Satu kirjoittavasta miehestä

Olipa kerran mies, joka kirjoitti. Hän yritti saada paperille tarinan, josta hänet muistettaisiin. Yrityksistä huolimatta hän kerta toisensa jälkeen epäonnistui ja lopulta vaipui epätoivoon ja synkkyyteen. Hän purki tuntojaan tästä vihkoon, jota ei aikonut koskaan näyttää kenellekään tai edes palata kirjoittamaansa. Vihkoja kertyi pian kokonainen pino. Muiden yritelmien kanssa tilanne säilyi yhtä epätoivoisena. Lopulta hänen täytyi myöntyä ajatukseen, ettei häntä muistettaisi kirjoituksistaan.

Niin koitti se päivä jolloin hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Kun hänen työhuonettaan oltiin tyhjentämässä, löysi siivooja pahvilaatikon täynnä kiharalle nurkistaan kääntyneitä ja kynän painaumien karhentamia ruutuvihkoja. Löytäjä poimi yhden vihkoista ja alkoi lukea. Hän unohti ympäristönsä, eikä tiedostanut tunteitaan, kunnes jo kyyneleet pyrkivät silmiin. Joskus hän ei taas voinut pidätellä nauruaan, niin hupaisia olivat miehen käänteet ja niiden kuvaus. Hän saattoi samaistua kirjoittajaan tai ymmärtää elämästään ja ihmisistä jotain, joka oli tähän saakka ollut hänelle vierasta. Kun hän havahtui määräämättömän ajan jälkeen, oli hänen mielessään vain yksi ajatus. Ihmisten, ei pelkästään hänen, oli saatava miehen vihot luettavakseen. 

Hän näytti vihkoja kirjakustantajalle, joka jo muutaman rivin luettuaan oli täysin samaa mieltä. Heillä oli käsissään jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Maailma ei olisi valmis, ennen kuin miehen kirjallinen perintö olisi löytänyt lukijansa. Kustantamon toimittajat tekivät valtavan työn saada käsinkirjoitettu teksti painokelpoiseen muotoon. Se ei johtunut suinkaan sisällöstä, sille ei tarvinnut tehdä mitään, vaan pelkästään vaihtelevasta käsialasta. Sen sotkuisuudesta saattoi aistia kirjoittajan tunnetiloja. Joskus hän kirjoitti selvästikin kiireessä, joskus taas pysähdellen. Oli rivejä, joista tuskin näki kaikkia kirjaimia. Toisaalta välillä kynän kärki oli uhannut rikkoa paperin. Kirjaimet pienenivät ja suurenivat, kääntyivät ja oikenivat. Käsiala heikkeni vihko viholta, kunnes viimeinen piste oli saavutettu.

Työ kannatti ja koitti julkaisupäivä. Kirjaa jaettiin arvostelijoille ja kirjoja omilla kanavillaan arvioiville lukijoille. Kaikki odottivat jännittyneinä ensimmäistä arviota ja mainintoja lukuharrastajien keskustelupalstoilla. Niin se sitten tuli, se yleison ensimmäinen reaktio. 

"Siis tää on just tätä etuoikeutetun länsimaalaisen miehen uhriutumista ja turhaa ulinaa. Tästä on kyllä kirjoitettu jo ihan riittävästi. Luin kuitenkin loppuun, kun olin aloittanut. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää paremmin."

En se minä ollut, se oli sisäinen lapseni - Kuvaus Karsten Dussen romaanista Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

(Das Kind in mir will achtsam morden, 2020)

Suom. Anne Kilpi. Aula & Co. 381 s.

Kansi: Mika Tuominen

 Kirjastolainaus

Tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa itse. Jotain vastaavaa kävi mielessä viitisen vuotta sitten, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen – Opas mielenrajoitteiden purkamiseen (kääntänyt Paula Pohjanrinne). Silloin tulin miettineeksi, että jos kirjan ajatukset päätyisivät vaikutteille alttiin mielentilaltaan epävakaan ihmisen tietoon, seuraukset saattaisivat olla peruuttamattomia. En tarkoittanut itseäni. Kuvittelin mielessäni murhaajahahmon, joka käyttää kirjan oppeja perusteluna teoilleen. Sellaisiksi nuo opit oli helppo kuvitella. Ja juuri niin saksalainen kirjailija käsikirjoittaja asianajaja Karsten Dusse tekee teoksessaan Sisäinen lapseni tahtoo tappaa.

Asianajaja Björn Diemel on tutustunut mindfullnessin kautta sisäiseen lapseensa ja tehnyt elämänmuutoksen. Hän on hypännyt pois oravanpyörästä ja perustanut oman lakitoimiston. Perhe-elämäkin on alkanut sujua, kun hän on myöntänyt ongelmansa vaimon kanssa ja alkanut käyttää aikaa enemmän tyttäreen. Hyvältä kuulostaa tähän saakka. Björnin asiakkaisiin on kuulunut pari mafiaklaania, joiden kanssa hän on tehnyt tilinsä selväksi. Tämä tarkoittaa toisen mafiaklaanin pomon murhaa ja toisen lukitsemista päiväkodin kellariin. Päiväkodin kiinteistö on tähän saakka ollut mafian omaisuutta. Björn asuu samassa talossa ja hänen tyttärensä on hoidossa päiväkodissa. Björn jatkaa mafiajuttujen pyörittämistä, ikään kuin molemmat pomot olisivat edelleen puikoissa, tosin tavallaan etäyhteyden päästä. Tilanne monimutkaistuu, kun hän tulistuu töykeälle tarjoilijalle lomareissulla ja ”vähän” ylireagoi. Tilanne monimutkaistuu lisää, kun joku tuntematon lähestyy häntä ja tuntuu tietävän kellarin vangista. Tuo tuntematon alkaa kiristää Björniä.

Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että romaani sisältää mustaa huumoria, eikä sillä ole realismin kanssa juurikaan mitään tekemistä. Mutta joo, Dusse kyllä onnistuu viihdyttämään kirjansa sisällöllä kaikkine positiivisuuteen tähtäävillä kumppanuusviikoillaan. Samaan aikaan päähenkilö suunnittelee asuntoaan vastapäätä puistossa öykkääville spurguille sopivaa rangaistusta ja miettii osuvaa näpäytystä päiväkodin vanhempainryhmälle pillimehu gatessa. Hän lohduttaa sisäistä lastaan ajamalla Land Rover Defenderillä ja taas toisaaltaan arvostelee asiakastaan tämän epäekologisista ratkaisuista. Aatemaailmassa horjuntaa siis. Lieneekö epäloogisuus ollut kirjailijalla tarkoituksen mukaista? Päähenkilö todellakin käy vuoropuhelua sisäisen lapsensa kanssa ja ajautuu erimielisyyksiinkin. Sikäli se sopisi.

Epäloogisuutta löytyy henkilöhahmojen yhteyksistäkin. Jotkut lukijoista eivät pidä juoneen liittyvistä sattumista. Jossain sitä on nimetty laiskaksi kirjoittamiseksi. Dussen romaani sisältää ainakin yhden megaluokan sattuman. Hymähdin sen kohdalla. Eihän tämä mikään tekoälyn tai tuotantoryhmän luomus olekaan, vaan ihan yhden ihmisen kirjoittama teos kaikkine hyveineen ja paheineen. Ehdoton hyve on kekseliäisyys, kuinka kirjailija on vääntänyt mielenhallintakeinot omiin tarpeisiinsa. Tämä puoli korostuu lyhyissä luvuissa, joista jokaista alustaa mietelauseet opetuksineen. Tämän kaltainen rakenne lisää sivumääriä. Silti kirja etenee ripeästi ja on helppoa luettavaa. Kuten Dusse asian ilmaisee, Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on hänen aikaisemman teoksensa Murhat ja mindfullness pikkuserkku. Pakko myöntää, että tämän sukuinen sekoilu herättää allekirjoittaneessa kiinnostusta.

Kolmen hengen täyteen myyty katsomo - kirjoituskuulumisia ja paluu neljännesarkkeihin

 

Mulla on kirjoittamisen suhteen jännä tilanne. Olen tarjonnut kahta moneen kertaan työstämääni käsikirjoitustani parille kustantajalle. Molemmat siis omiinsa. Ei siis mitään massapostitusta ainakaan tässä vaiheessa. Toinen on kummitustarina ja toinen vähän poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettu rikosjuttu. Ei kuitenkaan sairaaladekkari, se sanottakoon. Samasta syystä näiden ”myyminen” on vähän hankalaa. Toisen niistä, tämän kummitustarinan, raakiletta tosin käytin jo muutamassa kustannustalossa ja jatkoin työstämistä pakkien jälkeen. Mikä positiivista, sain vinkkejä sen jatkokäsittelyyn, mikä oli kannustavaa. On se käynyt Kriittisessäkin ja NVL:ssa. Nyt vastauksia odotellessa tullaan tuohon jo mainitsemaani jännään vaiheeseen. En tarkoita tässä yhteydessä itse vastauksia, vaan kirjoittamistani ylipäätään, joka rajoittuu työn mukanaan tuomiin asiateksteihin. Vastineita, viestintää ja muistiinpanoja. Minusta on tullut harmaa virkakirjoittaja!!!

Jotenkin tuntuu, että olen tehnyt luovan kirjoittamisen suhteen pelkkää muokkaamista liian pitkään, ettei uuden tuottaminen enää onnistu. Mulla on kyllä vihkoon kirjattu hahmotelma romaaninmitat täyttävästä tarinasta, josta olin innostunut vielä silloin, kun itse hahmottelu oli ajankohtaista. Vihon ensimmäiselle sivulle olen merkannut päivämäärän 10.11.2019. Olen selaillut tuota vihkoa ja yrittänyt lohkoa ideaani samalla puhaltaen siihen henkeä. Periaatteessa olen kuvannut koko tapahtumasarjan itselleni alusta loppuun, eikä se herätä enää samanlaista uteliaisuutta, jota olen kokenut aikaisempien jo julkaistujen dekkareiden kanssa. Tai jännäreiden, mitä ne nyt ovatkaan. Juurikin se uteliaisuus on ollut yksi tärkeimmistä liikkeelle panemista voimista.  Aina niissä on ollut jokin pimeä kulma, jota olen kirjoittamalla selvittänyt. Murhaaja, tapahtuma menneisyydessä tai vaikka juonenkulkuja yhdistävä tekijä. Jokin pieni kaukana välkkyvä piste, joka saa hahmonsa, kun sitä lähestyy.

Taustalla kummittelee ajatus siitä, että kaiken vaivan jälkeen tämäkin käsikirjoitus jää ikuisuusprojektiksi (jota se jo on), eikä täytä kaupallisten kustantajien vaatimuksia. Ihan kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, kuinka kahden ”valmiin” tekstin käy. Pessimisti ei pety. Piru ja enkeli kilvoittelevat mielessäni. Toinen moittii ihan varmuuden vuoksi ja toinen yrittää muistuttaa, että molemmat tarinat tuottivat kirjoitusvaiheessaan mielihyvää ja tulisivat varmasti saavuttamaan oman lukijakuntansa. Vaikka kuinka viihdyn kirjoittamisen parissa ja saan tai ainakin olen saanut elämyksiä pelkästä luomisesta, tarvitsen julkaisun mukanaan tuomaa vastavuoroisuutta. Työskentelyä kustannustoimittajan kanssa, markkinointia, kansikuvan odotusta ja sitä tunnetta, kun näen kannen ensimmäisen kerran. Puhumattakaan siitä, kun saan tekeleeni ensimmäistä kertaa käteeni. Kun kirja on ulkona, palautteiden odottaminen hermostuttaa hyvässä mielessä. Kiva sitten keskustella kirjasta ja sen kirjoittamisesta. Tuleekohan kutsuja messuille? Takaraivossa pakottaa ajatus, että… TÄHÄN SEIS!

Tätäkin tekstiä aloin kirjoittaa lievässä innostuksen vallassa. Kuvittelin luovani hyvän blogitekstin kirjoittamisen vaiheesta. Nyt kun olen päässyt tähän saakka, huomaan jaarittelevani. Tämäkin on vain yksi sijaistoiminto. Prokrastinaatiota (hähä, muistinpas tuon termin. Entinen amisjäbä viisastelee). Miksi en vain skippaisi tuota vihkoon kirjoittamaani hahmotelmaa ja aloittaisi jotain puhtaalta pöydältä. Mika, sinä et ole arkkitehtikirjoittaja. Sinä olet utelias haahuilija. Osut vahingossa nähtävyyksille. Se, mitä kirjoitit vihkoon, oli just sitä haahuilua. Olisit voinut jatkaa sitä saman tien ensimmäiseen lukuun ja siitä toiseen. Samalla haahuilulla koko hoito alusta loppuun. Siis se ensimmäinen versio. Pitäähän sinun jo tietää, että jos kahden sydämenlyönnin väliin jää liian pitkä tauko, tärkeät toiminnot vaarantuvat ja se johtaa lopulta kuolemaan. Niin taisi käydä vihon sisällölle.

Unohda kaikki muu ja keskity nauttimaan hetkestä. Ajattelet liikaa. Ajattelet liian isoja kokonaisuuksia. Palauta ajatuksesi aikaan, jolloin kirjoitit tytöille joulutarinaa. Revit paperiarkin neljään osaan ja otit tavoitteeksi kirjoittaa yhden osan kerrallaan, etkä välttämättä tiennyt mitä seuraavassa paperinpalassa tapahtuu. Deadline eli seuraava aamu pakotti takaraivossa. Piti saada luettavaa jääkaapin oveen. Muistelepa niitä hetkiä, kun älysit mihin kaikki kirjoittamasi johtaa ja jouduit pidättelemään itseäsi. Tuntui, että neljännes arkkia ei riitä. Kirjaimet pienenivät. Rivivälit kapenivat. Silloin kirjoittamistasi olisi voinut verrata lataamiseen. Sait energiaa. Sinulla oli kolmen hengen täyteen myyty katsomo. Sinulla oli teksti, josta nautit.

Yritä ajatella, että kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos julkaistuja kirjoja ei enää tule, niitä ei tule. Jos tulee, niin tulee. Sinun tehtäväsi on vain jatkaa. Tarvitsit kirjoittaa tämänkin sepostuksen. Tarvitsit pysäyttää itsesi. Tarvitseeko tätä sitten jakaa minnekään? Onko tekstin lukukerroilla merkitystä? Odotatko kommentteja? Saatko niistä dopamiiniryöpsähdyksiä? Entäpä jos nyt kuitenkin ensin hakisit paperiarkin, leikkaisit sen neljään osaan ja.

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

 

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

(Assassins Anonymous, 2024)

Suom. Antti Immonen

Publiva 2025. 326 s.

 

Hei, nimeni on Mark, ja tapoin jonkun viimeksi kolme päivää sitten

Amerikkalaiskirjailija Rob Hartin jännitysromaanin perusajatus on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tarina palkkamurhaajasta, joka osallistuu oman erityispiirteensä edustajille – sekä harrastelijoille, että ammattilaisille – tarkoitettuun toipumisryhmään. Ryhmä toimii samassa hengessä kuin yleisemmin tuttu alkoholisteille tarkoitettu AA-ryhmä, he vain yrittävät päästä eroon tappamisesta. Kaikkien vieroittumista vaikeuttavien haasteiden lisäksi päähenkilö Mark eli Hallavan hevosena tunnettu maailmankuulu teloittaja saa peräänsä ammattitappajan. Toipuminen ei tule jatkumaan, ennen kuin Mark on selvittänyt tuon kollegansa tieltään ja mieluiten puhumalla tai korkeintaan kohtuullisella väkivallalla. Kurittaisi siis vain sen verran, että uskoo ja kertoisi samalla kuka on tilaustyön takana.

Kahinointia luvassa, eivätkä ne vähät Markin ympärille muodostuneet luottohenkilötkään ole turvassa. Kirjailija lähtee avaamaan mysteeriä käyttämällä lukijaa Markin menneisyydessä, aina alkaen siitä ensimmäisestä The Tehtävästä. Ennen Viraston riveihin liittymistä on edeltänyt toimintaa SEAL-joukoissa. Matkan varrelle on osunut inhimillisyyden pilkahduksiakin, joista lukija saa sentimentaalista kosketuspintaa. Muita perhetaustoja ja polven päällä hyppyyttämistä ei nimittäin ole luvassa. Näihin hetkiin sisältyy päähenkilön historian traagisimmat käänteetkin. Rob Hart on lukenut juonen kehittelyä koskevat oppaat tarkkaan ja käyttää lukijan myötätunnon ja samaistumisen rakentamisessa oppikirjaesimerkkiä. Safe the cat. Kaikkein pahimpiinkin syyllistyneen julmaan henkilöhahmoon saa myötätuntoa herättäviä piirteitä, kun tämä laitetaan hoivaamaan kissaa. Idea on peräisin Blake Snyderin samannimisestä kirjasta. Tässä tapauksessa taitaa vain käydä toisinpäin, kissa pelastaa pahiksen.

Kirjaa lukiessani sain vahvoja mielleyhtymiä elokuvien puolelle, erityisesti John Wick -palkkatappajasarjaan. Tämä ei ole sattumaa, Hartin kirjassa viitataan muiden muassa noihin Keanu Reevesin tähdittämiin elokuviin. Päähenkilö jopa intoutuu vertailemaan omaa toimintaansa kuviteltujen kollegoiden käänteisiin. Tunnustus: Olen aina saanut hormoniryöpsähdyksiä, kun kirjassa kuvaillaan erityisosaamista ja lajitietoutta, tässä tapauksessa taisteluun liittyviä. Vaikkapa kuinka kaukana on seisottava vastustajasta, että ehtii reagoida tiettyihin siirtoihin. Enpä kerrokaan sitä tässä. Enpä tosin pysty todistamaankaan noiden sääntöjen paikkaansa pitävyyttä, vaikka olenkin suorittanut työni puolesta Avekki-kurssin. Okei, saa nauraa. Ei se tee minusta vielä taistelukonetta, eikä näillä ikävuosilla ja tällä kirjoittajan niskalla tehdä enää edes kuperkeikkaa. Avekki on muuten koulutus työelämässä vastaan tuleviin aggressio- ja väkivaltatilanteisiin ja korostaa ennaltaehkäisyä. Tilanteesta on mahdollista päästä pois vahingoittamatta itseään tai uhkaajaa. Tarinan Markin olisi varmaankin kannattanut käydä tää kurssi.

Tämä Rob Hart on muuten kirjoitellut aikaisemmin trillereiden lisäksi scifiä ja työskennellyt mm. toimittajana ja viestinnän parissa. Herralla on oma tyyli, joka sisältää sopivasti keskenkasvuista ja yksityiskohtaista toiminnan kuvausta ja jopa huumoria, joka ei tässä genressä ole, ainakaan maailmalla, ominaista. Nämä olivat kehuja. Meillä Suomessahan huumorin ja jännityksen taitavia yhdistelijöitä on useampiakin, vaikkapa Antti Tuomainen, Tapani Bagge ja ihan allekirjoittaneen kotikulmiltakin, kirjailijat Tuomas Lius ja Iiro Meriläinen. Rob Hartiin verrattu kotimaiset tekijät toteuttavat tämän puolen vain paremmin (ei maksettu kommentti).  Anonyymit ammattitappajat on palkkamurhaajasarjan aloitus.

Lukemani kirja on Tohmajärven kunnankirjaston hyllystä.

Kaksi latinalais-amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoa by Juan Rulfo

 Juan Rulfo: Tasanko liekeissä, novelleja / Juan Rulfo: Pedro Páramo

Suomentanut: Tarja Roinila, 2014

 

Antakaa anteeksi kaikki syksyn uutuuskirjasadon kirjoittajat, kirjojen kustantajat, jälleenmyyjät ja veronkerääjät. Valitsin luettavakseni tällä kertaa kaksi teosta about seitsemänkymmenen vuoden takaa, meksikolaiskirjailija Juan Rulfon (1917-1986) novellikokoelman Tasanko liekeissä ja romaanin Pedro Páramo. Näistä ensimmäisen alkuperäisteos on vuodelta 1953 ja jälkimmäisen 1955. Molemmat olivat tällä kertaa kätevästi yksissä kansissa. Miksi menin jotain tällaista tekemään kirjamarkkinoille? No, kun joku somevaikuttaja jakoi somessa päivityksen, jossa kirjailija mainittiin. Että tämä olisi vaikuttanut maagisen realismin kehittymiseen ja toiminut ilmeisesti innoittajana Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittajalle, Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Márguezille. Tämä riitti herättämään uteliaisuuteni. Samaa kertoo teosten suomentaja Tarja Roinila, jonka alkuselostuksen mukaan Gabriel Garcia Márguez kärsi tuohon aikaan kirjoitusblokista ja olisi saanut vaikutteita lukemastaan. Márguez piti Pedro Páramoa järisyttävänä teoksena. Se auttoi häntä palaamaan kirjoittamisen pariin.

Eli jostain todella poikkeuksellisesta täytyy olla kysymys. Poikkeuksellista on myös kirjailijan julkaisujen määrä, nykyään kun pyritään kisaamaan paljoudella. Rulfo ei oikeastaan kahden mainitun kirjan lisäksi muuta kirjoittanut. Muutenkin hän eli klassikkojen asemaan kohonneiden teosten kirjoittajaksi poikkeuksellisen elämän. Suomentaja mainitsee miehen hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Häntä pidettiin luonnonlahjakkuutena. Silti hän ei itse pitänyt itseään ammattikirjailijana. Lukeneisuudestaan huolimatta hän työskenteli muun muassa maahanmuuttovirastossa, hallituksen kasteluprojektissa ja Alkuperäiskansojen instituutissa. Fanitan! Puhutaanhan hänestä kuitenkin mantereensa modernin kirjallisuuden tiennäyttäjänä.

Márguez luki Rulfon ainoaksi romaaniksi, minisellaiseksi jääneen Pedro Páramon kahdesti putkeen. Kun sain oman lukukokemukseni ensimmäisellä kerralla päätökseen, ymmärsi miksi. Mitä hittoa, ajattelin. Oli pakko alkaa alusta. Päänuppi vaati selityksiä ja selkeyttä. Jotain logiikkaa. Kuka kertoo, kenen näkökulma, missä ajassa ollaan, kuka kuoli vai kuoliko? Vai elääkö tämä sittenkin? En nyt kuitenkaan kahdesti lukenut, mutta kertasin riittävästi, että aloin jollain lailla ymmärtää lukemaani.

Yritän avata romaanin perusajatusta, vaikka yritykseni on todennäköisesti tuhoon tuomittu. Minäkertoja menee äskettäin kuolleen äitinsä kehotuksesta tapaamaan isäänsä Pedro Páramoa. Comalan kylä on autio ja karu. Majapaikassaan hän saa kuulla isänsä kuolleen. Hän vaipuu uneen ja alkaa kokea kylän tapahtumia äitinsä muistojen kautta. Seuraa siirtymiä ajasta toiseen, näkökulmasta toiseen ja kuolleista eläviin. Kuvaavaa on se, että kun tämä isänsä etsijä herää seuraavana päivänä, saa hän kuulla Eduvigesiltä, häntä emännöivältä naiselta, että aasinajaja, jonka kanssa hän on matkustanut kohti paikkakuntaa, on kuollut jo aikoja sitten (!). Eduviges väittää saaneensa kertojan äidiltä viestin tämän saapumisesta ihan äskettäin. Ai kuolleelta vai? Eipä ole hirveän eloisa Eduvigeskään verettömillä ja läpikuultavilla kasvoillaan. 

Tapahtumat jatkuvat menneisyydessä, aina Pedro-isän lapsuudesta alkaen tai siellä poiketen. On vallankumousta ja hedelmällisten maiden epäreilua jakoa. Murhia, raiskauksia, sombreroja, chilitortilloja ja viinaa. Yksi henkilöhahmoista, Abundio, halusi ostaa puoli litraa viinaa ja juoda sen murheeseen. Myyjä antoi pari desiä kaupan päälle. Hetken harkinnan jälkeen Abundio pyysi vielä puoli litraa lisää. Tai mitä näitä mittailemaan. Miksiköhän halusin nostaa just tuon yksityiskohdan romaanista?

Lapsena tuli katsottua spagettiwesternejä. Se auttoi kirjan tunnelmaan pääsemisessä. Lisäksi Juan Rulfo, tämä ”ei ammattikirjailija” kuvailee ympäristöä ainakin minun silmiini romanttisesti ja lyyrisin sanankääntein. Hän oli veristen tapahtumien aikalainen ja kuvauksessa on varmasti paljon itse koettua ja nähtyä. Niinpä maagisten ulottuvuuksien lisäksi sisällöstä on löydettävissä  realismia ja poliittista kannanottoa. Hänen novelleistaan on löydettävissä hauskojakin piirteitä. Ainakin minä näen jotain hauskaa siinä, kuinka Rulfo onnistuu upottaa samaan novelliin maanjäristyksen ja vaimon motkotuksen. Näistä jälkimmäinen ravistelee enemmän. 

Kerrankin hidas lukunopeuteni pääsi etuuksiinsa. Joel Haahtela puhuu Eeva-lehden kirjallisuuspodcastissa Eevan kirjaklubissa hitaan lukemisen ja kirjoittamisen puolesta. Tämän kirjan jos minkä kohdalla hidas ja viipyilevä lukeminen on paikallaan. Juuri vähyydessä piilee Juan Rulfon tyylin paljous.

Kirja on kirjastolaina Joensuun seutukirjastosta

Vuosi työsuojelua - miltä nyt tuntuu

 

 

Vähän vaivautunut hymy, mutta hymy

8. syyskuuta vuosi sitten tyhjensin pukukaappini ja irrotin ovesta hymynaamapiirroksen, jonka nuorin tyttäreni oli pienenä piirtänyt. Viimeisenä työpäivänä Yhteispäivystyksessä laitoin murtuneen ranteen kiinalaisessa ripustimessa paikalleen, autoin valvonnan hoitajaa hankalan tipanlaiton kanssa ja osallistuin traumahälytykseen. Kaiken muun lisäksi siis. Jokaisen tehtävän kohdalla tiedostin, että en tule vastaavaan tilanteeseen pitkään aikaan, jos enää koskaan. Seuraavana päivänä osoitteeni tulisi olemaan kasitalo ja siellä työsuojeluvaltuutettujen toimisto. Surin jättää päivystyksen työkaverit, vaikka vaikeimpina aikoina (tarkoitan työn kuormitusta ja omaa jaksamista, en työkavereita 😊) olin toivonut, että tulisi jotain. Kaipasin muutosta. 

Jotain tuli, kun eläkkeelle pian siirtyvä entinen työkaverini Riitta otti yhteyttä ja ehdotti minulle paikkaansa työsuojelussa. Olisin kuulemma sopiva siihen. Mietin yön yli, soitin takaisin ja tiedustelin mitä työsuojeluvaltuutetun tehtäviin kuuluu. En ollut niinkään kiinnostunut työajoista tai palkkauksista. Sisältö ratkaisi. Suostuin, vaikka vähän sokko olo olikin. Valintani meni vaaleihin ja sainkin ihmisten luottamuksen. Silti epäilin itseäni, onko minusta tähän. Tukea tuli joka puolelta aina entisiltä ja nykyisiltä työkavereiltani työsuojelun asiantuntijoihin ja työsuojelupäällikköön. Vastaanotto oli kannustava. Aina sai kysyä ja saa edelleen. Tarve ei ole poissa. 

Vuoden aikana tutuksi (tai tutummaksi) ovat käyneet neuvolat, kouluterveydenhuolto, suunterveydenhuolto, terveysasemat ympäri maakuntia, digisotekeskus, sekä mielenterveys- ja päihdevastaanotot. Olen joutunut opettelemaan puheeksioton taidon. Aina eivät asiat mene niin kuin toivoisi. Epäkohtiin pitää puuttua ajoissa ja tehdä se tasapuolisesti. Parasta olisi ehkäistä ongelmat ennalta. Yleisesti otettuna ihmiset tekevät työtään korkealla moraalilla ja henki on hyvä.  

Keikkakuva

Hiljalleen olen kasvanut lähemmäs tehtäväni kokoa. Kasvun varaa on ja nahka kyllä venyy, jopa kirjaimellisesti. Kävelykilometrejä ei nimittäin kerry samalla lailla kuin päivystyksessä ja se näkyy peilistä. Yksityiselämän sovittaminen päivätyöhön on ollut vaikeaa. Kirjoittaminenkin on kärsinyt. Aikaisemmin olin aamupäiväkirjoittaja. Nyt työssä joutuu käsittelemään paljon asiasisältöä, lukemaan ja kirjoittamaan, mikä kyllä syö kirjoittamishaluja vapaa-ajalla. Ikävöin työkavereita ja nautin joka hetkestä, jolloin saan olla eri vastaanottojen porukoiden kanssa tekemisissä. Se on ollut molemminpuolista, uskallan sanoa. 

Olen saanut palautetta: “Ihan oot omassa hommassas” (työntekijä osastotunnin päätteeksi). “Siun kanssas on mukava tehdä näitä” (osastonhoitaja riskienarvioinnin päivittämisen yhteydessä). “Aktiivista toimintaa. Erittäin hyvä kädenojennus ja tuki esihenkilöille” (kiertoteitse välitetyt kiitokset). Tällaiset kommentit hivelevät valehtelematta mieltäni. Samasta syystä otin ne tähänkin. Mulla on paha tapa vähätellä itseäni, enkä mielelläni ainakaan lähde kehuskelemaan. Siinäkin on vielä oppimista.  

Nyt ei vähätellä. Melkoinen vuosi, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä. 

Luurit ovat käyneet tutuiksi

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

 

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

BoD 2025. 199 s.

 

Salanimellä, mutta tätä nykyä omilla kasvoillaan ja toki koko persoonallaan esiintyvän Gabriel Korven viides Valo Kurki -dekkari Matkalla ei minnekään laittaa tuon helsinkiläisyksityisetsivän lastenvahdiksi. Kyllä vaan, se kun on pieninä palasina leipä dekkareillakin, vaikka tulonlähteenä Kurjen kohdalla on myös osto- ja myyntiliike. Ihan lapsista ei ole kysymys, vaan aikuisikää lähentelevästä nuorisojoukosta. Railakkaan viikonlopun pisteenä iin – vai sanoisiko viivana peilin päälle – on nuorten hörhöily. Ei koskaan enää, tuumaa Kurki keikan jälkeen.

Tuota kommenttia Kurki joutuu selittämään poliiseille, kun yksi nuorista kuolee pian pommiattentaatissa. Samassa istunnossa häntä kielletään tutkimasta tapausta. Jätetään se homma nykyisille poliiseille. Niinpähän vain käy, että Kurki päätyy tiedustelemaan Suomen mittakaavassa erikoislaatuisen henkirikoksen taustoja, vieläpä kun poliisit uskovat ratkaisseensa tapauksen. Tutkimukset antavat Kurjelle aihetta vierailla aina Englannissa ja Irlannissa saakka. Siellähän sitä attentaattiasiantuntemusta on, voi todeta, kun kertaa lähihistoriaa. Kakkosjuonena Kurki selvittää omaa sukutaustaansa. Isästäänhän hänelle ei toistaiseksi ole ollut varmuutta.

Olen lukenut tai kuunnellut koko sarjan. Oli taas hauskaa todeta, että Kurjen lähipiirillä on kaikki hyvin. Mies on säilyttänyt ihmissuhteensa Janiin ja kissatkin ovat kuvioissa. Sarjan luojalla on erikoinen kyky saada vaikkapa kahvinkeitto tai mansikoiden ja kalan hakeminen torilta kuulostamaan luksukselta. Ajankuva ja 90-luvun Helsinki on tunnelmallinen ja jännittävä.

Ihailen Korven sitkeää jalkatyötä ja oman tien kulkemista. Tästä hän kertoo blogissa gabrielkorpi.com. Sarja ei ole ottanut kipinää kaupallisten kustantajien puolella, lukuun ottamatta tanskalaista Saga Egmontia, jonka kautta hän on saanut tuotoksensa myös äänikirjaksi. Uutta on tulossa ja vieläpä Kirjailijaliiton apurahan turvin, mutta tällä kertaa jotain muuta kuin Valo Kurkea. Oma tie on todellakin ollut oikea. Ainakin minun mielestäni on pintapuolista mitata menestystä vaikkapa suuren kustannustalon sopimuksella. Ikävimmässä tapauksessa jäät vain firman isojen nimien varjoon. Itselläni on ollut ilo olla GK:n kanssa sometuttu jo useamman vuoden ajan. Kai se on sitä verkostoitumista. Jaan ennakkoluulottomasti ja mielelläni lukukokemuksiani, tuen tekijöitä marginaalipainotteisesti ja olen iloinen aina kun joku muistaa allekirjoittaneenkin tuotoksia. Sellaista vaihtotaloutta. Juuri näin meidän välillä on tapahtunut. Kirjasarja sopii ennakkoluulottomille Cozy Crimen ystäville.

Lukemani kirja on Vaarakirjaston omaisuutta.