Esikoiskirjailija Mika Muhonen tarjoaa pienoisromaanin mitallisen mökkikauhua, k-15

 

Mika Muhonen: Wesimurin kirous

Reuna 2023. 116 s.

 

Kansi ja taitto Jaana Rautio 

Mika Muhosen (os. Lahtinen) esikoiskirja Wesimurin kirous kertoo Annasta ja Jasperista, jotka ostavat pienen punaisen mökin jostain Joensuun syrjäseudulta. Ennen kauppoja heitä varoitellaan tienoota vainoavista legendoista. Tilan aikaisemmat omistajat ovat päätyneet hengiltä tai kadonneet tavalla, joka on jäänyt mysteeriksi. Puhutaan marjastajasta, joka olisi kymmeniä vuosia sitten rakentanut salaa mökin ja joutunut toisiaan vastaan sotivien rosvojoukkojen ristituleen. Hän ei olisi kuitenkaan kuollut luoteihin, vaan päätynyt läheisen lammen vangiksi, josta käsin hän jatkaa mökkiä itselleen havittelevien ihmisten hätistelyä olion muodossa.

Anna ja Jasper eivät kuuntele varoituksia, vaan kaupat syntyvät. Laatuaika häiriintyy nopeasti erikoisiin ääniin ja lopulta näkyihin. Käsinkosketeltavaksi tilanne muuttuu erään tässä kohtaa mainitsematta jätettävän kuolemantapauksen myötä (ei juonipaljastuksia). Puhutaan jopa monikossa, silvotuista ruumiista. Pariskunnan (ja lukijankin) yllätykseksi poliisi jättää veriteon ilman tarkempia tutkimuksia. Poliisipäällikön sanoin resurssit eivät riitä kaupungissakaan. Niinpä nuoripari joutuu turvautumaan ystäväapuun, Annan serkkuun Marko Karviseen, joka on entinen poliisi ja nykyinen etsivä. Karvinen lupautuu hommaan, vaikka pitääkin legendaa Wesimurista Scoopy-Doo -juttuina. Lopulta Karvinenkin joutuu pyörtämään ajattelutapansa ja myöntämään olion olevan totta. Mutta riittävätkö hänen keinonsa, kuuluu heittää kysymys ilmaan.

Joensuulainen Jyväskylästä lähtöisin oleva esikoiskirjailija Mika Muhonen, 33, kategorisoi pienoisromaaninsa kauhuksi, ehkäpä tarkemmin vielä mökkikauhuksi, jonka kohderyhmänä ovat nuoret +15 v. Ammatiltaan Muhonen on koulunkäynninohjaaja ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaja. Esikoisteostaan varten hän on perehtynyt eri maiden mytologioihin ja kuluttaa muutenkin genren kirjallisuutta ja elokuvia vapaa-ajallaan. Nämä selviävät lehtihaastattelusta. Sanomalehti Karjalaisen 16.1.2024 julkaistun jutun mukaan hän on ajatellut tuotoksensa muotoseikat pitkälle. Hänen mukaansa esimerkiksi loppu ei saisi olla liian synkkä ja lukijalle olisi hyvä jäädä toiveikas olo. Nyt en sano, kuinka käy Wesimurin kirouksessa.

Kirja on laajuudeltaan suht’ suppea ja luvut lyhyitä, jonka arvelisi houkuttelevan malttamattomimmankin lukijan kirjan äärelle. Nuorille suunnatuksi kirjaksi olisin toivonut tarinaan myös ikäryhmän edustajia. Nyt kaikki ovat aikuisia. Kirjan sisällöstä jäi, ainakin minulle, vähän keskeneräinen maku. Joissain kohdin sisältö on ristiriidassa itsensä kanssa. Hyvin valmistautuneeksi mainittu henkilöhahmo ei muista ottaa pimeäkohtaukseen taskulamppua mukaan, ihan konkreettisena esimerkkinä. Nillitänkö pienistä? Jatkan vielä vähän. Taloudellisesta merkkimäärästä huolimatta sisältöön mahtuu vielä siistittävää, jopa turhilta haiskahtavia lukuja. Itselleni on yritetty (huom. yritetty) saada päähän ajattelutapaa, jossa jokaiselle luvulle pitää olla selkeä tarkoitus. Niiden pitää viedä tarinaa eteenpäin. Mitä sisällöllä halutaan sanoa? Mikä merkitys sillä on pääteemaan? Onko kerronta linjassa tyylilajin kanssa? Tässä suhteessa Wesimurin kirouksen tyylilaji pyrkii karkailemaan. Olisin odottanut tiukempaa kauhukeskitystä. Tosin odotukset ovat varmin tapa pilata lukukokemus, olipahan käsissä sitten Muhosen esikoinen tai Stephen Kingin 67 kokopitkä romaani. Ja vielä, itse mökistä olisin halunnut lukea enemmän, mainitaanhan se takakannessakin. Sieltä olisi voinut löytyä jotain inhaa, vaikka se ullakkohuone, jossa kukaan ei koskaan käy (klisee tämäkin, mutta pidän siitä). Nyt paha fokusoitui enemmän lampeen, joka toki osoittautuukin todella luotaantyöntäväksi. Taisin saada vähän vääriä odotuksia esittelytekstistä.

Mutta onhan kirjassa selkeä alku, keskikohta ja loppu, josta muodostuu ehjä tarina, joka jättää vieläpä sauman jatkolle. Loppu jää kivan avoimeksi. Toivon, että kirjailija jatkaa ja hyödyntää vahvuuksiaan nimenomaan työskentelystään ja kokemuksistaan lasten ja nuorten parissa. Vielä lehtijutun informaatioon viitaten, hänen arvonsakin ovat kohdallaan. Vielä pitää kasvattaa editointilihaksia ja omaa ääntä. Mielikuvitusta kyllä riittää. Luova kirjoittaminen on haastava laji, eikä se helpotu koskaan. Nyt joudutan kirjan nopeasti takaisin kirjaston hyllyyn, jotta muutkin pääsevät lukemaan.

Kauhua ja kansallisperinnettä Anne Leinosen Katveessa

 Anne Leinonen: Katve

Osuuskumma 2020. 282 s.

 Viittäkymppiä lähestyvä, töistään vuorotteluvapaata ottanut Tapani menee auttelemaan kuolemaa tekevää Eira tätiään Kakskierron saareen. Tapani harrastaa tähtitiedettä ja vastailee joskus Ursan parapuhelimeen. Toimessaan hän on realisti ja keskittyy katkomaan siipiä soittajien kaikkein korkealentoisimmilta ufojutuilta. Omille havainnoilleen hän ei mahda mitään, kuten kaukoputken päässä vastarannan autiotuvassa häntä tervehtivälle naiselle. Nainen ei voi mitenkään nähdä häntä niin kaukaa. Sattumaa, Tapani tulkitsee katseiden kohtaamisen. Samaa logiikkaa Tapani pyrkii soveltamaan tätinsäkin suhteen. Eiralla sanotaan olevan tietäjän, jos parantajankin vikaa. Kylällä tätiä pidetään jopa noitana ja häntä pyritään karttelemaan. Eikä Eira kuolemaa tee, mieluummin vetristyy päivä päivältä, saa Tapani huomata. Tepsiikö yrtit, vai onko taustalla jotain muuta?

Pariviikkoinen venähtää Tapanin kohdalla kuukausiksi. Miehellä ei ole erityistä innostusta palata takaisin kaupunkiin, ihan kuin hän karttelisi jotain. Useana yönä hän herää unihalvauksen kourissa ja kohtaa naisen hahmon. Homma saa eroottisia sävyjä, mutta myös uhkaavia, eikä suinkaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Turvasanoja ei tunneta. Naisteema toistuu vastarannan Marian kanssa. Nimi selviää Tapanille, kun Maria ottaa yhteyttä parapuhelimeen.

Saaren lähituntumassa alkaa tapahtua merkillisiä asioita, jos lie aina tapahtunut. Eläimiä kuolee ilman hyvää selitystä, taivaalla näyttäytyy valoilmiöitä, on henkipuita, on vanhoja paikallislegendoja, niistä tärkeimpänä meteoriitin aiheuttama syvänne. Outoja hukkumistapauksia riittää pitkälle menneisyyteen. Syvänteeseen on Tapanikin päätyä, yhtä lailla konkreettisesti, kuin kuvaannollisestikin.

Anne Leinosen maagista realismia ja kauhua yhdistelevä Katve on lukukokemuksena salakavala. Sen sisältö on suurelta osin kotiseutunostalgiaa, luonnon- ja kalenterinkierron kuvausta, sekä vanhuksen ja keski-ikäisen miehen sympaattisen yhteiselon kuvailua, entisten aikojen muisteloa unohtamatta. Kuvaan kuuluu huoltoasemalla aikaansa viettävä, muita asiakkaita ja maailman ilmiöitä tutkaileva ukkokööri, jonka jutunaiheiksi kelpaa mitä vain eturauhasesta entisiin heiloihin. Taustamusiikiksi voisi kuvitella haitarinsoiton, tuoksuksi mäntysuovan ja kulisseiksi sinisen taivaan. Tai sitten ei. Syrjäseuduilla on toinenkin puoli. Niin ihmismielelläkin. Se on riitasointuja täynnä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni Leinosen romaanissa oli kirjan kansi. Enää en muista missä näin sen, milloin, tai missä yhteydessä, mutta sen tunnelma kiehtoi. Lievetekstin mukaan kannesta vastaa Tapio Ruotsalainen. Itse kirjailijan nimi on mahtanut sattua kohdalleni sekä sosiaalisessa mediassa, jossa seuraan aktiivisesti kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, että kauhukirjallisuuteen yhdistetystä tietokirjallisuudesta. Voisin mainita näistä viimeisimmän, Juri Nummelinin teoksen Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia (Oppian, 2020). Nummelinin kirjasta voi lukea tarkemmin 3.10.20 bloggauksesta. Katve on itsenäistä jatkoa vuonna 2017 Atenan kustantamana julkaistulle Metsän äidille. Leinosen tuotannolle on kuvaavaa aineiston monipuolisuus, kauhuelementit ja suomalaisen kansanperinteen hyödyntäminen. Meillä todellakin on mistä ammentaa.

Myös Katveen kustantaja Osuuskumma on mielenkiintoinen tapaus. Kustantamo on vuonna 2012 kirjailijoiden itsensä perustama osuuskuntamuotoinen toimija, joka on nimenomaan erikoistunut scifiin, fantasiaan, kauhuun ja muuhun spekulatiiviseen fiktioon, siihen materiaaliin, joka ei välttämättä tartu suurempien kustantamojen haaviin. En tiedä, mulla ainakin herää tutkimusmatkailija moodi. Mitäs muita löytöjä olisi tarjolla?

Vielä yksi juttu. Kirja oli päässyt jollain aikaisemmalla kirjaston käyttäjällä kastumaan ja viimeiset sivut olivat kihartuneet aalloille. Varmaan väsytti tai jotain, mutta sain kastumisesta mielleyhtymän kirjassa esiintyneeseen syvänteeseen. Jotain tässä täytyy piillä. Nyt karmii.

Kattava tietokirja suomalaisesta kauhukirjallisuudesta

 

Juri Nummelin: Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia

Oppian 2020. 350 s.

 

Ensivaikutelma suomalaisesta kauhukirjallisuudesta ja sen historiasta on, ettei sitä juurikaan ole. Alan aktiivi Juri Nummelin esittää tietokirjassaan Kuoleman usvaa ja pimeyttä asian todellisen laidan. Vastaus: suomalaista kauhukirjallisuutta on ja sen historia ulottuu aina Kalevalaan saakka – kauemmaksikin, aina 1800-luvun alkuvuosiin. Nuotiolla kerrottuja kummitustarinoita on harrastettu sitäkin ennen. Kaikkein ensimmäisenä kauhukirjana voi pitää vuonna 1819 julkaistua suomalaiskansallisen kirjallisuuden ja liikehdinnän edelläkävijän Jaakko Juteinin (virallisesti, Jacob Judén 1781-1855) Kummituksia, eli luonnollisia Aawis-juttuja teosta. Elias Lönnrotin Karjalan reissujen tuliaisesta Kalevalasta on mainittava myyttinen vauraudentuoja Sampo, jonka tarinaan sisältyy voimakkaita kauhuelementtejä. Väinämöinen käy Tuonelassa ja maan alla vainajana makaavan Antero Vipusen luona. Entä kyisen pellon kyntäminen kultaisella hevosella? Mitä se on, jos ei kauhua?

Nimet Aleksis Kivi, Zacharias Topelius, Mika Waltari ja Aino Kallas ovat meille kaikille varmasti tuttuja. Kaikilta heiltä löytyy teoksia, joista on löydettävissä kauhuvaikutteita. Voidaan jopa puhua kauhuaalloista, jotka sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, sekä 1920-luvulle, jolloin tulenkantajat-nimellä tunnettu vapaamuotoinen ryhmittymä toi kirjallisuuteen himpun verran eksoottisempia vaikutteita. Tuon ajan yksi tunnetuimpia teoksia on paitsi Kristian Korpin, eli Mika Waltarin Kuolleen silmät, niin myös Aino Kallaksen Sudenmorsian. Kauhun uudeksi aalloksi Numminen nimeää 1980-luvun ja nostaa sieltä esille ainakin nimet Boris Hurtta ja Kari Nenonen, sekä aivan lähihistoriasta – nykyajastakin – sellaisia nimiä kuin Tiina Raevaara, Marko Hautala ja Mia Vänskä. Luettu ja tykätty – blogattukin. Katso aikaisemmat kirjoitelmani.

Nimiä Nummisen teoksessa vilistääkin, mikä johtuu melko tiheästä haavista, jolla hän on genren edustajia kirjaan haalinut. Mukaan mahtuu mainintoja aina kustantajille kelpaamattomista aikaansaannoksista omakustanteisiin ja aina isojen kustannustalojen bestsellereihin. Reilua, sanoisin. Joukossa on paljon teoksia, joissa kauhu toimii mausteena, eikä itse tuotos ole luokiteltavissa puhtaaksi horroriksi.  Kuoleman usvan ja pimeyden yleisilme on paikoin luettelomainen, mutta merkittävämpien julkaisujen kohdalla Numminen paneutuu kuvaamaan ja analysoimaan sisältöä yksityiskohtaisemminkin – ruusuja ja risuja säästämättä, voisi sanoa. Ilman kirjallisuuden akateemista pohjakoulutusta jotkut kirjassa käytetyt termit saavat pään lyömään ilman googlen armahtavaa apua tyhjää, myönnän reilusti, vaikka innokas lukija olenkin. Aina pelkkä into ei riitä. Olisin ilahtunut, jos vaikeat käsitteet olisi avattu niiden esiintyessä ensimmäistä kertaa. Pääasiallisesti kirjan sisältö on toki yleisymmärrettävää. Suurelle yleisölle tätä tuskin on kuitenkaan tarkoitettu, pelkästään jo hintansa puolesta. Sitä ei voi arvostella, kun miettii millaisen työmäärän sisältö on vaatinut. Rahasta puheen ollen, olisin ostanut teoksen kivijalkakirjakaupasta hinnalla millä hyvänsä. Eipä ollut hyllyssä, olisi pitänyt tilata, joten päädyin verkkokirjakauppaan ja säästin 16 euroa. Ja kun pitäisi suosia näitä kauppoja. Perusedellytys olisi kuitenkin, että tuotetta löytyy.

Takaisin aiheeseen. Kirjojen ja kirjailijoiden lisäksi Kuoleman usvaa ja pimeyttä määrittelee itse kauhukäsitteen ja sen alalajit, sekä esittelee alan muitakin aktiiveja, kuten kääntäjiä, kustantajia, sekä lukemistolehtiä, joilla onkin merkittävä rooli genren novellivetoisuuden vuoksi. Iso osa tekijöitä on saanut kirjoitelmansa julki juuri lehtien kautta. Novellien lisäksi mukaan mahtuu runoja, joista on mainittava alkuaikojen jaottelu, jonka mukaan runoja pidettiin yläluokan herkkuna, proosaa taas alaluokan kulutustuotteena.

Kirja antaa monipuolisen perspektiivin suomalaiseen ja osin ulkomaiseenkin kauhukirjallisuuteen. Yhdestä ei voi puhua mainitsematta toista. On myönnettävä, että allekirjoittaneelle tuottaa edelleen vaikeuksia erottaa toisistaan scifi, fantasia, kauhu, spekulatiivinen fiktio, eli spefi ja suomikumma. Pitääkö niitä erotella, voisi kysyä? Lukiessa ilahduin bongatessani lukemiani teoksia ja tekijöitä. Näistä on mainittava ainakin Tuomas Lius teoksellaan Magnum Opus (2015). Liuksen Haka-sarjakin saa omat mainintansa, mitä pidän taputusten arvoisena tekona. Lukusuositus tähän kohtaan.

Itselleni Juri Nummelinin nimi tuli tutuksi Kouvolan dekkaripäivillä vuonna 2009, jolloin hän haastatteli Kevin Wignallia, jolta oli juuri ilmestynyt pokkari, Kuka on Conrad Hirst? (Jos nyt siis muistan oikein). Sen muistan, että olin paikalla ja ostin pokkarin nimmarin kera. Tykkäsinkin siitä. Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjasta on luettavissa pätkä itse kirjoittajastakin. Artemis Kelosaari kirjoittaa Juri Nummelinista. Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden antologiabuumin luoja. Titteli on peräisin Kauhu-Con tapahtumasta vuodelta 2018. Nummelin oli tapahtuman kunniavieras. Paitsi, että Nummelin on julkaissut itsekin, on hän ollut nostamassa esille ja toimittamassa muiden tekijöiden tuotoksia, suomentanut Lovecraftin kuuluisan esseen Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (2013), sekä tehnyt hartiavoimin töitä kohottaakseen enemmän tai vähemmän suttuisessa maineessa olleen kirjallisuuden lajin mainetta muihin nähden.

Viimeisin muistutus Nummelinista itselleni tuli hauskalla tavalla ja missäpä muualla kuin sosiaalisessa mediassa, kun innostuin laittamaan Facebookin Dekkariryhmään gallupin. Se koski dekkareiden pahisten sukupuolta, mikä niistä on mieluisin. Nummelin laittoi kyselyyn lisäyksen, ”Kunhan on uskottava henkilö”. No, suurin piirtein kaikki olivat tämän vaihtoehdon kannalla, lopulta minä itsekin.

Jos itse kirjailija sattuu lukemaan tämän, niin mainittakoon, että myös minulta jäi Kivikasvojen kauhumusikaali Lepakkolinna kesken. Liikaa oli.

Ei parasta ennen, vaan 7 vuoden jälkeen

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s.

 

En olisi saanut seitsemän vuotta sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjan ilmestyessä sen lukemisesta niin paljoa irti kuin nyt sain. En olisi välttämättä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Yliarvostettua tuo ymmärtäminen, ihan sivumainintana, tärkeämpäähän on kokeminen. No, en olisi kokenutkaan sitä vuonna 2013, kuin sen nyt koin, jankutan.

Tykkään ajatella, että lukemani kirjat jatkavat toisiaan. Edellinen kirja vaikuttaa seuraavaan lukukokemukseen, jos kirjavalintaankin ja niin poispäin. On sattumaa, että ennen Sielut kulkevat sateessa romaania luin Lovecraft-asiantuntija Lauri Lattun toimittaman, suomentaman ja kommentoiman novellikokoelman H. P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor 2020). Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Keijo Kettunen ehdotti minulle tuota teosta arvioitavaksi RK.n seuraavaan numeroon, tämä siitä syystä, koska lehden edelliseen numeroon laadin kritiikin Jokke Saharisen esikoisromaanista Sielunveljet (Nysalor 2020), joka nojaa todella voimakkaasti Lovecraftin luomuksiin. Lattun kirjaa varten sain mahdollisuuden hankkia pohjia teoksen julkaisutilaisuudesta kulttuurikeskus Siihtalasta, jossa Lattu piti esitelmän Lovecraftista ihmisenä ja kirjailijana, sekä tämän tuotannosta ja elämästä.  Esitelmä oli osa Ghost of Cinemare -tapahtumaa.

Jääskeläisen kirja toimii hyvänä jatkona, nimittäin myös tuo jyväskyläläiskirjailija ja äidinkielenopettaja käyttää Lovecraftille tuttua kosmista kauhua, jossa ihminen on mitätön jonkin suuremman käsittämättömän voiman edessä. Olen myyty. Fiiliksissä. Toivottavasti en tokene tästä. Jos sama linja lukukokemuksissani jatkuu, löydän todellisen sieluni ja muutun syväläiseksi. Ymmärrätte tuon, kun luette eteenpäin.

No joo, siis Sielut kulkevat sateessa tarinan nelikymppinen sairaanhoitaja Judit on tympääntynyt elämäänsä ja tekee irtioton jättämällä miehensä ja muuttamalla Helsinkiin, jossa hän pääsee lapsuudenystävänsä Martan kautta kotisairaanhoitofirmaan nimeltä F-Remedium, jonka spesialiteettina on fyysisten tarpeiden lisäksi parantaa asiakkaiden sielunelämä. Siihen tarkoitukseen heillä on laite nimeltä Persinger. Yhdeksi Juditin paikoista lankeaa maailmankuulun ateistin Leo Moreaun koti. Haavanhoidon rinnalla Juditin tehtävä on saada selville, onko miehen lukaalissa merkkejä Jumalasta, että onko tuo ateisti toivoton tapaus. Judit oppii tuntemaan miestä, mutta myös kotihoitofirmaakin ja joutuu harkitsemaan suhtautumistaan molempiin. Yllätyksiä ja kaikenlaista inhaa on luvassa.

Kirjassa on hienoja jatkuvia teemoja, jotka herättävät kysymyksiä ja motivoivat jatkamaan sinällään muhkean teoksen lukemista. Kiinnostaa, mitä Persinger saa ihmisessä aikaiseksi. Toinen juttu, Juditilla on erikoinen kosketukseen voimakkaasti reagoiva arpi, jolla selvästikin on oma roolinsa kokonaisuudessa. Niin on myös Juditin lapsuudenystävän kahdeksanvuotiaalla pojalla Maurilla, jonka kummi Judit on. Poika sairastaa enneaikaiseen kuolemaan johtavaa neurologista sairautta ja on sattunut lukemaan Moreaun tuotantoa. Poika on vakuuttunut, ettei kuolemanjälkeistä elämää ole. Multiin vaan! Saako pojan ihannoima kummitäti pojan pään kääntymään? Mielenkiintoinen hahmo on myös Moreaun kirjastohuoneessa lukemiseen keskittynyt autistiselta vaikuttava nainen, Nomi. Nomillekin on oma lukunsa, näin sanaleikin keinoin sanottuna. Kirjan Lovecraft viitteet jätän erittelemättä. Sanon vain, että niitä on ja ne toimivat. Tapahtumien edetessä vastaan tulee muutama herkullinen bodyhorror-pätkä, jotka haluaisin kovasti mielelläni nähdä valkokankaalla. Materiaali sopisi jonkin japanilaisohjaajan käsiteltäväksi, vaikka Hideu Nakatalle, joka tunnetaan ainakin Ringusta. Ja jos se tavallinen kiertokulku jatkuisi, amerikkalaiset tekisivät siitä oman versionsa. Loppu olisi historiaa.

Jos joku miettii, että miten se muka niin sattumalta valitsi tän kirjan luettavakseen, voin sanoa, että kimmokkeen sain Jääskeläisen viimeisimmästä kirjasta Väärän kissan päivä, jonka luin sen ilmestymisvuonna 2017. Siihenkin sisältyy sattumaa. Netissä oli jokin kisa, jossa piti arvata muistaakseni, että montako kertaa sana kissa esiintyy kirjassa. Arvasin nappiin ja voitin kirjan. Kirja vastasi lukumakuani. Tykkään toden ja kuvitellun, unen ja harhan, terveen ja sairaan rajapintojen ylittämisestä, yliluonnollisen kanssa flirttailusta, mysteereistä ja selittämättömistä tapahtumista. Todellinen sieluna alkaa erottua, huomaan. Onko dekkaristin pinnan alla jotain vieläkin pimeämpää?

Kirjaston kirja oli tämä.

Kauhua opiskelija-asuntolassa

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena 2014. 287 s.

Mia Vänskän teosten kohdalla tein jotain, mitä en ole koskaan tehnyt yhdenkään suomalaisen, tai ulkomaisen kirjailijan kohdalla. Sensaatio! Luin koko tuotannon melko lailla ripeään tahtiin ja lähes samaan putkeen. Tämä mahdollisti tekemään vertailevaa tutkimusta, tai ainakin havaintoja teosten kesken. On selvää, että Mia Vänskä osaa ja taitaa kauhugenren, mutta myös joidenkin elementtien kohdalla toistaa itseään. Niin on sanottu Stephen Kingistäkin, joten eipä syytä huoleen. Vänskän toisto tulee henkilöhahmoista, heidän välisistä ihmissuhdekuvioista, sekä rakenteesta. Sama sapluuna, vaikka ympäristö muuttuukin. Varmasti siinä on yksi syy, minkä vuoksi hänen tuotantonsa kolmannen mallikappaleen ja toistaiseksi viimeisimmän lukeminen takkusi.

Valkoisessa aurassa Iina aloittaa vieraalla paikkakunnalla sairaanhoidon opinnot. Hän majoittuu opiskelija-asuntolaan ja aistii lähes välittömästi sen ylimmässä seitsemännessä kerroksessa jonkun, tai jonkin ylimääräisen läsnäolon. Taas kuvioissa on vanha lapsuudenystävä, tällä kertaa Linda. Hänen ja Lindan yhteisestä menneisyydestä löytyy joitain käsittelemättömiä menetyksiä, jotka Iinan on vielä tarinan aikana kohdattava. Kotikonnuille jäi poikakaveri Jarno, jonka kanssa tulee kränää välimatkasta. Suhde kariutuu. Tilalle tulee lääketieteenopiskelija ja opettajansijainen Aleksi. Sitten on vielä muita opiskelijoita omine erityispiirteineen ja suhdekuvioineen. Kaikkein rankimmat suhdekuviot ovat Elisellä, seitsemännessä kerroksessa tapetulla tytöllä. Veriteko on tapahtunut jo aikaisemmin. Elise on edelleen läsnä. Erityisherkkänä ja ylimaallisilla kyvyillä siunattu (tai kirottu) Iina aistii tämän. Ja kun Elise käy hänelle koko ajan vain todellisemmaksi, ei siitä voi seurata kuin reaalimaailman ja tuonpuoleisen välinen rajakahina. Oma lukunsa on surmatyön takana oleva henkilö x, joka on edelleen vapaalla jalalla, sekä Elisen muu lähipiiri omine motiiveineen. Enempää en paljasta. Sen sanon, että uhreitta ei selvitä. Onnellinen loppu on vähintäänkin uhattuna.

Etäisiä yhtymäkohtia löysin ilman etsimistä jo aikaisemmin mainitun Stephen Kingin teokseen Vihreä maili, kirjan kuolemantuomittuun vankiin John Coffeyhin, jolla on parantajan kykyjä, sekä saman kirjailijan tuoreempaan romaanin Mersumies -trilogian kolmanteen kirjaan, eli Viimeiseen vartioon. Siinähän lääkeainekokeiden buustaama Brady Hardsfield omaa kyvyn siirtyä lainakroppaan. Sivumainintana lämmin lukusuositus Vihreästä mailista. Luin sen kolmen pokkarin sarjana joskus pentuna. Kirjana ihan huippu ja elokuvanakin todella katsomisen arvoinen! Mitä yhtymäkohtiin tulee, aiheita kierrätetään kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Kauhukirjallisuus ei tee tässä poikkeusta. Liekö King syöttänyt Valkoisen auran googlekääntäjään, koska Viimeinen vartio ilmestyi Vänskän kirjaa neljä vuotta myöhemmin? Kunhan vitsailen ja vielä huonosti. Kolmesta Vänskän kirjasta paras oli Musta kuu. Koska se on.

Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.

 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.

Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.

Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.

Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 s.

Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.