En se minä ollut, se oli sisäinen lapseni - Kuvaus Karsten Dussen romaanista Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

(Das Kind in mir will achtsam morden, 2020)

Suom. Anne Kilpi. Aula & Co. 381 s.

Kansi: Mika Tuominen

 Kirjastolainaus

Tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa itse. Jotain vastaavaa kävi mielessä viitisen vuotta sitten, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen – Opas mielenrajoitteiden purkamiseen (kääntänyt Paula Pohjanrinne). Silloin tulin miettineeksi, että jos kirjan ajatukset päätyisivät vaikutteille alttiin mielentilaltaan epävakaan ihmisen tietoon, seuraukset saattaisivat olla peruuttamattomia. En tarkoittanut itseäni. Kuvittelin mielessäni murhaajahahmon, joka käyttää kirjan oppeja perusteluna teoilleen. Sellaisiksi nuo opit oli helppo kuvitella. Ja juuri niin saksalainen kirjailija käsikirjoittaja asianajaja Karsten Dusse tekee teoksessaan Sisäinen lapseni tahtoo tappaa.

Asianajaja Björn Diemel on tutustunut mindfullnessin kautta sisäiseen lapseensa ja tehnyt elämänmuutoksen. Hän on hypännyt pois oravanpyörästä ja perustanut oman lakitoimiston. Perhe-elämäkin on alkanut sujua, kun hän on myöntänyt ongelmansa vaimon kanssa ja alkanut käyttää aikaa enemmän tyttäreen. Hyvältä kuulostaa tähän saakka. Björnin asiakkaisiin on kuulunut pari mafiaklaania, joiden kanssa hän on tehnyt tilinsä selväksi. Tämä tarkoittaa toisen mafiaklaanin pomon murhaa ja toisen lukitsemista päiväkodin kellariin. Päiväkodin kiinteistö on tähän saakka ollut mafian omaisuutta. Björn asuu samassa talossa ja hänen tyttärensä on hoidossa päiväkodissa. Björn jatkaa mafiajuttujen pyörittämistä, ikään kuin molemmat pomot olisivat edelleen puikoissa, tosin tavallaan etäyhteyden päästä. Tilanne monimutkaistuu, kun hän tulistuu töykeälle tarjoilijalle lomareissulla ja ”vähän” ylireagoi. Tilanne monimutkaistuu lisää, kun joku tuntematon lähestyy häntä ja tuntuu tietävän kellarin vangista. Tuo tuntematon alkaa kiristää Björniä.

Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että romaani sisältää mustaa huumoria, eikä sillä ole realismin kanssa juurikaan mitään tekemistä. Mutta joo, Dusse kyllä onnistuu viihdyttämään kirjansa sisällöllä kaikkine positiivisuuteen tähtäävillä kumppanuusviikoillaan. Samaan aikaan päähenkilö suunnittelee asuntoaan vastapäätä puistossa öykkääville spurguille sopivaa rangaistusta ja miettii osuvaa näpäytystä päiväkodin vanhempainryhmälle pillimehu gatessa. Hän lohduttaa sisäistä lastaan ajamalla Land Rover Defenderillä ja taas toisaaltaan arvostelee asiakastaan tämän epäekologisista ratkaisuista. Aatemaailmassa horjuntaa siis. Lieneekö epäloogisuus ollut kirjailijalla tarkoituksen mukaista? Päähenkilö todellakin käy vuoropuhelua sisäisen lapsensa kanssa ja ajautuu erimielisyyksiinkin. Sikäli se sopisi.

Epäloogisuutta löytyy henkilöhahmojen yhteyksistäkin. Jotkut lukijoista eivät pidä juoneen liittyvistä sattumista. Jossain sitä on nimetty laiskaksi kirjoittamiseksi. Dussen romaani sisältää ainakin yhden megaluokan sattuman. Hymähdin sen kohdalla. Eihän tämä mikään tekoälyn tai tuotantoryhmän luomus olekaan, vaan ihan yhden ihmisen kirjoittama teos kaikkine hyveineen ja paheineen. Ehdoton hyve on kekseliäisyys, kuinka kirjailija on vääntänyt mielenhallintakeinot omiin tarpeisiinsa. Tämä puoli korostuu lyhyissä luvuissa, joista jokaista alustaa mietelauseet opetuksineen. Tämän kaltainen rakenne lisää sivumääriä. Silti kirja etenee ripeästi ja on helppoa luettavaa. Kuten Dusse asian ilmaisee, Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on hänen aikaisemman teoksensa Murhat ja mindfullness pikkuserkku. Pakko myöntää, että tämän sukuinen sekoilu herättää allekirjoittaneessa kiinnostusta.

Kolmen hengen täyteen myyty katsomo - kirjoituskuulumisia ja paluu neljännesarkkeihin

 

Mulla on kirjoittamisen suhteen jännä tilanne. Olen tarjonnut kahta moneen kertaan työstämääni käsikirjoitustani parille kustantajalle. Molemmat siis omiinsa. Ei siis mitään massapostitusta ainakaan tässä vaiheessa. Toinen on kummitustarina ja toinen vähän poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettu rikosjuttu. Ei kuitenkaan sairaaladekkari, se sanottakoon. Samasta syystä näiden ”myyminen” on vähän hankalaa. Toisen niistä, tämän kummitustarinan, raakiletta tosin käytin jo muutamassa kustannustalossa ja jatkoin työstämistä pakkien jälkeen. Mikä positiivista, sain vinkkejä sen jatkokäsittelyyn, mikä oli kannustavaa. On se käynyt Kriittisessäkin ja NVL:ssa. Nyt vastauksia odotellessa tullaan tuohon jo mainitsemaani jännään vaiheeseen. En tarkoita tässä yhteydessä itse vastauksia, vaan kirjoittamistani ylipäätään, joka rajoittuu työn mukanaan tuomiin asiateksteihin. Vastineita, viestintää ja muistiinpanoja. Minusta on tullut harmaa virkakirjoittaja!!!

Jotenkin tuntuu, että olen tehnyt luovan kirjoittamisen suhteen pelkkää muokkaamista liian pitkään, ettei uuden tuottaminen enää onnistu. Mulla on kyllä vihkoon kirjattu hahmotelma romaaninmitat täyttävästä tarinasta, josta olin innostunut vielä silloin, kun itse hahmottelu oli ajankohtaista. Vihon ensimmäiselle sivulle olen merkannut päivämäärän 10.11.2019. Olen selaillut tuota vihkoa ja yrittänyt lohkoa ideaani samalla puhaltaen siihen henkeä. Periaatteessa olen kuvannut koko tapahtumasarjan itselleni alusta loppuun, eikä se herätä enää samanlaista uteliaisuutta, jota olen kokenut aikaisempien jo julkaistujen dekkareiden kanssa. Tai jännäreiden, mitä ne nyt ovatkaan. Juurikin se uteliaisuus on ollut yksi tärkeimmistä liikkeelle panemista voimista.  Aina niissä on ollut jokin pimeä kulma, jota olen kirjoittamalla selvittänyt. Murhaaja, tapahtuma menneisyydessä tai vaikka juonenkulkuja yhdistävä tekijä. Jokin pieni kaukana välkkyvä piste, joka saa hahmonsa, kun sitä lähestyy.

Taustalla kummittelee ajatus siitä, että kaiken vaivan jälkeen tämäkin käsikirjoitus jää ikuisuusprojektiksi (jota se jo on), eikä täytä kaupallisten kustantajien vaatimuksia. Ihan kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, kuinka kahden ”valmiin” tekstin käy. Pessimisti ei pety. Piru ja enkeli kilvoittelevat mielessäni. Toinen moittii ihan varmuuden vuoksi ja toinen yrittää muistuttaa, että molemmat tarinat tuottivat kirjoitusvaiheessaan mielihyvää ja tulisivat varmasti saavuttamaan oman lukijakuntansa. Vaikka kuinka viihdyn kirjoittamisen parissa ja saan tai ainakin olen saanut elämyksiä pelkästä luomisesta, tarvitsen julkaisun mukanaan tuomaa vastavuoroisuutta. Työskentelyä kustannustoimittajan kanssa, markkinointia, kansikuvan odotusta ja sitä tunnetta, kun näen kannen ensimmäisen kerran. Puhumattakaan siitä, kun saan tekeleeni ensimmäistä kertaa käteeni. Kun kirja on ulkona, palautteiden odottaminen hermostuttaa hyvässä mielessä. Kiva sitten keskustella kirjasta ja sen kirjoittamisesta. Tuleekohan kutsuja messuille? Takaraivossa pakottaa ajatus, että… TÄHÄN SEIS!

Tätäkin tekstiä aloin kirjoittaa lievässä innostuksen vallassa. Kuvittelin luovani hyvän blogitekstin kirjoittamisen vaiheesta. Nyt kun olen päässyt tähän saakka, huomaan jaarittelevani. Tämäkin on vain yksi sijaistoiminto. Prokrastinaatiota (hähä, muistinpas tuon termin. Entinen amisjäbä viisastelee). Miksi en vain skippaisi tuota vihkoon kirjoittamaani hahmotelmaa ja aloittaisi jotain puhtaalta pöydältä. Mika, sinä et ole arkkitehtikirjoittaja. Sinä olet utelias haahuilija. Osut vahingossa nähtävyyksille. Se, mitä kirjoitit vihkoon, oli just sitä haahuilua. Olisit voinut jatkaa sitä saman tien ensimmäiseen lukuun ja siitä toiseen. Samalla haahuilulla koko hoito alusta loppuun. Siis se ensimmäinen versio. Pitäähän sinun jo tietää, että jos kahden sydämenlyönnin väliin jää liian pitkä tauko, tärkeät toiminnot vaarantuvat ja se johtaa lopulta kuolemaan. Niin taisi käydä vihon sisällölle.

Unohda kaikki muu ja keskity nauttimaan hetkestä. Ajattelet liikaa. Ajattelet liian isoja kokonaisuuksia. Palauta ajatuksesi aikaan, jolloin kirjoitit tytöille joulutarinaa. Revit paperiarkin neljään osaan ja otit tavoitteeksi kirjoittaa yhden osan kerrallaan, etkä välttämättä tiennyt mitä seuraavassa paperinpalassa tapahtuu. Deadline eli seuraava aamu pakotti takaraivossa. Piti saada luettavaa jääkaapin oveen. Muistelepa niitä hetkiä, kun älysit mihin kaikki kirjoittamasi johtaa ja jouduit pidättelemään itseäsi. Tuntui, että neljännes arkkia ei riitä. Kirjaimet pienenivät. Rivivälit kapenivat. Silloin kirjoittamistasi olisi voinut verrata lataamiseen. Sait energiaa. Sinulla oli kolmen hengen täyteen myyty katsomo. Sinulla oli teksti, josta nautit.

Yritä ajatella, että kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos julkaistuja kirjoja ei enää tule, niitä ei tule. Jos tulee, niin tulee. Sinun tehtäväsi on vain jatkaa. Tarvitsit kirjoittaa tämänkin sepostuksen. Tarvitsit pysäyttää itsesi. Tarvitseeko tätä sitten jakaa minnekään? Onko tekstin lukukerroilla merkitystä? Odotatko kommentteja? Saatko niistä dopamiiniryöpsähdyksiä? Entäpä jos nyt kuitenkin ensin hakisit paperiarkin, leikkaisit sen neljään osaan ja.

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

 

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

(Assassins Anonymous, 2024)

Suom. Antti Immonen

Publiva 2025. 326 s.

 

Hei, nimeni on Mark, ja tapoin jonkun viimeksi kolme päivää sitten

Amerikkalaiskirjailija Rob Hartin jännitysromaanin perusajatus on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tarina palkkamurhaajasta, joka osallistuu oman erityispiirteensä edustajille – sekä harrastelijoille, että ammattilaisille – tarkoitettuun toipumisryhmään. Ryhmä toimii samassa hengessä kuin yleisemmin tuttu alkoholisteille tarkoitettu AA-ryhmä, he vain yrittävät päästä eroon tappamisesta. Kaikkien vieroittumista vaikeuttavien haasteiden lisäksi päähenkilö Mark eli Hallavan hevosena tunnettu maailmankuulu teloittaja saa peräänsä ammattitappajan. Toipuminen ei tule jatkumaan, ennen kuin Mark on selvittänyt tuon kollegansa tieltään ja mieluiten puhumalla tai korkeintaan kohtuullisella väkivallalla. Kurittaisi siis vain sen verran, että uskoo ja kertoisi samalla kuka on tilaustyön takana.

Kahinointia luvassa, eivätkä ne vähät Markin ympärille muodostuneet luottohenkilötkään ole turvassa. Kirjailija lähtee avaamaan mysteeriä käyttämällä lukijaa Markin menneisyydessä, aina alkaen siitä ensimmäisestä The Tehtävästä. Ennen Viraston riveihin liittymistä on edeltänyt toimintaa SEAL-joukoissa. Matkan varrelle on osunut inhimillisyyden pilkahduksiakin, joista lukija saa sentimentaalista kosketuspintaa. Muita perhetaustoja ja polven päällä hyppyyttämistä ei nimittäin ole luvassa. Näihin hetkiin sisältyy päähenkilön historian traagisimmat käänteetkin. Rob Hart on lukenut juonen kehittelyä koskevat oppaat tarkkaan ja käyttää lukijan myötätunnon ja samaistumisen rakentamisessa oppikirjaesimerkkiä. Safe the cat. Kaikkein pahimpiinkin syyllistyneen julmaan henkilöhahmoon saa myötätuntoa herättäviä piirteitä, kun tämä laitetaan hoivaamaan kissaa. Idea on peräisin Blake Snyderin samannimisestä kirjasta. Tässä tapauksessa taitaa vain käydä toisinpäin, kissa pelastaa pahiksen.

Kirjaa lukiessani sain vahvoja mielleyhtymiä elokuvien puolelle, erityisesti John Wick -palkkatappajasarjaan. Tämä ei ole sattumaa, Hartin kirjassa viitataan muiden muassa noihin Keanu Reevesin tähdittämiin elokuviin. Päähenkilö jopa intoutuu vertailemaan omaa toimintaansa kuviteltujen kollegoiden käänteisiin. Tunnustus: Olen aina saanut hormoniryöpsähdyksiä, kun kirjassa kuvaillaan erityisosaamista ja lajitietoutta, tässä tapauksessa taisteluun liittyviä. Vaikkapa kuinka kaukana on seisottava vastustajasta, että ehtii reagoida tiettyihin siirtoihin. Enpä kerrokaan sitä tässä. Enpä tosin pysty todistamaankaan noiden sääntöjen paikkaansa pitävyyttä, vaikka olenkin suorittanut työni puolesta Avekki-kurssin. Okei, saa nauraa. Ei se tee minusta vielä taistelukonetta, eikä näillä ikävuosilla ja tällä kirjoittajan niskalla tehdä enää edes kuperkeikkaa. Avekki on muuten koulutus työelämässä vastaan tuleviin aggressio- ja väkivaltatilanteisiin ja korostaa ennaltaehkäisyä. Tilanteesta on mahdollista päästä pois vahingoittamatta itseään tai uhkaajaa. Tarinan Markin olisi varmaankin kannattanut käydä tää kurssi.

Tämä Rob Hart on muuten kirjoitellut aikaisemmin trillereiden lisäksi scifiä ja työskennellyt mm. toimittajana ja viestinnän parissa. Herralla on oma tyyli, joka sisältää sopivasti keskenkasvuista ja yksityiskohtaista toiminnan kuvausta ja jopa huumoria, joka ei tässä genressä ole, ainakaan maailmalla, ominaista. Nämä olivat kehuja. Meillä Suomessahan huumorin ja jännityksen taitavia yhdistelijöitä on useampiakin, vaikkapa Antti Tuomainen, Tapani Bagge ja ihan allekirjoittaneen kotikulmiltakin, kirjailijat Tuomas Lius ja Iiro Meriläinen. Rob Hartiin verrattu kotimaiset tekijät toteuttavat tämän puolen vain paremmin (ei maksettu kommentti).  Anonyymit ammattitappajat on palkkamurhaajasarjan aloitus.

Lukemani kirja on Tohmajärven kunnankirjaston hyllystä.