Mika
Muhonen: Wesimurin kirous
Reuna
2023. 116 s.
Mika
Muhosen (os. Lahtinen) esikoiskirja Wesimurin kirous kertoo Annasta ja
Jasperista, jotka ostavat pienen punaisen mökin jostain Joensuun syrjäseudulta.
Ennen kauppoja heitä varoitellaan tienoota vainoavista legendoista. Tilan
aikaisemmat omistajat ovat päätyneet hengiltä tai kadonneet tavalla, joka on
jäänyt mysteeriksi. Puhutaan marjastajasta, joka olisi kymmeniä vuosia sitten rakentanut
salaa mökin ja joutunut toisiaan vastaan sotivien rosvojoukkojen ristituleen.
Hän ei olisi kuitenkaan kuollut luoteihin, vaan päätynyt läheisen lammen
vangiksi, josta käsin hän jatkaa mökkiä itselleen havittelevien ihmisten
hätistelyä olion muodossa.
Anna
ja Jasper eivät kuuntele varoituksia, vaan kaupat syntyvät. Laatuaika
häiriintyy nopeasti erikoisiin ääniin ja lopulta näkyihin. Käsinkosketeltavaksi
tilanne muuttuu erään tässä kohtaa mainitsematta jätettävän kuolemantapauksen
myötä (ei juonipaljastuksia). Puhutaan jopa monikossa, silvotuista ruumiista.
Pariskunnan (ja lukijankin) yllätykseksi poliisi jättää veriteon ilman
tarkempia tutkimuksia. Poliisipäällikön sanoin resurssit eivät riitä
kaupungissakaan. Niinpä nuoripari joutuu turvautumaan ystäväapuun, Annan
serkkuun Marko Karviseen, joka on entinen poliisi ja nykyinen etsivä. Karvinen
lupautuu hommaan, vaikka pitääkin legendaa Wesimurista Scoopy-Doo -juttuina.
Lopulta Karvinenkin joutuu pyörtämään ajattelutapansa ja myöntämään olion
olevan totta. Mutta riittävätkö hänen keinonsa, kuuluu heittää kysymys ilmaan.
Joensuulainen
Jyväskylästä lähtöisin oleva esikoiskirjailija Mika Muhonen, 33, kategorisoi
pienoisromaaninsa kauhuksi, ehkäpä tarkemmin vielä mökkikauhuksi, jonka
kohderyhmänä ovat nuoret +15 v. Ammatiltaan Muhonen on koulunkäynninohjaaja ja
aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaja. Esikoisteostaan varten hän on perehtynyt
eri maiden mytologioihin ja kuluttaa muutenkin genren kirjallisuutta ja
elokuvia vapaa-ajallaan. Nämä selviävät lehtihaastattelusta. Sanomalehti
Karjalaisen 16.1.2024 julkaistun jutun mukaan hän on ajatellut tuotoksensa
muotoseikat pitkälle. Hänen mukaansa esimerkiksi loppu ei saisi olla liian
synkkä ja lukijalle olisi hyvä jäädä toiveikas olo. Nyt en sano, kuinka käy Wesimurin
kirouksessa.
Kirja
on laajuudeltaan suht’ suppea ja luvut lyhyitä, jonka arvelisi houkuttelevan
malttamattomimmankin lukijan kirjan äärelle. Nuorille suunnatuksi kirjaksi
olisin toivonut tarinaan myös ikäryhmän edustajia. Nyt kaikki ovat aikuisia.
Kirjan sisällöstä jäi, ainakin minulle, vähän keskeneräinen maku. Joissain
kohdin sisältö on ristiriidassa itsensä kanssa. Hyvin valmistautuneeksi
mainittu henkilöhahmo ei muista ottaa pimeäkohtaukseen taskulamppua mukaan,
ihan konkreettisena esimerkkinä. Nillitänkö pienistä? Jatkan vielä vähän. Taloudellisesta
merkkimäärästä huolimatta sisältöön mahtuu vielä siistittävää, jopa turhilta
haiskahtavia lukuja. Itselleni on yritetty (huom. yritetty) saada päähän
ajattelutapaa, jossa jokaiselle luvulle pitää olla selkeä tarkoitus. Niiden
pitää viedä tarinaa eteenpäin. Mitä sisällöllä halutaan sanoa? Mikä merkitys
sillä on pääteemaan? Onko kerronta linjassa tyylilajin kanssa? Tässä suhteessa Wesimurin
kirouksen tyylilaji pyrkii karkailemaan. Olisin odottanut tiukempaa
kauhukeskitystä. Tosin odotukset ovat varmin tapa pilata lukukokemus, olipahan
käsissä sitten Muhosen esikoinen tai Stephen Kingin 67 kokopitkä romaani. Ja
vielä, itse mökistä olisin halunnut lukea enemmän, mainitaanhan se
takakannessakin. Sieltä olisi voinut löytyä jotain inhaa, vaikka se
ullakkohuone, jossa kukaan ei koskaan käy (klisee tämäkin, mutta pidän siitä).
Nyt paha fokusoitui enemmän lampeen, joka toki osoittautuukin todella
luotaantyöntäväksi. Taisin saada vähän vääriä odotuksia esittelytekstistä.
Mutta
onhan kirjassa selkeä alku, keskikohta ja loppu, josta muodostuu ehjä tarina,
joka jättää vieläpä sauman jatkolle. Loppu jää kivan avoimeksi. Toivon, että
kirjailija jatkaa ja hyödyntää vahvuuksiaan nimenomaan työskentelystään ja
kokemuksistaan lasten ja nuorten parissa. Vielä lehtijutun informaatioon viitaten,
hänen arvonsakin ovat kohdallaan. Vielä pitää kasvattaa editointilihaksia ja
omaa ääntä. Mielikuvitusta kyllä riittää. Luova kirjoittaminen on haastava
laji, eikä se helpotu koskaan. Nyt joudutan kirjan nopeasti takaisin kirjaston
hyllyyn, jotta muutkin pääsevät lukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti