Anarkiaa ja piiloleikkejä Marrasvirralla

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Atena 2023. 575 s.

 

Jyväskyläläisen äidinkielenopettaja Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjallisuuteen tutustumiseni alkoi vuonna 2017, kun voitin arvauskilpailun. Tehtävä oli arvata, kuinka monta kertaa esiintyy sana ”kissa” Jääskeläisen silloisessa uutuusromaanissa Väärän kissan päivä. En enää muista oikeaa vastausta, mutta voitin tuon kirjan ja se jäi mieleeni, jonka jälkeen aloin lueskella opettajan tuotannosta vanhempiakin taidonnäytteitä. Nyt uusimman ihan äsken ilmestyneen Kuurupiilon anatomian kohdalla jouduin palaamaan lukijuuteni (en tiedä onko tämä oikea sana) alkukysymyksen äärelle. Jaksanko lukea koko kirjan alusta loppuun? Teos on massiivinen ja hetkittäinen melko kaoottinenkin. Kuitenkin sen jatkuva teema, isoveljen katoaminen ja sen arvoitus, kannatteli kaoottisuuden yli ja olin reipas – koko kirja riviäkään ylittämättä, sanaakaan sivuamatta luettu! Voin intoilla tällä, vaikka en olekaan enää 10 vee. Toisena hyvänä kannustimena oli teoksen maailma tarinan päähenkilön kokemana. Mikä osa siitä on totta, mikä harhaa ja mikä kuviteltua? En osaa vieläkään vastata, mutta mitä väliä. Eihän tämä mikään äikän koe ole.

Kirjan päähenkilö M (tai Mymmeli, Mara, Mörkö, marasilainen, lukiolaistyttö) on poikkeuksellinen lapsi seitsemänkymmentä luvulla, joka ihailee ja kadehtii isoveljeään Alvaria. Ihailun suhteen hän ei ole ainoa laatuaan. Älykästä ja taitavaa kympinoppilas Alvaria ihailevat kaikki, aina lukion opettajista omiin vanhempiin ja naapurin rouviin saakka. M taas kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vialliseksi. Ympäristö tukee tuota ikävää ajattelutapaa, mikä on omiaan herättämään hänessä radikaaleja ajatuksia. Isoveli on kehitellyt pienemmän sisarensa iloksi ja jännitykseksi piiloleikin. M:n tehtävä on etsiä hänet ympäristöön jätettyjen vihjeiden avulla. M:n selviytymiskeinoihin kuuluu mentaalikamera, jolla hän taltioi tapahtumia palatakseen niihin myöhemmin. Käytössä on myös Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille. Kun isoveli katoaa, piiloleikki jatkuu ja muuttuu pakkomielteiseksi. Tuosta hetkestä alkaa vuosikymmeniä kestävä delirium.

Tapahtumat sijoittuvat Marrasvirran kaupunkiin, jossa vaikuttaa kaksi vastakkaista alakulttuurin ryhmittymää, jägerit ja yönaakat, toisin sanoen skinit ja punkkarit. Taviksia yönaakat nimittävät sivistyneiksi apinoiksi. Isoveli on ollut kallellaan yönaakkoihin ja saavuttanut heidän keskuudessaan tietynlaisen profeetan maineen. Veljen etsinnät johdattelevat M:n lopulta yönaakkojen poppooseen ja hän elää tietyn ajanjakson elämästään täysiverisenä punkkarina kaikkine hajuineen.

Lukukokemuksessa oli vaiheensa. Vuonna 1970 syntyneenä muistan punk-liikkeen, mutta turvallisen välimatkan päästä. Olin nössö ja varmaan vieläkin kumartelen joka suuntaan. Pitää vain katsoa, ketä jää taakse. Jääskeläisen kuvaama elämäntapa aiheuttaa levottomuutta. Tunnelmaltaan kirja on paikoin luokkaa Pako New Yorkista ja joissain kohdin kuin repäisty Mauri Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvan ruuduilta. Nämä nyt vain tulivat mieleeni ensimmäisinä. Ja ainoina. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä kirjan punk-konsertti, jonka touhottaminen menee paikoin koomiseksi. Nauroin. Sukupuolettomassa, ajattomassa, tavattomassa ja sovinnaisuuksille naureskelevassa elämäntavassa on varmasti puolensa. Eniten kirjasta saavat irti varmasti aatteen kannattajat. Vähän niin kuin vanhojen punkkareiden märkä uni.

Pakko lisätä, kuvasin kirjan tapahtumia kaoottisiksi ja vertasin deliriumiin. Tarkoitin tätä hyvässä mielessä. Leipätöissä tulee pohdittua aina silloin tällöin psykoottisen tilan järkevyyttä. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta harhoillakin on logiikkansa, ainakin joissain tapauksissa. Sekin, että Jääskeläisen romaani haastaa ymmärryksen, ainakin minun ymmärrykseni, on pelkkää positiivista. Kuurupiilon anatomiassa on oma johdonmukaisuutensa, joka toisella lukukerralla varmasti kirkastuisi.

Kirja on hankittu ostamalla se Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta.

Ei parasta ennen, vaan 7 vuoden jälkeen

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s.

 

En olisi saanut seitsemän vuotta sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjan ilmestyessä sen lukemisesta niin paljoa irti kuin nyt sain. En olisi välttämättä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Yliarvostettua tuo ymmärtäminen, ihan sivumainintana, tärkeämpäähän on kokeminen. No, en olisi kokenutkaan sitä vuonna 2013, kuin sen nyt koin, jankutan.

Tykkään ajatella, että lukemani kirjat jatkavat toisiaan. Edellinen kirja vaikuttaa seuraavaan lukukokemukseen, jos kirjavalintaankin ja niin poispäin. On sattumaa, että ennen Sielut kulkevat sateessa romaania luin Lovecraft-asiantuntija Lauri Lattun toimittaman, suomentaman ja kommentoiman novellikokoelman H. P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor 2020). Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Keijo Kettunen ehdotti minulle tuota teosta arvioitavaksi RK.n seuraavaan numeroon, tämä siitä syystä, koska lehden edelliseen numeroon laadin kritiikin Jokke Saharisen esikoisromaanista Sielunveljet (Nysalor 2020), joka nojaa todella voimakkaasti Lovecraftin luomuksiin. Lattun kirjaa varten sain mahdollisuuden hankkia pohjia teoksen julkaisutilaisuudesta kulttuurikeskus Siihtalasta, jossa Lattu piti esitelmän Lovecraftista ihmisenä ja kirjailijana, sekä tämän tuotannosta ja elämästä.  Esitelmä oli osa Ghost of Cinemare -tapahtumaa.

Jääskeläisen kirja toimii hyvänä jatkona, nimittäin myös tuo jyväskyläläiskirjailija ja äidinkielenopettaja käyttää Lovecraftille tuttua kosmista kauhua, jossa ihminen on mitätön jonkin suuremman käsittämättömän voiman edessä. Olen myyty. Fiiliksissä. Toivottavasti en tokene tästä. Jos sama linja lukukokemuksissani jatkuu, löydän todellisen sieluni ja muutun syväläiseksi. Ymmärrätte tuon, kun luette eteenpäin.

No joo, siis Sielut kulkevat sateessa tarinan nelikymppinen sairaanhoitaja Judit on tympääntynyt elämäänsä ja tekee irtioton jättämällä miehensä ja muuttamalla Helsinkiin, jossa hän pääsee lapsuudenystävänsä Martan kautta kotisairaanhoitofirmaan nimeltä F-Remedium, jonka spesialiteettina on fyysisten tarpeiden lisäksi parantaa asiakkaiden sielunelämä. Siihen tarkoitukseen heillä on laite nimeltä Persinger. Yhdeksi Juditin paikoista lankeaa maailmankuulun ateistin Leo Moreaun koti. Haavanhoidon rinnalla Juditin tehtävä on saada selville, onko miehen lukaalissa merkkejä Jumalasta, että onko tuo ateisti toivoton tapaus. Judit oppii tuntemaan miestä, mutta myös kotihoitofirmaakin ja joutuu harkitsemaan suhtautumistaan molempiin. Yllätyksiä ja kaikenlaista inhaa on luvassa.

Kirjassa on hienoja jatkuvia teemoja, jotka herättävät kysymyksiä ja motivoivat jatkamaan sinällään muhkean teoksen lukemista. Kiinnostaa, mitä Persinger saa ihmisessä aikaiseksi. Toinen juttu, Juditilla on erikoinen kosketukseen voimakkaasti reagoiva arpi, jolla selvästikin on oma roolinsa kokonaisuudessa. Niin on myös Juditin lapsuudenystävän kahdeksanvuotiaalla pojalla Maurilla, jonka kummi Judit on. Poika sairastaa enneaikaiseen kuolemaan johtavaa neurologista sairautta ja on sattunut lukemaan Moreaun tuotantoa. Poika on vakuuttunut, ettei kuolemanjälkeistä elämää ole. Multiin vaan! Saako pojan ihannoima kummitäti pojan pään kääntymään? Mielenkiintoinen hahmo on myös Moreaun kirjastohuoneessa lukemiseen keskittynyt autistiselta vaikuttava nainen, Nomi. Nomillekin on oma lukunsa, näin sanaleikin keinoin sanottuna. Kirjan Lovecraft viitteet jätän erittelemättä. Sanon vain, että niitä on ja ne toimivat. Tapahtumien edetessä vastaan tulee muutama herkullinen bodyhorror-pätkä, jotka haluaisin kovasti mielelläni nähdä valkokankaalla. Materiaali sopisi jonkin japanilaisohjaajan käsiteltäväksi, vaikka Hideu Nakatalle, joka tunnetaan ainakin Ringusta. Ja jos se tavallinen kiertokulku jatkuisi, amerikkalaiset tekisivät siitä oman versionsa. Loppu olisi historiaa.

Jos joku miettii, että miten se muka niin sattumalta valitsi tän kirjan luettavakseen, voin sanoa, että kimmokkeen sain Jääskeläisen viimeisimmästä kirjasta Väärän kissan päivä, jonka luin sen ilmestymisvuonna 2017. Siihenkin sisältyy sattumaa. Netissä oli jokin kisa, jossa piti arvata muistaakseni, että montako kertaa sana kissa esiintyy kirjassa. Arvasin nappiin ja voitin kirjan. Kirja vastasi lukumakuani. Tykkään toden ja kuvitellun, unen ja harhan, terveen ja sairaan rajapintojen ylittämisestä, yliluonnollisen kanssa flirttailusta, mysteereistä ja selittämättömistä tapahtumista. Todellinen sieluna alkaa erottua, huomaan. Onko dekkaristin pinnan alla jotain vieläkin pimeämpää?

Kirjaston kirja oli tämä.