Mulla on kirjoittamisen
suhteen jännä tilanne. Olen tarjonnut kahta moneen kertaan työstämääni
käsikirjoitustani parille kustantajalle. Molemmat siis omiinsa. Ei siis mitään
massapostitusta ainakaan tässä vaiheessa. Toinen on kummitustarina ja toinen
vähän poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettu rikosjuttu. Ei kuitenkaan
sairaaladekkari, se sanottakoon. Samasta syystä näiden ”myyminen” on vähän
hankalaa. Toisen niistä, tämän kummitustarinan, raakiletta tosin käytin jo
muutamassa kustannustalossa ja jatkoin työstämistä pakkien jälkeen. Mikä positiivista, sain vinkkejä sen jatkokäsittelyyn, mikä oli kannustavaa. On se käynyt
Kriittisessäkin ja NVL:ssa. Nyt vastauksia odotellessa tullaan tuohon jo
mainitsemaani jännään vaiheeseen. En tarkoita tässä yhteydessä itse vastauksia,
vaan kirjoittamistani ylipäätään, joka rajoittuu työn mukanaan tuomiin
asiateksteihin. Vastineita, viestintää ja muistiinpanoja. Minusta on tullut
harmaa virkakirjoittaja!!!
Jotenkin tuntuu, että
olen tehnyt luovan kirjoittamisen suhteen pelkkää muokkaamista liian pitkään,
ettei uuden tuottaminen enää onnistu. Mulla on kyllä vihkoon kirjattu
hahmotelma romaaninmitat täyttävästä tarinasta, josta olin innostunut vielä
silloin, kun itse hahmottelu oli ajankohtaista. Vihon ensimmäiselle sivulle
olen merkannut päivämäärän 10.11.2019. Olen selaillut tuota vihkoa ja yrittänyt
lohkoa ideaani samalla puhaltaen siihen henkeä. Periaatteessa olen kuvannut
koko tapahtumasarjan itselleni alusta loppuun, eikä se herätä enää samanlaista
uteliaisuutta, jota olen kokenut aikaisempien jo julkaistujen dekkareiden
kanssa. Tai jännäreiden, mitä ne nyt ovatkaan. Juurikin se uteliaisuus on ollut
yksi tärkeimmistä liikkeelle panemista voimista. Aina niissä on ollut jokin pimeä kulma, jota
olen kirjoittamalla selvittänyt. Murhaaja, tapahtuma menneisyydessä tai vaikka
juonenkulkuja yhdistävä tekijä. Jokin pieni kaukana välkkyvä piste, joka saa
hahmonsa, kun sitä lähestyy.
Taustalla kummittelee
ajatus siitä, että kaiken vaivan jälkeen tämäkin käsikirjoitus jää
ikuisuusprojektiksi (jota se jo on), eikä täytä kaupallisten kustantajien
vaatimuksia. Ihan kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, kuinka kahden ”valmiin”
tekstin käy. Pessimisti ei pety. Piru ja enkeli kilvoittelevat mielessäni.
Toinen moittii ihan varmuuden vuoksi ja toinen yrittää muistuttaa, että
molemmat tarinat tuottivat kirjoitusvaiheessaan mielihyvää ja tulisivat varmasti
saavuttamaan oman lukijakuntansa. Vaikka kuinka viihdyn kirjoittamisen parissa
ja saan tai ainakin olen saanut elämyksiä pelkästä luomisesta, tarvitsen
julkaisun mukanaan tuomaa vastavuoroisuutta. Työskentelyä kustannustoimittajan
kanssa, markkinointia, kansikuvan odotusta ja sitä tunnetta, kun näen kannen
ensimmäisen kerran. Puhumattakaan siitä, kun saan tekeleeni ensimmäistä kertaa
käteeni. Kun kirja on ulkona, palautteiden odottaminen hermostuttaa hyvässä
mielessä. Kiva sitten keskustella kirjasta ja sen kirjoittamisesta. Tuleekohan
kutsuja messuille? Takaraivossa pakottaa ajatus, että… TÄHÄN SEIS!
Tätäkin tekstiä aloin
kirjoittaa lievässä innostuksen vallassa. Kuvittelin luovani hyvän blogitekstin
kirjoittamisen vaiheesta. Nyt kun olen päässyt tähän saakka, huomaan
jaarittelevani. Tämäkin on vain yksi sijaistoiminto. Prokrastinaatiota (hähä,
muistinpas tuon termin. Entinen amisjäbä viisastelee). Miksi en vain skippaisi
tuota vihkoon kirjoittamaani hahmotelmaa ja aloittaisi jotain puhtaalta
pöydältä. Mika, sinä et ole arkkitehtikirjoittaja. Sinä olet utelias
haahuilija. Osut vahingossa nähtävyyksille. Se, mitä kirjoitit vihkoon, oli
just sitä haahuilua. Olisit voinut jatkaa sitä saman tien ensimmäiseen lukuun
ja siitä toiseen. Samalla haahuilulla koko hoito alusta loppuun. Siis se
ensimmäinen versio. Pitäähän sinun jo tietää, että jos kahden sydämenlyönnin
väliin jää liian pitkä tauko, tärkeät toiminnot vaarantuvat ja se johtaa
lopulta kuolemaan. Niin taisi käydä vihon sisällölle.
Unohda kaikki muu ja
keskity nauttimaan hetkestä. Ajattelet liikaa. Ajattelet liian isoja
kokonaisuuksia. Palauta ajatuksesi aikaan, jolloin kirjoitit tytöille
joulutarinaa. Revit paperiarkin neljään osaan ja otit tavoitteeksi kirjoittaa
yhden osan kerrallaan, etkä välttämättä tiennyt mitä seuraavassa paperinpalassa
tapahtuu. Deadline eli seuraava aamu pakotti takaraivossa. Piti saada luettavaa
jääkaapin oveen. Muistelepa niitä hetkiä, kun älysit mihin kaikki kirjoittamasi
johtaa ja jouduit pidättelemään itseäsi. Tuntui, että neljännes arkkia ei
riitä. Kirjaimet pienenivät. Rivivälit kapenivat. Silloin kirjoittamistasi
olisi voinut verrata lataamiseen. Sait energiaa. Sinulla oli kolmen hengen
täyteen myyty katsomo. Sinulla oli teksti, josta nautit.
Yritä ajatella, että
kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos julkaistuja kirjoja
ei enää tule, niitä ei tule. Jos tulee, niin tulee. Sinun tehtäväsi on vain
jatkaa. Tarvitsit kirjoittaa tämänkin sepostuksen. Tarvitsit pysäyttää itsesi.
Tarvitseeko tätä sitten jakaa minnekään? Onko tekstin lukukerroilla merkitystä?
Odotatko kommentteja? Saatko niistä dopamiiniryöpsähdyksiä? Entäpä jos nyt kuitenkin
ensin hakisit paperiarkin, leikkaisit sen neljään osaan ja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti