Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Äänikirja. Otava 2020

Kuuntelin Saku Tuomisen ja Tuuli Juuselan elämänhallintateoksen Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on joskus sen ilmestymisaikaan viisi vuotta sitten. Aikomus oli julkaista kirjasta jonkinlaista arviota blogissa, mutta luovuin ajatuksesta. Ärsyynnyin sisällöstä. Muistiinpanot jäivät. Ne osuivat nyt silmiini vahingossa puhelimen muistiosta. Huvitti. Julkaistaan sitten muistiinpanot. Ihan sama!

Ajatuksia kuuntekukokemuksen varrelta. Kirjailija kirjoittaa elämänasennekirjaa ja aloittaa kuvailemalla yrttien valintaa Italiassa, miettii samalla kesän teemaa. Millä oikeudella mies tekee sen? Kehtaa murehtia. Mitä v...? Jos Tuominen eläisi minun elämääni, hän oli todennäköisesti jo hirressä. Olisinko minä, jos eläisin jonkun vielä heikommassa osassa olevan elämää? Mikä on heikko asema? Subjektiivinen kokemus.

Ai niin, onnellisuus tai onnettomuus ei tule ulkoisista asioista, yrteistä, lämmöstä, maasta. Mistä minä voin tietää toisten ihmisten demonit?

Seuraavana kirjoittaja siirtyy kuvaukseen San Franciscosta. Ei ole todellista!

Ehkä kirjoittaja haluaa introllaan raakata kaikki todella vakavista ongelmista kärsivät pois kuulijoista, tai lukijoista. Moinen parempiosaisuus, mahdollisuus toteuttaa itseään herättää herkästi ärtymystä. Olenko minä ärtynyt? Vähän, mutta ohimenevästi. Kirja on kuin luontaistuote, se tehoaa hyvin hyvin rajatusti. Samat asiat voi oivaltaa elämällä elämän. Arkea, ongelmia ja ilon aiheita. Tosin eletyn elämän jälkeen kaikki opit ja oivallukset tulevat auttamatta myöhässä. Siinä mielessä Tuomisen opus voi jopa olla avuksi, nopeuttaa ymmärrystä. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.

Hyvä tuo buddhalainen heitto, "elämä on kärsimystä."

"Asiat eivät tapahdu sinulle, vaan sinua varten." Joo.

Paljon enemmän pidin hänen teoksestaan Hyvä elämä. Taidanpa kuunnella sen uudestaan. (Muistiinpanot päättyvät)

Kerro mielipiteesi elämäntaitokirjallisuudesta. Aika usein muuten näissä - en muista oliko tässä - varoitellaan elämäntaitokirjallisuudesta ja kehaistaan juuri nyt käsissä olevan kirjan poikkeavan muista.😂

Iiro Meriläisen Yön demoni ei jää demoksi

 

Iiro Meriläinen: Yön demoni

Kirjokansi 2025. 299 s.

 

Joensuulaislieksalaisen opettajakirjailija Iiro Meriläisen luomistyön ilo ja ennakkoluulottomuus ei anna merkkejä laantumisestaan, jos on uskominen hänen viimeisintä tekstinkäsittelyohjelman lopputuotetta. Vuonna 2023 kirjan muotoon inkarnoituneet hevitrillerit Pedon merkit ja Paha kolminaisuus  saavat jatkoa kauppanimellä Yön demoni. Meno jatkuu levottomampana kuin koskaan. Aikaisemmille lukijoille tuttu hevitrio Shemeikka, Musa ja Jyvis ryhtyvät levyntekoon lieksalaisella huippustudiolla. Studioaika maksaa maltaita. Maltaita menee muutenkin. Musa saa kuningasidean lainata rahaa venäläiseltä pikkumafiosolta ajatuksella, ettei luottoa tarvitse maksaa takaisin. Poliisissa työskentelevän puolisonsa Tytin kautta hänellä on varma tieto poliisioperaatiosta. Roisto aiotaan napata virkavallan haaviin, eikä tämä pääsisi kaltereiden takaa perimään saataviaan. Näinhän ei käy, vaan poliiseilla on isompi kiho näköpiirissään ja pikkumafioso saa jäädä toistaiseksi vapaaksi. Tuon kihon tiedetään tulleen Suomen puolelle. Jotain on kaupan. Jotain sellaista, joka vaarantaa valtakunnallisen turvallisuuden.

Kirjailijan ennakkoluulottomuudesta kertoo juonilinjojen ja henkilöiden määrä. Jälkimmäisen suhteen olen itsekin kunnostautunut ja onnistunut sotkemaan joidenkin lukijaparkojen päänupin. Meriläinen ei mene samaan vipuun, vaan on listannut kirjan alkuun henkilöluettelon, dramatis personaen. Melkein voin aistia hänen ajatuksensa kirjoitusprosessin aikana. Voisikohan tässä olla juonilinja, jossa… no, mikä ettei. Tähän tarvitaan… no, laitetaan se tähän. Ja siellähän ne ovat kaikki mukana. Tai mistäs minä tiedän. Loppusanoissaan Meriläinen raottaa prosessia ja mainitsee juonikuvioiden menneen moneen kertaan uusiksi. Rahtialus katkaisee merikaapelin. Gps- ja dataverkkoa häiritään. Jotain luvatonta on siirtymässä rajan yli idästä. Venäläiset suunnittelevat merkittäviä kauppoja Suomen maaperällä. Mystistä sinistä valoa hohtava jambiya tikari liittyy jotenkin tapahtumiin. Venäläiset onnistuvat suututtamaan kolme jälkitraumaattisista stressioireista kärsivää lieksalaista rambontekelettä ja saavat heidät peräänsä. Jotain mystistä vapautuu biisiin upotetun loitsun vaikutuksesta. Supon terrorismiyksikön johtaja Elina Kaarnivirta päätyy maakuntamatkalle Joensuuhun. Aikaisemmista romaaneista tutut poliisit Rajakorpi ja Polanen saavat aiheen käydä Lieksassa kahvilla ja Lieksan Alkon myyjä Malla syyn huolestua entisestä heilastaan Shemeikasta. Tulikohan kaikki? Ainakin tärkeimmät.

Kohtaukset vaihtuvat terävillä leikkauksilla kesken lukujen, mikä nyt sopii heviteemaan. Teoksen tempo on yli 150 iskua minuutissa. Kirjan tilannekomiikka on kohdillaan (tai kohillaan. Karsastan d-kirjainta murretaustani vuoksi). Toiston käyttäminen toimii ainakin äänitysstudion etsinnöissä. Tietoliikenteen häirintään liittyvä faktatieto on uskottavaa. Laitimmaisetkin juonilinjat solmitaan lopuksi. Tosin mörkö taitaa jatkaa elämistään Itä-Suomen metsämailla. Eihän niitä piruja saa kukaan kiinni. Opin uuttakin. Selvitin sanan afrodisiaakki merkityksen. Hakukone tarjosi linkkejä mielenkiintoisille kaupallisille sivuille. Saatan palata niille. Nyt tiedän myös mitä lyhenne EMP tarkoittaa. Semibuddhalaisesti ilmaistuna Yön demoni ei ole kertomakirjallisuutena hyvä, eikä huono. Se vain on. Suomennan ajatukseni. Meriläistä jo aikaisemmin lukeneena tiesin mitä odottaa ja mitä olla odottamatta. Näin ajateltuna kirjailijan taidonnäyte osuu häränsilmään. Mitä odotin, sitä sain. Ja vielä, koko kirjasarjan kannet ovat oikeasti aivan upeita.

Kirja on täysihintainen ostos suoraan kustantajalta toiselta puolelta Pielisjokea.

Olenko käytöshäiriöinen? Tarvitsenko diagnoosin? Löysinkö suomalaisen hiljaisuuden juurisyyn?

 

Lehdessä oli juttua adhd diagnoosin yleisyydestä Itä-Suomen lapsilla ja nuorilla. Mietin itseäni, enkä yritä nyt olla mitenkään erityisen jännittävä tyyppi, silleen muodikkaasti, mieluumminkin päinvastoin. Olen jo keski-ikäinen, eikä 70- ja 80-luvulla taidettu miettiä vielä diagnooseja. Ei sellaista mulla ole vieläkään, eikä kai tarvita. Tai sanokaa te. Omaa käytöstäni on leimannut oikeastaan koko elämäni ajan tietynlainen kaksijakoisuus. Toisaalta olen ihmisten seurassa varautunut ja usein tyydyn kuuntelemaan, enkä avaa suutani, vaikka olisi asiaakin. Joskus taas, tosin harvoin, olen se porukan viihdyttäjä tai vähintäänkin ujutan keskustelun väliin humoristisluonteisia, jopa sarkastisia kannanottoja. Sama on muunkin aktiivisuuden kanssa. Vireystila vaihtelee äärimmäisestä innostuksesta synkkyyden alhoon ja rättiväsymykseen. Jälkimmäisen sallin itselleni yksin ollessani. Vieraassa seurassa itsensä kannattelu onnistuu vielä jotenkin. Olen pannut merkille väsyväni ihmiskontakteissa, kuin myös kaipaavani ihmisiä ympärilleni, jos olen liian kauan yksin. Mikään ei ole hyvä.

Mutta tämä ylivilkkaus tai vilkkaus. Varmasti olin sitä lapsena. Sitäkin. Heti peruskoulun alussa opettaja ohjasi minut välitunnilta kiroilun päätteeksi suun pesulle. Kysyin vieläpä saippuan tarpeesta, joka sai välituntivalvojan nauramaan hyväntahtoisesti. Ei tarvinnut saippuaa. Samoin ensimmäisenä kouluvuotenani opettaja laulatti meitä jumppasalissa. Suoritukseni ei tainnut mennä hänen mielensä mukaan, koska hän komensi minut ulos käytävään ja luokkaan. Opettaja seurasi minua, istutti pulpettiin ja tarttui roimasti tukkapäästä kiinni. Tuon jälkeen pelkäsin naista, enkä uskaltanut aiheestakaan pyytää lupaa vessaan, vaan laskin oppitunnin ja koulupäivän päätteeksi kerran alleni. Onneksi tosiaan oli viimeinen tunti ja seisoimme jo pulpetin vieressä odottaen lupaa poistua. Sain samalta opettajalta stipendin toisella luokalla. Edelleenkään en ymmärrä, miksi. Tosin toisella luokalla opin vasta lukemaankin. Sama meno jatkui kotona. Jouluna jalkapallopöytäpeli kesti muutamia minuutteja lahjapakkauksen avaamisen jälkeen, kun hyppäsin vahingossa sen päälle pöydältä ja peli oli entinen. Oli siinä velikin mukana. Olikohan neljäs luokka, kun matkustin paikallisbussilla kotiin ja rallattelin kovaan ääneen sellaista jazz-tyyppistä skibadabaa. Bussikuski ajoi parkkiin, asteli viereeni ja huusi, että jos mekastus ei lopu, lennän bussista. Joku tuntematon pelasti minut bussin takaosasta ja huusi, että anna pojan rallatella. Näin jälkikäteen kiitos sinulle Noljalla-keskusta välillä kulkeneelle bussimatkustajalle. Vuosi oli 1980. Matka jatkui, mutta hiljaa.

Viimeksi törmäsin häiriköinti taipumukseeni viime viikolla. Kyllä, ei osaa setämies rauhoittua. Olen tehnyt työurani päivystyspoliklinikalla ja siirtynyt ihan äskettäin valtuutetuksi työsuojeluun. Tehtävänkuvaan liittyy palavereja, joissa on tietenkin ihan oma käyttäytymiskulttuurinsa, jopa niissä oman porukan keskisissä yhteistapaamisissa. Arastelin alkuun uusia ihmisiä ja olin varautunut. Olen toki vieläkin, mutta muutamana parina kertana olen innostunut keskustelemaan ja ilmaisemaan itseäni äänekkäästi ja vapautuneeseen sävyyn. Käyttäytymistä voisi kuvata jopa leikkisäksi. Molemmat kerrat ovat päättyneet huomautukseen ja minut on keskustelukumppanini lisäksi palautettu ruotuun. En ollut ainoa pölisijä, mutta taisin olla viimeiseksi äänessä.

Pieni asia tiedän, mutta mietin silti mitä tapahtui ja miksi. Hyvin usein, ei aina, kun vapaudun ja innostun ihmisten seurassa, joku katkaisee lennon. Se alkoi jo 70-luvun kotikasvatuksesta, jossa tavallisin käskymuodot kuuluivat: ”Ole hiljaa! Rauhoitu! Tukkapöllyä ja vitsaa käytettiin. Pitääkö tämä kaikki tulkita niin, että älä innostu, älä ainakaan vapaudu? Silloin vasta olet hyväksytty. Tässä on jotain perisuomalaista. Piileekö tässä suomalaisen hiljaisuuden juurisyy? Kun mykän ja apaattisen kansan keskellä joku avaa suunsa ja on erityisen aikaansaava, sille pitää saada diagnoosi. Totta kai pitää tutkia ja hoitaakin, mutta diagnoosi ei saa olla automaatio.

Mikähän tämänkin kirjoitelman pointti on? Varmaan jotain julkista itsetutkiskelua ja kannanottoa tasapäistämistä vastaan. Onhan muillakin vastaavia kokemuksia, onhan? Sitä tuppaa aina ajattelemaan, että vain itselläni on jokin outona pidetty poikkeavuus. Harmillista on, jos ihminen muodostaa käsityksen itsestään näiden pienten vivahteiden kautta ja tulee leimanneeksi itse itsensä. Paljon jäi vielä kertomatta, mutta mitäs te hölmöilitte lapsena? Tai aikuisena? Paljastuksia.

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

BoD 2024. 214 s.

Kansi & kuvitus: Nalle Mielonen

Hirviöitä on olemassa

Kansanuskomukset kiinnostavat. Luin elokuvaohjaajana, käsikirjoittajana ja nyt myös kirjailijana tunnetun Aki Mäkiahon kirjailijahaastattelun sanomalehti Karjalaisesta joulukuussa ja innostuin. Sitä ei nykyään tapahdu liian usein. Indiejulkaisu, vieras kirjailija, lähiseutu ja mystinen aihe toimivat herätteinä. Koin heittäytyväni tuntemattomaan, vaikka jonkinlainen käsitys tontuista oli jo olemassa. Noh, tip tapit voi unohtaa. Saunatonttu tekee tontuille saman, jonka Jalmari Helanderin elokuva Rare exports tekee joulupukille.

Sain Aki Mäkiahon esikoiskauhuromaanin luettavakseni Rääkkylän kirjastosta, mikä onkin sopivaa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Rääkkylän Rasivaaraan. Ihan sivumainintana, mullakin on sukujuuria paikkakunnalle äidin puolelta Koskeloiden kautta. Muistan ainakin savuisen tuvan lapsuudestani. Huomio tästä tuo romaanin tapahtumapaikat ihan eri tavalla iholle. 

Kirjan alussa tehdään perusjutut, tavallaan säännöt, selviksi: millaisesta taruolennosta on kysymys, missä olomuodossa tämä esiintyy, mikä saa olomuodon lihallistumaan ja taas muuntautumaan eeterisemmäksi, vaikkapa savuksi tai usvaksi. Sääntöihin tosin palataan kirjan edetessä tapahtumien ehdoilla. Mielenkiintoista on, mihin tonttuhahmo kykenee, mistä nauttii ja mikä saa tämän vimmastumaan. Älä ainakaan kiroile ja harrasta riettauksia saunassa. Sisältö on laadittu muistelmien muotoon, jotka tuo henkiolento on kirjoittanut saunakirjaan. Kirjailija vie kerrontaa ja käyttelee kieltä Poemaisesti. Mielikuva voi johtua rinnakkaisluvussa olevasta Poen Kootuista kertomuksista.

Ensimmäisessä luvussa Kaunis päivä ollaan maaseudulla. Tonttu vakoilee mökin mummoa Mirjamia kyläkaupalle, jossa Mirjami törmää kaupan ryöstäneeseen pariskuntaan. Pariskunnan pakomatka päätyy Mirjamin saunarakennukseen, jossa alkaa viinan ja huumeiden kiihdyttämä elämöinti. Arvata saattaa, mitä siitä seuraa. Varsin runsas ryöstösaalis muuten. Tapahtuma-aikaan on kyläkauppakin kannattanut.

Toisessa luvussa Antti Auterinen siirrytään urbaanimpaan ympäristöön ja kerrostalon yhteissaunaan. Siellä tonttu ottaa kohteekseen Mirjamin pojan Antti Auterisen. Antti on menestyskirjailija ja kärsii, muttei pelkästään sähkökiukaan, pelkän peltirasian, tarjoamista löylyistä. Antin aikomuksena on päästää itsensä päiviltä, mutta kylvetään nyt ensin. Alakerrassa (ja kerroksissakin) kohdataan hahmoja, talon asukkaita ja ulkopuolisiakin kuin David Lynchin hahmogalleriasta kuunaan. Antti ja tonttu kunnostautuvat tämän suhteen itsekin. Upeaa! Tunnelma äityy todella surrelistiseksi.

Kolmas luku Jeesus Kristus palaa Rasivaaraan ja aikaan, jolloin Suomi oli suurimmaksi osaksi suota, turvetta ja metsää. Kylälle tulee uskonpuhdistaja, joka levittää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja vaatii muun muassa polttamaan tonttuja esittävät kuvat. Vain kuva saunatontusta jää. Uskonpuhdistajalla on todella maanläheiset manööverit, jotka kohdistuvat talon emäntään ja ruoka-, sekä olutvarastoon. Saunatontun nähdessä touhun, tonttu odottaa vain tilaisuutta päästäkseen suolistushommiin. Kuvailussa ei sensuuria tunneta. Tämä pätee läpi teoksen, heikkohermoisille tiedoksi.

Neljännessä luvussa Verilöyly  tonttu kylvettää filmiryhmää, jonka tarkoitus on tehdä elokuva saunatontusta. Paino sanoille "on tarkoitus".

Viimeisessä viidennessä luvussa Kekripukki mukaan ilmestyy vieraileva tähti ja nyt en tarkoita rikospoliisia tai pappia, vaikka heilläkin on roolinsa.

Tapahtumaepisodien välillä tonttuhahmo tarjoaa korpifilosofiaa muun muassa maaseudun autioitumisesta, kauneuskäsitteestä, luonnosta, materialismista, aikakäsitteestä ja muistojen merkityksestä. Millaisena ihmiset näkisivät tontun nyky-julkisuudessa vaikkapa someilmiönä? Profiilikuvassa näkyisi koukkunenä, suippokorvat, raatelukynnet, nokinen arpinen iho ja luiseva pitkä yksisilmäinen tunikailmestys. Toinen silmä on muuten tuhoutunut Turun palossa.

Mäkiaho kertoo kirjan esipuheessa tarinan ja aiheen tekeytyneen parikymmentä vuotta ja hakeneen esitystapoja elokuvan puolelta. Tulikin kirja ja hyvä näin. En sulkisi elokuvaikkunaa vieläkään. Ainakin tapahtumat piirtyvät hyvikin visuaalisina silmille. Muusta Mäkiahon tuotannosta elokuvapuolelta pitää mainita lyhytelokuvat Ovisilmä, Kehto, 5KG, Reviiri, Isän mielenmaisema, The Tomb of Feith, sekä dokumentti Lahden kummitus.

Luenpa vielä kerran ainakin tuon tokaluvun, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon seuraavan lukijan saataville.

Kirjoittamisesta, hämärätiloista ja koiran selittämättömistä aistihavainnoista

Koira haukahteli yöllä jollekin mystiselle, joka ei ole ihmisaisteilla havaittavissa. Herätys osui sopivaan vaiheeseen unikiertoani, koska ne kaikkosivat kokonaan ja eksyin ajattelemaan kirjoitteluharrasteita. Aikajanaa, kohtausjärjestystä, vaihtoehtoisia juonenkäänteitä ja henkilöhahmon psyyken rakennetta.

Kohta jo googlettelin epileptiseen kohtaukseen liittyvistä pitkitttyneistä sekavuus ja hämärätiloista. Automatismit voisivat olla käyttökelpoisia. Yleisimmin niillä taidetaan tarkoittaa pakonomaista maiskuttamista ja vaatteiden nyppimistä, mutta villeimmissä kuvauksissa (ei niin tieteellisillä sivuilla) automaatiokirjoittamista ja tahdosta riippumatonta säveltämistä. Ainakin Mika Waltarin väitetään ajautuneen ensiksi mainittuun.

Uudelleenkirjoituskierros on ylittänyt kolmasosan koko materiaalista. Joudun edelleen tekemään isoja päätöksiä esitystavan kanssa ja kokeilemaan eri vaihtoehtoja, vaikka suunnitelma B löytyykin hahmotteluvihosta. Tosin se taitaa olla jo suunnitelma E tai jotain. Toivottavasti kirjaimet eivät lopu kesken. Haasteita asettaa kohtausten ulkopuoliset tapahtumat, joita ei voi ainakaan kronologisella aikajanalla näyttää tapahtumahetkellä. Ne paljastaisivat dramaturgisesti liikaa. Muutenkin joudun miettimän, onko niistä esitettäväksi näyttämöllä vai riittääkö, että kertoja vain viittaa niihin. Tässä ja nyt esitettävän tapahtuman pitää olla riittävän merkittävä.

Pakko myöntää, että kadehdin kirjailijoita, joiden on mahdollista pallotella tekstiä kustannustoimittajan kanssa jo matkan varrella. Pitää vain uskoa, että minun kohdallani muuta tietä ole ja tämäkin projekti menee lopulta maaliin, niin kuin tämän on tarkoitettu menevän. Naatitaan nyt kaikesta kaikkivoipaisuudesta tekstiin.  Sanoihan se viimeisin Finlandia-voittajakin, Pajtim Statovci, että hirvittävintä kirjoitusprosessissa on käsikirjoituksesta luopuminen ja sen julkaisu (vapaa lainaus Ylen podcastista Luomiskertomus).

Onko kellä kokemusta automaatioista tai hämärätiloista? Kiinnostaisi kuulla. Entä jakavatko muut kirjoittelevat lajitoverit samoja kirjoittamisen haasteita? Ja vielä, kuulevatko muidenkin koirat selittämättömiä ilmiöitä? Talk to me, Johnny & Jane!

Näkörajoitteisille: Kuvassa on kuvakaappaus puhelimeni muistiosta. Kellonaika on 3:31 ja muistiinpano on  otsikoitu sanalla "Taustatarinaa..."  ja vapaateksti alkaa sanalla "Ajatusleikkinä". Piirustin vielä punaisella vinoon sanan "Yövuoro".

Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa

Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Tapani Kärkkäinen. 10:15

WSOY 2024

Olga Tokarczukin Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa kirjassa seurataan keuhkoparantolan elämää vuoden 1913 Görbersdorfissa. Miespotilaiden päivät täyttyvät ainakin luontoretkistä, ruokailuista ja liköörillä liukastetuista keskusteluhetkistä. Aiheet vaihtelevat yhteiskunnallisista aiheista parantolaa koskeviin uskomuksiin ja huhuihin. Vuosien varrella siellä on kohdattu kuolemantapauksia, mikä ei paikan luonteeseen nähden yllätä. Mutta onko kaikki kuolemat olleet niinkään luonnollisia? Puhutaan murhista ja vilautetaan aavekorttiakin, mutta allekirjoittaneen makuun liian vähän. Mainitaanhan sana "kauhu" kirjan nimessäkin.

Sen sijaan ukkoköörin suorapuheiset väitteet naisista toistuvat useammin ja vievätkin lopulta huomioni lukijana. Nykyihmisen maailmankuvaan tarinan toimijoiden puheet ovat avoimen naisvihamielisiä. Eihän naissukupuolta pidetä kutoutujien mukaan edes itsenäisesti ajattelevana subjektina.

Tuntemukseni saa selityksen kirjan loppusanoissa. Tokarczuk on tehnyt valtavan työn keräämällä menneiden aikojen kirjailija- ja tutkijasuuruuksien teksteissä esiintyvää misogyniaa ja upottanut lainaukset taidokkaasti romaaniinsa. Tässä kohtaa voi tulla mieleen kirjaroviot. Palamaan vaan kaikki Shakespearet ja kumppanit! Kumppaneita riittääkin aina Platonista Freudiin ja Darwiniin.

Ehkäpä pidetään tikut kuitenkin vielä askissa. Provosointia enemmän Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa on mielestäni näyte kirjallisuuden ja yleisen ihmiskäsityksen muutoksista, vaikka Nobelpalkittu Tokarczuk onkin kuulemma tunnettu anarkismin ja feminismin teemoistaan. Ajat ovat nyt toiset. Elleivät kolmannet. Ihminen kehittyy. Kaikki muuttuu.

Henkilökohtaisella tasolla kirjan kuunteluun vaikutti kuntoutusjaksoni joitain vuosia sitten Punkaharjulla Kruunupuistossa. Suosittelen paikkaa. Sen vuonna 1903 valmistunut hotellina toimiva päärakennus on yksi Suomen ensimmäisiä keuhkotautiparantoloita ja toiminut myös sotilassairaalana. Miljöö on muutenkin mielikuvitusta ruokkiva. Kirjaa kuunnellessa palasin ottamaan happea hotellivanhuksen parvekkeelle. Meitä oli naisia ja miehiä, kaikki itse ajattelevia subjekteja hoitoalalta.

Empusion muuten tulee sanoista empusa (naisdemoni) + symposium (vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa). Ja vielä, romaanin kertojaratkaisuun sisältyy hieno jippo.

Rebecca F. Kuang: Yellowface

Rebecca F. Kuang: Yellowface

(Yellowface, 2023)

Kääntäjä: Helene Bützow

Lukija: Anniina Piiparinen

Teos äänikirja 2024. 10t. 33min.

Alkuun pieni taustatarina. Yellowface esiintyi jo Ruumiin kulttuuri -lehden 3/24 arvioitavien teosten listalla. Bongasin kirjan sieltä 25.5. ja olisin arvioinut sen lehden kirjakäräjillä. Luovuin toivosta reilu puoli vuotta myöhemmin joulukuussa. Silloin se oli lopultakin jo saanut suomenkielisen ulkoasunsa, mutta vain äänikirjana ja painettuna. E-kirja ilmestyy 10/25. Välillä tuo romaani oli ainoa lukutoiveeni lehtiarvion puitteissa, jonka vuoksi viimeisimmässä RK:n numerossa ei ole minun kirja-arvioita ollenkaan. Kirjaa ei kustantajalta tullut dekkariseuran toistuvista lähestymisistä huolimatta. Itsekin laitoin sähköpostia kirjan suomalaiselle kustantajalle saamatta vastausta. Tälle on olemassa varmasti jokin hyvä syy. On tavallisempaa, että kustantajat jättävät vastaamatta käsikirjoituksensa lähettäneille kirjailijoille. Nyt niin kävi vissiin medialle. Kahden ihmisen välisessä kommunikoinnissa sama tarkoittaisi huonoa käyttäytymistä. Onkohan viestinnän etiketistä olemassa tietokirjaa? Kiinnostaisi, vinkatkaa.

Mutta nytpä Yellowface on kuunneltu äänikirjapalvelun kautta ja kaikki osapuolet saavat reilun tai vähemmän reilun osinkonsa kirjan tulovirrasta. Oikeastaan kaikki tuo alussa mainittu mätsää kirjan aiheeseen paremmin kuin hyvin. Siinä käsitellään kirjallisuusmaailmaa kaikkine lieveilmiöineen, eikä romaani rehellisesti sanottuna edes kuulu rikoskirjallisuuden genreen. Niinpä sen käsittely ei myöskään kuulu Ruumiin kulttuurin sivuille.

Kirjan tarinassa parikymppinen kirjailijanurasta haaveileva June Hayward varastaa kadehtimansa opiskelijatoverin Athena Liun romaanikäsikirjoituksen, muokkaa sen omakseen ja pääsee maistamaan menestyskirjailijan mainetta. Tähän hänelle avautuu mahdollisuus jouduttuaan todistamaan tuon opiskelijatoverinsa äkkikuoleman. Sitä ennen Liu ehtii esitellä lähes valmista ja visusti omana tietonaan pitämää tuotostaan toverilleen ja tehdä tämän vakuuttuneeksi tekstin arvosta.

Maine uhkaa jäädä lyhyeksi iloksi. Huono omatunto panee Junen näkemään näkyjä ja epäilemään opiskelijatoverinsa kuolemaa, varsinkin kun havainnot eivät jää pelkiksi näyiksi. Lisäksi yleisö, media ja kustannusalankin edustajat haistavat palaneen käryä. Junelle tulee hätä todistaa omat kirjoittajan lahjansa. Sen hän joutuu tekemään armoa tuntemattoman somemaailman roustauksessa, joka sivumainintana ampuu kyllä vähän yli. Todellisessa elämässä palstojen ylläpitäjät puuttuisivat keskusteluun ja rikossyytteitäkin jaettaisiin. Ainakin Suomessa. No kuitenkin, June suljetaan kaiken ulkopuolelle. Kaiken. Lopulta hänen on kohdattava tekonsa seuraukset.

Teos oli mielenkiintoista kuunneltavaa ja tunnistin ilmiöistä useimmat. Hauska huomata, kuinka vaikka näkyvyyshaasteiden, kadehtimisen ja kulttuuriomimisen esiintyminen ja siitä syyttäminen on alan yleismaailmallinen ilmiö. Erotuksena Suomeen suuressa maailmassa operoidaan vain enemmän agenttien kautta.

Yellowface on kyllä koukuttavasti laadittu, helposti samaistuttava, mutta paikoin paperinmakuinen kuvaus huijarikirjailijasta omantunnon tuskissa. Kiinnostaa varmasti eniten juuri itsekin kirjailijanurasta haaveilevia tai siihen leikkiin jo ryhtyneitä kirjoittajia. Vähän tuli mieleen Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus asetelma. Ensin tehdään luvattomia - ei tosin murhaa -ja sitten podetaan tunnontuskia ja pelätään narahtamista. Mielikuva on tosin ehkä 30 vuoden takaa. Pitäisikin ottaa tuo klassikko uusintalukuun.

Kirjan kirjoittaja Rebecca F. Kuang on vuonna 2000 perheensä kanssa Yhdysvaltoihin muuttanut kirjailija. Englanninkielinen Wikipedia luokittelee Yellowfacea julkaisuteollisuuden rodullista monimuotoisuutta käsitteleväksi satiiriksi ja sosiaalisen median, erityisesti entisen Twitterin, metafictioksi. Kuang on voittanut parhaan uuden kirjailijan Astounding-palkinnon vuonna 2020.