Hip hei (not)
Julkaisin viikko pari
sitten Instagramissa (mika_olavi) euforisen postauksen hyvin sujuvasta
käsikirjoituksen työstämisestä, kuinka olen oppinut hyväksymään
keskeneräisyyden ja miten vihkoon hahmottelemani esiteksti tuntuu melkein
lunttaamiselta. Sillon vielä tuntui, että olen saanut runsaasti uutta tukkaa päälaelle,
velat muuttuivat saataviksi ja mieskunto parani. Sitten tapahtui jotain.
Ei, mikään ei onnistu,
edes tämän kirjoittaminen. Mitä tapahtui? Mullahan oli siis periaatteessa
vihkoon kirjoitettu tarina suurin piirtein alusta loppuun. Lähdin intoa puhkuen
purkamaan sitä tekstitiedostoksi. Taoin kirjasinmerkkejä 1000-2400 sanan
päivätahtia. Kaikki meni hyvin suurin piirtein 12000 sanaan saakka. Vihkohahmotelmaan
jäi jotain viisi tärkeää vaihetta, joiden jälkeen koko tapahtumaketju olisi
kirjoitettu läpi, tästä lisättynä B-juoni, joka olisi tullut (huomaatteko, ”olisi”!),
siis tulee (Hyvä Mika, nyt näyttää paremmalta!) kasvattamaan
käsikirjoituksen mittaa jotain tyyliin 5000-10000 sanaa, sillä nyt ei ole niin
väliä vielä tässä vaiheessa. Lisäksi sisällöstä puuttuu vielä roppakaupalla
henkilöhahmojen syventämistä, miljöön kuvailua ja sen sellaista.
Ihan ensimmäisenä
huomasin, että tuon sanamäärätavoitteen toteutuminen alkoi käydä aina vain
raskaammaksi. Seuraava vaihe oli, että sisältö muuttui paskaksi. Naurettavaa
tekstiä, enkä siis ole kirjoittamassa komiikkaa. Lopulta itsekin olin ihan
paska. Jotain vastaavaa olen kokenut aikaisemminkin. Koetin tyynnytellä
itseäni, palata viholle, ihan vain kirjoittelemaan ja heittämään vaihtoehtoja,
mitä polkua seurata, mikä sekin tuntui säälittävältä hapuilulta. Yritin ja
yritän edelleen pitää kiinni rutiinista. Heti aamupalan ja lehden luvun jälkeen
tiedosto auki, vihko viereen ja käyt käsiksi tekstiin, mikä tarkoittaa edellisen
päivän tuotoksen läpiselausta, vihkomerkintöjen kertausta ja tarinan
kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin. Kirjoittamista eteenpäin.
Kirjoittamista eteenpäin. Hohdossahan se Jack Torrance jäi naputtamaan
liuskakaupalla sitä samaa tekstiä, nyt en muista mitä, mutta epäilen, että Stephen
King on kokenut jotain samaa kanssani. Voisiko olla?
Voisiko olla, että kaikki
muutkin, jotka lelettää sosiaalisessa mediassa ja kirjailijahaastatteluissa
työskentelyn helppoutta ja kauaskantoisia suunnitelmia, törmäävät siihen usein
mainittuun kirjoittajan bloggiin? Ajatus tästä helpottaa mieltäni, vaikka se ei
olisi totta. Miettikää hei, joku Max Seeck tuijottamassa seinää ja hokemassa:
tää on paskaa, tää on paskaa. I don´t think so. (Inhoan muuten vieraan kielen
käyttämistä puhekielessä ja kirjoituksissa. Syyllistyin siihen nyt itse. Voi ristus,
olen vajonnut alas!) Mainitsemani kaveri tuli nyt ihan ensimmäisenä mieleen,
ihan siitä syystä, että aloitin hänen tuoreimman bestsellerinsä Kauna lukemisen
eilen illalla ja se valvotti. Hyvää shittiä! (taas, vieraskieli!)
Jo pitkän aikaa
seuranneena olen pannut merkille, että todelliset mestarit eivät koskaan pura
epätoivoaan julkisesti. Jotenkin olen mieltänyt, että sinä päivänä, kun
parahdat mediaan, median luonteesta riippumatta, potkit jalkoja altasi. Kirjabisnes
ja kirjallisuus taiteenalana toimii pitkälti mielikuvien varassa. Enemmistö
ihmisistä, siis silloin kun käyttäytymiseen ei kiinnitetä erityistä huomiota,
haluaa mennä voittajien puolelle. Sama koskee kirjallisuudesta vastaavia
tuottajia, kirjailijoita, yhtä lailla kuin heidän henkilöhahmojaan. Ainakin
jälkimmäistä on tutkittu, muistan lukeneeni. Ohjenuora on: kaikki, minkä lasket
itsestäsi julkisuuteen, on tuettava brändiä. Ruma sana, joo. Entä jos se on
synonyymi mielikuvalle? Onhan se.
Jotenkin tuntuu, että
tämän päivän menestyskirjailijoissa on hyvin vähän taiteilijapersoonia. Melkein
kuin toimistovirkailijoita nämä. Heidät on brändätty, eli heistä, heidän
piirteistä, on tuotu julkisuuteen hyvin valikoidusti totuuksia. Yksi totuus
muuten on myös kovien nimien takaa löytyvä verkosto. Kerran, jos toistekin olen
miettinyt jo käsikirjoituksen alkuvaiheessa, että olisipa joku valistunut ihminen,
jonka kanssa tuulettaa ajatuksia, joku hyvä haltija, joka ilmestyy pörräämään
pään ympärille ja sirottelisi taikapölyä päälleni. Kadehdin kovien nimien kirjailija-kustannustoimittaja
-suhdetta. Just tää Max Seeck on kertonut jossain haastattelussa ja samaa
muuten on sanonut Ilkka Remeskin, mikä se oli, Ilkka Sysimetsä (ei kun tuo on Frederik), tarkoitan Petri Pykälä, että käsikirjoitus käväisee jo varhaisessa
vaiheessa ottamassa vauhtia kustannustoimittajalla. Ainakin se auttaa pysymään
fokuksessa, juttu ei lähde paisumaan väärään suuntaan ja nopeuttaa prosessia. Pitäisi osata verkostoitua. Itse olen ihan auttamattoman surkea siinä lajissa ja totta kai kun sanon näin,
se vain vahvistaa tuota käsitystä. Mika, Mika!
Mitä tästä kaikesta sekavasta
aivotuhnuttelusta jää käteen, jääkö edes lusikallista? Vielä reilu viikko
sitten olin yksi voittajista ja leletin Instagramissa, kuinka tehtaan pilli soi
ja homma sujuu. Ärsyttävä jätkä! Niin feikki! Eikä suju. Älä luule itsestäsi
liikoja. Nämä ovat tärkeitä asioita sanoa itselle ja kirjoittaa, mutta ei
julkisesti. Heti kun olin soimannut itseäni noin, jokin nivel asettui sisälläni
paikalleen, huomasin. Eihän se nyt noinkaan ole, ei pelkästään. Liioittelusta
on silti hyötyä, jossain vaiheessa se yltää naurettavuuksiin asti ja
parhaimmassa tapauksessa huomaa oman ajattelutavan kohtuuttomuuden. Nämä
vaiheet kuuluvat prosessiin. Ohjeeni siis on, että hauku itseäsi niin pahasti,
enemmän kuin sielu sietää, mutta tee se poissa julkisuudesta.
Jälkisanat. Kuuntelen
tällä hetkellä Petteri Pietikäisen tietoteosta Kipeät sielut – Hulluuden historia
Suomessa (Lukija: Ari-Matti Hedman). Monen mielenkiintoisen jutun ohella
nautin suunnattomasti kuunnella nimikaimani Mika Waltarin sairaalajaksoista unettomuuden
ja uupumuksen vuoksi. Mestareiden mestari oli siis lihaa ja verta. Ihminen. Waltarin
ja muidenkin (nimittäin heitä on ajan historiassa käynyt lepäilemässä
useampikin) kirjailijoiden oirehdintaan, on meikäläisen poteminen vielä kevyttä.
Toki uranikin on sitä. (Peikko sai viimeiset sanat).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti