JP Koskinen: Ruoveden paholainen

 

JP Koskinen: Ruoveden paholainen

Vinhan kustantamo, 2026. 299 s.

 

Eletään syyskuuta 1895. Taiteilija Axel Gallénin ja hänen Mary-rouvansa hirsitalon ja samalla Axelin erämaa-ateljeen rakentaminen vaarantuu, kun työmaan muurari Mustalampi löytyy julmasti murhattuna. Veriteossa on viitteitä pakanallisiin menoihin ja tietyt yksityiskohdat antavat ymmärtää, että tekijällä on jotain taiteilijaa vastaan. Kaikki eivät ole ilahtuneita hänen rakennusprojektistaan tai maalauksistaan ja niitä on pidetty outoina. Vähintään yhtä outoja tuotoksia valmistuu Axelin kisällin Hugo Simberginkin siveltimestä. Joka tapauksessa Axel ei ole turvassa, ennen kuin tekijä on nimismies Johan Seikun sellissä.

Tapauksen tutkintaan vaikuttaa ajankuva ja uskomukset, eikä Axel itsekään ole koko aikaa varma, onko hänen ahdistelijansa tästä maailmasta, nimittäin lähimetsikössä vaikuttaa liikkuvan ihmistä muistuttava hoikka sarvipää. Suolistetun muurarin löytänyt Kustaa Wilenius jututtaa erakoitunutta selvännäkijää Vartti Aatamia. Mukana on Gallénien piika Idakin. Tämän Aatamin näkijänkyvyt ovat osoittautuneet joskus jopa osuviksi. Mitä enemmän paloviinaa ja sieniä, sitä parempi osumatarkkuus. Niin tälläkin kertaa, vaikkei aluksi siltä näytäkään. Aatamin jutut korpeista ja synneistä saavat tarinan edetessä lihaa ympärilleen.

Oikeastaan Idalla ja Kustaalla on tapauksen ratkaisemisessa suurempi rooli kuin nimismiehellä. Ennen arvoituksen ratkeamista se poikii monenlaista teoriaa ja Sherlock Holmeskin tulee mainittua. Sen verran on lukutaito levinnyt Ruovedellekin, ainakin Kustaan tapauksessa. Nuori mies varsin ihannoi Sir Arthur Conan Doylen hahmoa.

Ruovesi noir -sarjan aloittava Ruoveden paholainen noudattelee arvoitusromaanin kaavaa. Poikkeukselliseksi sen tekee tapahtuma-aika ja varsinkin tunnetut suomalaisen taidehistorian hahmot, jotka luovat tapahtumille todentuntua. Samalla lailla todentuntua tuo puhekieli ja käsitteet, jotka menivät ainakin minunkaltaiseen lukijaan kuin väärä raha. Okei, kävin hakemassa tietoa Gallénista ja kumppaneista. En sillä, että olisin jotenkin epäillyt Koskisen taustatyötä. Kiinnosti vain yhtymäkohdat. Hämeenlinnalaiskirjailija on tullut tunnetuksi monipuolisesta genrejä rikkovasta osaamisestaan, on tunnustettu tekijä ja kirjailijoiden ja kirjallisuuden väsymätön puolestapuhuja. Koskisen kokonaistuotantoon nähden olen lukenut häntä vähän, mutta poikkeuksetta ne kirjat, jotka olen ottanut käsittelyyn, ovat olleet nautittavia. Niin tämäkin.

Lukemani kirja on kirjastolaina Outokummun kirjastosta.

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

 

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

WSOY 2026. 209 s.

 

”…Jos Jeesus olisi tarpeeksi karismaattinen, ihmeitä ei tarvittaisi… Mutta hän ei ole, hän korkeaääninen jännittäjä…”

Tämä kaikille tutun historian hahmon kuvitteellinen tulkinta on Jussi Seppäsen kirjasta Suomirockin statistit ja siellä tarinasta nimeltään Rigor Morkkis, joka taas on saanut innoituksensa Juice Leskisen kappaleesta Jeesuksen mummu. Seppäsen tarinakokoelman idea on just siinä, että hän on valikoinut siihen 15 suomeksi julkaistua biisiä ja tarkastelee niiden sanoituksissa esiintyviä sivuhahmoja, vaikkapa Eppujen Urheiluhullussa vilahtavaa jääkiekkoilijaa tai lastenlaulussa Saku Sammakko esiintyvää Matias Myyrää. Viimeksi mainitusta Seppänen on vääntänyt hervottoman parisuhdesotkun, jonka käsittely on jatkunut vuosia. Kuka olikaan ja kenen kanssa? En tule enää koskaan kuuntelemaan tuokaan laulua samoin korvin.

Entä miten kävi Jaakko Tepon Hilma ja Onnin käännekohdan jälkeen, kun Hilma on tehnyt valintansa ja alkuperäisen sanoituksen kertojahahmo on jäänyt murehtimaan menetettyä rakkauttaan. Kaikki Tepon sävel- ja sanataideteoksen kuulleet tietävät, että häissä pieraistiin, mutta siinä ei ollut läheskään kaikki. Entä oliko Hilman elämä auvoisempaa sitten ravattisonnin matkassa? Ei juonipaljastuksia.

Kirjailijan omaehtoisuudesta olisi esittää useampiakin esimerkkejä. Tarkalleen viisitoista. Yhden viidestätoista hän jättää kokonaan kertomatta. Hän säilyttää sitä taskussaan ja esittää kuulemma kiinnostuneille pyydettäessä. Katsotaan, saanko sille tilaisuuden. Vielä on yksi suosikki mainittava, J. Karjalaisen sävellyksen ja sanoituksen Telepatiaa pohjalta laadittu riiuuyön kuvaus Uskotko yliluonnolliseen?. Mummo jatkaa yskimistään ja pöytää yritetään siirtää telepatian voimalla, mutta mitä mummon puolella todella tapahtuikaan? Seppäsen versio tapahtumista on, siis mitä, uskomaton. Oikeastaan kirjasta kokonaisuudessaan voi aistia kirjailijan nauttineen luomistyöstään. Se välittyy. Suomirockin statistit on hyvänmielenkirja. Ei kirjallisuuden tarvitse aina olla niin ryppyotsaista ja paatoksellista. Toki sillekin lähestymistavalle on tilauksensa.

Muita kirjassa esiintyviä vielä mainitsemattomia musiikintekijöitä tai bändejä ovat Miljoonasade, Tuomari Nurmio, Juliet Jonesin sydän, Maija Vilkkumaa, Tapio Rautavaara, Jenni Vartiainen, Saa Kiljua, Olavi Uusivirta, Tapani Kansa ja Rauli Somerjoki. Sanoitus- ja sävellystiedot löytyvät kirjan lopusta luettelosta. Kiinnostuin teoksesta Jussi Seppäsen tv-esiintymisen ansiosta. Esiintymisen ja kirjan lievelehden tietojen mukaan hän on paitsi kirjailija, niin myös sarjakuvakäsikirjoittamisen ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen esikoisteoksensa Kymmenottelu ilmestyi 2015 ja pääsikin heti Runeberg-palkinnon, Vuoden urheilukirjan ja Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Hänen toisen teoksensa Jussi Seppänen (2020) nappasinkin jo kuuntelujonoon äänikirjapalvelusta.

Lukema nide on Vaarakirjaston omaisuutta.

Kirjoita vuosi, toukokuu - huomio herpaantuu

Päivi Koivisto, Sinikka Vuola (toim.): Kirjoita vuosi - 12 matkaa kirjoittamisen taitoon

Art house 2025. 312 s.

Niko (ei liity kirjaan mitenkään)

Toukokuu

Anne Leinonen: Ja kirjoittaja loi maailman

Hauska huomio. Olen harmitellut, kuinka aikani ei riitä kirjoittamiselle. Nyt kuitenkin tein kirjoitusharjoituksen, jossa kuvailin arkista elinympäristöäni muualta tulleelle muukalaiselle, joka ei ymmärrä meidän tunteman maailman käsitteitä. Aikaa harjoitukseen meni kaksikymmentä minuuttia, jona aikana syntyi 405 sanaa. Kaksikymmentä! 405! Toinen hauska huomio on se, ettei harjoitustuotostani tule kukaan koskaan tarkastamaan tai arvottamaan. Yllätys, yllätys, en edes minä itse. Voin siis aivan rauhassa ymmärtää vaikka koko tehtävän väärin ja tallentaa sen onnellisena tiedostoon. Jopa kirjoitusvirheet jäivät pääasiassa korjaamatta. Tämä on minulle uutta. Voi ollakin niin, etten niinkään oppinut kuvailemaan arkisuuksia muukalaiselle, vaan ymmärsin itsestäni ja pääkoppani tuotoksista jotain sitäkin tärkeämpää. Sisäisen kriitikkoni suu on tukittu ja se istuu sidottuna perävarastossa.

Toukokuun tehtävät ja niihin liittyvät opetukset ovat Anne Leinosen käsialaa. Leinonen itse on yliopistot käynyt kirjailija ja kustannustoimittaja ja hän on suuntautunut enemmän nuortenkirjallisuuteen. Palkintojakin on putoillut, mitä nyt googlettekin. Olen tutustunut joihinkin hänen tuotoksiinsa, viimeisimpänä äänikirjaksi tuotettuun lähitulevaisuuteen sijoittuvaan romaaniin 10 käskyä maailmanloppuun. Siinä Suomea uhkaa tappava virus, terroristit ja sähköverkon romahtaminen. Niin ja siinä matkataan Lieksaan ja mainitaan Joensuu. Tykkäsin, enkä pelkästään viimeksi mainitun maininnan vuoksi. Leinosen kauhuromaanista Katve kirjoitin blogissakin.

Leinosen osuudessa käsitellään tarinan maailman ja sen puitteiden luomista, kuinka kirjailijat lähestyvät sitä, mitä osia siitä näytetään lukijalle ja miksi. Tehtävissä on fantasiapainotus, mikä ei ole vierasta aikaisempienkaan kuukausien sisällöissä. Pidän kaikkea keksittyjen tapahtumien ylöskirjaamista fantasiana, vaikka tapahtumapaikkana olisi lähikaupan kassajono. Leinonen yllyttääkin yhdessä tehtävistään kuvaamaan tuttua paikkaa, mutta vaihtamaan kokijahahmoa. Kylläpä virkisti ja toipa jopa yllättäviä havaintoja samasta miljööstä.

Rehellisyyden nimissä skippasin suurimman osan tehtävistä, mikä ei johtunut missään nimissä Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan sisällöstä. Tai voihan kurittomuuteni olla sen ansiotakin, sain nimittäin innostuksen kipinän pitkästä aikaa uuden kirjoittamiselle. Viimeisimmät muutamat vuodet ovat mennyt lähinnä parin ikuisuusprojektin editoimiseen, joka on ollut viedä innostukseni koko hommaan. Ei tytöt, pojat ja muut tällä tavalla päästä kirjamessujen päälavalle, jos edes dekkariseuran ständille. Just tällä hetkellä tuntuu kuin homma luistaisi.

Vaikka lähdin käymään opasta läpi avoimen julkisesti, ei minua estä mikään jättämästä sitä kesken. Se ei ole epäonnistuminen. Toki luen sen kannesta kanteen ja varmasti pohdin ajatustasolla tehtävien sisältöä, mutta käytännön toteutus on vähän niin ja näin. Jos jää aikaa muulta kirjoittamiselta. Samassa hengessä saapas nähdä, jääkö tämä viimeiseksi kirjaa koskevaksi päivitykseksi.

Kiinnostaisi tietää, tekeekö joku Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon – kirjoitusoppaan tehtävät orjallisesti alusta loppuun. Paljasta itsesi.

Genrehäirikkö Kononen ja esikoisdekkari Kadonneen humppakuution arvoitus

 Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Aviador 2026. 188 s.

Yleensä ajetaan peräkärry perässä, mutta toimittajana ja musikanttinakin tunnetun kirjailija Suonna Konosen esikoisdekkarissa Kadonneen humppakuution arvoituksessa ajetaan peräkärryn perässä, kun Tanssiyhtye Trio Revanssin kuomuperävaunu joutuu teille tietämättömille. Keikka Lieksan Puustellissa lähestyy. Mikä neuvoksi? Apuun tulee ex-muusikko, ex-iskelmämanageri ja nyky-yksityisetsivä Harry Harakka kera toimittaja Könö Könönen. Könönen taas lähtee matkaan kera six-packin, toisen ja kolmannen, eikä muuten käy kusella koko kirjan aikana, jos en ole väärässä. Respect! Herrat alkavat jäljittää bändin omaisuutta pitkin ja poikin Joensuuta ja sen lähiseutuja. Tapahtuma-aikaan eletään 90-lukua.

Ihan hirveästi eivät tapahtumat säily varsinaisessa rikosjuonessa, jos sellaisesta voi edes puhua. Tästä juontaa otsikointikin. Jopa dekkaria enemmän romaanissa on veijaritarinaa ja satiiria. Ensimmäinen ääneen naurahdukseni ajoittuu sivulla 58. Siinä kohtaa laukesi hämmennykseni. Jännityksen puolesta kynnet eivät tällä kertaa päässeet lyhentymään. Rikosjuonta isomman huomion vievätkin hahmot, muusikkoelämä, ajankuva ja itäsuomalaisen mielenlaadun erityispiirteet. Viimeksi mainitut tulevat parhaiten esille puheenparressa ja varsinkin sen sisällössä, jota ei varsinaisesti ole. Sisältöä siis.

Tai miten sen nyt ottaa: "saittekos te Mirjan kanssa miten tänä syksynä puolukkaa pakkaseen..." Kyllähän tässä selkeästi halutaan tietää pakastetilanne ja vitamiinit ovat tärkeitä. Toisessa kohtaa pohditaan, ovatko Harryn vanhemmat tavanneet maatalouskoulussa Nurmeksessa vai messuilla Lappeenrannassa ja kuvaillaan miltä maistuu Kettuvaaran paras karjalanpaisti. En haasta tiedon oikeellisuutta, nimittäin anoppini asusteli jo 90-luvulla kyseisessä kaupunginosassa ja hänenkin paistinsa on maukasta. Näidenkin asioiden käsittely menee taustoituksesta ja henkilöhahmojen syventämisestä.

Voin vain todeta, että kun turhan asian esittäminen viedään riittävän pitkälle ja vielä vähän sitäkin pidemmälle, sen lukemisesta alkaa, hemmetti, nauttia. Itse olen saanut kirjoitushommiloissa ohjeen mennä suoraan asiaan ja pysyä siinä. Mielestäni ihan käypä ohje on myös täysin päinvastainen. Jos et aio mennä heti asiaan, älä koska menekään. Saa käyttää.

Genrehäiriköinnissä Kononen ei ole ensikertalainen, jos on uskominen eräänkin aikaisemmin ilmestyneen painotuotteen esittelytekstiä. Vuonna 2023 julkaistussa kirjassaan Jokisaarnat hän kehittelee uuden, esseetä ja retkikertomusta yhdistävän genren ja sukeltaa jokimelonnan lisäksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Monipuolinen, palkittu ja ahkera kirjoittaja hän on muutenkin. Esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle (2022) päätyi Savonia-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Kirjan ilmestymisvuonna hänet palkittiin Pohjois-Karjalan taidepalkinnolla. Tietokirjoja, joista hän on vähintään osasyyllinen löytyy hyllystäni, mutta countrymusiikkiin en ole vielä höyrähtänyt.

Niin se piti vielä sanoa, että Harry Harakan äidin Nasti Harakan karjalaisesta puheenparresta ja hahmosta tuli muuten mieleeni sketsisarja Pulkkisen "Inkerin mummot". Katsokaa vaikka Youtubesta.

Tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia eli Romaanihenkilön elämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kokemana

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY 2026. 355 s.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuonna 2018 ilmestynyt tietoteos Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta sai jatkoa nyt maaliskuussa, kun samalta kaksikolta ilmestyi samalla sapluunalla koottu kirja Romaanihenkilön elämä. Sapluunalla tarkoitan esseen muodossa käytyä vuoropuhelua ja lopuksi malliksi valittuja romaaneja, joita he tarkastelevat teeman mukaisesti.

Mikä se teema sitten on? Monipuolisena ja kokeneena kirjoittajana ja lukijana kunnostautunut kaksikko hyödyntää näkemyksiään romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista ja millaisia henkilöhahmoratkaisuja eri aikakausilla ja kirjallisuudenlajeissa on käytetty. He pohtivat paitsi omaa suhdettaan heihin tai niihin (henkilöhahmothan eivät ole todellisia ihmisiä), niin myös kerronnan ja tarinan maailman vaikutusta hahmoihin. Oma osansa on myös sivuhenkilöillä ja kertojaratkaisuilla. Kuka kertoo, kenelle, milloin ja miten. Vähätellä ei voi lukijankaan roolia. Oikeastaan se lopullinen muoto hahmottuu vasta lukijan mielessä ja on jokaisen kohdalla erilainen. Tämä on minusta jännää.

Vuola lupaa alkusanoissaan teoksen kielen olevan yleistajuista ja ihan kivasti tässä onkin avattu joitain termejä, muttei täysin aukottomasti. Toki tämän ymmärtää, kun kirjoittajina on kaksi akateemikon ja taiteilijan sekoitusta. Varmasti lukijat valikoituvat, eikä tämä tuota kuluttajille ongelmia ja tästä on vähän väsynyttä nillittää. Myönnän turvautuvani nettihakuun kaikkien dikotomioiden ja koheesioiden kohdalla. Olen joissain yhteyksissä maininnut vaatimattoman kouluttautumiseni ja joskus harmitellutkin sitä. Toisaalta statukseni luo mainion asetelman tarkastella luku- ja kirjoitusharrastusta kaiken kansan puuhana. Näitä huolipuheita kun on lukutaidon rapistumisesta. On vähän sellainen olo niin kuin toimisin amisjäbien ja -kimuleiden äänitorvena. Puhutaanko enää muuten jäbistä ja kimuleista? Luen ja kirjoitan vaikka piruuttani ja yritän ymmärtää korkeakoulutettujen jargonia. Nytkin arvioin heidän kirjallista tuotostaan.

Vuolan ja Melenderin lähestymistavat poikkeavat jonkin verran toisistaan, muttei riitaan asti. Se olisikin ollut hupaisaa luettavaa. Vink, vink. Melenderille henkilöhahmot ovat lähinnä välineellisiä, "kokeellisia egoja" ja ahkerana esseistinä häntä kiinnostaa enemmän ajatukset. Hän toki saattaa puhua hahmoilleen, mutta tämä ei tapahdu toisin päin. Hän esittääkin hauskan vertauksen: jos puhuu jumalalle, sitä sanotaan uskonnoksi, mutta jos jumala puhuu sinulle, sitä sanotaan psykoottisuudeksi. Hän toteaa myös, että romaanihahmojen tuntemuksiin ja kokemuksiin eläytyminen on niin sanottujen tavallisten lukijoiden tavoite, ihmiset kun ovat evoluution perimänä oppineet asettumaan toistensa asemaan. Tämän evoluutiojutun hän on lukenut Blake Vermeulen kirjasta Why Do We Care About Literary Characters?

Ei Vuolakaan varsinaisesti jää pohtimaan henkilöhahmojen kohtaloita. Enemmän häntä on alun perin kiinnostanut se, kuinka kirjailija onnistuu rakentamaan ihan jokapäiväisistä asioista erityisen maailman. Hän rakastaa lauseita ja virkkeiden lumoa. Hän mieltää romaanihenkilön kielellä luoduiksi konstruktioiksi, osaksi fiktiivistä maailmaa, joka koostuu pohjimmiltaan lauseista ja virkkeistä. Tottahan se on. Tosin minun korvissani tämä ja tuo Melenderinkin suhtautuminen kuulostaa melko steriililtä. Tulee mieleen oikeuslääkäri ja ruumiinavaus. On tässä jotain samaa. Nyt vain avataan romaanihenkilöä. Vuolan käyttämistä romaanihahmon määritelmistä on mainittava vielä yksi. Ystävänkaltaisen tosiolevaisen sijaan hahmot edustavat hänelle tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia. Pitäisköhän käyttää tätä jossain?

Minun kaltaiselleni lukijalle Romaanihenkilön elämä antaa hyvän mahdollisuuden laventaa lukukirjavalikoimaa ja tehdä se tiedostaen vähän haastavampienkin teosten erityispiirteet. Huomasin lukiessani tarkastelevani omia tähän saakka luomiani henkilöhahmoja, kertojaratkaisuja ja asetelmia. Missä kohtaa totutut lainalaisuudet toteutuvat ja missä kohtaa olen onnistunut poiketa sovinnaisuuksista. Voihan tästä jotain näppikseen tarttuakin.

Itse kirjan julkaisuajankohtahan viivästyi syystä tai toisesta. Ymmärrän tämän, vaikka olinkin yksi ennakkotilaajista. Oli kustantamon puolelta todella ystävällistä tiedottaa viiveestä ja muistuttaa mahdollisuudesta perua tilaus. Samalla he tarjosivat hyvitystä seuraavasta tilauksesta. Tämä on mainitsemisenarvoista asiakaspalvelua. Kirjan painoratkaisuun ja varsinkin tekstin sommitteluun jää kehitettävää. Pehmeäkantinen on ihan ok, mutta tekstin reuna jää nyt aukean keskellä vähän liian lähelle taitekohtaa ja kirjalta pitäisi vääntää niin sanotusti niskat nurin, jottei sivuja tarvitsisi pakottaa levälleen sormenpäät kalpeina. Osa tekstistä uhkaa jäädä taitteeseen piiloon. Jätätte sitten seuraavan painotuotteen kohdalla enemmän tyhjää tilaa aukeaman keskelle, jookos?

Kumi haisee Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan huhtikuun osuudessa

 

Mene edelle, etten etene edes eteen. Ellen veden ees, kenen erheen mennen sen teen, pesen veneen? Esen, sen scenes menen. Ennen se, jee. Ehe ehe!

En ole sekaisin, vaan tein yhden Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon -kirjoitusoppaan huhtikuun tehtävistä. Tässä on kysymys monovokalismista eli tekstistä, jossa käytetään vain yhtä vokaalia, mutta kaikkia konsonantteja. Huhtikuun kokonaisuudesta vastaa toinen kirjan toimittajista eli kirjailija ja kirjallisuuden opettaja Sinikka Vuola. Ja Päivi Koivisto on siis se toinen toimittajista, tässä sanottakoon. Kun jaoin edellisen kuukauden blogitekstistäni linkin Facebookin ryhmään Kirjailijanloput, nimesin hänet jostain ihmeen syystä Räsäseksi. Noloa. Tosin virheeni poiki ainoan kommentin ryhmässä. Se pitää lukea positiiviseksi asiaksi. En ota nimien väärin kirjoittamista silti tavaksi.

Onneksi huhtikuun tehtävien kanssa ei tarvitse nolostella. Vuolan metodeissa ja niiden toteutuksessa ei tunneta huonoa tai hyvää tekstiä, ei  onnistuta tai epäonnistuta, mikä on kyllä pirun vapauttavaa, mulla kun on vähän sitä perfektionistin vikaa. Monet jutut on jäänyt aloittamatta pelkästään sen vuoksi, etten kuitenkaan saavuta niissä jotain täydelliseksi nimettyä tasoa. Oikeastaan tämäkin teksti on yksi Vuolan tehtävistä, Rakas päiväkirja nimeltään.  Tehtävänä oli ja on kirjoittaa päiväkirjaote. Sellaista olen sattumoisin toteuttanut kirjan edetessä koko ajan. Selaa vaikka aikaisempia blogikirjoitelmiani. 

Huhtikuun osuudessa toteutin suurimman osan tehtävistä, vaikka mieli teki ja tekee vain lukea kirjaa eteenpäin. Pitää malttaa. Oikeastaan vain välipäivien materiaalinkeräys ja sen kaltaiset tehtävät jäivät väliin. En myöskään mennyt kirjoittamaan tavallisesta poikkeavaan paikkaan, kuten kahvioon tai leikkimökkiin. Leikkimökki kyllä houkuttelisi, enkä poissulje ettenkö joskus sinne menisikin. Olen toki aikaisemmin siirtynyt sisätiloista takapihalle ja vaihtanut sisällä huonetta. Hurjaa! Mielessä on tosin ollut, että ottaisin joskus vihon mukaan ja lähtisin vaikka Pielisjoen rantaan kirjaamaan havaintoja ympäristöstä tai muuta vastaavaa.

Vuolan menetelmällisistä tehtävistä tulee mieliin drifting. Sehän on sitä autolla luisuttelua. Tavallinen leipätekstin kirjoittaminen on sitten sitä perusautoilua. Hyödynkö sitten tehtävistä? Ainakin niiden kanssa oli hauskaa. Ei kuitenkaan kumi haissut, vaikka otsikoinnissa niin väitän, epäluotettava kertoja kun olen. Yllätinpä jopa itseni tarinalla, joka syntyi ja kehittyi ilman ennakkotietoja tai suunnitelmia. Yhdessä tehtävistä täytyi kirjoittaa satu, jossa käytetään itselle vierasta erikoissanastoa. Se voisi olla jopa julkaisukelpoinen. On tai ei, tein siitä innostuksissani (!) videotaltioinnin Lasse Pöysti -tyyliin  Youtubeen . Muistatteko tai oletteko nähneet vanhoja tallenteita niistä Pikku Kakkosen iltasaduista? Sitten tiedätte, mitä tarkoitan. Käytin erikoissanastosadussani ilmailualan terminologiaa (ihan googletin). Siinä jumbojetti kärsii paino-ongelmista ja oppii jotain tärkeä erilaisuudesta. Vaati leikkisyyttä. Sitä tosiaan on minussa vielä jäljellä. Ehdin jo epäillä.

Kirjoita vuosi, maaliskuu - taustatyö

 

Käyn läpi Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittamaa ja kahdentoista suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjoitusopasta Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon (Art House 2025). Julkaisen ajatuksiani tavallaan julkisena oppimispäiväkirjana.

Kirjan vuosikalenterin maaliskuun osiosta vastaa Anneli Kanto. Kanto on monipuolinen kirjallisuuden ja kirjoittamisen osaaja, jonka kynästä on lähtenyt kaikkea aina tv-käsikirjoituksesta lehtijuttuihin ja kaiken ikäisille suunnatuista romaaneista näytelmiin. Monin palkinnoin tunnustettu Kanto on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri, pääaineinaan lehdistö- ja tiedotusoppi. Käsikirjoittamista hän on opiskellut Teatterikorkeakoulun koulutusohjelmassa. Kuka muu muka voisi tutustuttaa minut taustatyön saloihin paremmin kuin Anneli Kanto? Juuri taustatyö on oppaan kolmannen osion aihe.

Se pitää tietää mistä kirjoittaa. Maaliskuun osion kymmenen tehtävää todellakin varmistavat, ettei taustatyöhön jää aukkoja. Netin hakukoneet, kirjastojen aineisto, antikvariaatit, arkistot, valokuvat, päiväkirjat, elokuvat, tapahtumapaikat ja asiantuntija- ja asiankokijahaastattelut lisäävät tosiasiallista tietämystä. Melkein vieläkin tärkeämpää on niiden vaikutus mielikuvitukselle ja omien henkilöhahmojen maailmaan ja ajatuksiin samaistumiselle. Kanto yllyttää jopa roolileikkeihin, pukeutumaan niin kuin henkilöhahmo pukeutuisi ja puhumaan niin kuin tämä puhuisi. Kuten itse tuotoksessa, on myös taustatyössä hyödyllistä käyttää kaikkia aisteja. Miltä tapahtumapaikoilla tuoksuu ja millainen äänimaailma siellä. Puhetavat, murteet. maut, liike- ja tuntoaistimukset. Kanto nimeää näitä resonanssitiedoksi.

Oma heikoin lenkkini on asiantuntijahaastattelut. Mieluummin luen aiheestani. Kanto kyllä kannustaa ja rohkaisee haastatteluihin hienosti ja muistuttaa, että yleensä oman alansa osaajat jakavat tietämystään mielellään. Kysymyspatteri ja lähestyminen kannattaa vain suunnitella hyvin. Olen toki vaihtanut sähköpostia esimerkiksi teknisen rikostutkijan kanssa ja hyödyntänyt yhteyksiäni sairaalamaailmaan. Rohkein tekoni oli lähestyä Törnävän sairaalamuseon edustajaa ja tiedustella vierailua Seinäjoella, jossa museo sijaitsee. Tiedustelu poiki yön yli reissun Pohjanmaalla. Oli kirjailijaolo ja rehellisesti sanottuna sain kirjailijan vastaanotonkin. Minua kierrätettiin museossa aukioloajan ulkopuolella ja minulle tarjottiin kahvia useamman sortin kahvileivällä. Sain mukaani sairaala-alueen historiaa koskevaa kirjallisuutta ja annoin vastalahjana viimeisimmän jännitysromaanini tekijänkappaleen. Tosi hieno kokemus. Tapahtuikohan tuo edes oikeasti? Onneksi on valokuvia ja kirjoja todisteena reissusta.

Kokosin silloin tausta-aineistoa kummitus- rikosromaaniini, joka on muuten edelleen käsikirjoitustasolla ja jonottaa useamman kirjakustantajan pöydällä kustannuspäätöstä. Naurattaa ajatella, etten välttämättä saa sille sopimusta, eikä se koskaan näe kirjan muotoa. Pelkkä muistitikku ja paperiläjä. Minun mittakaavassani taustatyö on ollut valtava. Tuon tarinan kehittelyyn olen käyttänyt esimerkiksi muistelmia, dokumenttitaltiointeja, elokuvia, kirjallisuutta, lehtiarkistoja ja sosiaalista mediaa. Kävin tuijottamassa Pielisen museossa paikallisen parantajan Anni Pölösen, ”Viekin mummon” purkkeja ja purnukoita, koska käsikirjoituksessani esiintyy hänen kollegansa. Tilasin jopa Seura-lehden tietyn numeron vuodelta 1954 antikvariaatista, ihan vain koska se esiintyy tarinassa ja lainasin kirjastosta piirroselokuvan Peter Pan, koska henkilöhahmoni kävi samaisena vuonna katsomassa sen elokuvissa isosiskonsa kanssa. Se pyöri silloin elokuvateatteri Tapiossa ihan oikeasti. Eräs sairaalan teknisen puolen ihminen kierrätti minua sairaalan tunneleissa, jonne ei todellakaan ole yleisölle pääsyä. Hyvin pääsi fiilikseen, samoin kuin fiilikseen auttoi tallustelu keskussairaalan öisillä autioilla käytävillä. Seurasin myös ikkunan takaa laajennusosan louhintatyömaata ja taltion räjäytyksen varoitusääniä puhelimeen. Liittyy alkukohtaukseen. Joka kerta käydessäni Kuopiossa, ajattelen automatkalla Tuusniemen kohdalla pientä tyttöä. joka oikeasti menehtyi niillä main sairasautoon. Tämä liittyy käsikirjoitukseni taustatarinaan ja sen lähteenä toimii sanomalehti Karjalaisen Kaiku-arkisto, joka onkin ollut ahkerassa käytössä.

Yhteenvetona voisin ajatella niin, että jos käsikirjoituksestani ei tule koskaan kirjaa, niin se on antanut minulle paljon muuta. En ole pelkästään kirjoittanut sitä, olen elänyt ja kokenut sen.

Parhaimmista tausta-aineistoista ei muuten pääse koskaan eroon. Joskus huonosti kirjoitettu omakustanne on tärkeämpi lähde kuin bestselleri. Ja joskus matka on päämäärää tärkeämpi. Seuraavaksi matkaan huhtikuuhun.