Tapahtui ihan tavallisessa kerrostalossa

 

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti

Tammi 2020. 335 s.

 

Joni Widenius muuttaa yliopisto-opintojen vuoksi vieraalle paikkakunnalle isänsä hommaamaan kerrostalo-osakkeeseen. Talo on 60 luvun alkupuolelta ja monessa suhteessa säilyttänyt alkuperäisen kuosinsa. Jo kiinteistönvälittäjän järjestämällä kierroksella Jonille tulee erikoinen olo. Alakerran saunatiloissa on jotain vialla. Jonille paljastuu, että jossain vaiheessa talon menneisyyttä samoissa tiloissa on sattunut merkillinen henkirikos. Tapaus on saanut myöhempien asukkaiden suissa kummitusjutut maineen. Ääniä, kuin lapsi itkisi ja tätä rataa. Näitä nyt sattuu, murha kuitataan.

Ensi alkuun Joni kokee olevansa talon ainoa asukas. Jokainen viihtyy omillaan, kunnes hän alkaa tavata heitä yksi kerrallaan. Kuten monesti on, naapurit herättävät kummastusta. Niin tässäkin tapauksessa. Kummastuksen voisi vain kirjoittaa isolla alkukirjaimella ja muutenkin stailata pahaa enteilevämmäksi. Sama koskee koko taloa. Osa Jonin kokemuksista menee hänen sairautensa piikkiin. Jonilla on MD diagnoosi. Kohtauksen aikana hän menettää kontaktin todellisuuteen ja harhautuu mielikuvitusmaailmaan. Syvälle. Tutkiessaan asuntoaan hän löytää merkkejä edellisestä asukkaasta ja alkaa ottaa selvää tämän vaiheista. Genren tuntien, voi vain kuvitella mitä paljastuu.

Alkuun kaikki on normaalia ja lopulta ei mikään. Nuoren miehen kasvutarina ja vaativasta isästä irtaantuminen muuttaa muotoaan ja merkitystään. Hautalan uutukaisen kohdalla ei voi puhua hiipivästä kauhusta, se juosta läpsyttää paljain jaloin pitkin rappukäytäviä ja pysähtyy ovisilmään. Taas kerran Marko Hautalan tarinankerronta sai säikkymään omaa varjoa. Mahtava tunne. Ilman Pimeän arkkitehdin kaltaisia kirjoja tietoinen maailma on tylsä. Paino sanalle tietoinen.

Univaikeuksista, vuorotyöstä ja työssäjaksamisesta

Heräsin 3:40. Tätä on taas jatkunut ehkä pari viikkoa. On sama mihin aikaan käyn sänkyyn. Lopputulos on, että lähes poikkeuksetta unimäärä jää vajaaksi, jopa alle neljän tunnin. Herään, eikä enää nukuta. Vuorokaudenajat ovat sekaisin. Yö sotkeutuu päivään. Nukun sen minkä pystyn, silloin kun pystyn. Neuvoja olen saanut, seurannut unirytmiä, kirjannut ja käynyt kirjauksiani läpi työterveyspsykologin kanssa. Tuo viimeisin tapahtui pari vuotta sitten. Olen kokeillut melatoniinia, mutten ole ottanut sitä vielä listalle, niin kuin sanotaan. Onko mitään tehtävissä? Onko huolestuttava?

