8. syyskuuta vuosi sitten
tyhjensin pukukaappini ja irrotin ovesta hymynaamapiirroksen, jonka nuorin
tyttäreni oli pienenä piirtänyt. Viimeisenä työpäivänä Yhteispäivystyksessä
laitoin murtuneen ranteen kiinalaisessa ripustimessa paikalleen, autoin
valvonnan hoitajaa hankalan tipanlaiton kanssa ja osallistuin
traumahälytykseen. Kaiken muun lisäksi siis. Jokaisen tehtävän kohdalla
tiedostin, että en tule vastaavaan tilanteeseen pitkään aikaan, jos enää
koskaan. Seuraavana päivänä osoitteeni tulisi olemaan kasitalo ja siellä
työsuojeluvaltuutettujen toimisto. Surin jättää päivystyksen työkaverit, vaikka
vaikeimpina aikoina (tarkoitan työn kuormitusta ja omaa jaksamista, en
työkavereita 😊)
olin toivonut, että tulisi jotain. Kaipasin muutosta.
Jotain tuli, kun
eläkkeelle pian siirtyvä entinen työkaverini Riitta otti yhteyttä ja ehdotti
minulle paikkaansa työsuojelussa. Olisin kuulemma sopiva siihen. Mietin yön
yli, soitin takaisin ja tiedustelin mitä työsuojeluvaltuutetun tehtäviin
kuuluu. En ollut niinkään kiinnostunut työajoista tai palkkauksista. Sisältö
ratkaisi. Suostuin, vaikka vähän sokko olo olikin. Valintani meni vaaleihin ja
sainkin ihmisten luottamuksen. Silti epäilin itseäni, onko minusta tähän. Tukea
tuli joka puolelta aina entisiltä ja nykyisiltä työkavereiltani työsuojelun
asiantuntijoihin ja työsuojelupäällikköön. Vastaanotto oli kannustava. Aina sai
kysyä ja saa edelleen. Tarve ei ole poissa.
Vuoden aikana tutuksi (tai tutummaksi) ovat käyneet neuvolat, kouluterveydenhuolto, suunterveydenhuolto, terveysasemat ympäri maakuntia, digisotekeskus, sekä mielenterveys- ja päihdevastaanotot. Olen joutunut opettelemaan puheeksioton taidon. Aina eivät asiat mene niin kuin toivoisi. Epäkohtiin pitää puuttua ajoissa ja tehdä se tasapuolisesti. Parasta olisi ehkäistä ongelmat ennalta. Yleisesti otettuna ihmiset tekevät työtään korkealla moraalilla ja henki on hyvä.
Hiljalleen olen kasvanut
lähemmäs tehtäväni kokoa. Kasvun varaa on ja nahka kyllä venyy, jopa
kirjaimellisesti. Kävelykilometrejä ei nimittäin kerry samalla lailla kuin
päivystyksessä ja se näkyy peilistä. Yksityiselämän sovittaminen päivätyöhön on
ollut vaikeaa. Kirjoittaminenkin on kärsinyt. Aikaisemmin olin
aamupäiväkirjoittaja. Nyt työssä joutuu käsittelemään paljon asiasisältöä,
lukemaan ja kirjoittamaan, mikä kyllä syö kirjoittamishaluja vapaa-ajalla.
Ikävöin työkavereita ja nautin joka hetkestä, jolloin saan olla eri
vastaanottojen porukoiden kanssa tekemisissä. Se on ollut molemminpuolista,
uskallan sanoa.
Olen saanut palautetta:
“Ihan oot omassa hommassas” (työntekijä osastotunnin päätteeksi). “Siun kanssas
on mukava tehdä näitä” (osastonhoitaja riskienarvioinnin päivittämisen
yhteydessä). “Aktiivista toimintaa. Erittäin hyvä kädenojennus ja tuki
esihenkilöille” (kiertoteitse välitetyt kiitokset). Tällaiset kommentit
hivelevät valehtelematta mieltäni. Samasta syystä otin ne tähänkin. Mulla on
paha tapa vähätellä itseäni, enkä mielelläni ainakaan lähde kehuskelemaan.
Siinäkin on vielä oppimista.
Nyt ei vähätellä.
Melkoinen vuosi, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti