Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
(La sombra del viento, 2001)
Suom. Tarja Härkönen. Otava 2005. 479 s.
...kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme... s 476
Jokin aika sitten tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät ja Dekkariryhmässä kirjoista, jotka lukuharrastajien oli luettava lähes yhtä soittoa. Yksi jakoani kommentoineista ryhmäläisistä mainitsi muiden muassa Zafónin Tuulen varjon. Kommentti poiki lyhyen dialogin välillämme ja nielaisin koukun. Nyt kun tuo kirja on luettu, voin olla siitä iloinen. Ihan kertaistumalta en teosta sentään käsitellyt. Sisältö on massiivinen, eikä anna lukijalleen armoa edes lukujen aloituksissa, jotka tavallisesti alkavat uudelta sivulta. Tässä tapauksessa riitti muutama tyhjä rivi kesken sivun ja taas mentiin. Muutenkin kappaleet ovat pitkiä ja dialogi vähissä. Mutta se sisältö. Se vei mennessään.
Kirjakauppias vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin Barcelonan vanhassa kaupungissa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, josta poika saa valita itselleen elämänsä ensimmäisen oman kirjan. Valinta on Julián Caraxin Tuulen varjo, jonka tarina saa Danielin haltioihinsa. Daniel haluaa lukea kirjailijaa lisää, mikä osoittautuu haastavaksi. Caraxista on tietoa vähän ja nekin lähinnä huhuja. Kirjailijan tuotanto on jäänyt heikolle menestykselle, jopa vain muutamieen kymmenien niteiden levikkiin. Tuulen varjoa, kirjailijan viimeisintä on jostain syystä jopa tuhottu polttamalla ja sama suuntaus uhkaa muutakin tuotantoa.
Danielille muodostuu kirjailijan ja tämän teosten kohtalon selvittämisestä vuosikymmenien pakkomielteinen tavoite. Kirjailijan elämä on tarina itsessään ja täynnä mystisiä, selittämättömiä piirteitä. Kujien varjoissa näyttää liikkuvan hahmoja kuin Caraxin kirjossa. Danielin ja Juliánin elämänvaiheet kulkevat rinnakkain ja sattuvat monin osin yksiin. Epäonnista rakkautta, uhrauksia, vihamielisyyttä, verenvuodatusta, ystävyyssuhteita, nämä kaikki sadunhohteisessa Barcelonassa ja kirjailijan kohdalla osin Pariisissa. Kirjan tapahtumajakso ulottuu vuodesta 1945 vuoteen 1966.
Tuo alun lainaus kuvaa tuntemuksiani. Zafónin romaanin tarina koskettaa monellakin tasolla ja tarjoaa samaistumispintaa. Ai mitä muka? No ainakin tarinoiden ja kirjallisuuden maailmaan hurahtanut kymmenvuotias poika, hänen isäsuhteensa ja tuntemattomaksi jäänyt ja osin jättäytynytkin kirjailija. Kerran olen käynyt Barcelonassa. Nyt kävin taas ja oikeastaan tällä kertaa vasta näin sen.
Lukemani kirja on Liperin kirjastosta Viinijärven aikuistenosastolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti