Stephen Kingin Holly - mässyä ihmismaksalla

 

Stephen King: Holly

(Holly, 2023)

Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2024. 471 s.

 

Tästä kirjasta ei voi irrottaa rinnakkaisteokseksi reseptikirjaa tai edes vihkosta, vaikka sen kaksi kunnioitusta herättävään ikään ylettänyttä hahmoa kokkaileekin terveysvanukkaita, hilloja ja lihaa eri muodoissa. Ei tästä saa pr-teosta luomutuotannollekaan, vaikka lihan raaka-aineet tulevat läheltä ja karja saa liikkua ja elää vapaana luonnollisessa elinympäristössään – ainakin siihen saakka, kunnes professoripariskunta Emily ja Rodney Harris virittävät heille ansan ja vangitsevat tarkoituksiaan varten. He eivät tyydy turkkilaisessa jugurtissa turvotettuihin chiansiemeniin. Ei, heille pitää olla ihmismaksaa ja aivokudoksia, sekä luujauhetta kolottaville nivelille.

En tiedä mitä ruokavaliota tänä syksynä 77 vuotta täyttävä Stephen King noudattaa, mutta hänen julkaisutahtinsa ei näytä ainakaan merkkejä hidastumisesta. Hänen esikoisromaaninsa Carrien (1974) jälkeen häneltä on ilmestynyt 66 romaania, 21 pienoisromaania ja yli 200 novellia. Nyt heti alkuvuodesta ilmestynyt ja suomennettu Holly jatkaa tavallaan sarjaa, joka sai alkunsa Mersumies-trilogiasta ja jatkui teoksissa Ulkopuolinen ja Mitä enemmän verta. Näiden suomennetut laitokset ovat ilmestyneet vuosien 2016 ja 2021 välillä, kiitos ahkeran Ilkka Rekiaron (ruokavalio ei tätä kirjoitettaessa myöskään tiedossa). Kaikissa näissä esiintyy henkilöhahmo nimeltään Holly Gibney. Kingin omien sanojen mukaan hän on rakastunut tuohon hahmoon. Ymmärrän hyvin.

Penny Dahlin yhteydenotto Etsivä löytää -etsivätoimistoon ei voisi tulla huonompaan aikaan. Etsivätoimiston toinen osakas Bill Hodges riutuu koronan kourissa ja Holly Gibneyllä on suruaika äidin menetyksen johdosta. Pennyn tytär Bonnie on kadonnut. Viimeiset näköhavainnot tästä on lähellä Deerfiedin puistoa Manhattanin Red Bank Avenuella. Sinne tytär on hylännyt pyöränsä ja jättänyt satulaan liimatun viestin: Minulle riitti. Muutaman ”mutta jos, niin eikö silloin” -kysymyksen jälkeen Hollyn vaistot heräävät. Kaikki ei ole katoamisjutussa niin kuin annetaan ymmärtää. Tapahtumien penkominen vie Hollyn koko ajan lähemmäs totuutta Bonnien kohtalosta ja samalla monen muunkin. Kaikki on saanut alkunsa lähes vuosikymmen aikaisemmin.

 Heti alkuun tulin maininneeksi, mihin kaikkeen Kingin uusin romaani ei taivu. Lista siitä, mihin se taas taipuu, on pidempi. Se on kuvaus amerikkalaisesta nyky-yhteiskunnasta koronakriisin aikaan. Mukaan mahtuu rokotteiden vastustajia ja koko pandemian väheksyjiä. Se ottaa myös kantaa rasismin ilmenemiseen erityisesti afroamerikkalaisia kohtaan, sekä on myös surutyön kuvaus äidin menettämisen johdosta.

Niin ja sitten se on myös taideromaani. En olisi ikinä uskonut, että käytän tuota sanaa arvioidessani Stephen Kingiä. Siinä se nyt kuitenkin seisoo, enkä ota pois. Dekkarijuonen rinnalla King kuvailee Barbara ja Jerome Robinsonin matkaa kohti kirjailijuutta. Heillähän on ollut siis omat roolinsa etsivätoimiston suhteen jo aikaisemmin ja he ovat pistäneet oman henkensä ja terveytensä likoon siinä missä Hollykin. Jerome neuvottelee kustannussopimusta kirjalleen isoisän isoisästä. Barbaran sydäntä lähellä on taas runous, johon hän saa arvokasta vetoapua kuuluisalta runouden grand old ladyltä Olivia Kingsburyltä. Heidän kohtaamisten kuvaus lähenee jo vakavaa proosaa. Suhteen kuvaus on kaunis ja herkkä. Luonnollisestikin kaikki tuo vie tilaa itse rikostarinalta, mutta toisaalta tuo sille syvyyttä. Samasta syystä en suosittelisi tätä malttamattoman lukijan ensikirjaksi. Kirja edistyneemmille lukijoille. Niin voisi sanoa. Melkein yhtä varmasti kuin sen, että ne punaiset viirut vaniljavanukkaassa ovat mansikkaa. Eivät ainakaan ihmisaivoja.

Arvosteleva esitys Stephen Kingin romaanista Satumaa

 

Stephen King: Satumaa

(Fairy Tale, 2022)

Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2023. 656 s.

 

Kannen suunnittelu: Juri Patrikainen

Ilkka Rekiarolta on tullut uusi Stephen King suomennos, Satumaa. En tiedä jaetaanko missään palkintoja suomentajille, mutta jos jaetaan, Rekiarolle kuuluisi elämänurapalkinto. Käsittääkseni hän on kääntänyt Kingiä, ellei ihan ensimmäisestä romaanista, niin ainakin huomattavan määrän aina 80-luvulta lähtien. Siihen kun lisätään kaikki muutkin ansiot ja käännöstyöt, niin ei voi kuin nostaa hattua, mutta ei mennä nyt näihin muihin tämän enempää. Epäilen, että juuri Kingin kohdalla haastetta tuovat Kingin lukuisat uudissanat ja periamerikkalainen kulttuuri, josta iso osa uppoaa sellaisenaan vain amerikkalaisiin. Satumaa eli Fairy Tale ei tee tässä poikkeusta.

Satumaassa King kertoo 17-vuotiaan illinoisilaispojan sadunhohtoisen tarinan. Charlie Reade päätyy pelastamaan pihassaan itseään loukanneen pelätyn ja erakkoluonteisen vanhan ukonkäppyrän Howard Bowditchin hengen ja suostuu ottamaan vielä kontolleen miehen koiran ja talon ylläpidon. Charliella on siihen hyvä syy. Hän uskoo vakaasti, että hänen hyväntekeväisyydellään on suora yhteys hänen isänsä kuivilla pysymiseen. Hän on tehnyt siitä lupauksen yläkerran Herran kanssa.

Lupaavasta kuntoutumisesta huolimatta vanha mies menehtyy ja jättää Charlielle perinnön, joka ei ole tuntemastamme maailmasta. Toiseen maailmaan pääsee ulkovajassa olevan kaivon kautta. Tämä selviää c-kasetista, jonka Bowditch on jättänyt Charlielle kuunneltavaksi. Tallenteen mukaan toisen maailman asukkaita vaanii kirous ja he ovat vakavassa hengen vaarassa. Toisessa maailmassa sijaitsee myös mystinen karuselli, jonka avulla on mahdollista nuorentua. Varsinkin Radarin (se koira) kohdalla tuo ominaisuus on tarpeen. Charlie sattuu ihastumaan tuohon sakemanniin ja haluaa tälle terveitä lisävuosia. No tietenkin.

Toisessa maailmassa Charlie kohtaa vastuksia ja ajautuu moneen kertaan hengenvaaraan, mutta myös rakastuu ja saa paikallisten silmissä prinssin statuksen. Osa kohtaamisista on hyvinkin sympaattisia, osa taas vastenmielisiä. Kansa on suurimmilta osin hyväntahtoista ja auttavaista. Erikoisena piirteenä on yhtymäkohdat Charlien tuntemiin satuihin. Moni tapahtuma on rinnastettavissa niihin. Charlie jopa huomaa puhuvansa lopulta eri lailla, jotenkin lyyrisemmin ja antautuu uskomaan, että portit todella voivat aueta taikasanoilla. Ja nehän aukeavat. Hän elää satua!

En haluaisi olla kriittinen, en varsinkaan Kingin kohdalla. Lukiessani ajattelin, että vietän aikaa kirjailijan kanssa. Hän kertoo minulle tarinaa, toki Rekiaron tulkkaamana. Meitä oli saman iltanuotion äärellä siis vähintään kolme ja enemmänkin, jos lasketaan mukaan Shakespearen, Dickensin, Poen ja Coleridgen (tätä en tunnekaan) suomentajat. Kirja sisältää lainauksia heiltä. Baseball kohdissa Rekiaro on saanut arvokasta apua Karri Kokolta, pitää vielä lisätä. Meillä on Kingin kanssa pitkä yhteinen historia, aina alkaen varhaisteini-iästäni lähtien 1980-luvulta. Itse olen ukkoutunut, siinä missä Kingi ja varmasti Rekiarokin.

Stephen King suomennusten lukeminen on laatuaikaa, sisälsipähän viimeisin niistä mitä hyvänsä. Satumaan ensimmäinen osio, jossa kuvataan vanhan miehen ja pojan suhdetta on kerrassaan ihastuttava. Vielä siirtyminen toiseen maailmaankin viihdyttää kaikkine odotusarvoineen. Itse toisessa maailmassa käyskentely onkin sitten toinen juttu. Teoksen laajuuteen verrattuna oleellisia ja merkittäviä tapahtumia on aivan liian vähän. Olin väsähtää ja monesti torkahdinkin jo parin sivun luettuani.

Toinen juttu. Olen aikaisemminkin ihastellut Kingin kykyä asettua lasten ja nuorten asemaan, Ylipäätään hänen kehittelemät henkilöhahmot ovat helposti samaistuttavia. Heidän puolestaan pelkää, vihaa ja toivoo. Tämän kirjan kohdalla erehdyin miettimään tapahtuma-ajankohtaa, olikohan nyt vuosi 2013 tai 2014. Yhtä kaikki, 17-vuotias Charlie ei ole tuolta ajalta. Toisin sanoen hahmottelu on jämähtänyt hitusen menneeseen aikaan. Tuskin Charlie katsoisi esimerkiksi Paul Newmanin elokuvia, ei edes isänsä mieliksi. Ei tämä minua varsinaisesti haittaa, päinvastoin. Itsekin olen jämähtänyt jonnekin 1980-1990 -luvulle.

Kritiikistä huolimatta suhteeni Stephen Kingin tuotantoon ei haalistu ja odotan jo seuraavaa teosta. Tämän kirjan sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi, koska puolisoni sanoin, luen kuulemma aina kaikki uudet kirjat vasta kun ne eivät ole enää uusia. Kiitos Sirpa! Rakastan suorasanaisuuttasi.

Sadistisia tutkimuksia ja universaaleja päämääriä

Stephen King: Laitos

(The Institute, 2019)

Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2020. 574 s.

Stephen King on vedossa, enkä nyt tarkoita, että hän olisi taas joutunut auton yliajamaksi ja joutunut raajavetoon (lue muistelmateos: Kirjoittamisesta), vaan että kirjailijaveteraani suoltaa proosaa kadehdittavaan tahtiin. Ja kun vielä sisältökin täyttää laatukriteerit, jää lukijan tehtäväksi antautua vain tarinan vietäväksi. Yksi Kingin erityislahjoista on vanhan ja uuden yhdistäminen. Miehen tuotanto uudistuu, mutta säilyttää faneille tuttuja aineksia. Hänellä on uskomaton samaistumiskyky varsinkin lapsiin, mikä korostuu Laitoksessa. Oikeastaan hänessä yhdistyy 12-vuotiaan mielikuvitus ja aikamiehen tietotaidot. Ideaalitilanne, sanoisin.

Uutuusromaanissaan Laitos King kertoo minnesotalaisesta 12-vuotiaasta Luke Ellisistä. Huippulahjakkaan pojan yliopistosuunnitelmat muuttuvat eloonjäämiskamppailuksi, kun hän eräänä aamuna herää huoneessaan, josta hänen nukkuessaan on hävinnyt ikkunat. Huono jäljitelmä, hän saa todeta viimeistään oven ulkopuolella, kun tapaa muut lapset ja saa kuulla päätyneensä tutkimuslaitokseen. Laitoksen lapsia ja nuoria yhdistää kyky liikutella esineitä, tai/ja lukea ajatuksia. Tapahtumiin liittyy oleellisesti poliisin hommista vapaaksi kulkijaksi jättäytynyt Tim Jamieson, joka pysähtyy DuPrayn pikkukaupunkiin ja ottaa sieltä yökolkuttajan pestin. Se on tavallaan vartijan homma, jos mietit. Timin ja Luken tarinalinjat yhdistyvät, mutten kerro miten.

Kauhun sijaan King luottaa sadistiseen tieteeseen, ihmiskokeisiin ja psykologiseen jännitykseen. Kaikkein älykkäimmätkin yliluonnollisilla kyvyillä siunatut, tai kirotut lapset ovat vielä keskenkasvuisia. Näin ollen pelkkä toistensa kanssa pärjääminen poikkeuksellisissa olosuhteissa asettaa äärimmäisiä haasteita, tutkijoiden kanssa pärjäämisestä puhumattakaan. Mutta yhteistyö on voimaa. VOIMAA! Seuraavan kerran kun kuulet hyrinää, se ei välttämättä ole jääkaappi-pakastin.

Lukuvuosiraportti 2019

Viime kesän korvilla sain tietää, että kotisivupalvelu ja verkkoyhteisö Suntuubi on lopettamassa toimintansa kesäkuun lopussa 2020. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun julkaisin tuubin kautta kotisivuillani ensimmäisen kirja-arvioni. Mikakahkonen.fi sivuille arvioita ehti kertyä lähes parisataa ja muita blogikirjoituksia tuli naputeltua tasan 64. Jos mielin jatkaa lukemieni kirjojen esittelyä netissä, oli etsittävä niille uutta kortteeria. Sellaisen löysin blogspotista.

Blogspot on ihan ok alusta, mutta tekee mieli kysyä, lukeeko näitä kukaan? Kyllä ja ei. Lukee, jos jaksaa mainostaa aikaansaannoksiaan ja valikoida uutuuksia, yleisesti pinnalla olevia teoksia, sitä mainstreamiä. Sekään ei takaa bittiruuhkaa. Ihan esimerkkinä, kirjoitin Marko Kilven Undertaker-sarjan kolmososasta Kuolemanlaakso, jota blogspotin tilastojen mukaan on käyty katsomassa vain viidesti. Niistäkin pari taitaa olla omia vierailuja. Kilpi on kova nimi, tätä nykyä ihan parlamentaarisestikin, vaikkei viimeksi mainitulla ole kirjoittamisen ja lukemisen kanssa mitään tekemistä. Eikö Finlandia-ehdokkaanakin piipahtanut kirjailija kiinnosta? Puuduttaako kiivas sarjaluonteisuus, tai saako liian näkyvä tuotteistaminen ärsyyntymään? En tiedä. Minusta Kilven päähenkilöluomus, kaksoisroolia vetävä hautturi on timangia ja odotan tarinalle jatkoa.

Kumoan oman väitteeni ainakin uutuuksien vs. vanhuuksien osalta, nimittäin julkaisin männä vuonna myös kirjoituksen Mia Vänskän kauhukirjoista Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura. Nuo kaikki ovat jo useamman vuoden takaa, jonka vuoksi sain hämmästellä kirjoista keskimmäisen, vuonna 2012 julkaistun Mustan kuun bloggauksen lukijamäärää, 76! Tykkäsin kirjasta. Niin kai moni muukin. Johtuneeko lukumäärä siitä?

Lukumäärälistaus on tylsää. Silti on pakko mainita vielä niin sanottu voittaja-arvio. Otsikoin sen nimellä ”Jos et lue dekkareita, lue tämä”. Tuon jutun lukijamäärästä (121) en voi ottaa kunniaa itselleni. Arvion kohteena oli Porin oma (lisää tähän oma suosikkisi) Arttu Tuominen dekkarillaan Verivelka. Tuo saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2019 parhaimpia kotimaisia jännitysromaaneja. Kuka sen sanoo ja millä mittarilla? Siihen on yhtä monta vastausta, kuin on lukijaa. Ja se on hyvä. Kirjallisuudesta (dekkareistakin) löytyy jokaiselle jotakin, vaikka sitten Tuomas Liuksen Pippurin & Noussair -sarjan jatko Lanka palaa. Jos pidät ronskilla huumorilla höystetystä 80-luvun hengessä kirjoitetusta kovaotteisesta toiminnasta, on Tuomas Lius oikea nimi kirjaston, tai nettikaupan hakuriville. On niitä kivijalkakaupoissakin.

Kaikkein eniten lukijoita keräsin härskin houkuttelevalla klikkiotsikolla ”Resepti menestyskirjailijaksi”. Sitä kävi lueskelemassa lähes kaksisataa uteliasta. Tekstillä oli tarkkaan valittu lukijakunta, kaikki kirjailijanurasta haaveilevat, tai jo julkaisseet kynäilijät ja meitähän riittää. Paras foorumi mainostaa leikkimielistä minitutkimustani oli Facebookin ryhmä Kirjailijanloput. Juttua kommentoitiinkin. Erityisen otettu olen Jukka-Pekka Koskisen sanoista. Kaikki tietää, se sama mies, joka oli Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Tulisiipi. Koskinen oli lukenut kirjoitelmani ajatuksen kanssa ja esitti siitä arvionsa. ”Ihan hyvää analyysia, mutta toisaalta…” Yhtä lailla olen otettu muidenkin kommenteista. Huippuryhmä muuten tuo Kirjailijanloput!

Lopulta ei ole merkitystä kuinka moni lukee blogiani. Tärkeintä on sen kirjoittaminen. Luetun analysointi auttaa kehittämään omaa luku- ja kirjoitustaitoa. Luetun listaamisessakin on oma järkensä. Se on kuin urheiluohjelma, sport tracker. Tai tässä tapauksessa read tracker. Olisiko tuossa patentin paikka, äppi valmentamaan paremmaksi lukijaksi? Listaaminen innostaa ja haastaa lukemaan enemmän. Vaikka jäin luettujen kirjojen määrässä vuodesta 2018 seitsemällä teoksella, en ainakaan sen takia masennu. Edelleen olen positiivisessa mielessä tilasto-oikku. Tilastokeskuksen mukaan lukeminen on pääasiassa naisten, ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevien toimihenkilöiden ja pääkaupunkiseudulla majailevien ajanviettotapa. Tässä suhteessa en siis ole itsekään sitä mainstreamiä. Aika siistiä! Silti ja varsinkin siksi jatkan touhuiluani blogin parissa. Välttämättä en kirjoita kaikista luetuista tarkkaa arviota, jos arviota ollenkaan. Niin kävi päättyneenä vuotena Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösromaanille Viimeinen vartio. Se vaan jäi, sori. Samoin äänikirjoista en toistaiseksi pihahda.

Koska Suomi on luku- ja kirjoittajakansaa, on meillä myös lukemattomat määrät kirjabloggareita. Tai pitäisikö sanoa luetut määrät? Heitä voisi pitää vaikka esilukijoina, tai tiedustelijoina. Varmasti joukosta löytyy omaa lukumakua vastaava ylläpitäjä. On naisia, miehiäkin, leveällä ikähaarukalla ja joka puolelta Suomea. Laitan ihan loppuun linkin heidän sivuistaan. Lukekaa heitä.  Saa hyviä vinkkejä.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Luetut kirjat 2019 (äänikirjat jätän huomiotta)

Naiskirjailijoiden teokset: 9 kpl.

Miesten: 14 kpl.

Sekä ettien: 2 kpl.

Muun sukupuolisten: 0 kpl.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein

Lars Kepler: Lazarus

Stephen King: Viimeinen vartio

Arttu Tuominen: Verivelka

Mia Vänskä: Musta kuu

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Tuomas Lius: Lanka palaa

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sárenin mafiaelämä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

Ruumiin kulttuurin käräjäkirjat

RK 1/19

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Dare Talvitie: Valkea liekki – Näkymätön piiri 1

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

RK 2/19

Thomas Erikson: Mielivalta

Erin Kelly: Älä jää pimeään

RK 3/19

J. P. Delaney: Usko minua

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

RK 4/19

Tina Frennstedt: Lupaus

Un-Su Kim: Tappajat

Don Winslow: Raja

Suomalaisia kirjablogeja:

https://www.kirjasampo.fi/kirjablogit/fi/kirjablogit