhdessä Jukka Niskasen kanssa. Tapahtuma oli hyvässä mielessä mieleenpainuva, vaikka oma haastattelijani, lääninpoliisineuvos Mikko Varis roustasikin aika pahasta hengentuotettani. Hauska muisto sekin.

Suvi Piiroinen: Menetetyt

MurhaMylly 162. Myllylahti 2017. 317 s.

Vietän Suvi-viikkoja, vaikka alkutalvea eletäänkin, nimittäin kaksi viimeisintä lukemaani rikosromaania tulee kuopiolaistuneen entisen joensuulaisen Suvi Piiroisen tekstinkäsittelyohjelmasta. Hänen esikoiseensa Pahaa parempaan verrattuna kirjan jatko-osassa kierrokset kasvavat potenssiin kymmenen. Menetetyissä elämä näyttää nyt nurjimman puolensa, eivätkä siltä säästy poliisitkaan.

Joen kaupungissa käynnistyy henkirikosten sarja. Joku on ottanut kohteekseen joukon nuoria aikuisia. Rikostutkijoilla on täysi työ selvittää tekojen yhteys toisiinsa, niiden motiivi ja erityisesti oikea epäilty. Epäilty pitää kirjanpitoa tekemällä viiltoja uhrien käsivarsiin, eivätkä poliisit voi olla varmoja asianomistajien lopullisesta määrästä. Se onnistuu vasta huolellisten taustaselvitysten jälkeen ja sitten tuleekin jo kiiru. Tarkemmin en halua selittää tapahtumia, ihan jo pelkästään siitä syystä, ettei niin tee kirjan takakansikaan. Sen takia esittelyteksti onkin aivan omaa luokkaansa. Näin pitää takannen teksti laatia, ainakin minun mielestäni.

Vaikka pidin jo Pahaa paremmastakin, saa jatko-osasta paljon viimeistellymmän vaikutelman. Mielikuvia syntyy aina brittiläisistä rikossarjoista supisuomalaiseen Robaan. Suvi ei päästä lukijaa helpolla monessakaan mielessä. Kirjassa on aimo annos tragediaa ja inhimillisiä tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin. Pahaa pahempi, voisi leikitellä nimillä. Rob Peuran, Väinö Rossin, Maria Jacobssonin, Siirin ja Peten yksityiselämissä kuohuu. Ihmiset lähentyvät, etääntyvät ja jopa poistuvat toistensa elämästä. Heidän puolestaan huomaa huolestuvansa, yhtä lailla kuin ilahtuakin. Heidän kokemuksiin on helppo yhtyä, jos on vähänkään joutunut kokemaan menetyksiä ja ongelmia ihmissuhteissa. Rikospähkinä on vaikea, mutta ihan koko aikaa ei itse tarvitse olla epäiltyjen tasalla, riittää kun tutkijat ovat – viimeistään lopussa. Senkin suhteen voi saivarrella. Yksittäinen kirja ja sen tarina on vain episodi pitkässä tarinassa. Jatkoa odotellaan. Sellainen on mahdollisesti luvassa vuonna 2019, mikä riippuu yhdestä pienestä henkilökohtaisesta jutusta. Tehkää siitä omat päätelmänne, dekkarifriikit. Ei liikaa juonipaljastuksia. Tsempit ja onnittelut Suville!

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

MurhaMylly-sarja 147. Myllylahti 2016. 320 s.

(Kuva ladattu Myllylahden sivuilta)

Kuopiolaisen opettajana työskentelevän kirjailija Suvi Piiroisen esikoisjännitysromaanin matka käsiini sai alkunsa runsas vuosi sitten, kun esiinnyin hänen ja Jukka Niskasen kanssa Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa. Vietettiin Dekkarilauantaita. Suvi on entisiä joensuulaisia. Syntyi kirjavaihtari-ajatus, mutta vasta tilaisuuden jälkeen ja jäi lopulta toteutumatta, mutta eipä haitannut. Kiinnostus hänen teokseensa jäi kytemään ja pitihän kirjailijakollegan esikoinen lopulta lukea, nyt toki vain kirjastosta lainattuna. Tuli nimittäin kiire, mikäli halusin välttyä lukuruuhkalta. Suvilta ilmestyi nyt syksyllä jo jatkoa. Menetetyt-uutukaisen hommasin toki itselleni, kun satuin Helsinkiin yhtä aikaa kirjamessujen kanssa ja päädyin tapahtumaan. Se onkin sitten jo toinen juttu.

Esikoisteoksen Pahaa parempi tekee mielenkiintoiseksi tapahtumapaikka Joensuu. No, kun satun asumaan siellä ja paikkakunta on vähän harvinaisempi näissä ympyröissä muutenkin. Poliisit saavat tutkittavakseen yhdeksänvuotiaan Mian katoamistapauksen. Melkein tavan mukaan tytön äiti Mirinda saapuu hakemaan tätä myöhässä liikuntakerhosta ja suo samalla sieppaajalle mahdollisuuden tekoonsa. Syy myöhästymisiin on äidin pikkutuhma sivutoimi. Kuvioon liittyy anonyymina säilyvä stalkkeri, joka on sijoitellut koulun jumppa- ja suihkutiloihin strategisesti oikeisiin kohtiin kameroita. Niiden avulla hän seurailee keskenkasvuisia ihastuksiaan. Yhtä lailla pimentoon jää itse sieppaajakin. Mikä on erityisen virkistävää, niin kirjan päähenkilön, tai yhden heistä, puhtoinen perhetausta. Tarkoitan rikostutkija Rob Peuraa, jonka tytär Lotte käy Mian kanssa samoissa harkoissa. Ihastuttava perhe. Robin työkaverilla ja esimiehellä Väinö Rossilla ei mene ihan yhtä hyvin. Väiski on yksinäinen leskimies ja kissakin kuolee. Kolmas mielenkiintoinen ja tärkeä poliisihahmo on Maria Jacobsson, jolla vaikuttaa olevan jonkinlaisia elämänhallintaongelmia. Nainen päätyy kyseenalaiseen suhteeseen, eikä ole päästä siitä enää eroon, jos haluaakaan.

Itse rikostutkinta etenee ja lopulta uuttera jalkatyö kantaa hedelmää. jJnnitys tiivistyy ja juttu saadaan onnellisesti päätökseen. Mitään hirvittävän kauheaa ei kirjan sivuilla tapahdu. Tässä kohtaa pidän verrokkina joitain tämän päivän rikosromaaneja, joissa monissakaan ei kaihdeta suorastaan pornahtavaa väkivaltakuvausta. Mäiskeen kohteinakin voi olla mitä vain vauvasta vaariin. Tämän puolesta kirja sopii kaikenikäisille. Pystyn helposti kuvittelemaan Pahaa paremman ala-asteikäisten yöpöydälle, vaikka ensidekkariksi. Suosittelen.

Tuire Malmstedtin Isa Karos -sarjan kolmonen pysyy linjassa

 

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

Myllylahti 2020. 310 s.

 

Tuire Malmstedtin kolmannesta Isa Karos -dekkarista Enkelimetsä oli tarkoitukseni kirjoittaa Ruumiin kulttuurin kirjakäräjillä, josta kunniasta jääväsin itseni keskusteltuani lehden päätoimittajan kanssa sähköpostitse. Positiivinen ongelma sinällään, olen julkaissut saman kirjakustantajan kautta omaakin tuotantoa. Ja tottahan se on, en välttämättä olisi kyennyt riittävään objektiivisuuteen, tarkoitushan on kuitenkin lähtökohtaisesti arvioida teos ja kyetä tarvittaessa sitä myös kritisoimaan. Toisin on kirjablogin kanssa. Samasta osoitteesta löytyy esittelyt Malmstedtin kahdesta aikaisemmastakin romaanista, joten näin on jopa luontevampaa. Niistä puheen ollen, vuonna 2018 ilmestynyt esikoisdekkari Pimeä jää pokkasi dekkariseuran esikoisdekkari-kunniakirjan. Sarjan kakkonen Mykkä taivas julkaistiin heti seuraavana vuotena ja tämä kolmas nyt syksyllä. Kirja per vuosi. Se on hatun noston paikka. Opettajantyön rinnalla suoritus on ihailtava.

