Stephen King: Holly
(Holly, 2023)
Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2024. 471 s.
Tästä kirjasta ei voi
irrottaa rinnakkaisteokseksi reseptikirjaa tai edes vihkosta, vaikka sen kaksi
kunnioitusta herättävään ikään ylettänyttä hahmoa kokkaileekin
terveysvanukkaita, hilloja ja lihaa eri muodoissa. Ei tästä saa pr-teosta
luomutuotannollekaan, vaikka lihan raaka-aineet tulevat läheltä ja karja saa
liikkua ja elää vapaana luonnollisessa elinympäristössään – ainakin siihen
saakka, kunnes professoripariskunta Emily ja Rodney Harris virittävät heille
ansan ja vangitsevat tarkoituksiaan varten. He eivät tyydy turkkilaisessa
jugurtissa turvotettuihin chiansiemeniin. Ei, heille pitää olla ihmismaksaa ja
aivokudoksia, sekä luujauhetta kolottaville nivelille.
En tiedä mitä
ruokavaliota tänä syksynä 77 vuotta täyttävä Stephen King noudattaa, mutta
hänen julkaisutahtinsa ei näytä ainakaan merkkejä hidastumisesta. Hänen
esikoisromaaninsa Carrien (1974) jälkeen häneltä on ilmestynyt 66
romaania, 21 pienoisromaania ja yli 200 novellia. Nyt heti alkuvuodesta
ilmestynyt ja suomennettu Holly jatkaa tavallaan sarjaa, joka sai
alkunsa Mersumies-trilogiasta ja jatkui teoksissa Ulkopuolinen ja
Mitä enemmän verta. Näiden suomennetut laitokset ovat ilmestyneet
vuosien 2016 ja 2021 välillä, kiitos ahkeran Ilkka Rekiaron (ruokavalio ei tätä
kirjoitettaessa myöskään tiedossa). Kaikissa näissä esiintyy henkilöhahmo
nimeltään Holly Gibney. Kingin omien sanojen mukaan hän on rakastunut tuohon
hahmoon. Ymmärrän hyvin.
Penny Dahlin yhteydenotto
Etsivä löytää -etsivätoimistoon ei voisi tulla huonompaan aikaan.
Etsivätoimiston toinen osakas Bill Hodges riutuu koronan kourissa ja Holly
Gibneyllä on suruaika äidin menetyksen johdosta. Pennyn tytär Bonnie on
kadonnut. Viimeiset näköhavainnot tästä on lähellä Deerfiedin puistoa
Manhattanin Red Bank Avenuella. Sinne tytär on hylännyt pyöränsä ja jättänyt
satulaan liimatun viestin: Minulle riitti. Muutaman ”mutta jos, niin
eikö silloin” -kysymyksen jälkeen Hollyn vaistot heräävät. Kaikki ei ole
katoamisjutussa niin kuin annetaan ymmärtää. Tapahtumien penkominen vie Hollyn
koko ajan lähemmäs totuutta Bonnien kohtalosta ja samalla monen muunkin. Kaikki
on saanut alkunsa lähes vuosikymmen aikaisemmin.
Heti alkuun tulin maininneeksi, mihin kaikkeen
Kingin uusin romaani ei taivu. Lista siitä, mihin se taas taipuu, on pidempi.
Se on kuvaus amerikkalaisesta nyky-yhteiskunnasta koronakriisin aikaan. Mukaan
mahtuu rokotteiden vastustajia ja koko pandemian väheksyjiä. Se ottaa myös kantaa
rasismin ilmenemiseen erityisesti afroamerikkalaisia kohtaan, sekä on myös
surutyön kuvaus äidin menettämisen johdosta.
Niin ja sitten se on myös
taideromaani. En olisi ikinä uskonut, että käytän tuota sanaa arvioidessani
Stephen Kingiä. Siinä se nyt kuitenkin seisoo, enkä ota pois. Dekkarijuonen
rinnalla King kuvailee Barbara ja Jerome Robinsonin matkaa kohti
kirjailijuutta. Heillähän on ollut siis omat roolinsa etsivätoimiston suhteen
jo aikaisemmin ja he ovat pistäneet oman henkensä ja terveytensä likoon siinä
missä Hollykin. Jerome neuvottelee kustannussopimusta kirjalleen isoisän
isoisästä. Barbaran sydäntä lähellä on taas runous, johon hän saa arvokasta
vetoapua kuuluisalta runouden grand old ladyltä Olivia Kingsburyltä. Heidän
kohtaamisten kuvaus lähenee jo vakavaa proosaa. Suhteen kuvaus on kaunis ja herkkä. Luonnollisestikin kaikki tuo vie tilaa itse
rikostarinalta, mutta toisaalta tuo sille syvyyttä. Samasta syystä en
suosittelisi tätä malttamattoman lukijan ensikirjaksi. Kirja edistyneemmille
lukijoille. Niin voisi sanoa. Melkein yhtä varmasti kuin sen, että ne punaiset
viirut vaniljavanukkaassa ovat mansikkaa. Eivät ainakaan ihmisaivoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti