Jose Riikonen: Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina

Jose Riikonen: Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina

Like 2026. Äänikirja 6 t. Lukija: Ronja Keiramo

Jose Riikosen Kun mieli hajoaa: Lyytin tarina kertoo, no, Lyytin tarinan. Voiko aiheen tämän paremmin sanoa?

Vaikka kirjassa käsitelläänkin diagnooseja, kuten vaikeaa psykoottista masennusta, epävakaata persoonallisuushäiriötä tai skitsoaffektiivista häiriötä, niin sitäkin enemmän Riikonen kuvaa ihan vain Lyytin elämää pienestä lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Tämän aikuiseksi varttuvan ihmisen elämään nyt sattuu vain kuulumaan arvostelevia ja itsetuhoisuuteen yllyttäviä harhoja, jotka ovat esimerkiksi ajattaneet hänet yli 700 kertaa ambulanssilla päivystykseen.

Ihastuin kirjassa moneenkin asiaan alkaen inhimillisestä ja ymmärtävästä käsittelytavasta. Ei Riikonen säästele itseäänkään, vaan kertoo avoimista myös omista peloistaan ja pakkomielteistään. Yksi kiinnostava nosto on Keroputaan malli, josta tekee mieli etsiä tietoa lisää. Sen mukaan mielenterveyden ongelmista kärsivien oirehdinta on oikeastaan ihan normaali reaktio haastaviin elämäntilanteisiin. Kaikkihan me otetaan vastoinkäymiset vastaan vähän eri tavalla ja omallakin kohdalla suojamekanismit ja heikot kohdat vaihtelevat vanhetessa ja elämänkokemusten kertyessä.

Ja Ultra Brasta olen Riikosen kanssa ihan samaa mieltä.

Kaarina Griffiths: Nummen peto

 

Kaarina Griffiths: Nummen peto

Otava 2026. 399 s.

(Arvostelukappale) 

Myrsky, kummitustalon maineessa oleva syrjäinen majatalo keskellä nummea, puron partaalta löytyvä ihmiskallo. Mitä muuta enää tarvitaan lisää härkkimään jännityksennälkäisten lukijoiden mielikuvitusta? Vaikkapa murha ja suljettu piiri epäiltyjä. Vai onko teon takana sittenkin nummen peto? Legendan mukaan tuo peto olisi iso koira tai pantteri, tai joidenkin tarinoiden mukaan jättiläismäinen mies, joka vaeltaa nummella etsien seuraavaa uhriaan.

Näistä lähtöasetelmista starttaa Kaarina Griffithsin neljäs Cornwall-mysteeri Nummen peto, kun profiloija Antti Honkasen ja Truron poliisiaseman poppoon ratsastusretki keskeytyy ensinnäkin porukan uusimman tulokkaan konstaapeli Ivy Green hevosonnettomuuteen ja toiseksi jo mainittuun sääilmiöön. Suojaa he hakevat Jamaica Inn -pubista. Anniskelupaikan ja majatalon asiakaskunta edustaa yhteiskuntaa minikoossa. On rikollisia, on poliiseja (itse asiassa kokonainen murharyhmä), pappi, lääkäri, toimittaja, sisällöntuottaja ja joukko turisteja. Nämä ainakin. Poikkeusolojen antikliimaksina toimii yhden asiakkaan katoaminen ja hänen myöhempi löytyminen surmattuna. Haiskahtaa suljetun paikan mysteeriltä. Mutta veriteko ei jääkään ainoaksi, vaan aloittaa murhasarjan, jonka tutkintavastuun ottaa tuttuun tapaan rikostarkastaja Paul Diggins.

Tämäkään rikosromaani ei tuota Griffithsin nimeen vannoville dekkarihulluille pettymystä. Teos sisältää taas kerran kiinnostavia taustatarinoita ja viittauksia aiemmin ilmestyneiden romaaninen tapahtumiin ja paikkakunnan historiaan. Ehkä tärkein on tässä kohtaa Daphne du Maurierin vuonna 1936 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Jamaica Inn, johon Nummen pedossa viitataan. Paikkakunta ja edelleen oikeasti olemassa oleva pubi ovat siis inspiroineet kirjailijoita jo pidempäänkin.

Truron poliisiaseman työyhteisö on tervehenkinen ja toisiaan tukeva. Vaikka itse rikostutkinta noudattaa lajityypillistä kaavaa, välttelee teos monessa muussa kohtaa totuttua dekkareille tavanomaista esillepanoa. Malliesimerkkinä päätutkija Diggens ja hänen mieltymyksensä kirjoittaa runoja, nauttia sitruunakeksejä ja hoitaa puutarhaa. Kaikilla tärkeimmillä henkilöhahmoilla on jokin viehättävä, ellei eksoottinen piirre. Profiloija Antti Honkasen sukutaustasta löytyy šamaanin vikaa. Antille läheiseksi muodostunut etsivä Sarah Hayden tulee taas noitasuvusta ja uudella tulokkaalla rikoskonstaapeli Ivy Geenillä painaa taustalla poliisi-isän kohtalo. Tutkinnan ja yksityiselämän hyvänmielen kuvaukset ovat pysytelleet kirjailijan näppäimistöllä tasapainossa. Kun päätutkija hoitaa puutarhaa tai pulahtaa Antti Honkasen kanssa saunan kuumuudesta vilpoisaan mereen, laskeutuvat lukijankin hartiat ja hengitys vapautuu, kunnes taas päästään jännittämään missä ja millä lailla sarjamurhaaja seuraavaksi toteuttaa itseään.

Ihan kuin tämän olisi kirjoittanut psykoterapeutti, paitsi niinhän todella onkin. Viimeistään tutkijoiden palauttavat keskusteluhetket sopivien juomien ja syötävien äärellä paljastavat kirjailijan erikoisalan luovan kirjoittamisen ulkopuolelta. Kirjailija, terapeutti ja toimittaja Kaarina Griffiths asustelee Cornwallissa ja hyödyntää oivalliseen tapaan tienoon legendoja. Aikaisemmin sarjassa on ilmestynyt teokset Meren syliin  (2023, 399 s.), Lintumies  (2024, 284 s.) ja Tuulisolmut  (2025, 399 s.). Kirja vuodessa ja huom.  Lintumiestä lukuun ottamatta tasan samassa sivumäärässä. Pedanttista.

JP Koskinen: Ruoveden paholainen

 

JP Koskinen: Ruoveden paholainen

Vinhan kustantamo, 2026. 299 s.

 

Eletään syyskuuta 1895. Taiteilija Axel Gallénin ja hänen Mary-rouvansa hirsitalon ja samalla Axelin erämaa-ateljeen rakentaminen vaarantuu, kun työmaan muurari Mustalampi löytyy julmasti murhattuna. Veriteossa on viitteitä pakanallisiin menoihin ja tietyt yksityiskohdat antavat ymmärtää, että tekijällä on jotain taiteilijaa vastaan. Kaikki eivät ole ilahtuneita hänen rakennusprojektistaan tai maalauksistaan ja niitä on pidetty outoina. Vähintään yhtä outoja tuotoksia valmistuu Axelin kisällin Hugo Simberginkin siveltimestä. Joka tapauksessa Axel ei ole turvassa, ennen kuin tekijä on nimismies Johan Seikun sellissä.

Tapauksen tutkintaan vaikuttaa ajankuva ja uskomukset, eikä Axel itsekään ole koko aikaa varma, onko hänen ahdistelijansa tästä maailmasta, nimittäin lähimetsikössä vaikuttaa liikkuvan ihmistä muistuttava hoikka sarvipää. Suolistetun muurarin löytänyt Kustaa Wilenius jututtaa erakoitunutta selvännäkijää Vartti Aatamia. Mukana on Gallénien piika Idakin. Tämän Aatamin näkijänkyvyt ovat osoittautuneet joskus jopa osuviksi. Mitä enemmän paloviinaa ja sieniä, sitä parempi osumatarkkuus. Niin tälläkin kertaa, vaikkei aluksi siltä näytäkään. Aatamin jutut korpeista ja synneistä saavat tarinan edetessä lihaa ympärilleen.

Oikeastaan Idalla ja Kustaalla on tapauksen ratkaisemisessa suurempi rooli kuin nimismiehellä. Ennen arvoituksen ratkeamista se poikii monenlaista teoriaa ja Sherlock Holmeskin tulee mainittua. Sen verran on lukutaito levinnyt Ruovedellekin, ainakin Kustaan tapauksessa. Nuori mies varsin ihannoi Sir Arthur Conan Doylen hahmoa.

Ruovesi noir -sarjan aloittava Ruoveden paholainen noudattelee arvoitusromaanin kaavaa. Poikkeukselliseksi sen tekee tapahtuma-aika ja varsinkin tunnetut suomalaisen taidehistorian hahmot, jotka luovat tapahtumille todentuntua. Samalla lailla todentuntua tuo puhekieli ja käsitteet, jotka menivät ainakin minunkaltaiseen lukijaan kuin väärä raha. Okei, kävin hakemassa tietoa Gallénista ja kumppaneista. En sillä, että olisin jotenkin epäillyt Koskisen taustatyötä. Kiinnosti vain yhtymäkohdat. Hämeenlinnalaiskirjailija on tullut tunnetuksi monipuolisesta genrejä rikkovasta osaamisestaan, on tunnustettu tekijä ja kirjailijoiden ja kirjallisuuden väsymätön puolestapuhuja. Koskisen kokonaistuotantoon nähden olen lukenut häntä vähän, mutta poikkeuksetta ne kirjat, jotka olen ottanut käsittelyyn, ovat olleet nautittavia. Niin tämäkin.

Lukemani kirja on kirjastolaina Outokummun kirjastosta.

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

 

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

WSOY 2026. 209 s.

 

”…Jos Jeesus olisi tarpeeksi karismaattinen, ihmeitä ei tarvittaisi… Mutta hän ei ole, hän korkeaääninen jännittäjä…”

Tämä kaikille tutun historian hahmon kuvitteellinen tulkinta on Jussi Seppäsen kirjasta Suomirockin statistit ja siellä tarinasta nimeltään Rigor Morkkis, joka taas on saanut innoituksensa Juice Leskisen kappaleesta Jeesuksen mummu. Seppäsen tarinakokoelman idea on just siinä, että hän on valikoinut siihen 15 suomeksi julkaistua biisiä ja tarkastelee niiden sanoituksissa esiintyviä sivuhahmoja, vaikkapa Eppujen Urheiluhullussa vilahtavaa jääkiekkoilijaa tai lastenlaulussa Saku Sammakko esiintyvää Matias Myyrää. Viimeksi mainitusta Seppänen on vääntänyt hervottoman parisuhdesotkun, jonka käsittely on jatkunut vuosia. Kuka olikaan ja kenen kanssa? En tule enää koskaan kuuntelemaan tuokaan laulua samoin korvin.

Entä miten kävi Jaakko Tepon Hilma ja Onnin käännekohdan jälkeen, kun Hilma on tehnyt valintansa ja alkuperäisen sanoituksen kertojahahmo on jäänyt murehtimaan menetettyä rakkauttaan. Kaikki Tepon sävel- ja sanataideteoksen kuulleet tietävät, että häissä pieraistiin, mutta siinä ei ollut läheskään kaikki. Entä oliko Hilman elämä auvoisempaa sitten ravattisonnin matkassa? Ei juonipaljastuksia.

Kirjailijan omaehtoisuudesta olisi esittää useampiakin esimerkkejä. Tarkalleen viisitoista. Yhden viidestätoista hän jättää kokonaan kertomatta. Hän säilyttää sitä taskussaan ja esittää kuulemma kiinnostuneille pyydettäessä. Katsotaan, saanko sille tilaisuuden. Vielä on yksi suosikki mainittava, J. Karjalaisen sävellyksen ja sanoituksen Telepatiaa pohjalta laadittu riiuuyön kuvaus Uskotko yliluonnolliseen?. Mummo jatkaa yskimistään ja pöytää yritetään siirtää telepatian voimalla, mutta mitä mummon puolella todella tapahtuikaan? Seppäsen versio tapahtumista on, siis mitä, uskomaton. Oikeastaan kirjasta kokonaisuudessaan voi aistia kirjailijan nauttineen luomistyöstään. Se välittyy. Suomirockin statistit on hyvänmielenkirja. Ei kirjallisuuden tarvitse aina olla niin ryppyotsaista ja paatoksellista. Toki sillekin lähestymistavalle on tilauksensa.

Muita kirjassa esiintyviä vielä mainitsemattomia musiikintekijöitä tai bändejä ovat Miljoonasade, Tuomari Nurmio, Juliet Jonesin sydän, Maija Vilkkumaa, Tapio Rautavaara, Jenni Vartiainen, Saa Kiljua, Olavi Uusivirta, Tapani Kansa ja Rauli Somerjoki. Sanoitus- ja sävellystiedot löytyvät kirjan lopusta luettelosta. Kiinnostuin teoksesta Jussi Seppäsen tv-esiintymisen ansiosta. Esiintymisen ja kirjan lievelehden tietojen mukaan hän on paitsi kirjailija, niin myös sarjakuvakäsikirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen esikoisteoksensa Kymmenottelu ilmestyi 2015 ja pääsikin heti Runeberg-palkinnon, Vuoden urheilukirjan ja Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Hänen toisen teoksensa Jussi Seppänen (2020) nappasinkin jo kuuntelujonoon äänikirjapalvelusta.

Lukema nide on Vaarakirjaston omaisuutta.

Kirjoita vuosi, toukokuu - huomio herpaantuu

Päivi Koivisto, Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi - 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Art house 2025. 312 s.

Niko (ei liity kirjaan mitenkään)

Toukokuu

Anne Leinonen: Ja kirjoittaja loi maailman

Hauska huomio. Olen harmitellut, kuinka aikani ei riitä kirjoittamiselle. Nyt kuitenkin tein kirjoitusharjoituksen, jossa kuvailin arkista elinympäristöäni muualta tulleelle muukalaiselle, joka ei ymmärrä meidän tunteman maailman käsitteitä. Aikaa harjoitukseen meni kaksikymmentä minuuttia, jona aikana syntyi 405 sanaa. Kaksikymmentä! 405! Toinen hauska huomio on se, ettei harjoitustuotostani tule kukaan koskaan tarkastamaan tai arvottamaan. Yllätys, yllätys, en edes minä itse. Voin siis aivan rauhassa ymmärtää vaikka koko tehtävän väärin ja tallentaa sen onnellisena tiedostoon. Jopa kirjoitusvirheet jäivät pääasiassa korjaamatta. Tämä on minulle uutta. Voi ollakin niin, etten niinkään oppinut kuvailemaan arkisuuksia muukalaiselle, vaan ymmärsin itsestäni ja pääkoppani tuotoksista jotain sitäkin tärkeämpää. Sisäisen kriitikkoni suu on tukittu ja se istuu sidottuna perävarastossa.

Toukokuun tehtävät ja niihin liittyvät opetukset ovat Anne Leinosen käsialaa. Leinonen itse on yliopistot käynyt kirjailija ja kustannustoimittaja ja hän on suuntautunut enemmän nuortenkirjallisuuteen. Palkintojakin on putoillut, mitä nyt googlettekin. Olen tutustunut joihinkin hänen tuotoksiinsa, viimeisimpänä äänikirjaksi tuotettuun lähitulevaisuuteen sijoittuvaan romaaniin 10 käskyä maailmanloppuun. Siinä Suomea uhkaa tappava virus, terroristit ja sähköverkon romahtaminen. Niin ja siinä matkataan Lieksaan ja mainitaan Joensuu. Tykkäsin, enkä pelkästään viimeksi mainitun maininnan vuoksi. Leinosen kauhuromaanista Katve kirjoitin blogissakin.