Jos vituttaa, niin vituttaa

Kaikki on hyvin, jos sitä mietitte. Liikun, en tupakoi, syön kohtuullisen hyvin, käytän alkoholia vähänlaisesti, välit ovat kunnossa kotiväen kanssa, eikä töissäkään tarvitse hampaita kiristellä. Tai saisi, jos vain haluaisi. Työssäjaksamisen suhteen teen tietoisia mentaaliharjoituksia. Ne jopa tehoavat joskus. Valmistaudun sosiaalisten tilanteiden asettamiin haasteisiin jo ennen kuin kohtaan niitä. Ja haasteita sairaalassa riittää, en ala luetella. Saatan olla hurahtamassa itämaisiin mielenhallintametodeihin, myönnän häpeilemättä. Käytössä ovat jo hengitystekniikat, huomion kohdistaminen itsensä ulkopuolelle, eli mielen tyhjentäminen, merkityksen muuttaminen, omien tunteiden tunnistaminen ja prosessointi. Kyllä, saatan suhtautua niihin ohi lipuvina pilvinä, tai jotain vastaavaa. Jos vituttaa, niin vituttaa. Tästä mulla on sanontakin (niitä riittää), "vitustuminen". Juontaa sanasta vilustuminen. Se on tavallaan mielialaongelmien ja masennuksen lievempi muoto. Menee ohi kotikonstein, niin kuin nuha. Karanteenikin voi olla tarpeen. Yritän suhtautua itseeni, lähimmäisiini, työkavereihini, asiakkaisiin, potilaisiin, heidän omaisiin, arvostelijoihini, kassajonossa etuilijaan, riskiohittajaan, kaikkiin lempeydellä. Heistä jokaisella on omat syynsä toimia kuten toimivat. Yritän hyväksyä kaiken sellaisena kuin se on.

Kolmivuorotyö? Heko, heko

Palatakseni univaikeuksiin, yritän olla ajattelematta niitä vaikeuksina, tai ongelmina ylipäätään. Yön tunnit ovat laatuaikaa, jolloin, luen tai kirjoitan. Voi toki lepäilläkin. Tuo vuorotyöhän se on yksi perkele. Olen tehnyt vuorotyötä ilman pidempiä taukoja vuodesta 1996 lähtien. Jonkin verran vuorojen sovittelussa on tapahtunut muutoksia. Kolmen viikon periodissa aamut, illat ja yöt vaihtelevat. Samoin työvuorojen pituudet. Aikaisemmin annettiin yövuoroista kertyviä aikahyvityksiä aikana, ei rahana, ja kolmen viikon listassa saattoi jopa säännöllisesti olla seitsemän vapaata. Aikaa oli toipua. Nyt seitsemää vapaapäivää ei heru, vaikka listassa olisi neljä yötä ja yksi 12 h työpäivä + muut vuorot päälle. Kaiken huippu oli alkusyksystä lista, jossa oli vain viisi vapaata. Ykkösvapaista ei päästä kai koskaan eroon, vapaille jäädään nykytrendin mukaan illasta ja työvuorojen variaatiot ovat karanneet lapasesta. Kuvioihin ovat tulleet lyhennetyt vuorot tyyliin, tunti alusta, kolme varttia lopusta, tai vastaavaa. Tulee mieleen se hölmöläisten peite. Joka tapauksessa pätkävuoroilla saa kätevästi ukon töihin yhtenä päivänä enemmän. Kolmivuorotyö? Heko, heko. Mieluummin 34 vuorotyö.

Onko tämä sitä mitä haluan elämältäni?

Viimeisin uutuus on tietokoneohjelma, joka tekee työvuorolistat ihmisen puolesta tuosta vaan. Visma Numeron WFM. Kutsun tuota loppukirjainsarjaa leikkisästi What the Fuckiksi. Toistaiseksi ohjelma on toiminut niin, että ensin se murjaisee tarvittavat työvuorot ja jonkun vapaan ja sen jälkeen joku pomoista korjaa vuorot jotakuinkin ihmiselle sopivaksi. En minä pomoille vihoittele, enkä ohjelman laatijoille, tai sen ostajille, en kellekään. Koska lempeys, Mika, lempeys. Jokainen yrittää parhaansa. Virheitä sattuu ja virheistä opitaan. Auuumm, auuumm. Kaikki työvuorolistat ovat hyviä. Toiset niistä ovat mieluisia tehdä, toiset antavat ajateltavaa, onko tämä sitä mitä haluan elämältäni. Toistaiseksi on.

Tässä kaikki tällä erää. Kello soi parin tunnin päästä. Edessä työvuoro 9:00-21:00.

Työvuorot allstars:

7:00-15:00

7:00-14:30

7:00-14:40

7:00-14:45

7:00-16:00

7:45-15:30

7:45-16:00

8:00-15:00

8:00-16:00

9:00-21:00

9:00-21:15

9:15-21:15

10:00-18:00

10:00-22:15

12:00-20:00

12:00-20:30

13:00-21:30

13:15-21:30

13:30-21:00

13:30-21:30

13:30-22:00

13:45-21:30

14:00-21:30

14:00-21:20

14:00-21:15

14:00-23:00

14:15-21:30

15:00-23:00

18:00-02:00

19:00-7:15

20:30-7:15

21:00-7:00

21:00-7:15

21:15-7:15 

Kattava tietokirja suomalaisesta kauhukirjallisuudesta

 

Juri Nummelin: Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia

Oppian 2020. 350 s.

 

Ensivaikutelma suomalaisesta kauhukirjallisuudesta ja sen historiasta on, ettei sitä juurikaan ole. Alan aktiivi Juri Nummelin esittää tietokirjassaan Kuoleman usvaa ja pimeyttä asian todellisen laidan. Vastaus: suomalaista kauhukirjallisuutta on ja sen historia ulottuu aina Kalevalaan saakka – kauemmaksikin, aina 1800-luvun alkuvuosiin. Nuotiolla kerrottuja kummitustarinoita on harrastettu sitäkin ennen. Kaikkein ensimmäisenä kauhukirjana voi pitää vuonna 1819 julkaistua suomalaiskansallisen kirjallisuuden ja liikehdinnän edelläkävijän Jaakko Juteinin (virallisesti, Jacob Judén 1781-1855) Kummituksia, eli luonnollisia Aawis-juttuja teosta. Elias Lönnrotin Karjalan reissujen tuliaisesta Kalevalasta on mainittava myyttinen vauraudentuoja Sampo, jonka tarinaan sisältyy voimakkaita kauhuelementtejä. Väinämöinen käy Tuonelassa ja maan alla vainajana makaavan Antero Vipusen luona. Entä kyisen pellon kyntäminen kultaisella hevosella? Mitä se on, jos ei kauhua?

Nimet Aleksis Kivi, Zacharias Topelius, Mika Waltari ja Aino Kallas ovat meille kaikille varmasti tuttuja. Kaikilta heiltä löytyy teoksia, joista on löydettävissä kauhuvaikutteita. Voidaan jopa puhua kauhuaalloista, jotka sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, sekä 1920-luvulle, jolloin tulenkantajat-nimellä tunnettu vapaamuotoinen ryhmittymä toi kirjallisuuteen himpun verran eksoottisempia vaikutteita. Tuon ajan yksi tunnetuimpia teoksia on paitsi Kristian Korpin, eli Mika Waltarin Kuolleen silmät, niin myös Aino Kallaksen Sudenmorsian. Kauhun uudeksi aalloksi Numminen nimeää 1980-luvun ja nostaa sieltä esille ainakin nimet Boris Hurtta ja Kari Nenonen, sekä aivan lähihistoriasta – nykyajastakin – sellaisia nimiä kuin Tiina Raevaara, Marko Hautala ja Mia Vänskä. Luettu ja tykätty – blogattukin. Katso aikaisemmat kirjoitelmani.

Nimiä Nummisen teoksessa vilistääkin, mikä johtuu melko tiheästä haavista, jolla hän on genren edustajia kirjaan haalinut. Mukaan mahtuu mainintoja aina kustantajille kelpaamattomista aikaansaannoksista omakustanteisiin ja aina isojen kustannustalojen bestsellereihin. Reilua, sanoisin. Joukossa on paljon teoksia, joissa kauhu toimii mausteena, eikä itse tuotos ole luokiteltavissa puhtaaksi horroriksi.  Kuoleman usvan ja pimeyden yleisilme on paikoin luettelomainen, mutta merkittävämpien julkaisujen kohdalla Numminen paneutuu kuvaamaan ja analysoimaan sisältöä yksityiskohtaisemminkin – ruusuja ja risuja säästämättä, voisi sanoa. Ilman kirjallisuuden akateemista pohjakoulutusta jotkut kirjassa käytetyt termit saavat pään lyömään ilman googlen armahtavaa apua tyhjää, myönnän reilusti, vaikka innokas lukija olenkin. Aina pelkkä into ei riitä. Olisin ilahtunut, jos vaikeat käsitteet olisi avattu niiden esiintyessä ensimmäistä kertaa. Pääasiallisesti kirjan sisältö on toki yleisymmärrettävää. Suurelle yleisölle tätä tuskin on kuitenkaan tarkoitettu, pelkästään jo hintansa puolesta. Sitä ei voi arvostella, kun miettii millaisen työmäärän sisältö on vaatinut. Rahasta puheen ollen, olisin ostanut teoksen kivijalkakirjakaupasta hinnalla millä hyvänsä. Eipä ollut hyllyssä, olisi pitänyt tilata, joten päädyin verkkokirjakauppaan ja säästin 16 euroa. Ja kun pitäisi suosia näitä kauppoja. Perusedellytys olisi kuitenkin, että tuotetta löytyy.

Takaisin aiheeseen. Kirjojen ja kirjailijoiden lisäksi Kuoleman usvaa ja pimeyttä määrittelee itse kauhukäsitteen ja sen alalajit, sekä esittelee alan muitakin aktiiveja, kuten kääntäjiä, kustantajia, sekä lukemistolehtiä, joilla onkin merkittävä rooli genren novellivetoisuuden vuoksi. Iso osa tekijöitä on saanut kirjoitelmansa julki juuri lehtien kautta. Novellien lisäksi mukaan mahtuu runoja, joista on mainittava alkuaikojen jaottelu, jonka mukaan runoja pidettiin yläluokan herkkuna, proosaa taas alaluokan kulutustuotteena.

Kirja antaa monipuolisen perspektiivin suomalaiseen ja osin ulkomaiseenkin kauhukirjallisuuteen. Yhdestä ei voi puhua mainitsematta toista. On myönnettävä, että allekirjoittaneelle tuottaa edelleen vaikeuksia erottaa toisistaan scifi, fantasia, kauhu, spekulatiivinen fiktio, eli spefi ja suomikumma. Pitääkö niitä erotella, voisi kysyä? Lukiessa ilahduin bongatessani lukemiani teoksia ja tekijöitä. Näistä on mainittava ainakin Tuomas Lius teoksellaan Magnum Opus (2015). Liuksen Haka-sarjakin saa omat mainintansa, mitä pidän taputusten arvoisena tekona. Lukusuositus tähän kohtaan.

Itselleni Juri Nummelinin nimi tuli tutuksi Kouvolan dekkaripäivillä vuonna 2009, jolloin hän haastatteli Kevin Wignallia, jolta oli juuri ilmestynyt pokkari, Kuka on Conrad Hirst? (Jos nyt siis muistan oikein). Sen muistan, että olin paikalla ja ostin pokkarin nimmarin kera. Tykkäsinkin siitä. Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjasta on luettavissa pätkä itse kirjoittajastakin. Artemis Kelosaari kirjoittaa Juri Nummelinista. Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden antologiabuumin luoja. Titteli on peräisin Kauhu-Con tapahtumasta vuodelta 2018. Nummelin oli tapahtuman kunniavieras. Paitsi, että Nummelin on julkaissut itsekin, on hän ollut nostamassa esille ja toimittamassa muiden tekijöiden tuotoksia, suomentanut Lovecraftin kuuluisan esseen Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (2013), sekä tehnyt hartiavoimin töitä kohottaakseen enemmän tai vähemmän suttuisessa maineessa olleen kirjallisuuden lajin mainetta muihin nähden.

Viimeisin muistutus Nummelinista itselleni tuli hauskalla tavalla ja missäpä muualla kuin sosiaalisessa mediassa, kun innostuin laittamaan Facebookin Dekkariryhmään gallupin. Se koski dekkareiden pahisten sukupuolta, mikä niistä on mieluisin. Nummelin laittoi kyselyyn lisäyksen, ”Kunhan on uskottava henkilö”. No, suurin piirtein kaikki olivat tämän vaihtoehdon kannalla, lopulta minä itsekin.

Jos itse kirjailija sattuu lukemaan tämän, niin mainittakoon, että myös minulta jäi Kivikasvojen kauhumusikaali Lepakkolinna kesken. Liikaa oli.