Karsten Dusse: Sisäinen
lapseni tahtoo tappaa
(Das Kind in mir will achtsam morden, 2020)
Suom. Anne Kilpi. Aula
& Co. 381 s.
Kansi: Mika Tuominen
Tämän kirjan olisin
halunnut kirjoittaa itse. Jotain vastaavaa kävi mielessä viitisen vuotta
sitten, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen – Opas
mielenrajoitteiden purkamiseen (kääntänyt Paula Pohjanrinne). Silloin tulin
miettineeksi, että jos kirjan ajatukset päätyisivät vaikutteille alttiin
mielentilaltaan epävakaan ihmisen tietoon, seuraukset saattaisivat olla
peruuttamattomia. En tarkoittanut itseäni. Kuvittelin mielessäni murhaajahahmon,
joka käyttää kirjan oppeja perusteluna teoilleen. Sellaisiksi nuo opit oli
helppo kuvitella. Ja juuri niin saksalainen kirjailija käsikirjoittaja
asianajaja Karsten Dusse tekee teoksessaan Sisäinen lapseni tahtoo tappaa.
Asianajaja Björn Diemel
on tutustunut mindfullnessin kautta sisäiseen lapseensa ja tehnyt
elämänmuutoksen. Hän on hypännyt pois oravanpyörästä ja perustanut oman
lakitoimiston. Perhe-elämäkin on alkanut sujua, kun hän on myöntänyt ongelmansa
vaimon kanssa ja alkanut käyttää aikaa enemmän tyttäreen. Hyvältä kuulostaa
tähän saakka. Björnin asiakkaisiin on kuulunut pari mafiaklaania, joiden kanssa
hän on tehnyt tilinsä selväksi. Tämä tarkoittaa toisen mafiaklaanin pomon
murhaa ja toisen lukitsemista päiväkodin kellariin. Päiväkodin kiinteistö on
tähän saakka ollut mafian omaisuutta. Björn asuu samassa talossa ja hänen
tyttärensä on hoidossa päiväkodissa. Björn jatkaa mafiajuttujen pyörittämistä,
ikään kuin molemmat pomot olisivat edelleen puikoissa, tosin tavallaan
etäyhteyden päästä. Tilanne monimutkaistuu, kun hän tulistuu töykeälle
tarjoilijalle lomareissulla ja ”vähän” ylireagoi. Tilanne monimutkaistuu lisää,
kun joku tuntematon lähestyy häntä ja tuntuu tietävän kellarin vangista. Tuo
tuntematon alkaa kiristää Björniä.
Ei varmaan tarvitse
erikseen sanoa, että romaani sisältää mustaa huumoria, eikä sillä ole realismin
kanssa juurikaan mitään tekemistä. Mutta joo, Dusse kyllä onnistuu
viihdyttämään kirjansa sisällöllä kaikkine positiivisuuteen tähtäävillä
kumppanuusviikoillaan. Samaan aikaan päähenkilö suunnittelee asuntoaan
vastapäätä puistossa öykkääville spurguille sopivaa rangaistusta ja miettii osuvaa
näpäytystä päiväkodin vanhempainryhmälle pillimehu gatessa. Hän lohduttaa
sisäistä lastaan ajamalla Land Rover Defenderillä ja taas toisaaltaan
arvostelee asiakastaan tämän epäekologisista ratkaisuista. Aatemaailmassa
horjuntaa siis. Lieneekö epäloogisuus ollut kirjailijalla tarkoituksen
mukaista? Päähenkilö todellakin käy vuoropuhelua sisäisen lapsensa kanssa ja
ajautuu erimielisyyksiinkin. Sikäli se sopisi.
Epäloogisuutta löytyy
henkilöhahmojen yhteyksistäkin. Jotkut lukijoista eivät pidä juoneen
liittyvistä sattumista. Jossain sitä on nimetty laiskaksi kirjoittamiseksi.
Dussen romaani sisältää ainakin yhden megaluokan sattuman. Hymähdin sen
kohdalla. Eihän tämä mikään tekoälyn tai tuotantoryhmän luomus olekaan, vaan
ihan yhden ihmisen kirjoittama teos kaikkine hyveineen ja paheineen. Ehdoton
hyve on kekseliäisyys, kuinka kirjailija on vääntänyt mielenhallintakeinot
omiin tarpeisiinsa. Tämä puoli korostuu lyhyissä luvuissa, joista jokaista
alustaa mietelauseet opetuksineen. Tämän kaltainen rakenne lisää sivumääriä.
Silti kirja etenee ripeästi ja on helppoa luettavaa. Kuten Dusse asian
ilmaisee, Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on hänen aikaisemman teoksensa Murhat
ja mindfullness pikkuserkku. Pakko myöntää, että tämän sukuinen sekoilu
herättää allekirjoittaneessa kiinnostusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti