Päivi Lukkarila: Skutsi
Nokkahiiri 2024. 200 s.
Onnea lasten- ja
nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja Skutsille! Niin kuin jo
Instagramissa ja Threadsissa ehdin ilakoidakin, hommasin tuon kirjan itselleni
kahdesta syystä. Ensinnäkin ihastuin teoksen julkaisuun liittyvään
taustatarinaan. Sehän ei kelvannut sellaisenaan isoille kustannustaloille ja
jotkut saman genren kirjallisuutta julkaisevan pienemmänkin firman asiantuntijat
vastasivat kohteliaasti ei. Niinpä kirjan kirjoittaja Päivi Lukkarila päätti
tuoda teoksensa lukevan kansan käsiin oman kustantamonsa kautta. Ja niin kuin
nyt kaikki tietää, ratkaisu oli oikea.
Toinen, vähintäänkin yhtä
väkevä syy sijoittaa pennoseni Lukkarilan kirjaan oli – yllätys, yllätys – kirjan
aihe. Pelkistetty takakansiteksti kertoo kaiken oleellisen. Se heittelee
sopivia täkyjä, jotka nielaisin sellaisenaan. Neljä nuorta, erämaa, ei
älylaitteita. Kauhutarinoita iltanuotiolla, ennakkoluuloja ja salaisuuksia,
orastavaa ystävyyttä. Kun kuolema vierailee leirissä, leppoisa vaellus muuttuu
painajaiseksi. Minäkin olin kerran nuori (!) ja vaelsin nuorisotalon
porukan mukana Lemmenjoella ja Karhunkierroksella. Vaikka nuo reissut eivät yltäneet
Lukan, Sabinan, Nasimin, Joelin kokemusten mittasuhteisiin, olivat ne
ikimuistoisia ja elämysrikkaita. Kun vielä kirjan ikärajasuositus on +14 v.
osallistumiseni mahdollistui vielä kerran. Ikäraja ylittyy. Olen 54.
En lähde pilaamaan
yllätyksiä tai edes vahvistamaan ennalta-arvattavia käänteitä. Lukkarila on
jakanut sisällön lyhyisiin lukuihin, joissa jokainen retkelle osallistuva
nuori, sekä joukon ohjaaja Jokke saavat oman näkökulmansa. Tulevia tapahtumia
enteillään ja kirjailija käyttää estoitta lukujen lopuissa cliffhangereita,
kuin viihdekirjallisuudessa kuunaan. Henkilöhahmot kehittyvät matkan varrella,
eikä ensivaikutelma kerro koko totuutta. Heidän välilleen muodostuu
ristiriitoja, eikä kipeimmiltäkään aiheilta vältytä. Arvoja, rasistisia ajatusvääristymiä
ja oikeudenmukaisuutta punnitaan monellakin eri vaa’alla, mutta kun hätä on
suurin, tekee se eriarvoisuudellekin ihmeitä.
Vaikka kirjailija Päivi
Lukkarila on ammattitaustaltaan opettaja, hän ei sorru kirjassaan opettamaan. Onhan
tässä tietysti opetuksia, en sano sitä. Pidemmän korren vie vetävä
kerrontatapa, simppeli juoni ja mielikuvitusta ruokkiva tapahtumaympäristö. Sen
saavat kokea romaanin nuoretkin leirinuotiolla, kun kertovat kilpaa
kummitustarinoita. Yhtä lailla mielikuvitusta ruokkii Jyrki Pitkän taiteilema
kansikuva värityksellään ja siihen sisältyvällä kaksoismerkityksellä.
Ihan ensimmäistä kertaa
Lukkarila ei ole pappia kyydissä. Nuorille hän kirjoittanut lähemmäs
parikymmentä vuotta. Kaikki alkoi hevoskirjoista ja kirjailija ehti olla
kertaalleen kilvoittelemassa Anni Polva -palkinnosta, sekä Arvid Lydecken
-palkinnosta fantasiakirjallaan Kolmen ajan maa. Tänä vuonna lanu Finlandia-voittajan
ratkaisi Maria Veitola, sekä hänen poikansa. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Ostin kirjan suoraan
Nokkahiireltä.
