Mitä on olla isä, poika ja yhä hengissä - kirjailijan kengissä

Petri Tamminen & Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Lukijat: Jukka Pitkänen, Ville-Veikko Niemelä. Storytel 2020. 5 h 6 min.

(Kuvakaappaus Storytelistä)

Vuoden vaihteessa vielä uhmasin, etten kirjoita blogissani äänikirjoista. Ajattelin kai, että kuuntelu oli toisarvoista. Olin jättää palvelun ilmaiseen kokeilujaksoon. Myönnän nyt, että syynä oli keskittymiskyvyn puutteeni. En pysynyt mukana juonellisessa tarinassa. Vähäinenkin touhuilu kuuntelun oheistoimintana heitti minut pihalle. Puute on olemassa edelleen. Sen sijaan huomasin nauttivani elämäkerta ja self help tyyppisistä jutuista, niissä kun ei tarvitse seurata monisyistä viritystä. Helposta kuunneltavasta käy myös kirjeenvaihto, niin kuin Petri Tammisen ja Antti Rönkän, eli isän ja pojan teos Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Öö. En oikein tiedä mitä sanoisin tästä kuuntelukokemuksesta… No, vitsi vitsi. Tuo heitto oli silmänisku äänikirjan sisältöön. Nuo sanat ovat Goodreadsin arviosta, sen aloituksesta, jonka Antti Rönkä sai lukea esikoisestaan Jalat ilmassa. Tämä tulee kirjeenvaihdossa käsitellyksi. Ihan oikeasti, keski-ikäisen isän ja jo nuoreksi aikuiseksi varttuneen pojan avoin kirjeenvaihto oli ja on mielenkiintoista kuunneltavaa. Lukijoiden äänet sopivat hahmoille. Vaikkei se liity mitenkään aiheeseen, heistä tuli mieleen Leijonakuninkaan Mufasa ja Simba. Ajatustenvaihdon kohteina ovat isäpoika-suhteen lisäksi kirjoittaminen ja kirjailijuus, kouluttautuminen, mielenterveys, julkisuus ja käsittelemättömät traumat. Edellä mainittujen aiheiden ohessa putoilee kirjoitustippejä. Isä ja poika ruotivat pojan valmistuvan esikoiskirjan käsikirjoitusta, jonka senkin omakohtaisuus nostaa näyttämölle kipupisteitä.

Helpottava ahaa-oivallus oli, että akateemikotkin tappelevat sanajärjestyksen kanssa. Oppineetkin tuskailevat tekstinsä kanssa. Oppineet vasta tuskailevatkin. Jos joku on liian tyytyväinen tuotokseensa, on hölmö, taisi vanhempi versio todeta. Isän ja Antin kokemuksista sain perspektiiviä palautteen vastaanottamiseen ja sitä todella tarvitsin. Kadehdin itseäni niiltä ajoilta, kun kirjoittelin suurella innolla ensimmäistä kahta romaaniani, noiden aikojen ennakkoluulottomuuttani, sokeaa draivia, tietämättömyyttä ja uskoani julkaisemisen autuuteen. Muutenkin olen kova kadehtimaan. Olen harmitellut oppimattomuuttani, että olen jäänyt jostain paitsi. (Lue bloggaus: Resepti menestyskirjailijaksi) Äänikirjan alkupuolella Antti kuvaa fiiliksiään jollain puisevalla yliopiston luennolla, kuinka hän nauttisi tarttua lapion varteen ja keskittyä ruumiilliseen, konkreettiseen suoritukseen. Tuo pistää miettimään, että ristiin kadehdinta taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Lieneekö kukaan koskaan, edes silloin tällöin onnellinen? Sekään ei ole varsinaisesti mikään jackpot, jos lapioi leipätyössä erilaisia ruumiin eritteitä ja muuna aikana kirjoittaa.

Mietin, millainen olisi oma kirjeenvaihtoni isäni kanssa. Hän täyttäisi tänä vuonna seitsemänkymmentäyksi vuotta, ellei olisi kuollut vuonna 1984. Olin silloin neljäntoista vanha. Kirjailijoiden Facebook-ryhmän keskustelussa aiheena oli joskus kohteet, kenelle kirjoitamme. Onko edes tarpeen valita yleisöä kirjoitusvaiheessa? Vai riittääkö, että kirjoittaa itselle? En tiedä, oliko vähän liian ylevää julistaa kirjoittavansa kuolleelle isälle. Sitä kun on taipuvainen romantisoimaan asioita, niin tulee joskus miettineeksi, että mitäpähän ukko tuumisi näistä touhuistani. Kova se oli lukemaan. Jerry Cottoneita ja dekkareita muutenkin. Joissain niistä oli sairaalakuvioitakin. Isä oli sairaanhoitaja. Nyt tämä meni itsestä tarinoinniksi, joten päätän raporttini tähän.