Anne Leinonen: Katve
Osuuskumma 2020. 282 s.
Viittäkymppiä lähestyvä, töistään vuorotteluvapaata ottanut Tapani menee auttelemaan kuolemaa tekevää Eira tätiään Kakskierron saareen. Tapani harrastaa tähtitiedettä ja vastailee joskus Ursan parapuhelimeen. Toimessaan hän on realisti ja keskittyy katkomaan siipiä soittajien kaikkein korkealentoisimmilta ufojutuilta. Omille havainnoilleen hän ei mahda mitään, kuten kaukoputken päässä vastarannan autiotuvassa häntä tervehtivälle naiselle. Nainen ei voi mitenkään nähdä häntä niin kaukaa. Sattumaa, Tapani tulkitsee katseiden kohtaamisen. Samaa logiikkaa Tapani pyrkii soveltamaan tätinsäkin suhteen. Eiralla sanotaan olevan tietäjän, jos parantajankin vikaa. Kylällä tätiä pidetään jopa noitana ja häntä pyritään karttelemaan. Eikä Eira kuolemaa tee, mieluummin vetristyy päivä päivältä, saa Tapani huomata. Tepsiikö yrtit, vai onko taustalla jotain muuta?
Pariviikkoinen venähtää
Tapanin kohdalla kuukausiksi. Miehellä ei ole erityistä innostusta palata
takaisin kaupunkiin, ihan kuin hän karttelisi jotain. Useana yönä hän herää
unihalvauksen kourissa ja kohtaa naisen hahmon. Homma saa eroottisia sävyjä,
mutta myös uhkaavia, eikä suinkaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Turvasanoja ei
tunneta. Naisteema toistuu vastarannan Marian kanssa. Nimi selviää Tapanille,
kun Maria ottaa yhteyttä parapuhelimeen.
Saaren lähituntumassa alkaa
tapahtua merkillisiä asioita, jos lie aina tapahtunut. Eläimiä kuolee ilman
hyvää selitystä, taivaalla näyttäytyy valoilmiöitä, on henkipuita, on vanhoja paikallislegendoja,
niistä tärkeimpänä meteoriitin aiheuttama syvänne. Outoja hukkumistapauksia
riittää pitkälle menneisyyteen. Syvänteeseen on Tapanikin päätyä, yhtä lailla
konkreettisesti, kuin kuvaannollisestikin.
Anne Leinosen maagista
realismia ja kauhua yhdistelevä Katve on lukukokemuksena salakavala. Sen
sisältö on suurelta osin kotiseutunostalgiaa, luonnon- ja kalenterinkierron kuvausta,
sekä vanhuksen ja keski-ikäisen miehen sympaattisen yhteiselon kuvailua,
entisten aikojen muisteloa unohtamatta. Kuvaan kuuluu huoltoasemalla aikaansa
viettävä, muita asiakkaita ja maailman ilmiöitä tutkaileva ukkokööri, jonka
jutunaiheiksi kelpaa mitä vain eturauhasesta entisiin heiloihin.
Taustamusiikiksi voisi kuvitella haitarinsoiton, tuoksuksi mäntysuovan ja
kulisseiksi sinisen taivaan. Tai sitten ei. Syrjäseuduilla on toinenkin puoli.
Niin ihmismielelläkin. Se on riitasointuja täynnä.
Ensimmäinen asia, johon
kiinnitin huomioni Leinosen romaanissa oli kirjan kansi. Enää en muista missä
näin sen, milloin, tai missä yhteydessä, mutta sen tunnelma kiehtoi.
Lievetekstin mukaan kannesta vastaa Tapio Ruotsalainen. Itse kirjailijan nimi
on mahtanut sattua kohdalleni sekä sosiaalisessa mediassa, jossa seuraan
aktiivisesti kaikkea kirjallisuuteen liittyvää, että kauhukirjallisuuteen
yhdistetystä tietokirjallisuudesta. Voisin mainita näistä viimeisimmän, Juri
Nummelinin teoksen Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen
kauhukirjallisuuden historia (Oppian, 2020). Nummelinin kirjasta voi lukea
tarkemmin 3.10.20 bloggauksesta. Katve on itsenäistä jatkoa vuonna 2017
Atenan kustantamana julkaistulle Metsän äidille. Leinosen tuotannolle on
kuvaavaa aineiston monipuolisuus, kauhuelementit ja suomalaisen kansanperinteen
hyödyntäminen. Meillä todellakin on mistä ammentaa.
Myös Katveen kustantaja
Osuuskumma on mielenkiintoinen tapaus. Kustantamo on vuonna 2012 kirjailijoiden
itsensä perustama osuuskuntamuotoinen toimija, joka on nimenomaan erikoistunut
scifiin, fantasiaan, kauhuun ja muuhun spekulatiiviseen fiktioon, siihen
materiaaliin, joka ei välttämättä tartu suurempien kustantamojen haaviin. En
tiedä, mulla ainakin herää tutkimusmatkailija moodi. Mitäs muita löytöjä olisi
tarjolla?
Vielä yksi juttu. Kirja
oli päässyt jollain aikaisemmalla kirjaston käyttäjällä kastumaan ja viimeiset
sivut olivat kihartuneet aalloille. Varmaan väsytti tai jotain, mutta sain
kastumisesta mielleyhtymän kirjassa esiintyneeseen syvänteeseen. Jotain tässä
täytyy piillä. Nyt karmii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti