Olenko käytöshäiriöinen? Tarvitsenko diagnoosin? Löysinkö suomalaisen hiljaisuuden juurisyyn?

 

Lehdessä oli juttua adhd diagnoosin yleisyydestä Itä-Suomen lapsilla ja nuorilla. Mietin itseäni, enkä yritä nyt olla mitenkään erityisen jännittävä tyyppi, silleen muodikkaasti, mieluumminkin päinvastoin. Olen jo keski-ikäinen, eikä 70- ja 80-luvulla taidettu miettiä vielä diagnooseja. Ei sellaista mulla ole vieläkään, eikä kai tarvita. Tai sanokaa te. Omaa käytöstäni on leimannut oikeastaan koko elämäni ajan tietynlainen kaksijakoisuus. Toisaalta olen ihmisten seurassa varautunut ja usein tyydyn kuuntelemaan, enkä avaa suutani, vaikka olisi asiaakin. Joskus taas, tosin harvoin, olen se porukan viihdyttäjä tai vähintäänkin ujutan keskustelun väliin humoristisluonteisia, jopa sarkastisia kannanottoja. Sama on muunkin aktiivisuuden kanssa. Vireystila vaihtelee äärimmäisestä innostuksesta synkkyyden alhoon ja rättiväsymykseen. Jälkimmäisen sallin itselleni yksin ollessani. Vieraassa seurassa itsensä kannattelu onnistuu vielä jotenkin. Olen pannut merkille väsyväni ihmiskontakteissa, kuin myös kaipaavani ihmisiä ympärilleni, jos olen liian kauan yksin. Mikään ei ole hyvä.

Mutta tämä ylivilkkaus tai vilkkaus. Varmasti olin sitä lapsena. Sitäkin. Heti peruskoulun alussa opettaja ohjasi minut välitunnilta kiroilun päätteeksi suun pesulle. Kysyin vieläpä saippuan tarpeesta, joka sai välituntivalvojan nauramaan hyväntahtoisesti. Ei tarvinnut saippuaa. Samoin ensimmäisenä kouluvuotenani opettaja laulatti meitä jumppasalissa. Suoritukseni ei tainnut mennä hänen mielensä mukaan, koska hän komensi minut ulos käytävään ja luokkaan. Opettaja seurasi minua, istutti pulpettiin ja tarttui roimasti tukkapäästä kiinni. Tuon jälkeen pelkäsin naista, enkä uskaltanut aiheestakaan pyytää lupaa vessaan, vaan laskin oppitunnin ja koulupäivän päätteeksi kerran alleni. Onneksi tosiaan oli viimeinen tunti ja seisoimme jo pulpetin vieressä odottaen lupaa poistua. Sain samalta opettajalta stipendin toisella luokalla. Edelleenkään en ymmärrä, miksi. Tosin toisella luokalla opin vasta lukemaankin. Sama meno jatkui kotona. Jouluna jalkapallopöytäpeli kesti muutamia minuutteja lahjapakkauksen avaamisen jälkeen, kun hyppäsin vahingossa sen päälle pöydältä ja peli oli entinen. Oli siinä velikin mukana. Olikohan neljäs luokka, kun matkustin paikallisbussilla kotiin ja rallattelin kovaan ääneen sellaista jazz-tyyppistä skibadabaa. Bussikuski ajoi parkkiin, asteli viereeni ja huusi, että jos mekastus ei lopu, lennän bussista. Joku tuntematon pelasti minut bussin takaosasta ja huusi, että anna pojan rallatella. Näin jälkikäteen kiitos sinulle Noljalla-keskusta välillä kulkeneelle bussimatkustajalle. Vuosi oli 1980. Matka jatkui, mutta hiljaa.

Viimeksi törmäsin häiriköinti taipumukseeni viime viikolla. Kyllä, ei osaa setämies rauhoittua. Olen tehnyt työurani päivystyspoliklinikalla ja siirtynyt ihan äskettäin valtuutetuksi työsuojeluun. Tehtävänkuvaan liittyy palavereja, joissa on tietenkin ihan oma käyttäytymiskulttuurinsa, jopa niissä oman porukan keskisissä yhteistapaamisissa. Arastelin alkuun uusia ihmisiä ja olin varautunut. Olen toki vieläkin, mutta muutamana parina kertana olen innostunut keskustelemaan ja ilmaisemaan itseäni äänekkäästi ja vapautuneeseen sävyyn. Käyttäytymistä voisi kuvata jopa leikkisäksi. Molemmat kerrat ovat päättyneet huomautukseen ja minut on keskustelukumppanini lisäksi palautettu ruotuun. En ollut ainoa pölisijä, mutta taisin olla viimeiseksi äänessä.

Pieni asia tiedän, mutta mietin silti mitä tapahtui ja miksi. Hyvin usein, ei aina, kun vapaudun ja innostun ihmisten seurassa, joku katkaisee lennon. Se alkoi jo 70-luvun kotikasvatuksesta, jossa tavallisin käskymuodot kuuluivat: ”Ole hiljaa! Rauhoitu! Tukkapöllyä ja vitsaa käytettiin. Pitääkö tämä kaikki tulkita niin, että älä innostu, älä ainakaan vapaudu? Silloin vasta olet hyväksytty. Tässä on jotain perisuomalaista. Piileekö tässä suomalaisen hiljaisuuden juurisyy? Kun mykän ja apaattisen kansan keskellä joku avaa suunsa ja on erityisen aikaansaava, sille pitää saada diagnoosi. Totta kai pitää tutkia ja hoitaakin, mutta diagnoosi ei saa olla automaatio.

Mikähän tämänkin kirjoitelman pointti on? Varmaan jotain julkista itsetutkiskelua ja kannanottoa tasapäistämistä vastaan. Onhan muillakin vastaavia kokemuksia, onhan? Sitä tuppaa aina ajattelemaan, että vain itselläni on jokin outona pidetty poikkeavuus. Harmillista on, jos ihminen muodostaa käsityksen itsestään näiden pienten vivahteiden kautta ja tulee leimanneeksi itse itsensä. Paljon jäi vielä kertomatta, mutta mitäs te hölmöilitte lapsena? Tai aikuisena? Paljastuksia.