Kirjoita vuosi - matkani kirjoittamisen taitoon

 

Aluksi

Isänpäivälahjaksi sain Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittaman kirjoitusoppaan Kirjoita vuosi - 12 matkaa kirjoittamisen taitoon (Art House 2025. 312 s.)

Aikaisemmin toivoin kustantajalta kirjan arvostelukappaletta ja en tietenkään saanut sellaista, vaikka julkaisenkin blogini kautta kirja-arvioita ja pohdintoja kirjoista ja kirjallisuudesta - muustakin. Ymmärrän hyvin, että eihän tämän tason julkaisuja tulkita amispohjalta, vaikka olisikin kirjoittanut muutaman dekkarin ja lukee aktiivisesti kirjallisuutta yli genrerajojen. Ei ainakaan niin, että tulkinnoillani olisi kirjamyyntiä edistävää vaikutusta. 

Mutta mikäänpä ei estä minua tekemästä niin joka tapauksessa. Tarkoitukseni on opiskella ja kehittää kirjoitustaitoani teoksen avulla ja samalla jakaa kokemuksiani taipaleeni varrelta. Ihmiskoe siis. Onko viisvitosen itäsuomalaisen putkiasentaja-lähihoitaja-lääkintävahtimestari-työsuojeluvaltuutettumiehen mahdollista kehittyä tämän kirjan avulla ja mihin rajaan saakka? Sillehän on olemassa oma nimityskin, late bloomer. Jos ei uppoa paksuun kalloon, niin onko vika käsityskyvyssä vai oppimateriaalissa? 

Ei pitäisi olla ainakaan jälkimmäisessä. Kirjan toimittajat Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat syvän päädyn kirjallisuuden ammattilaisia. (Tuosta syvästä päädystä on näköjään tulossa miun lempirinnastus) Eipä huonommaksi jää oppaaseen oman osuutensa kirjoittaneet kirjailijatkaan: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monika Fagerholm ja Silvia Hosseini. Huomasitteko listalta tämän vuoden Finlandia-palkitun nimen? Ai ei oo kovaa sakkia! Kirjoittaapa Sinikka Vuolakin oman osuutensa. 

Nyt se alkaa. Otan itselleni oikeuden määritellä kuukauden ja vuoden käsitteet. Pyrin pysyttelemään kalenterissa, mutta en ota siitä stressiä. Jos kiinnostuit ihmiskokeestani, voithan ottaa vaikka blogini seurantaan.

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä

Luin Tommi Melenderin esseeteoksen Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä (WSOY 2013. 172 s.). Kirjailija avaa kirjan sivuilla suhdettaan lukemiseen ja esittää tulkintojaan joistain lukemistaan kirjailijoista ja heidän teoksistaan, sekä teosten julkaisuajankohdan ilmiöistä. Näitä viimeksi mainittuja hän peilaa kirjailijoiden lähestymiskulmiin, jotka poikkeavat odotetuista joskus paljonkin.

Kaikki luettuhan vaikuttaa kirjailijoiden omiin tuotoksiin ja kuten Melender sanoo, kirjailija kirjoittaa luetun päälle. Olin utelias ottamaan selvää, kuinka syvän päädyn kirjallisuuden ammattilainen käsittelee lukukokemuksiaan, itse kun olen tällainen amispohjalta kahluualtaassa läpsyttelijä. Yhtä lailla kummastakaan ei pääse tosin jalat kuivina. Ihan kivasti ymmärsin ja pystyin jopa monessa kohtaa samaistumaan esseistiin, vaikkei hän kaikille käsitteille ollut suomenkielistä vastinetta löytänytkään. Totta kai ymmärrän, että kirjallisuustieteelliset termit yms. ovat yhteiskuntatieteen maisterin ja toimittajan taustan omaavalle runoilijalle ja prosaistille käyttökieli, joka kuuluu olla tämän kaltaisessa tuotoksessa. Onneksi netissä on hakukoneita ja löysin selityksen vaikkapa sanoille manikealainen tai eufemismi. Tiedä vaikka ottaisin käyttöön. Ei kyllä ole tapana brassailla.

Lukukokemustani ei haitannut, vaikkei itselleni olleet tuttuja vaikkapa Curzio Malaparten, Thomas Bernhardin tai David Foster Wallacen kaltaiset nimet. Minä sivistymätön moukka, tiedän. Moukka tai ei, Melender avaa kyllä tarvittavan määrän jokaisen kirjailijan kohdalla heidän tuotantonsa erityispiirteitä, perusajatusta ja kiinnostavia sisältöjä, jotta lukija (minäkin) saa ajateltavaa. Jopa innostuin joistain nostoista, esimerkiksi Philip Rothin romaanista Sabbath's Theater, jonka henkilöhahmoa Mickey Sabbathia rivompaa hahmoa saa kuulemma hakea ja romaani on muutenkin loistava, ellei vimmainen tai julma ja iljettävä. Kirjaa ei ole suomennettu, eikä se varmaan tule näkemäänkään täkäläistä kirjoitusasua. Sisältää sen verran kyseenalaista sisältöä nykyilmapiiriin, ymmärsin.

Olipa joukossa yksi tuttukin tekijä, Stieg Larsson. Näin keskinkertaisena julkaisseena kirjailijana on lohduttavaa lukea, kuinka Melender pitää Stieg Larssoniakin lahjattomana ja tämän tuotosta jonkinlaisena työvoittona, vaikka myöhemmin löytääkin Larssonin Millenium-trilogiasta muuta huomionarvoista tarkoittaen kirjojen lukemista feministisenä pamflettina ja kostofantasiana. Lohdullista on juurikin se, että jos ei omaa kympin kaunokirjallisia taitoja, voi korvata niitä muilla avuilla. Larssonin tekstin tuottamista ja kaunokirjallisia lahjoja kuvaa hyvin Melenderin reaktio, kuinka hän on hörähtänyt Larssonin kirjoittamalle vertaukselle. Siinä Larsson käyttää päämäärätietoiselle ihmiselle vertausta risteilyohjus. Tämä vain yksi esimerkki. Kohta hän itse tosin vertaa Larssonin kielikuvan lukemista, kuin lukisi viiden päällekkäisen deadlinen kanssa taistelevan stahanovilaisen toimittajasankarin rupista mutta rehellistä tekstiä. Tästäkin vertauksesta voi olla jotain mieltä, hörähdyksen kanssa tai ilman. Jokainen kirjailija antautuu sisällönsä kanssa hörähdysten ja kaikkien muidenkin reaktioiden kohteeksi. Melkeinpä tärkeintä on, että edes jotenkin reagoidaan.

Samassa esseessä Melender esittää Roland Barthesin (1980 kuollut ranskalainen kirjallisuuden tutkija, semiootikko ja kulttuurikriitikko, selvitin) tyypittelemät ja samalla pelkistetyt neljä lukijatyyppiä. Nehän ovat fetisistinen eli tekstin yksityiskohdista ja katkelmista kiinnostunut, toisena pakkomielteinen eli lukija, joka kokee tarpeelliseksi laatia lukemansa pohjalta massiivisia selityksiä, sitten paranoidinen lukija, joka etsii tekstistä aukkoja ja salakäytäviä ja vielä hysteerinen, joka taas heittäytyy tekstin vietäväksi ja tuudittautuu sen todellisuusillusioon. Dekkareiden kohdalla juuri viimeksi mainittu on käypä tyyli. Silloin jää kirjallisuuden lajin onnahtelut ja lajityypilliset kliseet huomaamatta. Tämä ajatus tulee Melenderiltä, mutta en kiistä sen pitävän osittain paikkansakin. Tosin osaa muutkin lajityypit onnahdella ja kliseillä ja dekkarikirjallisuuden sisälläkin etsitään koko ajan uusia, tuoreita ilmaisutapoja. Melender itse tunnustautuu muuten eniten näistä fetistiksi. Olisinkohan minä sitten vaikka pakkomielteinen? Ainakin mulla on jokin ihme vimma kirjoittaa näitä nettikirjoitelmia.

Onko Tommi Melenderin tuotanto tuttua? On hän vieraillut Finlandia-palkintoehdokkaanakin vuonna 2009 romaanillaan Ranskalainen ystävä. Itse odotan maaliskuussa ilmestyvää hänen yhdessä Sinikka Vuolan kanssa kirjoittamaa esseeteosta Romaanihenkilön elämä. On jo maksettukin. Aikaisemmin olen lukenut heiltä vähän samaa sarjaa eli romaanien päätöksiä pallottelevan teoksen Maailmojen loput (WSOY 2018).

Lukemani kirja on Joensuun seutukirjaston omaisuutta.

Miestenpäivä

Muutama sana miestenpäivän kunniaksi miehistä, meihin kohdistuvista ikävistä väittämistä ja keinoista päästä niistä eroon. Ne kaikki ovat totta. Miehet hallitsevat rikostilastoja. Useimmiten juuri miehet syyllistyvät lähisuhdeväkivaltaan. Useimmiten miehet ottavat turhia riskejä liikenteessä. Milloin taas lähetellään peniskuvia, milloin esitetään seksuaalissävytteisiä rankasti esineellistäviä kommentteja ja ehdotuksia ja kun vastakkainen sukupuoli niistä kieltäytyy, alkaa suorasanainen nimittely, koska meitä on loukattu pakeilla. Nämä vain esimerkkeinä. Jotain jäi varmasti pois. Voit lisätä sen tähän: Miehet myös _________ __________ __________ . Riittääkö rivit? 😅

Näin ei tarvitse enää olla. Minulla on tähän pari pettämätöntä keinoa joiden toteuduttua tuo kaikki on historiaa. Tähän perään voisi laittaa ostoskanavatyyliin tilausosoitteen, mutta ei. Nämä teesit eivät maksa mitään ja me voimme ottaa nämä käyttöön heti. Nämä jopa säästävät (Trumpin tyyliin) biljoonia ja triljoonia euroja, kaikesta inhimillisestä kärsimyksestä, ennenaikaisista kuolemista ja rikkoutuneista ihmissuhteista puhumattakaan. Ratkaisu on yksinkertainen. Miesten täytyy alkaa arvostaa itseään. 

Naiset ovat tämän jo oivaltaneet. He laittautuvat ilahduttaakseen itseään. He pukeutuvat itseään varten, ehostavat itseään, pitävät kunnostaan huolta itsensä vuoksi, opiskelevat kehittääkseen itseään ja hakeutuvat johtoasemaan ja perinteisiä sukupuolirajoja rikkoviin ammatteihin itsensä vuoksi. Lasikatot helisevät ja räjähtävät palasiksi ja tämä kaikki on todella tervetullutta. 

Nyt joku väittää, että onhan miehilläkin kunnianhimoa, pyrkimyksiä ja saavutuksia ja näitä kaikkia jopa enemmän joissain asioissa kuin naisilla. Varmasti. Mutta toimivatko he itseään ajatellen? Väitän, että iso osa voitoista ja valloituksista on tehty pohjimmiltaan naisen tai muun kumppanin ihailun toivossa. Pitää olla yleisö. Esiinnytään. Mikään ei merkitse mitään, jos jää ilman oman lemmityn palvovia katseita. Testosteroni laittaa himoamaan partnerin tuoksua. Kuinka moneen taloprojektiin, Ikean reissuun, sohva- ja koirahankintaan ja perheenlisäykseen on lähdetty mukaan suureksi osaksi sen vuoksi, että saa vain puolisoltaan hyväksynnän? Avioero on monelle miehelle yhtä kuin lähtölaskenta hautaan, mikä kertoo samaa tarinaa miesten ehdollistuneesta elämästä. Näin ei tarvitse enää olla.

Nyt on viimeinen hetki alkaa jokaisen miehen ajatella, mitä minä oikeasti haluan, siis muuta kuin elämänkumppania. Me emme voi jatkaa ulkopuolelta tulevan kiitoksen varassa. Meidän täytyy kiittää itse itseämme ja alkaa huolehtia itsestämme itsemme vuoksi. En sano sitä, etteikö heitä olisi jo. Nyt kaikki mukaan. Omilla jaloillaan seisoville miehille on muuten kysyntää parisuhdemarkkinoillakin. Se suhde tulee siinä ohessa, jos on tullakseen. Enää se ei ole päämäärä, vaan bonus. 

Itsensä arvostaminen ei tarkoita kerskumista ja mahtailua. Aidosti itseään arvostavan miehen ei tarvitse näyttää ulospäin. Se hehkuu hänestä. Itseään arvostavan miehen ei tarvitse viedä toiselta, vaan päinvastoin jakaa omastaan. Itseään arvostava mies ei lyö, vaan suojelee ja hoivaa. Itseään arvostava mies ei loukkaannu, jos hän ei kelpaa sellaisena kuin on, koska hänellä on aina itsensä. Hänellä voi olla ihmisiä, naisiakin, elämässään, mutta hän ei elä toisten ihmisten kautta. 

Arvostakaa itseänne ja olkaa itsestänne ylpeitä kadunlakaisijana, raudoittajana, muurahaistutkijana, piirimyyjänä, sairaanhoitajana, johtajana, lääkärinä, insinöörinä, ______________ (kirjoita ammattisi, jos et löytänyt listalta), sairaseläkeläisenä, toipuvana alkoholistina, eronneena ja yhtä lailla lapsettomana kuin perheenisänäkin. 

Ollaan ystävällisiä, autetaan, kannustetaan ja pyydetään anteeksi jos ja kun me syyllistymme loukkaamaan toisiamme. Ei tarvitse saada anteeksi. Tärkeintä on, että annamme itse itsellemme anteeksi. Perseilty on. Ei tehdä niin enää.

Olen kuullut väitteen, jonka mukaan naiset joutuvat todistamaan osaamistaan monin kerroin miehiin nähden, kun he pyrkivät miesvaltaisille teknillisille aloille tai johtaviin virkoihin. Niin ei pitäisi olla (enkä nyt tarkoita naisten hakeutumista, vaan näytöntarvetta). Miehillä on sama homma, kun he pyrkivät osoittamaan tunneälyä, herkkyyttä, myötäelämisen ja hoivaamisen taitoja vaativia ominaisuuksiaan. Miehiin kohdistuvat olettamat ovat usein jopa leimaavia. "Oletpa sinä herkkäkätinen... mieheksi", totesi minulle eräs vanhempi naishenkilö kerran päivystyksessä, kun työskentelin lääkintävahtimestarina ja puin häntä. Tuo on kuvaavaa, vaikka poikkeuksellinen kommentti olikin. 

Kun mies saa kuulla, että hän on hyvä, kiltti, reìlu, avulias, hellä, huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen, se alkaa ruokkia itseään. Odotan sitä someketjua, jossa on otettu kuvakaappauksia miesten esittämistä vilpittömistä kohteliaisuuksista ja niitä kommentoidaan ihastellen ja esitetään omia vastineita. Kyllä, näistä saa ja pitää tehdä numero. 

Sama homma kirjallisuuden, tv-sarjojen ja elokuvien puolella. Alkakaa kirjailijat kirjoittamaan miehille positiivisia rooleja. Aina ei miehestä tarvitse paljastua naistenhakkaajaraiskaajavihaajapedofiilirasistilihansyöjähurjastelijaa. Sopuisa mies ei ole yhtä kuin tylsä henkilöhahmo. Aletaan paljastaa jo kirjoitetuista kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tällaisia hahmoja. Minä aloitan. Tv-sarjan Stranger Things sheriffi Jim Hopper. Last of Us sarjan Joel Miller. Useat Stephen Kingin kirjoittamat roolit vanhoille miehille. 

Hyvää miestenpäivää!

Jason Rekulak: Teddy

Jason Rekulak: Teddy

(Hidden Pictures, 2022)

Kuvitus: Will Staehle, Doogie Horner

Suom. Jussi Tuomas Kivi. Like 2025. 366 s.

Kirjastolaina

Jason Rekulakin Teddy on yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksistani. Huumekoukusta toipuva Mallory saa lapsenhoitajan pestin Maxwelleilta ja muodostaakin nopeasti luottamuksellisen suhteen viisivuotiaaseen Teddyyn. Kaikki näyttää liiankin hyvältä. Tähän tulee muutos, kun Mallory kiinnittää huomiota pojan piirustuksissa esiintyvään hahmoon. Hahmo esittää pojan mielikuvitusystävää Anyaa. Kohta Mallory alkaa tunnistaa piirustuksista logiikan ja yhdistää sen asuttamaansa mökkiin ja läheiseen metsään. Jotain todella pahaa on tapahtunut. Päätelmää tukee paikallinen kummitustarina. Mutta silloinhan Teddyn mielikuvitushahmon täytyy olla haamu, jolla on kyky olla tuohon lapseen yhteydessä. Kyllä, kummitustarinan kriteerit täyttyvät ja yliluonnollisen puolelle mennään niin että heilahtaa, sanoisi Väinö Linna.

Kummitustarinan rinnalla Rekulak on rakennellut pientä romanssin poikasta perheen nurmialuesta huolehtivan Adrianin ja Malloryn välille ja sijoittanut naapuriin Malloryn toipumisen kannalta huonoa seuraa. Mitzi on kannabikselle haiseva Ouija-lautaa harrastava vanha hippi. Kirjaa koristaa ja tarinan etenemistä rytmittää kylmiä väreitä aiheuttavat piirrokset. 

Juttu ei lähde rönsyilemään, vaan Rekulak onnistuu pitämään fokuksen perimmäisessä teemassa. Arvoitustahan tässä ratkotaan ja kun niin käy, eivät ratkaisut ihan kaikilta osin ole helposti pureskeltavissa. Ihan kuin kirjailija olisi joutunut tietyiltä osin viilailemaan palikoitaan saadakseen ne haluttuihin reikiin. Tarkoitan joidenkin henkilöhahmojen muutosta ja yhtä ihmeselviytymistä, joka menee jo deus ex machina luokkaan, vaikka selityksensä saakin. Kummitustarinan ja romanssin kuvauksen lisäksi pitää vielä mainita trillerin ainekset. Eli kunnon loppukähinät kuuluvat asiaan. 

Palikoiden pakottamisesta huolimatta tämä oli ahmittava teos. Kirja addiktoi ja sotki yöunetkin. Lievetekstin mukaan Teddy voitti GoodReads Awardin kauhukategorian ja on yhdysvaltalaiskirjailijan esikoisteos. Ennen tätä Jason Regulak on toiminut Quirk Booksin kustantajana ja haamukirjoittanut monia outoja teoksia. Netflix on hommannut tarinan oikeudet eli elävää kuvaa varmaankin luvassa.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

(La sombra del viento, 2001)

Suom. Tarja Härkönen. Otava 2005. 479 s.

...kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme... s 476

Jokin aika sitten tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät ja Dekkariryhmässä kirjoista, jotka lukuharrastajien oli luettava lähes yhtä soittoa. Yksi jakoani kommentoineista ryhmäläisistä mainitsi muiden muassa  Zafónin Tuulen varjon. Kommentti poiki lyhyen dialogin välillämme ja nielaisin koukun. Nyt kun tuo kirja on luettu, voin olla siitä iloinen. Ihan kertaistumalta en teosta sentään käsitellyt. Sisältö on massiivinen, eikä anna lukijalleen armoa edes lukujen aloituksissa, jotka tavallisesti alkavat uudelta sivulta. Tässä tapauksessa riitti muutama tyhjä rivi kesken sivun ja taas mentiin. Muutenkin kappaleet ovat pitkiä ja dialogi vähissä. Mutta se sisältö. Se vei mennessään.

Kirjakauppias vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin Barcelonan vanhassa kaupungissa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, josta poika saa valita itselleen elämänsä ensimmäisen oman kirjan. Valinta on Julián Caraxin Tuulen varjo, jonka tarina saa Danielin haltioihinsa. Daniel haluaa lukea kirjailijaa lisää, mikä osoittautuu haastavaksi. Caraxista on tietoa vähän ja nekin lähinnä huhuja. Kirjailijan tuotanto on jäänyt heikolle menestykselle, jopa vain muutamieen kymmenien niteiden levikkiin. Tuulen varjoa, kirjailijan viimeisintä on jostain syystä jopa tuhottu polttamalla ja sama suuntaus uhkaa muutakin tuotantoa.

Danielille muodostuu kirjailijan ja tämän teosten kohtalon selvittämisestä vuosikymmenien pakkomielteinen tavoite. Kirjailijan elämä on tarina itsessään ja täynnä mystisiä, selittämättömiä piirteitä. Kujien varjoissa näyttää liikkuvan hahmoja kuin Caraxin kirjossa. Danielin ja Juliánin elämänvaiheet kulkevat rinnakkain ja sattuvat monin osin yksiin. Epäonnista rakkautta, uhrauksia, vihamielisyyttä, verenvuodatusta, ystävyyssuhteita, nämä kaikki sadunhohteisessa Barcelonassa ja kirjailijan kohdalla osin Pariisissa.  Kirjan tapahtumajakso ulottuu vuodesta 1945 vuoteen 1966.

Tuo alun lainaus kuvaa tuntemuksiani. Zafónin romaanin tarina koskettaa monellakin tasolla ja tarjoaa samaistumispintaa. Ai mitä muka? No ainakin tarinoiden ja kirjallisuuden maailmaan hurahtanut kymmenvuotias poika, hänen isäsuhteensa ja tuntemattomaksi jäänyt ja osin jättäytynytkin kirjailija. Kerran olen käynyt Barcelonassa. Nyt kävin taas ja oikeastaan tällä kertaa vasta näin sen.

Lukemani kirja on Liperin kirjastosta Viinijärven aikuistenosastolta.

Satu kirjoittavasta miehestä

Olipa kerran mies, joka kirjoitti. Hän yritti saada paperille tarinan, josta hänet muistettaisiin. Yrityksistä huolimatta hän kerta toisensa jälkeen epäonnistui ja lopulta vaipui epätoivoon ja synkkyyteen. Hän purki tuntojaan tästä vihkoon, jota ei aikonut koskaan näyttää kenellekään tai edes palata kirjoittamaansa. Vihkoja kertyi pian kokonainen pino. Muiden yritelmien kanssa tilanne säilyi yhtä epätoivoisena. Lopulta hänen täytyi myöntyä ajatukseen, ettei häntä muistettaisi kirjoituksistaan.

Niin koitti se päivä jolloin hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Kun hänen työhuonettaan oltiin tyhjentämässä, löysi siivooja pahvilaatikon täynnä kiharalle nurkistaan kääntyneitä ja kynän painaumien karhentamia ruutuvihkoja. Löytäjä poimi yhden vihkoista ja alkoi lukea. Hän unohti ympäristönsä, eikä tiedostanut tunteitaan, kunnes jo kyyneleet pyrkivät silmiin. Joskus hän ei taas voinut pidätellä nauruaan, niin hupaisia olivat miehen käänteet ja niiden kuvaus. Hän saattoi samaistua kirjoittajaan tai ymmärtää elämästään ja ihmisistä jotain, joka oli tähän saakka ollut hänelle vierasta. Kun hän havahtui määräämättömän ajan jälkeen, oli hänen mielessään vain yksi ajatus. Ihmisten, ei pelkästään hänen, oli saatava miehen vihot luettavakseen. 

Hän näytti vihkoja kirjakustantajalle, joka jo muutaman rivin luettuaan oli täysin samaa mieltä. Heillä oli käsissään jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Maailma ei olisi valmis, ennen kuin miehen kirjallinen perintö olisi löytänyt lukijansa. Kustantamon toimittajat tekivät valtavan työn saada käsinkirjoitettu teksti painokelpoiseen muotoon. Se ei johtunut suinkaan sisällöstä, sille ei tarvinnut tehdä mitään, vaan pelkästään vaihtelevasta käsialasta. Sen sotkuisuudesta saattoi aistia kirjoittajan tunnetiloja. Joskus hän kirjoitti selvästikin kiireessä, joskus taas pysähdellen. Oli rivejä, joista tuskin näki kaikkia kirjaimia. Toisaalta välillä kynän kärki oli uhannut rikkoa paperin. Kirjaimet pienenivät ja suurenivat, kääntyivät ja oikenivat. Käsiala heikkeni vihko viholta, kunnes viimeinen piste oli saavutettu.

Työ kannatti ja koitti julkaisupäivä. Kirjaa jaettiin arvostelijoille ja kirjoja omilla kanavillaan arvioiville lukijoille. Kaikki odottivat jännittyneinä ensimmäistä arviota ja mainintoja lukuharrastajien keskustelupalstoilla. Niin se sitten tuli, se yleison ensimmäinen reaktio. 

"Siis tää on just tätä etuoikeutetun länsimaalaisen miehen uhriutumista ja turhaa ulinaa. Tästä on kyllä kirjoitettu jo ihan riittävästi. Luin kuitenkin loppuun, kun olin aloittanut. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää paremmin."

En se minä ollut, se oli sisäinen lapseni - Kuvaus Karsten Dussen romaanista Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

(Das Kind in mir will achtsam morden, 2020)

Suom. Anne Kilpi. Aula & Co. 381 s.

Kansi: Mika Tuominen

 Kirjastolainaus

Tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa itse. Jotain vastaavaa kävi mielessä viitisen vuotta sitten, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen – Opas mielenrajoitteiden purkamiseen (kääntänyt Paula Pohjanrinne). Silloin tulin miettineeksi, että jos kirjan ajatukset päätyisivät vaikutteille alttiin mielentilaltaan epävakaan ihmisen tietoon, seuraukset saattaisivat olla peruuttamattomia. En tarkoittanut itseäni. Kuvittelin mielessäni murhaajahahmon, joka käyttää kirjan oppeja perusteluna teoilleen. Sellaisiksi nuo opit oli helppo kuvitella. Ja juuri niin saksalainen kirjailija käsikirjoittaja asianajaja Karsten Dusse tekee teoksessaan Sisäinen lapseni tahtoo tappaa.

Asianajaja Björn Diemel on tutustunut mindfullnessin kautta sisäiseen lapseensa ja tehnyt elämänmuutoksen. Hän on hypännyt pois oravanpyörästä ja perustanut oman lakitoimiston. Perhe-elämäkin on alkanut sujua, kun hän on myöntänyt ongelmansa vaimon kanssa ja alkanut käyttää aikaa enemmän tyttäreen. Hyvältä kuulostaa tähän saakka. Björnin asiakkaisiin on kuulunut pari mafiaklaania, joiden kanssa hän on tehnyt tilinsä selväksi. Tämä tarkoittaa toisen mafiaklaanin pomon murhaa ja toisen lukitsemista päiväkodin kellariin. Päiväkodin kiinteistö on tähän saakka ollut mafian omaisuutta. Björn asuu samassa talossa ja hänen tyttärensä on hoidossa päiväkodissa. Björn jatkaa mafiajuttujen pyörittämistä, ikään kuin molemmat pomot olisivat edelleen puikoissa, tosin tavallaan etäyhteyden päästä. Tilanne monimutkaistuu, kun hän tulistuu töykeälle tarjoilijalle lomareissulla ja ”vähän” ylireagoi. Tilanne monimutkaistuu lisää, kun joku tuntematon lähestyy häntä ja tuntuu tietävän kellarin vangista. Tuo tuntematon alkaa kiristää Björniä.

Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että romaani sisältää mustaa huumoria, eikä sillä ole realismin kanssa juurikaan mitään tekemistä. Mutta joo, Dusse kyllä onnistuu viihdyttämään kirjansa sisällöllä kaikkine positiivisuuteen tähtäävillä kumppanuusviikoillaan. Samaan aikaan päähenkilö suunnittelee asuntoaan vastapäätä puistossa öykkääville spurguille sopivaa rangaistusta ja miettii osuvaa näpäytystä päiväkodin vanhempainryhmälle pillimehu gatessa. Hän lohduttaa sisäistä lastaan ajamalla Land Rover Defenderillä ja taas toisaaltaan arvostelee asiakastaan tämän epäekologisista ratkaisuista. Aatemaailmassa horjuntaa siis. Lieneekö epäloogisuus ollut kirjailijalla tarkoituksen mukaista? Päähenkilö todellakin käy vuoropuhelua sisäisen lapsensa kanssa ja ajautuu erimielisyyksiinkin. Sikäli se sopisi.

Epäloogisuutta löytyy henkilöhahmojen yhteyksistäkin. Jotkut lukijoista eivät pidä juoneen liittyvistä sattumista. Jossain sitä on nimetty laiskaksi kirjoittamiseksi. Dussen romaani sisältää ainakin yhden megaluokan sattuman. Hymähdin sen kohdalla. Eihän tämä mikään tekoälyn tai tuotantoryhmän luomus olekaan, vaan ihan yhden ihmisen kirjoittama teos kaikkine hyveineen ja paheineen. Ehdoton hyve on kekseliäisyys, kuinka kirjailija on vääntänyt mielenhallintakeinot omiin tarpeisiinsa. Tämä puoli korostuu lyhyissä luvuissa, joista jokaista alustaa mietelauseet opetuksineen. Tämän kaltainen rakenne lisää sivumääriä. Silti kirja etenee ripeästi ja on helppoa luettavaa. Kuten Dusse asian ilmaisee, Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on hänen aikaisemman teoksensa Murhat ja mindfullness pikkuserkku. Pakko myöntää, että tämän sukuinen sekoilu herättää allekirjoittaneessa kiinnostusta.