Leinosen osuudessa käsitellään tarinan maailman ja sen puitteiden luomista, kuinka kirjailijat lähestyvät sitä, mitä osia siitä näytetään lukijalle ja miksi. Tehtävissä on fantasiapainotus, mikä ei ole vierasta aikaisempienkaan kuukausien sisällöissä. Pidän kaikkea keksittyjen tapahtumien ylöskirjaamista fantasiana, vaikka tapahtumapaikkana olisi lähikaupan kassajono. Leinonen yllyttääkin yhdessä tehtävistään kuvaamaan tuttua paikkaa, mutta vaihtamaan kokijahahmoa. Kylläpä virkisti ja toipa jopa yllättäviä havaintoja samasta miljööstä.

Rehellisyyden nimissä skippasin suurimman osan tehtävistä, mikä ei johtunut missään nimissä Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan sisällöstä. Tai voihan kurittomuuteni olla sen ansiotakin, sain nimittäin innostuksen kipinän pitkästä aikaa uuden kirjoittamiselle. Viimeisimmät muutamat vuodet ovat mennyt lähinnä parin ikuisuusprojektin editoimiseen, joka on ollut viedä innostukseni koko hommaan. Ei tytöt, pojat ja muut tällä tavalla päästä kirjamessujen päälavalle, jos edes dekkariseuran ständille. Just tällä hetkellä tuntuu kuin homma luistaisi.

Vaikka lähdin käymään opasta läpi avoimen julkisesti, ei minua estä mikään jättämästä sitä kesken. Se ei ole epäonnistuminen. Toki luen sen kannesta kanteen ja varmasti pohdin ajatustasolla tehtävien sisältöä, mutta käytännön toteutus on vähän niin ja näin. Jos jää aikaa muulta kirjoittamiselta. Samassa hengessä saapas nähdä, jääkö tämä viimeiseksi kirjaa koskevaksi päivitykseksi.

Kiinnostaisi tietää, tekeekö joku Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon – kirjoitusoppaan tehtävät orjallisesti alusta loppuun. Paljasta itsesi.

Genrehäirikkö Kononen ja esikoisdekkari Kadonneen humppakuution arvoitus

 Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Aviador 2026. 188 s.

Yleensä ajetaan peräkärry perässä, mutta toimittajana ja musikanttinakin tunnetun kirjailija Suonna Konosen esikoisdekkarissa Kadonneen humppakuution arvoituksessa ajetaan peräkärryn perässä, kun Tanssiyhtye Trio Revanssin kuomuperävaunu joutuu teille tietämättömille. Keikka Lieksan Puustellissa lähestyy. Mikä neuvoksi? Apuun tulee ex-muusikko, ex-iskelmämanageri ja nyky-yksityisetsivä Harry Harakka kera toimittaja Könö Könönen. Könönen taas lähtee matkaan kera six-packin, toisen ja kolmannen, eikä muuten käy kusella koko kirjan aikana, jos en ole väärässä. Respect! Herrat alkavat jäljittää bändin omaisuutta pitkin ja poikin Joensuuta ja sen lähiseutuja. Tapahtuma-aikaan eletään 90-lukua.

Ihan hirveästi eivät tapahtumat säily varsinaisessa rikosjuonessa, jos sellaisesta voi edes puhua. Tästä juontaa otsikointikin. Jopa dekkaria enemmän romaanissa on veijaritarinaa ja satiiria. Ensimmäinen ääneen naurahdukseni ajoittuu sivulla 58. Siinä kohtaa laukesi hämmennykseni. Jännityksen puolesta kynnet eivät tällä kertaa päässeet lyhentymään. Rikosjuonta isomman huomion vievätkin hahmot, muusikkoelämä, ajankuva ja itäsuomalaisen mielenlaadun erityispiirteet. Viimeksi mainitut tulevat parhaiten esille puheenparressa ja varsinkin sen sisällössä, jota ei varsinaisesti ole. Sisältöä siis.

Tai miten sen nyt ottaa: "saittekos te Mirjan kanssa miten tänä syksynä puolukkaa pakkaseen..." Kyllähän tässä selkeästi halutaan tietää pakastetilanne ja vitamiinit ovat tärkeitä. Toisessa kohtaa pohditaan, ovatko Harryn vanhemmat tavanneet maatalouskoulussa Nurmeksessa vai messuilla Lappeenrannassa ja kuvaillaan miltä maistuu Kettuvaaran paras karjalanpaisti. En haasta tiedon oikeellisuutta, nimittäin anoppini asusteli jo 90-luvulla kyseisessä kaupunginosassa ja hänenkin paistinsa on maukasta. Näidenkin asioiden käsittely menee taustoituksesta ja henkilöhahmojen syventämisestä.

Voin vain todeta, että kun turhan asian esittäminen viedään riittävän pitkälle ja vielä vähän sitäkin pidemmälle, sen lukemisesta alkaa, hemmetti, nauttia. Itse olen saanut kirjoitushommiloissa ohjeen mennä suoraan asiaan ja pysyä siinä. Mielestäni ihan käypä ohje on myös täysin päinvastainen. Jos et aio mennä heti asiaan, älä koska menekään. Saa käyttää.

Genrehäiriköinnissä Kononen ei ole ensikertalainen, jos on uskominen eräänkin aikaisemmin ilmestyneen painotuotteen esittelytekstiä. Vuonna 2023 julkaistussa kirjassaan Jokisaarnat hän kehittelee uuden, esseetä ja retkikertomusta yhdistävän genren ja sukeltaa jokimelonnan lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Monipuolinen, palkittu ja ahkera kirjoittaja hän on muutenkin. Esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle (2022) päätyi Savonia-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Kirjan ilmestymisvuonna hänet palkittiin Pohjois-Karjalan taidepalkinnolla. Tietokirjoja, joista hän on vähintään osasyyllinen löytyy hyllystäni, mutta countrymusiikkiin en ole vielä höyrähtänyt.

Niin se piti vielä sanoa, että Harry Harakan äidin Nasti Harakan karjalaisesta puheenparresta ja hahmosta tuli muuten mieleeni sketsisarja Pulkkisen "Inkerin mummot". Katsokaa vaikka Youtubesta.

Tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia eli Romaanihenkilön elämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kokemana

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY 2026. 355 s.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuonna 2018 ilmestynyt tietoteos Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta sai jatkoa nyt maaliskuussa, kun samalta kaksikolta ilmestyi samalla sapluunalla koottu kirja Romaanihenkilön elämä. Sapluunalla tarkoitan esseen muodossa käytyä vuoropuhelua ja lopuksi malliksi valittuja romaaneja, joita he tarkastelevat teeman mukaisesti.

Mikä se teema sitten on? Monipuolisena ja kokeneena kirjoittajana ja lukijana kunnostautunut kaksikko hyödyntää näkemyksiään romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista ja millaisia henkilöhahmoratkaisuja eri aikakausilla ja kirjallisuudenlajeissa on käytetty. He pohtivat paitsi omaa suhdettaan heihin tai niihin (henkilöhahmothan eivät ole todellisia ihmisiä), niin myös kerronnan ja tarinan maailman vaikutusta hahmoihin. Oma osansa on myös sivuhenkilöillä ja kertojaratkaisuilla. Kuka kertoo, kenelle, milloin ja miten. Vähätellä ei voi lukijankaan roolia. Oikeastaan se lopullinen muoto hahmottuu vasta lukijan mielessä ja on jokaisen kohdalla erilainen. Tämä on minusta jännää.

Vuola lupaa alkusanoissaan teoksen kielen olevan yleistajuista ja ihan kivasti tässä onkin avattu joitain termejä, muttei täysin aukottomasti. Toki tämän ymmärtää, kun kirjoittajina on kaksi akateemikon ja taiteilijan sekoitusta. Varmasti lukijat valikoituvat, eikä tämä tuota kuluttajille ongelmia ja tästä on vähän väsynyttä nillittää. Myönnän turvautuvani nettihakuun kaikkien dikotomioiden ja koheesioiden kohdalla. Olen joissain yhteyksissä maininnut vaatimattoman kouluttautumiseni ja joskus harmitellutkin sitä. Toisaalta statukseni luo mainion asetelman tarkastella luku- ja kirjoitusharrastusta kaiken kansan puuhana. Näitä huolipuheita kun on lukutaidon rapistumisesta. On vähän sellainen olo niin kuin toimisin amisjäbien ja -kimuleiden äänitorvena. Puhutaanko enää muuten jäbistä ja kimuleista? Luen ja kirjoitan vaikka piruuttani ja yritän ymmärtää korkeakoulutettujen jargonia. Nytkin arvioin heidän kirjallista tuotostaan.

Vuolan ja Melenderin lähestymistavat poikkeavat jonkin verran toisistaan, muttei riitaan asti. Se olisikin ollut hupaisaa luettavaa. Vink, vink. Melenderille henkilöhahmot ovat lähinnä välineellisiä, "kokeellisia egoja" ja ahkerana esseistinä häntä kiinnostaa enemmän ajatukset. Hän toki saattaa puhua hahmoilleen, mutta tämä ei tapahdu toisin päin. Hän esittääkin hauskan vertauksen: jos puhuu jumalalle, sitä sanotaan uskonnoksi, mutta jos jumala puhuu sinulle, sitä sanotaan psykoottisuudeksi. Hän toteaa myös, että romaanihahmojen tuntemuksiin ja kokemuksiin eläytyminen on niin sanottujen tavallisten lukijoiden tavoite, ihmiset kun ovat evoluution perimänä oppineet asettumaan toistensa asemaan. Tämän evoluutiojutun hän on lukenut Blake Vermeulen kirjasta Why Do We Care About Literary Characters?

Ei Vuolakaan varsinaisesti jää pohtimaan henkilöhahmojen kohtaloita. Enemmän häntä on alun perin kiinnostanut se, kuinka kirjailija onnistuu rakentamaan ihan jokapäiväisistä asioista erityisen maailman. Hän rakastaa lauseita ja virkkeiden lumoa. Hän mieltää romaanihenkilön kielellä luoduiksi konstruktioiksi, osaksi fiktiivistä maailmaa, joka koostuu pohjimmiltaan lauseista ja virkkeistä. Tottahan se on. Tosin minun korvissani tämä ja tuo Melenderinkin suhtautuminen kuulostaa melko steriililtä. Tulee mieleen oikeuslääkäri ja ruumiinavaus. On tässä jotain samaa. Nyt vain avataan romaanihenkilöä. Vuolan käyttämistä romaanihahmon määritelmistä on mainittava vielä yksi. Ystävänkaltaisen tosiolevaisen sijaan hahmot edustavat hänelle tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia. Pitäisköhän käyttää tätä jossain?

Minun kaltaiselleni lukijalle Romaanihenkilön elämä antaa hyvän mahdollisuuden laventaa lukukirjavalikoimaa ja tehdä se tiedostaen vähän haastavampienkin teosten erityispiirteet. Huomasin lukiessani tarkastelevani omia tähän saakka luomiani henkilöhahmoja, kertojaratkaisuja ja asetelmia. Missä kohtaa totutut lainalaisuudet toteutuvat ja missä kohtaa olen onnistunut poiketa sovinnaisuuksista. Voihan tästä jotain näppikseen tarttuakin.

Itse kirjan julkaisuajankohtahan viivästyi syystä tai toisesta. Ymmärrän tämän, vaikka olinkin yksi ennakkotilaajista. Oli kustantamon puolelta todella ystävällistä tiedottaa viiveestä ja muistuttaa mahdollisuudesta perua tilaus. Samalla he tarjosivat hyvitystä seuraavasta tilauksesta. Tämä on mainitsemisenarvoista asiakaspalvelua. Kirjan painoratkaisuun ja varsinkin tekstin sommitteluun jää kehitettävää. Pehmeäkantinen on ihan ok, mutta tekstin reuna jää nyt aukean keskellä vähän liian lähelle taitekohtaa ja kirjalta pitäisi vääntää niin sanotusti niskat nurin, jottei sivuja tarvitsisi pakottaa levälleen sormenpäät kalpeina. Osa tekstistä uhkaa jäädä taitteeseen piiloon. Jätätte sitten seuraavan painotuotteen kohdalla enemmän tyhjää tilaa aukeaman keskelle, jookos?