Enkelimetsässä Savonlinnan poliisilaitoksen rikostutkija Isa Karoksen häiden suunnittelu häiriytyy pahemman kerran, kun läheisestä metsästä löytyy morsiuspukuun puettu, tai pukeutunut nuori nainen joko hirttäytyneenä, tai hirtettynä. Näistä ensimmäinen vaihtoehto muuttuu epätodennäköisemmäksi, kun samasta metsästä löytyy pian toinenkin vastaava tapaus. Tapauksilla on Isaan voimakas vaikutus, varsinkin kun tietää hänen nykytilanteensa, elämänhistoriansa ja sairauskertomuksensa. Onneksi Isalla on Niiles, hänen kollegansa ja tuleva puolisonsa, sekä miehen tytär Aida, johon Isa on pyrkinyt tutustumaan parhaimpansa mukaan. Surutyö oman tyttären Lindan kuoleman vuoksi on edelleen kesken. Hiljaa hyvä tulee.

Laitoksella porukka on säilynyt suurin piirtein entisellään.  Uusina kasvoina tiimiin on tullut pirtsakka ja hyväntuulinen tutkintasihteeri Sikke ja karhumainen, jämptinoloinen tekninen tutkija Jarno. Porukan henki on suorastaan loistava. Raskaan työn vastapainona riittää hyväntahtoista naljailevaa huumoria ja neuvotteluhuoneen täyttää usein remakka nauru. Kaiken kaikkiaan Malmstedt käyttää ryhmää tarinan kuljettamisessa ihan mielekkäästi, muiden yksityiselämää unohtamatta.

Sarjan aikaisempiin teoksiin tutustuneille ei Enkelimetsän rakenne tule yllätyksenä. Tälläkään kertaa kirjailija ei päästä lukijaa, jos itseäänkään kirjoittajana helpolla. Aikatasoja ja juonilinjoja on useampiakin. Lukija pääsee seuraamaan uskomusten ja kyläyhteisön arvostelemaa teinirakkautta vuoden 1674 Marinmaalle. Tuohon aikaan pidettiin tietäjiä arvossaan, pelättiin metsässä yksin samoavaa ja ihmisuhria etsivää Tarkeltešia ja pidettiin uhrimenoja. Ajan hengen aistii kerrontatavasta. Pisteitä ropisee.

Kolmannessa juonilinjassa kuvataan tarkemmin määrittelemättömän minäkertojan lapsuutta, lapsen lämmintä, mutta kipuilevaa suhdetta vanhempiin, erityisesti alkoholisoituneeseen isään. Jälleen kirjailijan muuntautumiskyky erottuu positiivisesti. Pieni lapsi todellakin voi syyttää itseään mitä kummallisimmista asioista ja ymmärtää keskivaikean tunne-elämän häiriön ”keskeltä vaikeaksi tunnelman häiriöksi”. Miten jokin väärinkäsitys voi olla yhtä aikaa noin hauska ja samalla liikuttava? Ai niin, sitten on vielä pieni tiiseri lukijoille, jossa kuvataan anonyymia nukentekijää. Lakkasin jossain vaiheessa pohtimasta näiden sivujuonien ja aikaloikkien merkitystä pääjuoneen ja yksinkertaisesti vain upottauduin niiden maailmaan. Yhdistävät tekijät tulivat sitten vastaan, kun niiden aika oli.

Mitä muuhun lukukokemukseen tulee, hää- ja morsiuspukuteema resonoi kauhistuttaviin henkirikoksiin herkullisella tavalla. Siinähän yhdistyy ihmiselon yksi kauneimmista ja kauheimmista asioista. Kirjan suurin jännitys ja uhka tulee päähenkilön sisäisestä maailmasta ja mielenterveydestä. Ihan kuin joku pyrkisi sitä tietoisesti horjuttamaan. Aiheella leikittely on tuttua jo aikaisemmistakin kirjoista. Lukiessa pystyin nuorten aikuisten ja teinityttären isänä samaistumaan uhrien vanhempien asemaan vähän liiankin hyvin. Malmstedtin esitystapa on melko tunnerikasta, jota myönnän liikaa käytettynä karsastavani. Nämä ovat lukijakohtaisia mieltymyksiä, tiedän, joten lakitupatermein, vastalauseeni hylätään. Tarinaan sisältyy myös megaluokan käänne, jonka kohdalla hymähdin. Hymähtelyä oli silmiinpistävän paljon kirjassakin, hmmh, lähes maneeriksi asti.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan mitä tulee tapahtumaan kirjailijan tuotannon kohdalla seuraavaksi, nimittäin Malmstedtin kustantaja on vaihtumassa Myllylahdesta Aula & Co:n ja tiedossa on aivan uusi dekkarisarja. Sarjan avaus pääsee lukijoiden käsiin vuoden 2021 aikana. Tieto on peräisin kirjailijan Facebook-sivuilta Kirjailija Tuire Malmstedt. Uskomaton tahti, on vielä toistettava.

Dekkari genren Saimaa-ilmiö

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Myllylahti 2018. 352 s.

Lähestyvänä syksynä (kyllä, syksy lähestyy aina, ennen kesääkin) on ilmestymässä joukko mielenkiintoisia kotimaisia kirjoja, ainakin Marko Hautalalta, Arttu Tuomiselta, Suvi Piiroiselta ja Tuire Malmstedtiltä. Kaksi viimeistä kiinnostavat paitsi teostensa puolesta, myös maantieteellisesti. Juuassa asusteleva Suvi Piiroinen on sijoittanut jännitysromaaniensa tapahtumat Joensuun seudulle, kun taas Malmstedt tappaa Savonlinnassa, näin leikkisästi ilmaistuna. Tutulla mie-kielialueella molemmat. Piiroinen onkin jo tuttu, mutta Malmstedtin tuotosten kanssa tuli kiire, mikäli mielin välttyä syksyn lukuruuhkalta.

Pieksämäkeläinen Englannin kielen opettaja Tuire Malmstedt otti ja pokkasi esikoisdekkarillaan Pimeä jää dekkariseuran esikoisromaanien vuoden 2018 kunniakirjan, jonka menestys ei jäänyt suinkaan muodolliseksi. Kirjabloggarit nappasivat teoksen omakseen ja suitsuttivat sen erinomaisuutta laajalla rintamalla, kuten myös Facebookin Dekkariryhmän postausaktiivit. Niin kuin usein aikaisemminkin, noteerasin tapauksen ja merkkasin kirjan muistiin palatakseni siihen myöhemmin. Aina ei käy niin, kaikkia kirjoja kun ei ehdi lukea hyvällä tahdollakaan. Se myöhemmin tuli nyt, kun kirjailija mainitsi Facebookissa Myllylahden kirjapakettitarjouksesta. Tartuin siihen oitis ja tulin innostuksissani sössineeksi verkkotilauksen niin, että kampanja ehti mennä ohi, eikä kirjoja näkynyt. Onneksi Myllylahden porukalla riitti suhteeni joustoa ja sain paketin vähän myöhässäkin kampanjahintaan.

Malmstedtin kirjasarja kertoo Savonlinnalaisesta poliisista Isa Karoksesta, hänen poliisitovereistaan, sekä naisen muusta lähipiiristä. Isan tytär Edith on kuollut aikaisemmin. Tuo elämänkokemus yhdistettynä aviosuhteen viilenemiseen on omiaan sävyttämään Isan tunnemaailmaa, mikä tekee seutukunnalla tapahtuvasta lapsisurmasta hänelle erityisen vaikean tutkittavan. Tyttölapsi löytyy katiskaan hylättynä, siis kuolleena veden varasta. Kun tapaus ei jää yhteen ja niiden väliltä löytyy yhdistäviä tekijöitä, on syytä otaksua liikkeellä olevan sarjamurhaajan. Epäilyksen kohteet löytyvät läheltä ja kaukaa, jopa peilistä, muttei mitään, mikä johtaisi pidätykseen.

Päätarinan edetessä Malmstedt käyttää lukijaa parissa aikaisemmassa aikajanassa. Ensimmäinen alkaa vuoden 1882 Alaskasta ja toinen Naarajärven sotavankileiriltä alkaen vuodesta 1943. Ensikosketuksella takaumien ihmiskohtaloilla, kahden intiaanilapsen eloonjäämistaistelulla ja suomalaismiehen järkyttävillä sotakokemuksilla ei vaikuttaisi olevan Savonlinnan tragedian kanssa mitään tekemistä. Niinpähän vain yhteys löytyy. Aika lailla hienosti kirjailija yhdistelyssä onnistuukin.

Karkeasti rikostutkinta noudattaa rikoskirjallisuuden ja poliisiromaanien totuttuja kuvioita. Tehdään rikospaikkatutkintaa, puhutetaan ja kuulustellaan paikkakuntalaisia ja tehdään johtopäätelmiä. Homma muuttuu ahdistavaksi Isan kannalta, kun joku tuntematon, kenties murhaaja, kohdistaa huomionsa häneen ja jättää itsestään jälkiä. Vähän outoa, Isa ei silti hiisku tästä kollegoilleen, mikä selittynee hänen henkisen jaksamisensa rakoilulla. Olon ollessa kurjimmillaan rikostutkijan on vaikea tunnistaa unen ja valvemaailman, tai toden ja kuvitellun rajapintoja. Loppuratkaisu on hajottaa hänet peruuttamattomasti. Mutta hajottaako, siitä otan selvää käymällä sarjan kakkososan Mykkä taivas kimppuun.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Myllylahti 2019. 341 s.

 Sitten tämä tapaus Mykkä taivas. Miten kuvailla dekkarin tapahtumista spoilaamatta yllätyksiä? Yksi keino on rajata kuvailu kirjan takakannen informaatioon, eikä sekään aina sensuurina riitä. Vastaani on tullut takakansitekstejä, jotka kertovat kaiken suurin piirtein koko teoksesta ja itse kirjan lukeminen lässähtää. Vieläkö jäi jotain luettavaa, huomaa miettivän. Isa Karos -sarjan kakkososan Mykkä taivas takakansi on tässä suhteessa onnistunut. Se virittää oikeaan tunnelmaan. Yleensäkin lukupäätös perustuu tunnereaktioon. Sanat: ”synkkä”, ”karmea”, ”pimeän verkko”, ”raaka murha”, ”sisäiset demonit” ja ”tuntematon pahuus” toimivat useimman dekkarihullun taikasanoina. Tartu kirjaan ja lue, voisi hokea kuin hypnoosin vallassa. Niinpä teinkin. Siis luin, en hokenut.

Isa Karoksesta kerroinkin jo jotain tuossa aikaisemmin. Nyt Isa ja muu poliisitiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyvän ihmisen pään mysteerin. Suhteellisen pienellä paikkakunnalla kun ollaan, osuu murha turhan lähelle viranomaisiakin. Herää kysymyksiä. Kenelle pää kuuluu, missä on loppukroppa, miksi hirvittävään tekoon on päädytty ja kuka tai ketkä ovat veriteon takana? Jotain tekemistä täytyy olla evakkotytön traagisella salaisuudella, kuin myös syyrialaisen pakolaistytön kohtalolla. Heidän elämänvaiheisiin lukija pääsee tutustumaan takaumajaksojen kautta. Tuttu kerrontamuoto jo esikoisen lukijoille ja varsin käytetty laajemminkin.

Yksityiselämän puolella Isa vaikuttaisi olevan kahden miehen loukussa. Exä Samuel tuntuu olevan vähän turhan hakki auttelemaan Isan kotipaikan tyhjentämisessä ja myyntikuntoon laitossa. Isan kaksijakoinen suhde työtoveri Niilekseen aiheuttaa hampaiden kiristelyä, varsinkin kun Isa ei ole ainoa nainen näköpiirissä. Inhimillisiä hahmoja, aina lasten sairasteluista romanttisiin suhteisiin, voisi henkilögallerian tiivistää.

Taaskaan Isa ei välty tuntemattoman pahan henkilökohtaiselta huomiolta ja joutuu ilkivallan kohteeksi. Tosin tekojen nimeäminen huomioksi ja ilkivallaksi ei anna oikeutta niiden mittasuhteille, käy tarinan edetessä selväksi. Rikostutkinta johtaa kerta toisensa jälkeen takaisin alkuruutuun. Häkissä ehtii pyörähtää epäiltyjä läheltä ja kaukaa. Kylmää kylmää, kunnes lämpenee ja lopulta polttaa. Loppuyllätys lyö todella ällikällä.

Mutta millä astalolla lyö Isa Karos -sarjan kolmonen Enkelimetsä? Se selviää syyskuussa. Kirja on muuten jo ennakkovarattavissa. Pitäisköhän?