Stephen King: Laitos
(The Institute, 2019)
Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2020. 574 s.
Stephen King on vedossa, enkä nyt tarkoita, että hän olisi taas joutunut auton yliajamaksi ja joutunut raajavetoon (lue muistelmateos: Kirjoittamisesta), vaan että kirjailijaveteraani suoltaa proosaa kadehdittavaan tahtiin. Ja kun vielä sisältökin täyttää laatukriteerit, jää lukijan tehtäväksi antautua vain tarinan vietäväksi. Yksi Kingin erityislahjoista on vanhan ja uuden yhdistäminen. Miehen tuotanto uudistuu, mutta säilyttää faneille tuttuja aineksia. Hänellä on uskomaton samaistumiskyky varsinkin lapsiin, mikä korostuu Laitoksessa. Oikeastaan hänessä yhdistyy 12-vuotiaan mielikuvitus ja aikamiehen tietotaidot. Ideaalitilanne, sanoisin.
Uutuusromaanissaan Laitos King kertoo minnesotalaisesta 12-vuotiaasta Luke Ellisistä. Huippulahjakkaan pojan yliopistosuunnitelmat muuttuvat eloonjäämiskamppailuksi, kun hän eräänä aamuna herää huoneessaan, josta hänen nukkuessaan on hävinnyt ikkunat. Huono jäljitelmä, hän saa todeta viimeistään oven ulkopuolella, kun tapaa muut lapset ja saa kuulla päätyneensä tutkimuslaitokseen. Laitoksen lapsia ja nuoria yhdistää kyky liikutella esineitä, tai/ja lukea ajatuksia. Tapahtumiin liittyy oleellisesti poliisin hommista vapaaksi kulkijaksi jättäytynyt Tim Jamieson, joka pysähtyy DuPrayn pikkukaupunkiin ja ottaa sieltä yökolkuttajan pestin. Se on tavallaan vartijan homma, jos mietit. Timin ja Luken tarinalinjat yhdistyvät, mutten kerro miten.
Kauhun sijaan King luottaa sadistiseen tieteeseen, ihmiskokeisiin ja psykologiseen jännitykseen. Kaikkein älykkäimmätkin yliluonnollisilla kyvyillä siunatut, tai kirotut lapset ovat vielä keskenkasvuisia. Näin ollen pelkkä toistensa kanssa pärjääminen poikkeuksellisissa olosuhteissa asettaa äärimmäisiä haasteita, tutkijoiden kanssa pärjäämisestä puhumattakaan. Mutta yhteistyö on voimaa. VOIMAA! Seuraavan kerran kun kuulet hyrinää, se ei välttämättä ole jääkaappi-pakastin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti