Käväisin 26.10.
Laitilan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana liittyen Lukeva kunta -verkoston
ja Sanojen sinfoniaa Lounais-Suomessa -hankeen toimintaan. Tilaisuus
mahdollistui Lukukeskuksen kautta, kiitos arvostamani kirjailijakollega Arttu
Tuomisen, jonka vihjeestä hokasin antaa pari vuotta sitten tietoni tuolle
instanssille. Lukukeskus pyrkii kehittämään ja ylläpitämään yleistä lukutaitoa
ja välittää näitä kirjailijavierailujakin. Syy, miksi juuri minä vieraaksi, oli
esittelyni Lukukeskuksen sivuilla ( https://kirjailijavierailut.lukukeskus.fi/kirjailijat/kahkonen-mika/
). Kerron siellä halukkuudestani toimia mallina ja vertaistukena ihmisille,
jotka tutkimusten mukaan lukevat vähiten. Tilastoihin jos katsoo, sekä taustoihini,
ei niiden perusteella minunkaan pitäisi lukea, eikä varsinkaan kirjoittaa.
Ei olisi uskonut. Kuulin
tuon kommentin esikoiskirjani julkaisun jälkeen, toki vain toisen käden kautta,
mutta silti. Ei olisi uskonut. Ei olisi uskonut. Ei se toistamalla
parane, tottahan se on. No hei, mies Itä-Suomesta, työläisperheestä,
koulutuksena pari alemman tason loppututkintoa, ei taiteenharrastajia suvussa
ja vielä vasenkätinenkin. Lisäksi kolhin päätäni lapsena muutamaan kertaan ihan
kiitettävästi. Keulin pyörällä ja lensin takaraivo edellä katuun, kaaduin
luistellessa ilman kypärää (taas takaraivo) ja keksin irrottaa pyörän etulokarin
ja jarruttaa asettamalla kumisaappaan etuhaarukan taakse renkaalle (vaihteeksi
otsa edellä katuun). Harhauduin aiheesta. Tosiaan Lukukeskuksen esittelyssä
kehotan haastamaan kaikki ennakkokäsitykset, yleistykset ja stereotypiat, koska
ääneen lausuttuna ne tuppaavat toteuttamaan itseään. Jos aikomuksillesi
hymähdetään, kannustan toteuttamaan ne, toki lain ja hyvien tapojen puitteissa.
Viittaan siellä myös Stephen Kingiin, joka tuli kouluaikoinaan pyyhityksi priimusehdokkaiden
listalta. Asiasta päättävä auktoriteetti ei tainnut yksinkertaisesti pitää
Stephenistä, selviää omaelämäkerta- kirjoittamisoppaasta Kirjoittamisesta –
Muistelmia leipätyöstä. Käytän tätä aasinsiltana omiin oppivuosiini.
***
Jotain pahasti vialla ***
En siis oppinut lukemaan
vielä ensimmäisenä oppivuotenani. Kai minussa oli jotain pahasti vialla
muutenkin, koska opettaja katsoi parhaimmaksi poistaa minut jumppasalista
kesken laulutunnin. Hän marssitti minut luokkaan, tuli itse perästä, istutti
pulpettiin, otti tanakan otteen hiuksistani (ne olivat vankat vielä silloin) ja
virkisti päänahkani verenkiertoa hetken aikaa reippaalla tukistuksella. Totta
kai pelkäsin häntä tapauksen jälkeen, kuten opettajia kaiken kaikkiaan. Eihän
lapsi ymmärrä. Voiko muuten lapsi olla yhtä aikaa sekä arka, että villi? Minä
olin. Opettajien lisäksi pelkäsin myös kaikkia valkotakkisia, jotka latasivat
ruiskua ja neulaa silmieni alla ja juttelivat ristiriitaisen lempeällä äänellä
reippauspalkinnoista. Juoksin heitä henkeni edestä karkuun. Pakene tai kuole! Nurinkurista,
että nykyään olen yksi valkotakeista (vaikka nykyinen suoja-asu onkin sininen)
ja seuraan sosiaalisen median kautta opeihmisiä, heitä, jotka ovat
jollain lailla tekemisissä kirjallisuuden kanssa. Aika moni on. Tuo
tukkaepisodi tapahtui muuten Enon kirkonkylän ala-asteella vuonna 1977. Tuohon
aikaan ruumiillinen kuritus oli käypä
kasvatusmuoto. Koulussa ja opettajan toimesta se tuli pikkuisen puskista. Mitähän
sanontaa olisi 70-luvulla käytetty? Näin lapsen oikeuksien päivänä
mainittakoon, että kuritusväkivalta kiellettiin vuodesta 1984.
*** Alisuorittaja ***
Takaisin
kirjastovierailuni teemaan. Tavoitteeni edistää lukuharrastusta ei ole
mitenkään uniikki ja sen puolestapuhujina on paljon tunnetumpia ja
kouluttautuneempiakin nimiä, joita en ala tässä luetella, koska joku jää aina
listalta, eikä se ole kivaa. Mulla ei ole ihmereseptiä lasten ja nuorten tai
sen enempää aikuistenkaan lukuharrastuksen lisäämiseksi, paitsi ehkä vertaistuki.
Olen yksi takapulpetin hönöistä, niistä alisuorittajista. Suomessa kaikki ovat
lukutaitoisia ja kirjastolaitos on ilmainen, mikä lisää tasa-arvoa. Joensuun
yömajastakin eli asunnottomien tukipisteestä, löytyy kirjahylly. Tiedän, koska
olen vieraillut siellä ja lahjottanut omaa tuotantoani. Tärkeintä on saada
lukemisen malli ja kannustusta ihmisiltä, joita arvostaa. Voin vain puhua
omasta puolestani, mikä taas ei ole vertailukelpoista nykyiseen
tietokonepelien, suoratoistopalveluiden ja älypuhelimien aikaan. Peruselementit
ovat varmasti edelleen ihan samoja eli lapselle lukeminen ja mallioppiminen.
Mulla isä oli kirjakerhossa ja ahmi kioskikirjallisuudesta ainakin Jerry
Cottoneita. Äiti huolehti iltasaduista, joskus ilman kirjaa, jolloin sain
ehdottaa sadun aiheen ja ehdottaa muutoksia, jos käänteet eivät miellyttäneet.
***
Voisi olla huonompiakin malleja kehittää otsalohkoja kuin King ***
Kaikki alkoi
vitsikirjoista ja sarjakuva-albumeista, kuten Lucky Luke, Asterix, Tintti ja
Autopartio 525. Isän kautta löysin Finn Westit ja Remo-pokkarit,
sekä ensimmäisen romaaninmittaisen teoksen, Ken Follettin Neulansilmän. Se
iski suoraan 10-vuotiaan pojan hormonitasolle. Varsinaisesta lasten- ja
nuortenkirjallisuudesta mieleen muistuu Kumi-Tarzan ja Kasper, Jesper
ja Joonatan - kolme iloista rosvoa, sekä Nicky Cruz: Juokse poika
juokse. Viimeisimmän luin ihan vastikään uudestaan. Halusin tietää,
pääsenkö samalle tunnetasolle kuin mitä neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin tirahdin
nimittäin itkuun, kun kirjan päähenkilö oli tappaa parhaimman kaverinsa.
Kosketti se nytkin. On vielä mainittava Yöjuttu, kauhulukemisto, joka
enteili tutustumistani Stephen Kingin tuotantoon, jonka parissa menikin koko loppumurrosikä.
Meidän otsalohkothan (miestenkin) kehittyvät aina 22 ikävuoteen saakka. Siellä
sijaitsee kaikki harkitsevuus ja itsehillintä, tunteiden ja reaktioiden säätely
ylipäätään. Voisi olla huonompiakin malleja kehittää otsalohkoja kuin King.
Lukeminenhan lisää empatiakykyjä, sanovat. Suomalaisista luin ainakin Arto
Paasilinnaa. Vasta aikuisiällä tuli Väinö Linna ja Mika Waltari -tyyppiset
tekijät.
***
Lempilistaa ***
Suomalaista tuotantoa olen
oppinut lukemaan vasta myöhemmällä aikuisiällä. Hyviä tekijöitä on paljon ja
yhä useampi kansainvälisestikin tunnustettuja. Lempparilistaa: Marko Kilpi,
Tiina Raevaara, Marko Hautala, Kati Hiekkapelto, Risto Isomäki, Tuire
Malmstedt, Tuomas Lius, Anne Leinonen, Arttu Tuominen, Suvi Piiroinen, Max
Seeck, Mia Vänskä, Ari Wahlsten, Jarkko Stenius, kaikki melko tai todella
tunnettuja nimiä, sitä valtavirtaa. Uusin tuttavuus on Hanna-Riikka Kuisma.
Vähemmän otsikoissa esiintyneistä haluan mainita H. P. Lovecraft hengessä
kirjoitetun Sielunveljet, kirjoittanut Jokke Saharinen, sekä Riku
Talvitien Luurankovirus. Medianäkyvyys on siinä mielessä epäreilu, että
paljon jää hyviä kirjoja pimentoon. Omakustanteita tämä koskee erityisesti.
Toisaalta sen ymmärtää, joukkoon mahtuu huonosti toimitettuja tekeleitä, mutta
myös laatukamaa. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Gabriel Korpi
pseudonyymillä kirjoittavan kirjailijan Valo Kurki -dekkarisarjaan.
Ei muuta. Syksynjatkot!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti