Pasi Ilmari Jääskeläinen:
Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013. 550 s.
En olisi saanut seitsemän
vuotta sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjan
ilmestyessä sen lukemisesta niin paljoa irti kuin nyt sain. En olisi
välttämättä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni.
Yliarvostettua tuo ymmärtäminen, ihan sivumainintana, tärkeämpäähän on kokeminen.
No, en olisi kokenutkaan sitä vuonna 2013, kuin sen nyt koin, jankutan.
Tykkään ajatella, että
lukemani kirjat jatkavat toisiaan. Edellinen kirja vaikuttaa seuraavaan
lukukokemukseen, jos kirjavalintaankin ja niin poispäin. On sattumaa, että
ennen Sielut kulkevat sateessa romaania luin Lovecraft-asiantuntija
Lauri Lattun toimittaman, suomentaman ja kommentoiman novellikokoelman H. P.
Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor
2020). Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Keijo Kettunen ehdotti minulle
tuota teosta arvioitavaksi RK.n seuraavaan numeroon, tämä siitä syystä, koska
lehden edelliseen numeroon laadin kritiikin Jokke Saharisen esikoisromaanista Sielunveljet
(Nysalor 2020), joka nojaa todella voimakkaasti Lovecraftin luomuksiin. Lattun
kirjaa varten sain mahdollisuuden hankkia pohjia teoksen julkaisutilaisuudesta
kulttuurikeskus Siihtalasta, jossa Lattu piti esitelmän Lovecraftista ihmisenä
ja kirjailijana, sekä tämän tuotannosta ja elämästä. Esitelmä oli osa
Ghost of Cinemare -tapahtumaa.
Jääskeläisen kirja toimii
hyvänä jatkona, nimittäin myös tuo jyväskyläläiskirjailija ja
äidinkielenopettaja käyttää Lovecraftille tuttua kosmista kauhua, jossa ihminen
on mitätön jonkin suuremman käsittämättömän voiman edessä. Olen myyty.
Fiiliksissä. Toivottavasti en tokene tästä. Jos sama linja lukukokemuksissani
jatkuu, löydän todellisen sieluni ja muutun syväläiseksi. Ymmärrätte tuon, kun
luette eteenpäin.
No joo, siis Sielut kulkevat sateessa tarinan nelikymppinen sairaanhoitaja
Judit on tympääntynyt elämäänsä ja tekee irtioton jättämällä miehensä ja
muuttamalla Helsinkiin, jossa hän pääsee lapsuudenystävänsä Martan kautta
kotisairaanhoitofirmaan nimeltä F-Remedium, jonka spesialiteettina on fyysisten
tarpeiden lisäksi parantaa asiakkaiden sielunelämä. Siihen tarkoitukseen heillä
on laite nimeltä Persinger. Yhdeksi Juditin paikoista lankeaa maailmankuulun
ateistin Leo Moreaun koti. Haavanhoidon rinnalla Juditin tehtävä on saada
selville, onko miehen lukaalissa merkkejä Jumalasta, että onko tuo ateisti
toivoton tapaus. Judit oppii tuntemaan miestä, mutta myös kotihoitofirmaakin ja
joutuu harkitsemaan suhtautumistaan molempiin. Yllätyksiä ja kaikenlaista inhaa
on luvassa.
Kirjassa on hienoja
jatkuvia teemoja, jotka herättävät kysymyksiä ja motivoivat jatkamaan sinällään
muhkean teoksen lukemista. Kiinnostaa, mitä Persinger saa ihmisessä aikaiseksi.
Toinen juttu, Juditilla on erikoinen kosketukseen voimakkaasti reagoiva arpi,
jolla selvästikin on oma roolinsa kokonaisuudessa. Niin on myös Juditin
lapsuudenystävän kahdeksanvuotiaalla pojalla Maurilla, jonka kummi Judit on.
Poika sairastaa enneaikaiseen kuolemaan johtavaa neurologista sairautta ja on
sattunut lukemaan Moreaun tuotantoa. Poika on vakuuttunut, ettei
kuolemanjälkeistä elämää ole. Multiin vaan! Saako pojan ihannoima kummitäti
pojan pään kääntymään? Mielenkiintoinen hahmo on myös Moreaun kirjastohuoneessa
lukemiseen keskittynyt autistiselta vaikuttava nainen, Nomi. Nomillekin on oma
lukunsa, näin sanaleikin keinoin sanottuna. Kirjan Lovecraft viitteet jätän
erittelemättä. Sanon vain, että niitä on ja ne toimivat. Tapahtumien edetessä
vastaan tulee muutama herkullinen bodyhorror-pätkä, jotka haluaisin kovasti
mielelläni nähdä valkokankaalla. Materiaali sopisi jonkin japanilaisohjaajan
käsiteltäväksi, vaikka Hideu Nakatalle, joka tunnetaan ainakin Ringusta.
Ja jos se tavallinen kiertokulku jatkuisi, amerikkalaiset tekisivät siitä oman
versionsa. Loppu olisi historiaa.
Jos joku miettii, että
miten se muka niin sattumalta valitsi tän kirjan luettavakseen, voin sanoa,
että kimmokkeen sain Jääskeläisen viimeisimmästä kirjasta Väärän kissan
päivä, jonka luin sen ilmestymisvuonna 2017. Siihenkin sisältyy sattumaa.
Netissä oli jokin kisa, jossa piti arvata muistaakseni, että montako kertaa
sana kissa esiintyy kirjassa. Arvasin nappiin ja voitin kirjan. Kirja vastasi
lukumakuani. Tykkään toden ja kuvitellun, unen ja harhan, terveen ja sairaan
rajapintojen ylittämisestä, yliluonnollisen kanssa flirttailusta, mysteereistä
ja selittämättömistä tapahtumista. Todellinen sieluna alkaa erottua, huomaan. Onko
dekkaristin pinnan alla jotain vieläkin pimeämpää?
Kirjaston kirja oli tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti