Totuus, vai "yksi" totuus Suomen katujengeistä

Anne Kantola, Jecaterina Mantsinen, Omos "Opa" Okoh: Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä

Lukija: Matti Leino. 9:07.

Johnny Kniga 2024

Rikostoimittajat Anneli Kantola ja Jecaterina Mantsinen ovat kirjoittaneet Omos 'Opa" Okahin kanssa teoksen Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä. Okahilla on rikollistausta huumekauppiaana. Tätä nykyä hän vaikuttaa monipuolisena luovan työn ammattilaisena. Kantola taas vaikuttaa Hesarissa ja Mantsinen STT:ssä ja on saanut aikaisemmin Suuren Journalistipalkinnon. Teoksen tarkoitus on tuoda esille vuonna 2021 otsikoihin nousseen katujengi-ilmiön ilmiön taustoja Suomessa. Mistä verkostoitumisessa oli kysymys ja mistä nuorten miesten väkivaltainen käyttäytyminen kumpuaa? Taustalla soi gangsta rap. Esittelyteksti puhuu yhteiskunnan sokeista pisteistä. Ilman sokeita pisteitä ei Kantolan, Mantsisen ja Okahin teoskaan jää. Ilmiön käsittely on harmittavan yksipuolista.

Kirjan sanoma kuuluu karrikoidusti näin: Väkivaltarikolliset ovat oikeasti ihan kivoja. Ja mitä jengeihin tulee, niin ne ovat poliisien liioittelua ja aiheetonta leimaamista. Ainahan pojat ovat nujunneet ja muodostaneet porukoita. Ja nekin rikokset jotka on tehty, ovat johtuneet yhteiskunnasta. Ihan aiheettakin on häkki heilahtanut.

"Kuin veljet - Totuus Suomen katujengeistä" nimi kuuluisi mieluummin Yksi totuus Suomen katujengeistä. On totta, että ulkopuolisuuden ja rasismin kokemus lisää riskiä syyllistyä väkivaltarikoksiin. On totta, että vähäosaisuus lisää samaa asiaa. Syitä voisi luetella enemmänkin. Persoona, koulutus, asuinpaikka yms. Sattuma!

Totta kai lapsen pahat teot johtuvat muista kuin lapsesta ja teoista koitunut rangaistus on kohtuuton, kun sitä kysytään äidiltä. Sama koskee veljiä ja siskoja. Olen oman veljeni suhteen ollut tuossa samassa asemassa itsekin, vaikka natiivi olenkin. Rauha hänen sielulleen. Omasta lähimmäisestä ei haluta uskoa pahaa. Kirjan kirjoittajat kysyivät tätä nimenomaan lähimmäisiltä ja itse tekoihin syyllistyneiltä, eivätkä uhreilta. Totta kai rikollinen näyttää parhaimmat puolensa ja lupaa parantaa tapansa, kun sitä häneltä kysytään. Osa toki parantaakin.

En kiellä. Ihan varmasti opettajissa, poliiseissa, hoitajissa, tuomareissa ja vanginvartijoissa, kenessä vain valtaväestöön kuuluvassa on leimaavaa käyttäytymistä. Tähän kirjassa viitataan ihan tutkitullakin tiedolla, mikä kyllä harmittaa. Ei siis viittaus, vaan tutkimustulokset. Ihan sivumainintana, joskus anonyymit tentit, pääsykokeet ja työpaikkahakemukset ovat ihan paikallaan. Tärkeä kysymys on, kuinka herkästi tulkitsemme moitteet ja arvostelun leimaaviksi. Mikä siihen riittää? Tärkeää on sen reilun porukan muistuttaa epäreilua marginaalia tasapuolisuudesta. Hiljenemistähän sanotaan myöntymisen merkiksi.

Ei ole kivaa, kun viholliskuvia rakennetaan puolin ja toisin. Yksilöitä tulkitaan ryhmän kautta, niin kantaväestöä kuin muualtakin tulleita tai heidän lapsiaan. Yksilöt tulkitsevat jopa itseään ryhmän kautta ja alkavat toimia toksisten odotusten mukaisesti. Joukosta ei haluta tai uskalleta erottua. Kohta kukaan ei tiedä, mistä jokin ilmiö tai ajattelutapa sai alkunsa, vähän niin kuin William Goldingin Kärpästen herrassa. Siinähän haaksirikkoutunut poikaporukka torautuu autiolla saarella, vaikka alkuun yhteishenkeä riittikin. Pitäisikin lukea tuo uudestaan. Mutta eikö olekin typerää. Parannettavaa tässä on kaikilla. Itsellänikin.

Ei kirja nyt ihan täysin luokaton ole. Pitää vain nähdä käsittelytavan taakse. Luulenpa, että tässä tapauksessa on ollut pelkästään luonnollista silittää haastattelukohteita myötäkarvaan. Muussa tapauksessa se ensimmäinenkin haastattelu olisi voinut jäädä saamatta. Kirjan paras toteamus kuuluu: "Meidän täytyy uskoa siihen, että ihmiset voivat muuttua." Pelkästään tämän takia kirja kannatti kuunnella. 

Plussaa on myös tanskalaisten, ruotsalaisten ja ihan kotimaistenkin tutkimusten käyttö, sekä kirjan loppupuolen nuorisotyön kuvaukset, sekä eri osapuolten hyvässä hengessä järjestettyjen tapahtumien maininta. Ne ovat jopa vaikuttaneet väkivaltatilastoihinkin. Nostetaan hyviä tekoja. Näitä enemmän. Ja näille rahaa siltä "yhteiskunnalta"!!!

Miellyttämisestä rehellisesti

Johanna Pohjola: Vapaaksi miellyttämisestä - Toipumiskirja hyväksynnän hakijoille

Gummerus 2024. Lukija Johanna Pohjola 

Kuva: Storytel

Kuulun niihin ihmisiin, jotka pyytävät anteeksi tullessaan tönäistyiksi. Ihan oikeasti, se on tullut joskus ihan refleksinä ja vasta jälkikäteen olen miettinyt tilanteen ristiriitaisuutta. Sen lisäksi puhetapani ja eleeni saattavat muuttua seuran mukaan ja joskus olen miettinyt, onko minulla mitään omaa. Olen myös se mukava kaveri, jonka ei ole nähty suuttuvan koskaan. Sitten kun olen suuttunut, tai mieluumminkin näyttänyt sen myös ulospäin, se on purkaantunut liioitellusti ja aiheuttanut jälkikäteen häpeää. Suostun ja tottelen, koska kärsin jos joudun tuottamaan pettymyksiä. Nyt se on loppu, ainakin niin pitkään kuin muistan Johanna Pohjolan kirjoittaman elämäntaito-oppaan Vapaaksi miellyttämisestä: Toipumiskirja hyväksynnän hakijoille sisällön. Loppu, jos se vain sinulle sopii. Jos sä tahdot niin. laulavat Jippu ja Samuli Edelmann Hectorin sanoin, mikä sopisi kaikkien miellyttäjien kansallislauluksi. Vastarintakappale on varmaankin sitten Alice Cooperin No More Mister Nice Guy.

Tuossa kirjassahan siis käydään läpi liiallisen miellyttämisen tarpeen juurisyitä ja luonnetta. Liiallisella miellyttämisellä tarkoitetaan tilannetta tai käyttäytymistapaa, jossa pyritään välttelemään konflikteja ja kannatellaan toisten ihmisten tunteita oman hyvinvoinnin kustannuksella. Suostutaan, vaikkei mieli tekisi. Ilokseni panin merkille, ettei ilmiötä käsitellessä ole unohdettu miehiä. Paitsi, että Pohjolan mukaan vääristynyt käyttäytymistapa mielletään yleisesti ehkäpä enemmän naissukupuolen ominaisuudeksi, on se tuttua mitä suurimmissa määrin myös miehille ja sukupuolivähemmistöillekin. Tämä osa miehistä (minäkin) pyrkii välttelemään paheksuntaa. Jokainen tuntee varmasti jonkun aina valmiin muuttoavun, sen naapurin tai remonttireiskan tai tossun alla olijan. Olen ollut hautajaisissakin, jossa tällaista joka paikan höylää on muisteltu aina valmiina kaikkien auttajana. Oli muuten pahasti alkoholisoitunutkin ja jätti itsensä monesti heitteille.

Hyvähän se on, jos on avulias ja ystävällinen, jos se lähtee oikeista lähtökohdista ja on vilpitöntä. Rehellistä. Siitä Pohjola puhuu kirjassaan. Oikeastaan rehellisyys on kaiken lähtökohta. Pitää ilmaista tarpeet ja tuntemukset ääneen ja tehdä se ajoissa. Se ei tarkoita ilkeyttä, eikä tarpeiden ja tunteiden tarvitse aina olla negatiivisia. Myös mieltymykset on hyvä sanoittaa ilman turhia viiveitä, vaikka jäisikin ilman vastakehuja tai mieltymys tulisi kyseenalaistetuksi. Pitää opetella sanomaan myös ei. Etenkin ei! Suoruudesta saa jopa mielihyvää. Pahoittaako vastapuoli sitten mielensä? Se on hänen oma asiansa. Jokainen vastaa omista tunteistaan.

Useimmiten rehellisyyttä silti arvostetaan. Melkein on ystävällisempää ollakin suora ja rehellinen. Sanoo mieluummin, ettei onnistu, kuin ehkä tai ihan sama. Jos on eri mieltä niin sanoo, että on eri mieltä. Ajattelen tuosta eri tavalla. Näitä niksejä Pohjola jakaa enemmänkin. Ihan pieniä muutoksia puhetavassa tai jopa kehonkielessä. Lopetetaan tai ainakin vähennetään roimasti epävarmaa ja ehdollista konditionaalin -isi käyttöä. Voisitko sanan tilalle voitko ja niin päin pois. Jalkautin oppeja heti kuunneltuani kirjan ja se tuntui hyvälle. En tiedä huomasiko kukaan, mutta harjoitukset jatkuvat. Vähän harmittaa, että tällaiseenkin asiaan kiinnittää huomiota vasta iän kertyessä. Ehkäpä se ensimmäinen vaihe on huomata kommunikoinnin vääristymä. Siitä on helppo lähteä tekemään korjausliikettä. Ihmisten kanssa kun on pakko olla tekemisissä. Se on vähän kuin syöminen. Pakko syödä elääkseen. Milloin mennään ylensyönnin puolelle, milloin nälkäkuurille?

Varmaan siinä vaiheessa, kun pääsemme kaikki eroon liiallisesta miellyttämisen tarpeesta, se vanha vitsi yhtä aikaa ulkomaanmatkalle lähtevästä pariskunnasta muuttuu todeksi. Toinen lähtee Kreetalle, toinen Tallinnaan.

Kirjan kirjoittaja Johanna Pohjola on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, sosiaali- ja kulttuuriantropologi, mindfulness-ohjaaja ja ratkaisukeskeinen valmentaja ja tuttu myös Myllyhoitoyhdistyksen viestintäpäällikön pestistä. Aloin seurata häntä Instagramissa. En miellyttääkseni, vaan ihan kiinnostuksesta.

Elämyksellinen päivä päivystyspoliklinikalla

Listasin yhden työpäivän ajalta kaikki tehtäväni, mitään niihin lisäämättä, mitään pois ottamatta. Teen siis lääkintävahtimestarin työtä Pohjois-Karjalan keskussairaalan yhteispäivystyksessä Joensuussa, jonne on muuten tulossa auki pari lähihoitaja-lääkintävahtimestarin toimea. Haetaan myös sairaanhoitajia. Jos nyt joku hommasta kiinnostunut sattuu lukemaan tätä ja epäröi, kuvaukseni voi auttaa päätöksessä. Tuosta työpäivästä on jo jonkin aikaa, joten kuvauksia ei voi yhdistää asiakkaiden henkilöllisyyksiin.

Moottorisahan aiheuttaman haavan ompelussa avustaminen.

Vainajan ulkoisen tutkimuksen avustaminen ja kuoleman toteaminen.

Taas vainajan ulkoisen tutkimuksen avustaminen ja kuoleman toteaminen.

Ja taas vainajan ulkoisen tutkimuksen avustaminen ja kuoleman toteaminen. (Maailmojen välillä oli tuona päivänä todellakin ruuhkaa!)

Varvasmurtuman virheasennon korjaus ja teippaus

Säären avomurtuman asennon korjaus ja lastoitus.

Valmistuen eli ortoosin sovittaminen nilkkanyrjähdyksessä.

Neljäs vainajan ulkoisessa tutkimuksessa avustaminen ja kuoleman toteaminen.

Sormimurtuman tuenta sisarlenkillä.

Nilkkamurtuma. Kipsin vaihto. Yleensä nämä menevät ajanvarauskipsarille. Päivystyksen kokeneimmat kipsarit vuorottelevat siellä viikon kerrallaan.

Taas vainaja. Tutkimus tapahtuu siis alakerrassa obduktio-osastolla. Vainajat tulevat, tai siis tuodaan, laitoksen ulkopuolelta. Päivystyksen hoitohenkilöstö osallistuu näihin iltaisin ja yöllä. Arkipäivinä alakerrassa on omat työntekijät.

Ruokatauko.

Peukalon lastoitus osastolla.

Rannemurtuman virheasennon korjaus ja kipsaus.

Nielupaiseen avauksessa avustaminen.

Siinäpä ne. Päivillä on toki eroja. Yhtä hyvin voi joutua eli saada mitata peruselintoimintoja, ottaa sydänfilmejä, tilata labroja, huolehtia kotiutuksista, tutkia virtsanäytteitä, vaihtaa vaippoja ja siivota vatsansisältöä - mitä nyt vain ihmisyyteen sisältyykään.

Itse jään pian kliinisestä työstä pois ja siirryn haikein, mutta uudesta roolista innostunein ja odottavin mielin työsuojeluun. Kaksikymmentäkahdeksan ja puoli vuotta päivystystä on ollut elämys. Se on ottanut ja antanut. Ilman näitä kokemuksia tuskin olisin kirjoittanut niitä sairaaladekkareitakaan. Jospa se uusi pesti työsuojelussa tuo mukanaan uusia tarinoita. Työsuojeluvaltuutettu joutuu kiipeliin.😅

Tuosta päivystyksen hommasta kiinnostuneille tiedoksi, vastaan mielelläni kysymyksiin, jos nyt vaikka joku konkari tai vasta-alkajakin bongaa tämän toiselta puolelta Suomea tai lähempääkin. Tekijät tuntuvat olevan kiven alla. Tikkamäellä (sairaalan fyysinen sijainti ja nimitys) on hyvä porukka.

https://siunsote.rekrytointi.com/paikat/?o=A_RJ&jgid=1&jid=8989&lang=fi

Saa jakaa.

Pakkanen panee. Niin panee Karismakin, nimittäin nilkkejä kylmäksi

 

Ari Wahlsten: Pahan syleily

Crime Time 2024. 262 s.

Kaikkea sitä tarttuu ruokaostoksilta marketista mukaan, vaikkapa Ari Wahlstenin Kit Karisma -dekkarisarjan kahdeksas osa Pahan syleily. Tällä kertaa helsinkiläistä yksityisetsivää lähestyy siskoaan sureva nainen, joka ei suostu uskomaan luontoaktivistina kunnostautuneen Ansan kuolemaa onnettomuudeksi. Sellaiseksi poliisitutkinta on auton kanssa rotkoon syöksymisen julistanut. Eihän Ansa edes suostuisi ajamaan polttomoottorilla varustettua kulkupeliä, puhumattakaan sellaisen varastamisesta, kuten pöytäkirjat väittävät. Epäselvyydet herättävät Karisman kiinnostuksen ja hän lupautuu penkomaan sisaren kohtalon taustoja.

Taas on pullataikinavertaus paikallaan. Tutkimukset paisuvat ja taustalta näyttäisi löytyvän vaikuttajia aina rakennusfirmasta valtakunnan politiikkaan. Kaikki hyvämaineisia tietenkin. Nykyään ihmiset eivät menee kyläilemään ilman, että soittaisivat ensin. Paitsi Kit Karisma. Silloin vain joutuu tinkimään tarjoilun suhteen. Hänen kyläpaikkojensa pöytä on katettu lyijyllä ja luuvitosilla. Yksi tämänkertaisen seikkailun erityispiirre on suomalaisen talven ankara läsnäolo ja tämä paitsi merenrantakaupungin kaduilla, niin myös armottomassa Lapin luonnossa, jossa Karismalla on hengenlähtö lähempänä kuin kenties koskaan aikaisemmin. Ruumiita tulee tosin muutenkin, joko Karisman toimesta tai muiden, se vielä tässä kohtaa paljastettakoon.

Yllättävän paljon Wahlsten onnistuu upottamaan koukkuja ja käänteitä 262 sivuun, vaikka alustana onkin perus dekkarikaava. Tai jos olen rehellinen, en enää ylläty. Tiesin tämän jo aikaisempien Kit Karisma -teosten perusteella. Eikä tyhjäkäynnistäkään pääse sakottamaan. Kirjailijan teatteritausta näkyy tässä edukseen. Näyttämöllä pannaan tapahtumaan. Yhden deus ex machina pelastautumisen olin huomaavinani, jonka Wahlsten tosin kirjoittaa auki myöhemmin. Ilman tämän mainitsemista laatimani kirjoitelma ei olisi arvio, vaan mainos ja mainoksista jotkut saavat ihottumaa.

Pahan syleilyssä on mukana kaikki aikaisemmat tutut ja tunnistettavat elementit, joita ilman Wahlstenin luomus ei olisi oma itsensä. Veitsenterävä sanailu, Opel Corsa, Unto Monosen tangot ja skottiviski, nämä ihan vain esimerkkeinä. Unohtaa ei pidä itse Kit Karisman verenperimää, jonka hän on saanut afroamerikkalaiselta isältään. Jos dekkarisarja kääntyisi englanniksi ja britit innostuisivat filmatisoimaan sitä, kuuluisi päärooli Idris Elballe. Olen varmaan toistanut tämän aikaisemminkin. Tulen toistamaan sitä myös jatkossa. Olen Elba fani. Elba ja Karisma fani. Ennen brittejä voitaisiin aloittaa ihan suomalaisella versiolla. Ehdotan kansanliikettä.

Sarjan aikaisemmasta teoksesta Langennut kaupunki voit lukea tästä. Nämähän ovat siis itsenäisiä toisistaan erillisiä juttuja. Usein sanotaan näin, mutta tällä kertaa sana pitää. Ja tosiaan, ostin kirjan Joensuun Prismasta.

Kauhukirjailijat psykomaantieteen kartalla

 

Kuuntelin Yle Areenasta Kulttuuriykkösen 3.7.24 jakson, jossa haastateltavina oli kauhukirjailijat Melina Marras ja Marko Hautala. Ohjelman tekijät olivat käyneet haastattelemassa myös argentiinalaista Mariana Enriquezia, joka vieraili ihan äsken Suomessa Helsinki Lit tapahtumassa. Enriquezia pidetään goottilaisen realismin kuningattarena ja kirjailija on ottanut monine avuineen mukavasti sijaa myös valtavirran lukemistona. Itsekin tutustuin äskettäin hänen novellikokoelmaansa Sängyssä tupakoimisen vaarat (Suom. Sari Selander). 

Jakson yhtenä tärkeimpänä kysymyksenä oli, mikä todellisissa, tutuissa paikoissa inspiroi heitä ja kuinka he hyödyntävät paikkojen historiaa. Hautalan Vaasa on käynyt allekirjoittaneellekin tutuksi, viimeisimpänä romaanista Musta kieli (2023) Samaa voin sanoa Marraksen Lohjansaaresta romaanissa Para

Kuunnellessa teki mieli osallistua keskusteluun. Aihe herätti ajatuksia, erityisesti ohjelmassa esitetty käsite psykomaantiede, jolle löytyy omat käännöksensä yhtä lailla englanninkielisestäkin maailmasta, kuin Etelä-Amerikastakin. Yleismaailmallinen termi siis. Paikoilla sanotaan olevan muisti. Niiden tapahtumista jää muisto. Suomalaiskirjailijoilta kysyttiin myös heidän omista suosikkikohteistaan lukijoina. Marras mainitsi erityisesti luonnon kaikkine ilmentymineen. Hänen tänä vuonna ilmestyneessä uutuusromaanissaan Para yhtä pääosaa esittääkin tietty tammi. Hautala taas fiilisteli arktisista olosuhteista John Carpenterin The Thing filmatisoinnin hengessä. Molempiin kirjailijoista on helppo yhtyä. Elokuva kuuluu myös allekirjoittaneen lemppareihin. Joskus pakkaskausina leffa tulee mieleen, kun kävelen -30 asteessa työpaikalle. Näin kävi viime talvena. Työpaikka ei olekaan enää sairaala, vaan arktinen tutkimusasema. 

Käsite psykomaantiede ei ole kuitenkaan minulle täysin uusi juttu. Nyt se sai nimenkin. Tietämättäni viittasin siihen vuonna 2018 ilmestyneen jännitysromaanini Kroonikko esipuheessa. Tuon kirjan innoittajanahan oli vuonna 2016 toimintansa lopettanut Paiholan mielisairaala ja siellä säilytyksessä olleet museoesineet. Sain mahdollisuuden olla mukana “viimeisellä lääkärinkierrolla”, kuten tutustumistani jo potilaista tyhjentyneisiin tiloihin kuvasin. Viittaan esipuheessani teoriaan tai uskomukseen, jonka mukaan ihminen jättää aina tilasta poistuttuaan sinne jotain. Tunsin sen autioituneessa sairaalassa todellisena. Vaikka se olisikin mielikuvituksen tuotetta, sitä ei voi vähätellä. Pitäähän Mariana Enriquezkin mielikuvitusta täysin todellisena.

Kirjailijoiden haastattelu laittoi miettimään omia maagisiksi kokemiani ympäristöjä. Vastauksen voi päätellä jo aikaisemmasta. Kaikista palveluvuosistani tai juuri niistä johtuen ihan top ykkönen on edelleen sairaalaympäristö. Perustellaanpas. Sairaala on rajatila kahden maailman välillä. Risteyskohta. Sairaalassa kuollaan ja synnytään. Syntyneen ja kuolleen sielut lyövät ylävitosia kohdatessaan käytävällä. Sairaala ei tunne luokkaeroja ja statuksia. Sairaala riisuu ihmisen paljaaksi. Nautin pitkistä käytävistä yöaikaan, niiden lyhyistä hämäristä hetkistä ennen valojen liiketunnistimien reagointia. Varjot saavat merkityksiä. Kliinisten ja valoisten tilojen alta löytyy kerroksia; tunneleita ja huoltokäytäviä, joista tietävät vain harvat työntekijät.

Sairaalalla, jossa työskentelen, on yli seitsemänkymmenen vuoden historia. Moni ei tiedä, että toisen nykyisistä parkkihalleista kohdalla oli alun perin sairaalan ruumishuone. Tietyissä parkkiruuduissa en välttämättä haluaisi vilkaista taustapeiliin. Ihan vakavasti, tuntuu uskomattomalta ajatella sitä ihmismäärää, joka laitoksessa on tuona aikana työskennellyt tai sen palveluja käyttänyt. Ihmiskohtaloita. Vanhimpien osien seinät muistavat ne kaikki. Haamuista ei ole pulaa. 

Kulttuuriykkönen tulee jokaisena arkipäivänä maanantaista perjantaihin Yle Radio 1:ssä kello 15:02-15:55. Perjantaisin on Perjantaistudio viikon puheenaiheista. Yle Areenastahan nämä löytyvät. Tämän jakson haastattelijana oli Hannamari Hoikkala, äänitarkkailijana Tuomas Vauhkonen ja tuottajana Olli Kangassalo.

Tuon Kulttuuriykkösen jakson pääset kuuntelemaan tästä.

Yösydän-trilogian aloitus tarjoilee synkkiä sukusalaisuuksia yöpuolen ystäville

 

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

Nysalor 2024. 342 s.

 

Kansikuva: Melina Marras

Perinteentutkija Pasi Klemettisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli (SKS Kirjat 2022) para on taikakeinoin synnytettävä varallisuutta kartuttava otus, joka lypsää salaa naapureiden ja kyläläisten lehmiä sekä noutaa tekijälleen maitoa, voita ja niihin liittyvää onnea. Kirjasta selviää myös kansanuskomus, jonka mukaan otukseen turvautuivat karja- ja ruokataloudesta vastaavat naiset ja heistä erityisesti noituuden toteuttajat. Paran avulla tehty voi muuttuu veriseksi, kun siihen viiltää veitsellä ristin. Myös kerän muodossa siitä löytyy todistusaineistoa. Kuvauksia parasta löytyy ympäri Suomea, kuten Sulkavalta Köyliöstä, Suistamosta, Kiteeltä ja Kihniöstä. Kirjan tuoreimmat esimerkit ovat vuodelta 1948.

Kirjailija Melina Marraksen romaanin kirjan nimihahmo, hirviö, on vieläkin pahempi. Tapahtumapaikkana on Lohjansaari, jonne 11-vuotias Roihu muuttaa isänsä Mikon kanssa. Aikomus on korjailla perheen äidin lapsuuden kotia, hylättyä maatilaa, ja alkaa pyörittää siellä persoonallista ruokaravintolaa. Varpu-äiti on kuollut, joten monessakin mielessä he ovat uuden alun edessä. Mutkia matkaan tuottaa Varpun perheen ja koko Yöselän suvun synkkä maine paikkakunnalla. Heidät on yhdistetty epäselviin kuolemantapauksiin, eikä vain vilauteltu noitakorttia, vaan nostettu se ihan avoimesti esille. Paikkakunnalla elää edelleen rinnakkain pakanalliset uskomukset ja nykyaikainen kristinusko. Sama ihminen saattaa kantaa mukanaan yhtä aikaa krusifiksia ja taikakalua. Uskomuksia eivät ainakaan vähennä jotkut saaren asukkaista. Saaressa vaikuttaa edelleen parantajan taitoja omaava ja rantakäärmeen kanssa asustava Inkeri. Noitana pidetty ja noidan identiteetin itsekin hyväksynyt nainen kykenee kommunikoimaan tuon käärmeen kanssa.

Uskomukset muuttuvat lihaksi ja vereksi välittömästi muuton jälkeen. Reaalimaailmassa Roihu päätyy koulussa kiusaajien hampaisiin ja isän hanke on kaatua yleisen vastustuksen vuoksi heti alkuunsa. Ennen kuolemaansa Roihun äiti on ennättänyt varustaa pojan ymmärtämään yliluonnollisia asioita. Mutta riittääkö ymmärrys siinä vaiheessa, kun tontin reunamilta löytyy epämääräinen mökkipahainen ja Roihu päätyy silmätysten synkän hahmon kanssa. Ikiaikainen paha pääsee vapaaksi ja on koitua – ja koituukin – monen ihmisen kohtaloksi. Taistelussa kahden maailman välillä ei yleisesti ymmärretyillä ratkaisukeinoilla ole merkitystä, vaan on otettava käyttöön kaikkein väkevimmät loitsut. Mutta riittävätkö nekään?

Tunnustan kaipaavani magiaa arkielämään. Kaipaan lapsuusaikaan liitettyjä uskomuksia. Mielikuvituskavereita, pimeässä peitemytystä hahmottuvia olioita, narahdusten kaksoismerkityksiä. Niitä voi tavoitella vaikka heittäytymällä lukemaan kummallisia kertomuksia. Marras ei käytä kirjassaan pakanallisia kansanuskomuksia mausteena, kyllä ne ovat ihan sen pääraaka-aine. Tarinassa, sen maailmassa luonnolla ja erityisesti sen puilla, varsinkin tammella, on kyky kommunikoida ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla on kykyä siihen. Tapahtumamiljöö jo itsessään on omiaan ruokkimaan uskomuksia. Vai oletteko milloin viimeksi lukeneet vaikkapa kiinteistönvälittäjän esitteestä kohteesta löytyvästä Loitsutornista? Yöselän suvun asuinrakennuksesta sellainen löytyy. Lukukokemuksena Para ei ole uskottava, se on uskomaton. Vanhana Yöjuttu -lukemiston ahmijana tavoitin paikoin samoja keskenkasvuisia horror-fiiliksiä ja nautin ristivedosta henkilö- (ja olio) hahmojen välillä. Vaikeudet, haasteet ja niiden ratkaisut palkitsivat. Loppukin jäi koukuttavan avoimeksi. Romaani aloittaakin Yösydän-trilogian.

Kirjan kirjoittaja, jyväskyläläinen Melina Marras, siviilinimeltään Melina Karoliina Heinola (1989) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen esikoisteoksensa Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelma (Kustannus Aarni 2019) oli Tähtifantasia-ehdokkaana vuonna 2020. Jos oudot jutut kiinnostavat, kirjailijan tavaraa löytyy myös Kilkinkuoret ja muita äyriäiskertomuksia -antologiasta (Nysalor 2022). Novellikokoelmassa julkaistu lyhytkertomus Menneen maailman nälkäiset päätyi sekin palkintoehdokkaaksi (Atorox). Tulipahan naputeltua joskus tuosta antologiastakin. Kirjaesittelyyn pääset tästä. 

Parasta löytyy muuten muitakin nettikirjoitelmia. Kirsin kirjanurkka kertoo tarkemmin muun muassa tuosta mystisestä Paavolan tammesta. Sehän on siis oikeasti olemassa. Linkki

Lainasin kirjan Vaara-kirjastosta.

Cornwall-mysteerisarjan luupissa legenda Lintumiehestä

 

(Kannen kuva: Anne Väänänen)

Kaarina Griffiths: Lintumies

Otava 2024. 384 s.

(Ilmainen kappale kirjailijalta/ kustantajalta)

 

Viime vuonna julkaistu Cornwall-mysteerisarjan ensimmäinen teos Meren syliin saa jatkoa Lintumiehellä. Cornwallilaisessa Mawnan Smithin kylässä elää uskomus Lintumiehestä. Sellaisen näkeminen povaa pahaa ja on äärimmäisessä tapauksessa kuolemaksi, niin kuin oli edellisen kerran käynyt 1970-luvulla. Näköhavaintoa oli seurannut miehen ruumiin löytyminen rannalta. Nyt sama toistuu, vaikkakin kirkon pihassa, mikä tarkoittaa rikostarkastaja Digginsille ja hänen ryhmälleen töitä. Murhaaja ei pyri kätkemään asiayhteyttä legendaan, vaan jättää uhriinsa tiettyjä siihen viittaavia vihjeitä. Silti avoimia kysymyksiä jää ja ne vain tuppaavat lisääntymään, kun yksi jos toinenkin kylän asukas päätyy väkivallan uhriksi. Tarvitaan suomalaisen profiloija psykologi Antti Honkasen apua. Tällä kertaa se sopii Digginsille oikein hyvin. Miehet ovat saaneet vanhat skismat puretuiksi ja lähestyvät ylimpiä ystävyksiä.

Luonnollisestikaan poliisit eivät ole valmiita langettamaan tekoa ylimaallisen voiman aiheuttamaksi. Motiiveja löytyy aina kielletyistä suhteista, paikkakunnan rakennushankkeista, kylällä järjestettävästä surrealistisen taiteen festareista, sekä kenties mielenkiintoisimpana kylän laitamilla asustelevan erakon valokuvasta, joka sattuu häviämään. Kuvassa esiintyy kolme miestä, yksi heistä natsiupseerin univormussa. Eihän Cornwallissa pitänyt olla yhteyksiä natsiarmeijaan.

Kirjan parasta antia on taas kerran paikallisten legendojen hyödyntäminen ja kerta kaikkiaan ainutlaatuinen tapahtumamiljöö. Cornwallissa asusteleva kirjailija, toimittaja, psykoterapeutti Kaarina Criffiths on tämän suhteen porannut kultasuoneen. Hän vie tapahtumia henkilöhahmojen ehdoilla ja jättää heille tilaa ilmaista itseään paikoin riittoisalla ja lavealla dialogilla. Ihailtavaa on, että tapahtumat etenevät kronologisesti ilman takaumaloikkia. Heti on sanottava, että on takaumillakin oma paikkansa. Riippuu tarinan ja sen perusajatuksen ehdoista. Takaumat eivät saa olla itsetarkoitus. Tässä niitä ei tarvita.

Pidän myös positiivisena piirteenä, ettei hän sorru lukujen päätteeksi pakkokoukkuihin, niihin cliffhangereihin tai page turnereihin – miksi niitä nyt halutaan nimetäkään, paitsi sitten vasta kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Siinä vaiheessa joutui jo pidättelemään sivujen kääntymistä. Luin toki ulkona ja kävi tuulenvire, mutta silti. Osa luvuista ja kohtauksista ovat puhtaasti englantilaisen elämäntavan fiilistelyä kaikkine tee, pubi ja ruokakulttuureineen. Mikä voisikaan olla cozympaa? Pehmodekkarihan tämä on.

Jos saan arvata, paikallishistorian ja faktatiedon oikeassa suhteessa on saanut tehdä editointia. Mikä on riittävästi, mikä liikaa. Paikkakunnan erityispiirteet ja legendat ovat oikeasti kiinnostavia ja niistä voisi lukea enemmänkin, mutta juonellisessa murhamysteerissä niillä maustamisen kanssa saa olla tarkkana. Jos vaikka jäljitetään rikollista ja tämä saattaa odottaa jo seuraavan kulman takana, ei siinä kohtaa historiakatsauksilla ja keskiaikaisilla kansanlauluilla ole sijaa. Kuulisin niistä enemmän muuna aikana, vaikka Jolly Sailorissa (pubi). Painotuskysymyksiä ja makuasioitahan nämä ovat. Juuri tämän vuoksi romaaneja nimitetään teoksiksi, eikä tuotteiksi. Yleisesti ajatellen kirjojen vivahteista, tarinan asemoinnista, rytmistä, tyyliratkaisuista ja niiden vaihtelevuudesta ei voi olla kuin ilahtunut. Edelleen ihmiset kirjoittavat ihmisille, eikä tekoäly. Säilyköön särmät!

Loppuun vielä kuuma vinkki. Te, jotka aiotte tarttua Griffithsin uutuuteen tai olette jo mahdollisesti lukeneet tämän, kannattaa kuunnella myös Kirjakävelyllä podcastin jakso, jossa Anna Paldar haastattelee Kaarina Griffithsiä Lintumiehestä ja hänen aikaisemmista romaaneistaan. Henkilöhahmoilla on mielenkiintoinen jatkumo. Samalla saa kuulla muutakin kirjailijan työtekniikoista ja taustoista ulkomailla asuvana suomalaiskirjailijana.  

Kirjaesittelyni mysteerisarjan aloituksesta Meren syliin voit lukea täältä.