Kaksoismurhaaja avoimena

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

(De kallar mig solvallamördaren, 2018)

Suom. Juhamatti Lähdesmäki. Crime Time 2019. 320 s. pokkari

Tuntuu olevan tuo Tukholma oikea rikoshautomo. Otetaan suomalainen poika, mieluiten yksinhuoltajaperheestä ja tutustutetaan hänet kolttosia keksivään ja jännityksenkipeään (onko muunlaisia?) poikaporukkaan. Sekoitetaan joukkoon perheväkivaltaa, ulkopuolisuuden tunnetta, syrjintää (finnjävlar!) ja ripotellaan mausteeksi keskushermostoa stimuloivia aineita, niin soppa alkaa olla valmis. Janne Ranisen elämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi lisäksi luin vasta vähän aikaa sitten Arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin mafiaelämä -kirjan ja tunnistin näiden kahden miehen kohtaloista samoja piirteitä. Yleistänkö? Ei kaikki ja niin poispäin, mikä sekin on totta, mutta silti taustoissa on paljon samaa.  Onneksi en ole kriminologi.

Toisin kuin Matti Sarén, Janne Raninen syyllistyi rikoksista pahimpaan ja oli vähintäänkin osallisena toiseen. Teot olivat harkittuja. En sano vakaasti harkittuja, koska molemmilla kerroilla vaikuttimina oli ulkopuolisia tekijöitä, stimulantteja, manipulointia, jopa huijauksen makua, vaikka Raninen sanookin tehneensä lopullisen päätöksen itse ja ensimmäisessä tapauksessa selvinpäin. Ensimmäisen murhan kohde oli pahamainen jugomafia Dragan ”Jokso” Joksović, jonka Janne ampui kylmästi Solvallan raviradalla pelijonossa vuonna 1998. Toinen murhista tapahtui 15 vuotta sitten Vuosaaressa yksityisasunnossa ja tuli myöhemmin ajankohtaiseksi ex-huumepoliisi Raimo Aarnion alamaailman yhteyksien kautta. Ruotsinturkkilainen Jannen lapsuudenkaveri Volkan Ünsal pääsi hengestään saman naisen asunnossa, joka myöhemmin paljasti tulenarkaa tietoa Aarnion tapauksen tutkijoille. Janne oli yhtenä joukossa, eikä halua vähätellä rooliaan, vaikkei kirjan kertoman mukaan ollut antamassa varsinaista kuoliniskua. Kuka on pässi, kuka naru ja kenen pussista on heinät maksettu? Kenelle kilikellot soivat? Aiheellisia kysymyksiä, nimittäin Ranisen kirjan ruotsinkielisestä painoksesta päätyi 15 sivua poliisin esitutkintamateriaaliksi. Oijoi, säger jag!

Muutos, jonka Raninen on vuosien varrella käynyt läpi kuulostaa sadulta. Tätä nykyä hän toki istuu edelleen Sörkassa, mutta on kouluttautunut ja jatko-opiskelee tavoitteenaan restonomin tutkinto. Vankeuden aikana hän on tullut isäksi ja tajunnut, että monessa tapauksessa vanhempaakin enemmän rangaistuksesta kärsii lapsi. Sitä Raninen ei ole jäänyt pelkästään harmittelemaan, vaan on kirjoittanut aiheesta kirjan Isänä vankilassa – Vanhemmuus vankilassa ja sen vaikutus lapsiin (Mediapinta 2013). Lisäksi hän on perustajajäsen ja puheenjohtaja hyväntekeväisyysjärjestö Voikukkalapset ry:ssä. Poistumisluvillaan hän kiertää seminaareissa, kouluissa ja vastaavissa kohteissa kertomassa elämänmuutoksen mahdollisuuksista. Kirja jättää pohdittavaa. Pahuus ja hyvyys, miten vaikeaa niitä onkaan määritellä. Samoin on totuuden ja luottamuksen kanssa. Molemmat ovat rikollisessa maailmassa vähintäänkin koetuksella. Enkä tiedä voiko tätä rajata pelkästään rikolliseen maailmaan.

Kirja oli ilo lukea. Jos nyt heittäydyn oikein vertauskuvalliseksi, sen sanomaa voisi verrata sitten vaikka voikukkaan. Se puskee esiin vaikka asfaltinraosta. Hyvä voittaa.

Ammattirikollisen elämäkerta

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä

Crime Time 2019. 227 s.

Joskus aikaisemmin tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä mielipidettä true crime -kirjallisuuteen ja olisin mielelläni ottanut vastaan jopa lukusuosituksia. Tiesin kyllä, että tuo kirjallisuuden laji jakaa mielipiteet. Toiset näkevät lajin tuotoksissa opetuksellisen ulottuvuuden, kun taas monien mielestä niissä mahtaillaan ja ne ovat omiaan lisäämään pahojen poikien ja tyttöjen fanitusta – houkuttelee jopa pahantekoon. Mielenkiintoisinta on, ettei kukaan vastannut minulle. Aihe voi olla kuuma peruna. Paljastaessaan mieltymyksensä, tulee paljastaneeksi jotain myös itsestään. Keskustelunaloitukseni saattoi olla liian neutraali. Olisi jyrkemmin pitänyt valita oma puoli. Helpompi peesata, tai kyseenalaistaa. Mitä tuohon mahtailua vai hyvä opetus kysymyksenasetteluun tulee, niin vastaan tylsästi: sekä että. Sama asia voi olla yhtä aikaa sekä hyvä, että paha.

Matti Sarénin elämänvaiheisiin minut johdatteli Varkaudessa järjestetty Dekkarit-Festivaali, jossa sain henkilökohtaisesti tavata hänet, sekä kirjan toimittaneen rikoskirjailija Harri Nykäsen. Oli mielenkiintoista seurata heidän haastattelua, sekä keskustelua, johon he osallistuivat yhdessä poliisitaustaisen kansanedustajakirjailija Marko Kilven ja Tukholman yliopiston rikospsykologian tohtori Angela Aholan kanssa. Aiheena oli profilointi. Ahola on muistaakseni toisen polven ruotsinsuomalainen ja ehtinyt jo jonkin verran unohtaa sanastoamme. Tässä hänelle toimi oivallisena apuna kuusivuotiaana Tukholmaan äitinsä kanssa muuttanut Matti Sarén. Viehättävä asetelma, ex-gangsteri tulkkaa tohtoria. Siistiä!

Itse kirjaan. Yksinkertaisimmillaan kuvaisin Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sarénin mafiaelämä teosta vaikeuksien kautta voittoon tarinana. Paha tekee parannuksen. Vähän niin kuin Kaunottaressa ja hirviössä, paitsi etten nähnyt Nykäsessä kaunotarta, jos en sen enempää Sarénissa hirviötäkään. Ennen lopullista parannusta minäkertoja Matti Sarén kertoo lapsuudestaan, ulkopuolisuuden tuntemuksista, kaveripiiristään ja valinnoista, vääristä sellaisista. Kerronnan painopiste pysyy pääasiassa viimeksi mainitussa. Valinnoille löytyy selittäviä tekijöitä. Lavea tie johti suorastaan sadunhohteiselle rikollisuralle, mafiapiireihin, yltäkylläisyyteen ja jetset -elämään, josta Sarén ei kuitenkaan saanut elämälleen todellista sisältöä. Organisoijana hän oli kurinalainen, järjestelmällinen ja toteutuksessa päättäväinen, joka oli paras tapa välttää tarpeeton väkivalta. Ulkopuolisia ei saanut vahingoittaa. Hän ja hänen monikansallinen porukkansa erikoistui arvokuljetusryöstöihin. Muuna aikana hän oli kuin kuka vain menestyvä bisnesmies, hyvä naapuri ja puoliso.

Kirjaa lukiessa sokeutui. Jossain vaiheessa ei enää ymmärtänyt lukevansa todellisia oikean elämän tapahtumia. Joutui jopa nauramaan. Sarén sanookin, että jos elämänvaiheita lähdettäisiin muokkaamaan elokuvan muotoon, siitä ei tulisi draama, vaan mieluummin satiiria. Rikollisen elämäkerraksi tapahtumat ovat uniikkeja. Eniten jäin miettimään omistuskirjoitusta. Mikalle Matilta. Kiitos kun kuuntelit. Onko tosiaan niin, että joidenkin meistä on ensin tehtävä elämänura ammattirikollisena ennen kuin saa puheenvuoron? Olisikohan tätä kirjaa koskaan kirjoitettu, jos pienenä lapsena isänsä menettänyttä suomalaista maahanmuuttajapoikaa olisi kuunneltu vähän aikaisemmin? Tietenkään lähtökohdilla ei voi yksistään selittää tekoja, mutta jostainhan on aloitettava. Onneksi en ole kriminologi, tai kasvatuksen ammattilainen.