New York World -lehden toimittaja Nellie Bly (1864 - 1922) järjesti 1800-luvun lopulla itsensä pahamaineiseen Blackwell Islandin mielisairaalaan aikomuksenaan kirjoittaa kokemuksistaan. Aikomus toteutui. Vapautumisen jälkeen valamiehistö tutustui toimittajan aineistoon ja vieraili laitoksessa. Vaikka vierailusta oli mennyt paikkaan ennakkotieto ja puitteet oli puunattu näyttelykuntoon, niin valamiehistö uskoi silti Nellie Blytä ja he kannattivat kaikkia Blyn ehdottamia muutoksia. Lisäksi mielisairaiden hoitoon käytettyä rahasummaa korotettiin miljoonalla dollarilla, joka oli enemmän kuin koskaan. Samalla Bly tuli tehneeksi tutkivan journalismin historiaa.
Mitä sitten Nellie Bly näki ja koki sairaalasaarella? Se selviää Heidi Kouridoun suomentamasta ja Oppianin vuonna 2018 julkaisemasta kirjasta Kymmenen päivää mielisairaalassa (Ten Days in a Madhouse). Ennen sinne päätymistään Bly sisäänkirjautui New Yorkissa naisten väliaikaiseen kotiin, jossa hän tekeytyi sekavaksi ja herätti paikan pitäjien huomion. Paikalle hälytettiin poliisit, jotka järjestivät hänet tuomioistuimen eteen ja siitä väliaikaisesti Bellevuen mielisairaalaan, josta matka jatkui saarelle.
Jo ensimmäisen vuorokauden aikana hänelle selvisi sairaalaan säilöttyjen naisten karut oltavat. Jonkun lääkärin mukaan heitä oli Blackwell Islandilla 1600 henkeä. Kaltereiden taakse he olivat päätyneet ilman kunnollista haastattelua ja luultavasti loppuelämäkseen. Eikä heitä kuultu sisällä laitoksessakaan. Toimittaja Bly vetosi lääkäreihin suoraan ja vaati tutkimuksia, jotka todistaisivat hänen terveydentilansa. Vain kaksi lääkäriä kuudestatoista oli edes jollain lailla suorassa kontaktissa potilaisiin. Toimittajan mukaan ja hänen arvioimanaan hän ei ollut ainoa terve nainen saarella. Puheita pidettiin harhaisina.
Olosuhteita kurjisti epämukava makuusija, kylmyys ja työntekijöiden käskevä lähestymistapa. Hygienia oli olematonta. Peseytyminen suoritettiin jääkylmillä kylvyillä ja karkealla jynssämisellä. Altaan vettä ei vaihdettu potilaiden välillä. Ei ennen kuin se oli sameaa. Unta häirittiin tarpeettomasti useasti yössä. Naiset lukittiin niin, ettei tulipalon sattuessa olisi pelastumisen mahdollisuutta yhdelläkään, eivätkä sairaanhoitajat edes pyrkisi siihen, vaan pelastaisivat mieluummin oman nahkansa.
Yhteisiä kampoja ja pyyhkeitä niin paiseisille kuin terveillekin ihoille. Yksipuolista, mautonta ruokaa ja laihaa kuparista teetä. Pakotettua hiljaa istumista ilman virikkeitä. Pilailua potilaiden kustannuksella ja naureskelua heidän epätoivon ilmaisuille. Ruumiillista kurittamista, jopa kuristamista, potkimista ja sylkemistä. Kouristustelevan potilaan olisi annettu pudota lattialle, ellei potilastoveri olisi ehtisi väliin. Tämän Bly joutui todistamaan omin silmin. Kertoipa toinen potilas Blylle jopa kurituksen jälkeisestä kuolemantapauksesta, joka oli tulkittu kouristuksen aiheuttamaksi. En ihmettele.
Kaikkein pelottavin paikka laitoksessa oli mökiksi tai retriitiksi nimetty yksikkö, johon sijoitettiin kaikkein väkivaltaisimmat ihmiset. Sinne toimittaja ei uskaltanut järjestää itseään. Se olisi toteutunut yksinkertaisesti käyttäytymällä aggressiivisesti.
Nellie Blyn tapa puhua mielenterveysongelmista ja saaren potilaista luonnollisestikin noudattaa ajan henkeä, kun hän puhuu säälittävistä olennoista ja hulluuden leimaamista ilmeistä. On vain hyvä ettei suomennoksessa ole pyritty päivittämään kieltä. Kirja on aikansa tuote ja kuvaus tässäkin mielessä.
Jos tämän tyyppinen kirjallisuus kiinnostelee, katso myös aikaisemmat blogijulkaisuni Jose Riikonen: Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina, Kokemuksia 30-luvun mielisairaalasta, Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta. Jossain yhteydessä pyytelin lukusuosituksia aihealueelta. Edelleen otan niitä ja kommentteja vastaan, kiitos.
