Petri Tamminen &
Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja
kirjoittamisen pelosta
Lukijat: Jukka Pitkänen,
Ville-Veikko Niemelä. Storytel 2020. 5 h 6 min.
Vuoden vaihteessa vielä
uhmasin, etten kirjoita blogissani äänikirjoista. Ajattelin kai, että kuuntelu
oli toisarvoista. Olin jättää palvelun ilmaiseen kokeilujaksoon. Myönnän nyt,
että syynä oli keskittymiskyvyn puutteeni. En pysynyt mukana juonellisessa
tarinassa. Vähäinenkin touhuilu kuuntelun oheistoimintana heitti minut pihalle.
Puute on olemassa edelleen. Sen sijaan huomasin nauttivani elämäkerta ja self help
tyyppisistä jutuista, niissä kun ei tarvitse seurata monisyistä viritystä.
Helposta kuunneltavasta käy myös kirjeenvaihto, niin kuin Petri Tammisen ja
Antti Rönkän, eli isän ja pojan teos Silloin tällöin onnellinen – Pelosta,
kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.
Öö. En oikein tiedä mitä
sanoisin tästä kuuntelukokemuksesta… No, vitsi vitsi. Tuo heitto oli silmänisku
äänikirjan sisältöön. Nuo sanat ovat Goodreadsin arviosta, sen aloituksesta,
jonka Antti Rönkä sai lukea esikoisestaan Jalat ilmassa. Tämä tulee kirjeenvaihdossa
käsitellyksi. Ihan oikeasti, keski-ikäisen isän ja jo nuoreksi
aikuiseksi varttuneen pojan avoin kirjeenvaihto oli ja on mielenkiintoista
kuunneltavaa. Lukijoiden äänet sopivat hahmoille. Vaikkei se liity mitenkään
aiheeseen, heistä tuli mieleen Leijonakuninkaan Mufasa ja Simba.
Ajatustenvaihdon kohteina ovat isäpoika-suhteen lisäksi kirjoittaminen ja
kirjailijuus, kouluttautuminen, mielenterveys, julkisuus ja käsittelemättömät
traumat. Edellä mainittujen aiheiden ohessa putoilee kirjoitustippejä. Isä ja poika ruotivat pojan
valmistuvan esikoiskirjan käsikirjoitusta, jonka senkin omakohtaisuus nostaa
näyttämölle kipupisteitä.
Helpottava ahaa-oivallus
oli, että akateemikotkin tappelevat sanajärjestyksen kanssa. Oppineetkin
tuskailevat tekstinsä kanssa. Oppineet vasta tuskailevatkin. Jos joku on liian
tyytyväinen tuotokseensa, on hölmö, taisi vanhempi versio todeta. Isän ja Antin kokemuksista sain
perspektiiviä palautteen vastaanottamiseen ja sitä todella tarvitsin. Kadehdin
itseäni niiltä ajoilta, kun kirjoittelin suurella innolla ensimmäistä kahta
romaaniani, noiden aikojen ennakkoluulottomuuttani, sokeaa draivia, tietämättömyyttä
ja uskoani julkaisemisen autuuteen. Muutenkin olen kova kadehtimaan. Olen
harmitellut oppimattomuuttani, että olen jäänyt jostain paitsi. (Lue bloggaus: Resepti menestyskirjailijaksi) Äänikirjan
alkupuolella Antti kuvaa fiiliksiään jollain puisevalla yliopiston luennolla,
kuinka hän nauttisi tarttua lapion varteen ja keskittyä ruumiilliseen,
konkreettiseen suoritukseen. Tuo pistää miettimään, että ristiin kadehdinta
taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Lieneekö kukaan koskaan, edes silloin
tällöin onnellinen? Sekään ei ole varsinaisesti mikään jackpot, jos lapioi leipätyössä erilaisia ruumiin eritteitä ja muuna aikana kirjoittaa.
Mietin, millainen olisi
oma kirjeenvaihtoni isäni kanssa. Hän täyttäisi tänä vuonna
seitsemänkymmentäyksi vuotta, ellei olisi kuollut vuonna 1984. Olin silloin
neljäntoista vanha. Kirjailijoiden Facebook-ryhmän keskustelussa aiheena oli
joskus kohteet, kenelle kirjoitamme. Onko edes tarpeen valita yleisöä
kirjoitusvaiheessa? Vai riittääkö, että kirjoittaa itselle? En tiedä, oliko
vähän liian ylevää julistaa kirjoittavansa kuolleelle isälle. Sitä kun on
taipuvainen romantisoimaan asioita, niin tulee joskus miettineeksi, että
mitäpähän ukko tuumisi näistä touhuistani. Kova se oli lukemaan. Jerry
Cottoneita ja dekkareita muutenkin. Joissain niistä oli sairaalakuvioitakin.
Isä oli sairaanhoitaja. Nyt tämä meni itsestä tarinoinniksi, joten päätän
raporttini tähän.