Mitä erityistä on työskennellä sairaalassa ja kirjoittaa dekkareita

 

Suomen dekkariseuran ja Ruumiin kulttuurilehden päätoimittaja Päivi Remes vihjaili Instagramissa jotain kolme viikkoa sitten lehden tulevasta jutusta. RK oli koonnut yhteen poliisidekkaristit, herrat Christian Rönnbackan, Kale Puonnin, Niko Rantsin ja Marko Kilven. Asiasta tiedotti somekanavillaan myös itse asianomistajat ja miksipä ei. Vinkki lehtijutusta herätti kiinnostuksen. Odotan lehden ilmestymistä suorastaan lapsenomaisella innolla. Ja sehän on jo ensi viikolla! (Edit. Poliisihaastattelut kolmosnumerossa syksyllä)

Aihe laittoi pohtimaan, miten ammattitausta ylipäätään vaikuttaa dekkarikirjailijoiden tuotoksiin. Virkavallan kohdalla vastaus on selviö, ei varmaan tarvitse avata tätä tarkemmin. Sitä paitsi tästä päästään varmasti lukemaan seuraavasta Ruumiin kulttuurista (Edit. RK 3/22). Sama kysymys sopii kaikkiin proosan, myös kertoma- ja kaunokirjallisuuden, jos fantasian ja lastenkirjallisuudenkin kirjoittajiin. Tämä on nyt mielikuva, mutta karkeasti lueteltuna tavallisimmat ammatit tai alat, joiden taitajista siilautuu kirjailijoita ja varsinkin menestyneitä sellaisia, ovat itseoikeutetusti toimittajat, opetusala ja mainonnan, median ja markkinoinnin osaajat. Tämä saattaa johtua ihan yksinkertaisesti siitä, että sanoittaminen on heille työtä, mutta varmasti näiltä aloilta tulee myös määrällisesti eniten kirjailijanalkuja, heitä, joilla on polte proosaan. Se kiinnostaa. On toki jaottelussa poikkeuksiakin, viimeisimpänä ainakin tapaus Sami Tissari, pohjoiskarjalainen metsuri, filosofi ja vapaa-ajattelija, jolta ilmestyi ihan äsken esikoisromaani Krysa. Kirja sisältää vaihtoehtoista lähihistoriaa, keinoälyllä leikittelyä ja aikuiseksi varttuvan neuvostoliittolaispojan tarkkaa elämäkertakuvausta. Suosittelen.

Mietin ammattitaustaa omaltakin kohdalta. Avaan aihetta esimerkin kautta. Kirjailijan alkutaipaleella osallistuin parina-kolmena vuotena vapaaopiston kirjoittajaryhmään. Yksi harjoitus oli eläytyä jonkin itsessään elottoman esineen tai asian asemaan ja inhimillistää tätä. Kirjoitin valopylväästä, jonka kohdalla koirat nostavat jalkaa ja jonka asiat ovat kuitenkin paremmin kuin viereisellä pylväällä, joka nuokkuu puolet ajasta sammuneena. En kertonut kenellekään työskenteleväni sairaalassa, ennen kuin törmäsin yhteen ryhmän jäseneen sairaalan käytävällä. Myöhemmin ryhmässä samainen jäsen tuli puheilleni, olikohan juuri kuultuaan kuvaukseni valopylvään elämästä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, miksi sain hahmoistani niin inhimillisiä ja eläviä ja tarkoitti ammattitaustaani. Kivalta tuntui tämä. Vissiin tottakin.

Kirjoittajana olen seisovassa pöydässä

Mikä siinä sitten on? Mitä erityistä kirjoittamisen kannalta on työskennellä sairaalamaailmassa hoitajana, minun kohdalla lääkintävahtimestarina päivystyspoliklinikalla? Paljonkin, jos ymmärtää pitää silmänsä auki. Ensinnäkin sairaala koetaan tapahtumapaikkana pelottavaksi. Hajut, äänet, eritteet, pitkät käytävät, korkeat rakennukset, toimenpidehuoneet, itse toimenpiteet, kellaritilat, ruumiinavaussalit, ovet joiden taakse pääsee rajatusti. Vieläkö jatkan? Toinen hyvä on palveluiden käyttäjät, jotka edustavat käytännössä kaikkia yhteiskuntaluokkia ja koulutustasoja, niin miehiä, naisia, kuin muun sukupuolisiakin. Kaikki etniset vähemmistöt ovat edustettuina, maahanmuuttajat, pakolaiset, uskontokunnat, kaikki aina vastasyntyneistä yli satavuotiaisiin. Kirjoittajana olen seisovassa pöydässä. Haaste on saada mahtumaan kaikki hyvä pienelle lautaselleni. Vaarana on ahtaa itsensä kylläiseksi jo alkupaloilla. Kun me sairastumme äkillisesti tai joudumme onnettomuuteen, olemme käännekohdassa, joskus käsillä on jopa loppukliimaksi. Oma lukunsa ovat laitapuolen kulkijat. Kuinka vammat ovat syntyneet? Missä? Onko kertomus totuudenmukainen? Saa olla sherlokkina ihan oikeasti. On tärkeää tietää, onko rystysen haava aiheutunut ikkunasta vai hampaasta? Jälkimmäisessä ei kiinnosta niinkään nujakointi, vaan nyrkin tulehdusriski. Hauskaa on myös seurata poliisi vs. epäilty, vanhempi vs. lapsi tai vartija vs. vanki -kommunikointia. Vastinpareja voisi helposti jatkaa.

Eikä hahmogalleria rajoitu edes palveluiden käyttäjiin, potilaisiin. Porukka, jonka kanssa teen töitä kattaa kaikki, aina ensihoitajista, laitoshuoltajiin, sairaanhoitajiin, fysioterapeutteihin, osastonsihteereihin ja nuorista erikoistuvista lääkäreistä erikoislääkäreihin saakka. Sairaalapastorikin kävi yksi päivä päivystyksessä. Silti tässä on vain osa nimikkeistä. Eikä ihmistä voi lokeroida pelkän ammattinimikkeen perusteella. Ammattiryhmien sisältä löytyy persoonia, mitä kulmikkaampia, sitä helpompia kopioida ja muuntaa henkilöhahmoksi. Sairaalamaailma tarjoaa, paitsi hahmoja, niin myös aiheita, varsinkin jos puhutaan rikoskirjallisuudesta. Perusteluna parit otsikot aivan liian pitkältä globaalilta listalta:

Karjalainen 7.6.19: Tappajahoitaja sai elinkautisen 85 murhasta (Saksa)
Helsingin sanomat 20.4.19: Italialainen tappajahoitaja tuomittiin elinkautiseen
Yle.fi. 19.7.02: Tohtori Kuolema ehti tappaa 215 ihmistä (Harold Shipman, Britannia)

Niin. Ihmisen hädänalaista ja heikkoa asemaa on liian helppo käyttää hyväksi. Meillä Suomessa aluehallintovirastot ja Valvira kontrolloivat toimintaa, puhumattakaan avoimesta ruohonjuuritason toiminnasta. Lähtökohtaisesti lääkärit ja hoitohenkilökunta tekevät työtään korkealla moraalilla ja vilpittömällä auttamisen halulla. Toista Aino Nykopp-Koskea ei tule. Eihän?

Kaksisuuntainen tie

Minulta on joskus kysytty, että etkös ole jo jäämässä kokopäiväiseksi kirjailijaksi, eikös se elätä. Olen itäsuomalaiseen tyyliin piruillut olevani täällä vain hakemassa inspiraatiota, en rahasta. Kirjailijoiden keskimääräinen vuosiansiohan liikkuu kait siellä reilun parin tonni kieppeillä, mikä tarkoittaa, että kun joukossa on hotakaiset, mäet, lehtolaiset ja seeckit, niin joillekin sanailijoille jää käteen vuosiansioina vain rahat potkulautavuokraan, yks pitkä happy hourin aikaan ja bussimatka kotiin.

Itse sairaalatyö on jatkuvaa reaktioiden ja vastareaktioiden ristiaaltoa. Näen opeteltuja maneereja, rooleja, hokemia ja psykologisia puolustautumismekanismeja ja sokkireaktioita tiukassa paikassa. Ihastumisia, vihastumisia, peiteltyjä tunteita, piilomerkityksiä. Toteutan näitä itsekin. Näiden suhteen on turha itseään korottaa. Juuri itsetutkiskelu onkin parasta. Tunteiden suhteen olen melko paljas ja haavoittuvakin, pelkästään jo eläytymistaipumukseni vuoksi. Vuosi vuodelta tunnen (anteeksi jos jeesustelen) potilaiden ja heidän omaistensa kivun aina vain voimakkaampana. Toki sen torjumisessa auttaa tunteiden tiedostaminen. Onnistun blokkaamaan tai ainakin juoksuttamaan ne padon ohi onnistuneesti. Tuntosarvien ansiosta, ainakin uskon näin, kykenen näkemään haistatteluiden, huudon ja arvostelun takaa epätoivoa, surua ja pelkoa. Ehkäpä kirjoittaminen on ollutkin kaksisuuntainen tie suhteessa leipätyöhön.

Hoitoalaa on pidetty perinteisesti kutsumustyönä, jota se ei nykypäivänä enää, ainakaan samassa määrin, ole. Siitä puhuu omaa karua kieltään alan kiinnostavuuden väheneminen ja alalta muualle siirtyneiden lisääntyvä määrä. Työ on raadollista, monin paikoin vastenmielistä ja henkisesti kuluttavaa. Pikavoittoja ja palkintoja ei ole luvassa. Toki ihmiset osaavat kiittää ja arvostaa, ainakin pääasiassa, mutta kun kirkkaalla sädekehällä ei ruokakaupassa saa kuin pikkupusseja ja niitäkin siis tyhjänä. Itse olen pysytellyt hoitajan työssä nyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja ne kaikki päivystyksessä. En puhu kutsumuksesta, puhun elämyksestä. Hoitotyö on minulle elämysala. Ihminen on maisema, eikä aina edes kaunis sellainen. Ei haittaa, päinvastoin liian täydellinen ja virheetön esine, asia tai elävä olento on luotaantyöntävä ja arveluttava.