Kuva vanhasta kipsaushuoneesta, PKKS
Marko
Hautala: Käärinliinat
Tammi
2009. 279 s.
Marko-trilogiani
täydentyi luettuani Marko Hautalan viisi vuotta sitten ilmestyneen romaanin Käärinliinat. Tarina tehosi. Sen saatoin
todeta viimeistään siinä vaiheessa, kun heräsin kahden aikaan yöllä unesta,
joka käsitteli kirjan tapahtumia. Sälekaihtimen ja verhon välissä oli pieni
rako. Hetken aikaa pidin sitä kissan silmänä. Kirjan kansikuvan silmät muuten
kiiltävät pimeässä.
Itse kirjassa, sen tapahtumissa mielenterveyshoitaja
Mikael Siinto saa siirron kevyempiin hommiin jouduttuaan aggressiivisen
potilaan päälle karkaamisen kohteeksi. Voimankäytöstä kuiskutellaan, olisiko
vähempikin riittänyt. Ajoitus ratkaisee ja iskujen määrä. Kevyemmät hommat
tarkoittavat toimimista Olavi Finnen omahoitajana. Reilua kymmentä vuotta
aikaisemmin Finne on surmannut veljensä pienen tyttären, muttei edelleenkään
osaa käsitellä asiaa, jos mitään muutakaan. Diagnoosi on paranoidinen
skitsofrenia. Murhaajavanhus on suurimman osan ajastaan hiljaa. Hänen oma kantansa
on, että teko on kohdistunut kissoihin. Ajatuksissa vilahtelee mystinen nainen.
Tuo nainen olisi ollut paikalla surmatyönkin tapahtuessa. Sellaisesta ei ole
todisteita.
Yksityiselämässä Mikaelin
mieltä rasittaa naisystävän vaikea sairaus. Mies kituu itsekin seuratessaan
syövän kanssa taistelevaa Saanaa. Jos Finne kieltää julman tekonsa, kieltää
Mikael Saanan kohtalon. Hän haluaa vielä kerran suunnitella yhteistä
tulevaisuutta, tehdä hankintoja, vaikka sitten häkkilintuja, rakastella ja
riidelläkin, niin kuin pikkuasioista tavataan kinata. Lopulta miehen on vaikea
enää hahmottaa mitkä hänen mielenliikkeistään ovat muistoja, mitkä suunnitelmia.
Aivoituksiin oman lisänsä tuovat työpaikan ihmissuhteet, sekä uusi omapotilas.
Mikael ei osaa pitää huonona enteenä edellisen omahoitajan kohtaloa. Lauri
Kuutin itsemurhasta puhutaan vain kiertoilmauksin. Mieluummin korostetaan
työssä jaksamista ja A-osaston rauhallisuutta. Finnen puheet toistuvat Mikaelin
mielessä ja nousevat esille yllättävissäkin tilanteissa. Hän alkaa hahmottaa
niistä merkityksiä, jotka yhtä hyvin voisivat olla yhteensattumia. Missä on
työnohjaus, silloin kun sitä eniten tarvitaan?
Hautalan romaanista
aistii, että mies on ennen kirjailijan ja opettajan uraansa ollut potilastyössä
kyynärpäitään myöten. Mielisairaalaelämän kuvaus on kaunistelematonta,
kyynistäkin, muttei ainakaan minun mielestä sorru ylilyönteihin. Henkilöhahmot
ovat tarkkaan hiottuja. Potilaiden maneerit ovat helposti tunnistettavissa,
melkein kuin olisin tavannut heidät joskus. Niin potilaiden, kuin
henkilökunnankin korvien välissä kirjailija temmeltää estoitta ja saa myös
lukijan pään hämmentyneeksi – ainakin minun. Viimeisen sivun jälkeen jouduin
palaamaan muutamaan kohtaan ja tarkistamaan miten Hautala on kohtaukset
kuvannut. Aikatasot ja näkökulmavaihtelut palvelevat kerrontaa. Olavi Finnen
sota-ajan kokemukset inhimillistävät miestä ja selittävät mielen murtumista
traagisella tavalla. Taas kerran tuli pahasta olosta hyvä olo.
Ihan selvennyksenä,
tarkoitan Marko-trilogialla kirjailijoita Leino, Kilpi ja Hautala.
(Julkaistu 8/14 kotisivuilla mikakahkonen.fi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti