Satu kirjoittavasta miehestä

Olipa kerran mies, joka kirjoitti. Hän yritti saada paperille tarinan, josta hänet muistettaisiin. Yrityksistä huolimatta hän kerta toisensa jälkeen epäonnistui ja lopulta vaipui epätoivoon ja synkkyyteen. Hän purki tuntojaan tästä vihkoon, jota ei aikonut koskaan näyttää kenellekään tai edes palata kirjoittamaansa. Vihkoja kertyi pian kokonainen pino. Muiden yritelmien kanssa tilanne säilyi yhtä epätoivoisena. Lopulta hänen täytyi myöntyä ajatukseen, ettei häntä muistettaisi kirjoituksistaan.

Niin koitti se päivä jolloin hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Kun hänen työhuonettaan oltiin tyhjentämässä, löysi siivooja pahvilaatikon täynnä kiharalle nurkistaan kääntyneitä ja kynän painaumien karhentamia ruutuvihkoja. Löytäjä poimi yhden vihkoista ja alkoi lukea. Hän unohti ympäristönsä, eikä tiedostanut tunteitaan, kunnes jo kyyneleet pyrkivät silmiin. Joskus hän ei taas voinut pidätellä nauruaan, niin hupaisia olivat miehen käänteet ja niiden kuvaus. Hän saattoi samaistua kirjoittajaan tai ymmärtää elämästään ja ihmisistä jotain, joka oli tähän saakka ollut hänelle vierasta. Kun hän havahtui määräämättömän ajan jälkeen, oli hänen mielessään vain yksi ajatus. Ihmisten, ei pelkästään hänen, oli saatava miehen vihot luettavakseen. 

Hän näytti vihkoja kirjakustantajalle, joka jo muutaman rivin luettuaan oli täysin samaa mieltä. Heillä oli käsissään jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Maailma ei olisi valmis, ennen kuin miehen kirjallinen perintö olisi löytänyt lukijansa. Kustantamon toimittajat tekivät valtavan työn saada käsinkirjoitettu teksti painokelpoiseen muotoon. Se ei johtunut suinkaan sisällöstä, sille ei tarvinnut tehdä mitään, vaan pelkästään vaihtelevasta käsialasta. Sen sotkuisuudesta saattoi aistia kirjoittajan tunnetiloja. Joskus hän kirjoitti selvästikin kiireessä, joskus taas pysähdellen. Oli rivejä, joista tuskin näki kaikkia kirjaimia. Toisaalta välillä kynän kärki oli uhannut rikkoa paperin. Kirjaimet pienenivät ja suurenivat, kääntyivät ja oikenivat. Käsiala heikkeni vihko viholta, kunnes viimeinen piste oli saavutettu.

Työ kannatti ja koitti julkaisupäivä. Kirjaa jaettiin arvostelijoille ja kirjoja omilla kanavillaan arvioiville lukijoille. Kaikki odottivat jännittyneinä ensimmäistä arviota ja mainintoja lukuharrastajien keskustelupalstoilla. Niin se sitten tuli, se yleison ensimmäinen reaktio. 

"Siis tää on just tätä etuoikeutetun länsimaalaisen miehen uhriutumista ja turhaa ulinaa. Tästä on kyllä kirjoitettu jo ihan riittävästi. Luin kuitenkin loppuun, kun olin aloittanut. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää paremmin."