Kaksoismurhaaja avoimena

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

(De kallar mig solvallamördaren, 2018)

Suom. Juhamatti Lähdesmäki. Crime Time 2019. 320 s. pokkari

Tuntuu olevan tuo Tukholma oikea rikoshautomo. Otetaan suomalainen poika, mieluiten yksinhuoltajaperheestä ja tutustutetaan hänet kolttosia keksivään ja jännityksenkipeään (onko muunlaisia?) poikaporukkaan. Sekoitetaan joukkoon perheväkivaltaa, ulkopuolisuuden tunnetta, syrjintää (finnjävlar!) ja ripotellaan mausteeksi keskushermostoa stimuloivia aineita, niin soppa alkaa olla valmis. Janne Ranisen elämäkerran Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi lisäksi luin vasta vähän aikaa sitten Arvokuljetusryöstäjä Matti Sarénin mafiaelämä -kirjan ja tunnistin näiden kahden miehen kohtaloista samoja piirteitä. Yleistänkö? Ei kaikki ja niin poispäin, mikä sekin on totta, mutta silti taustoissa on paljon samaa.  Onneksi en ole kriminologi.

Toisin kuin Matti Sarén, Janne Raninen syyllistyi rikoksista pahimpaan ja oli vähintäänkin osallisena toiseen. Teot olivat harkittuja. En sano vakaasti harkittuja, koska molemmilla kerroilla vaikuttimina oli ulkopuolisia tekijöitä, stimulantteja, manipulointia, jopa huijauksen makua, vaikka Raninen sanookin tehneensä lopullisen päätöksen itse ja ensimmäisessä tapauksessa selvinpäin. Ensimmäisen murhan kohde oli pahamainen jugomafia Dragan ”Jokso” Joksović, jonka Janne ampui kylmästi Solvallan raviradalla pelijonossa vuonna 1998. Toinen murhista tapahtui 15 vuotta sitten Vuosaaressa yksityisasunnossa ja tuli myöhemmin ajankohtaiseksi ex-huumepoliisi Raimo Aarnion alamaailman yhteyksien kautta. Ruotsinturkkilainen Jannen lapsuudenkaveri Volkan Ünsal pääsi hengestään saman naisen asunnossa, joka myöhemmin paljasti tulenarkaa tietoa Aarnion tapauksen tutkijoille. Janne oli yhtenä joukossa, eikä halua vähätellä rooliaan, vaikkei kirjan kertoman mukaan ollut antamassa varsinaista kuoliniskua. Kuka on pässi, kuka naru ja kenen pussista on heinät maksettu? Kenelle kilikellot soivat? Aiheellisia kysymyksiä, nimittäin Ranisen kirjan ruotsinkielisestä painoksesta päätyi 15 sivua poliisin esitutkintamateriaaliksi. Oijoi, säger jag!

Muutos, jonka Raninen on vuosien varrella käynyt läpi kuulostaa sadulta. Tätä nykyä hän toki istuu edelleen Sörkassa, mutta on kouluttautunut ja jatko-opiskelee tavoitteenaan restonomin tutkinto. Vankeuden aikana hän on tullut isäksi ja tajunnut, että monessa tapauksessa vanhempaakin enemmän rangaistuksesta kärsii lapsi. Sitä Raninen ei ole jäänyt pelkästään harmittelemaan, vaan on kirjoittanut aiheesta kirjan Isänä vankilassa – Vanhemmuus vankilassa ja sen vaikutus lapsiin (Mediapinta 2013). Lisäksi hän on perustajajäsen ja puheenjohtaja hyväntekeväisyysjärjestö Voikukkalapset ry:ssä. Poistumisluvillaan hän kiertää seminaareissa, kouluissa ja vastaavissa kohteissa kertomassa elämänmuutoksen mahdollisuuksista. Kirja jättää pohdittavaa. Pahuus ja hyvyys, miten vaikeaa niitä onkaan määritellä. Samoin on totuuden ja luottamuksen kanssa. Molemmat ovat rikollisessa maailmassa vähintäänkin koetuksella. Enkä tiedä voiko tätä rajata pelkästään rikolliseen maailmaan.

Kirja oli ilo lukea. Jos nyt heittäydyn oikein vertauskuvalliseksi, sen sanomaa voisi verrata sitten vaikka voikukkaan. Se puskee esiin vaikka asfaltinraosta. Hyvä voittaa.