Luin Tommi Melenderin esseeteoksen Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä (WSOY 2013. 172 s.). Kirjailija avaa kirjan sivuilla suhdettaan lukemiseen ja esittää tulkintojaan joistain lukemistaan kirjailijoista ja heidän teoksistaan, sekä teosten julkaisuajankohdan ilmiöistä. Näitä viimeksi mainittuja hän peilaa kirjailijoiden lähestymiskulmiin, jotka poikkeavat odotetuista joskus paljonkin.
Kaikki luettuhan vaikuttaa kirjailijoiden omiin tuotoksiin ja kuten Melender sanoo, kirjailija kirjoittaa luetun päälle. Olin utelias ottamaan selvää, kuinka syvän päädyn kirjallisuuden ammattilainen käsittelee lukukokemuksiaan, itse kun olen tällainen amispohjalta kahluualtaassa läpsyttelijä. Yhtä lailla kummastakaan ei pääse tosin jalat kuivina. Ihan kivasti ymmärsin ja pystyin jopa monessa kohtaa samaistumaan esseistiin, vaikkei hän kaikille käsitteille ollut suomenkielistä vastinetta löytänytkään. Totta kai ymmärrän, että kirjallisuustieteelliset termit yms. ovat yhteiskuntatieteen maisterin ja toimittajan taustan omaavalle runoilijalle ja prosaistille käyttökieli, joka kuuluu olla tämän kaltaisessa tuotoksessa. Onneksi netissä on hakukoneita ja löysin selityksen vaikkapa sanoille manikealainen tai eufemismi. Tiedä vaikka ottaisin käyttöön. Ei kyllä ole tapana brassailla.
Lukukokemustani ei haitannut, vaikkei itselleni olleet tuttuja vaikkapa Curzio Malaparten, Thomas Bernhardin tai David Foster Wallacen kaltaiset nimet. Minä sivistymätön moukka, tiedän. Moukka tai ei, Melender avaa kyllä tarvittavan määrän jokaisen kirjailijan kohdalla heidän tuotantonsa erityispiirteitä, perusajatusta ja kiinnostavia sisältöjä, jotta lukija (minäkin) saa ajateltavaa. Jopa innostuin joistain nostoista, esimerkiksi Philip Rothin romaanista Sabbath's Theater, jonka henkilöhahmoa Mickey Sabbathia rivompaa hahmoa saa kuulemma hakea ja romaani on muutenkin loistava, ellei vimmainen tai julma ja iljettävä. Kirjaa ei ole suomennettu, eikä se varmaan tule näkemäänkään täkäläistä kirjoitusasua. Sisältää sen verran kyseenalaista sisältöä nykyilmapiiriin, ymmärsin.
Olipa joukossa yksi tuttukin tekijä, Stieg Larsson. Näin keskinkertaisena julkaisseena kirjailijana on lohduttavaa lukea, kuinka Melender pitää Stieg Larssoniakin lahjattomana ja tämän tuotosta jonkinlaisena työvoittona, vaikka myöhemmin löytääkin Larssonin Millenium-trilogiasta muuta huomionarvoista tarkoittaen kirjojen lukemista feministisenä pamflettina ja kostofantasiana. Lohdullista on juurikin se, että jos ei omaa kympin kaunokirjallisia taitoja, voi korvata niitä muilla avuilla. Larssonin tekstin tuottamista ja kaunokirjallisia lahjoja kuvaa hyvin Melenderin reaktio, kuinka hän on hörähtänyt Larssonin kirjoittamalle vertaukselle. Siinä Larsson käyttää päämäärätietoiselle ihmiselle vertausta risteilyohjus. Tämä vain yksi esimerkki. Kohta hän itse tosin vertaa Larssonin kielikuvan lukemista, kuin lukisi viiden päällekkäisen deadlinen kanssa taistelevan stahanovilaisen toimittajasankarin rupista mutta rehellistä tekstiä. Tästäkin vertauksesta voi olla jotain mieltä, hörähdyksen kanssa tai ilman. Jokainen kirjailija antautuu sisällönsä kanssa hörähdysten ja kaikkien muidenkin reaktioiden kohteeksi. Melkeinpä tärkeintä on, että edes jotenkin reagoidaan.
Samassa esseessä Melender esittää Roland Barthesin (1980 kuollut ranskalainen kirjallisuuden tutkija, semiootikko ja kulttuurikriitikko, selvitin) tyypittelemät ja samalla pelkistetyt neljä lukijatyyppiä. Nehän ovat fetisistinen eli tekstin yksityiskohdista ja katkelmista kiinnostunut, toisena pakkomielteinen eli lukija, joka kokee tarpeelliseksi laatia lukemansa pohjalta massiivisia selityksiä, sitten paranoidinen lukija, joka etsii tekstistä aukkoja ja salakäytäviä ja vielä hysteerinen, joka taas heittäytyy tekstin vietäväksi ja tuudittautuu sen todellisuusillusioon. Dekkareiden kohdalla juuri viimeksi mainittu on käypä tyyli. Silloin jää kirjallisuuden lajin onnahtelut ja lajityypilliset kliseet huomaamatta. Tämä ajatus tulee Melenderiltä, mutta en kiistä sen pitävän osittain paikkansakin. Tosin osaa muutkin lajityypit onnahdella ja kliseillä ja dekkarikirjallisuuden sisälläkin etsitään koko ajan uusia, tuoreita ilmaisutapoja. Melender itse tunnustautuu muuten eniten näistä fetistiksi. Olisinkohan minä sitten vaikka pakkomielteinen? Ainakin mulla on jokin ihme vimma kirjoittaa näitä nettikirjoitelmia.
Onko Tommi Melenderin tuotanto tuttua? On hän vieraillut Finlandia-palkintoehdokkaanakin vuonna 2009 romaanillaan Ranskalainen ystävä. Itse odotan maaliskuussa ilmestyvää hänen yhdessä Sinikka Vuolan kanssa kirjoittamaa esseeteosta Romaanihenkilön elämä. On jo maksettukin. Aikaisemmin olen lukenut heiltä vähän samaa sarjaa eli romaanien päätöksiä pallottelevan teoksen Maailmojen loput (WSOY 2018).
Lukemani kirja on Joensuun seutukirjaston omaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti