Sudenkorennon kesä - Nostalginen kasvutarina ja teknotrilleri joensuulaisittain

 

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Like 2021. 505 s.

 

Jos käsitteet Moviebox, Vip Video Club, MAD -lehti tai edes Ritari Ässä eivät sano sinulle mitään, älä jatka lukemista. Tai jatka sittenkin. On vain hyvä laajentaa sanastoa, nimittäin nuo termit tulevat tutuiksi Tuomas Liuksen uusimmasta romaanista Sudenkorennon kesä. Uutukaisessaan Lius on ottanut luupin alle 80-luvun monine ilmiöineen, tärkeimpänä kansainvälinen politiikka, kylmän sodan ilmapiiri, populaarikulttuuri ja nuoreksi varttuvan poikalapsen elämän pikkukaupungissa – tärkeysjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Tuo kaupunki voisi olla mikä vain aina Oulusta Jyväskylään tai Mikkelistä Vaasaan. Tässä tapauksessa se on Joensuu, mikä suo allekirjoittaneelle lukijana kotikenttäedun. Tarinan tapahtumien aikaan mopoilin noita samoja katuja. Saatoin kenties tavatakin Jessen.

Jesse on ala-asteen viimeistä luokkaa lopetteleva joensuulainen poika. Hän asuu kahdestaan sairaanhoitajaäitinsä Kaarinan kanssa kaupungin keskustassa Kirkkokadulla. Hänen elämäänsä on tulossa muutoksia, paitsi yläasteelle siirtymisen vuoksi, niin myös pitkäaikaisen lapsuudenystävänsä Helin muuton vuoksi. Heli tulee muuttamaan kesän lopuksi Turkuun. Traagiseksi eroamisen tekee tunteet. Hyvä kaveri, lähes yksi äijistä, on hyvää vauhtia kehittymässä nuoreksi naisenaluksi, eikä tämä ole jäänyt Jesseltä huomaamatta. Voi hormonit, ne hormonit! Aikaa kuluu, eikä Jesse saa sanoitettua tunteitaan, toisin kuin eräät ilkeät tyypit Louhelan koulusta, jotka levittävät Helistä pahansuopia juoruja. Pistää vihaksi vielä tätäkin kirjoittaessa. Muutenkin näiden kriminaalinalkujen edesottamukset puistattavat.

Muutoksista puheen ollen, nuo pari mainittua eivät jää Jessen kohdalta ainoiksi, eivätkä edes dramaattisimmiksi. Heti kesäloman alussa Jesse tutustuu kahteen varsin erilaiseen mieheen. Venäläistaustainen ikämies Nikolai asuttaa aikaisemmin rukoushuoneena pidettyä puutaloa ihan Jessen kotitalon naapurissa. Nikolain vahvuusalueista on moneksi, aina taiteellisesta tietotaidosta itämaisiin mielenhallintametodeihin. Talossa on tiloja, joihin vierailijoilla ei ole mitään asiaa. Toinen tärkeä mieshahmo on reilu kolmekymppinen Jukka, joka on ilmestynyt asuttamaan rukoushuoneen naapuritaloa. Jukka on kuin suoraan repäisty amerikkalaisesta toimintasarjasta. Olemus täyttää kaikki aikakauden kliseisen hahmon piirteet, mikä on epäilemättä tarkoituksellista, onhan näkökulmahenkilönä 13-vuotias elokuvafriikki poika.

Tarinan dramatiikasta on vaikea kertoa mitään ilman juonipaljastuksia. Kaikki liittyy Inarinjärven tapahtumiin 31. joulukuuta 1984. Jäihin on syöksynyt taivaalta jotain, joka on aiheuttanut sotilasoperaation. Tuo selkkaus luo Liuksen teokselle trilleriulottuvuuden, johon kirjailija tekee Jessen kasvutarinan ohessa poikkeamia. Poikkeamia, kunnes ne muodostuvat pääjuonen elementiksi ja kiskovat Jessen osaksi actionia. Sanan ”trilleri” eteen voisi laittaa etuliitteen ”tekno”. Tapahtumien kulkuun sisältyy tarkoin varjeltu sotilaallinen salaisuus, mahdollisesti koko nykyaikaisen sodankäynnin mullistava keksintö, joka jättää Oil Panicit ja Octopusit (elektroniikkapelejä. Pelasin) kirkkaasti kakkoseksi. Sen verran voin paljastaa, että tuosta keksinnöstä seuraa jokaisen (tai no, ainakin minulle olisi seurannut) esipuberteetin märkä uni. Jessen kohdalla uni käy toteen. Sanon tämän tässä nyt, ettei juonenkäänne sitten aiheuta turhaa närästystä.

Kokonaisuutena Tuomas Liuksen kaiken kaikkiaan yhdeksäs romaani oli nautittavaa luettavaa, eikä sen sivuja olisi halunnut jättää taakseen. Suohan se madonreiän omaan nuoruuteeni ja kokemuksiin, joista yllätyksekseni voin jakaa ison osan Jessen kanssa. Totta kai tapahtumamiljöö sai aikaiseksi nostalgiabuustin ja aiheutti suorastaan liikuttumista. Tekisi mieli alkaa jakaa omia kokemuksia tuolta ajalta, mutta niillä tuskin olisi yleistä kiinnostusta. Sopivampi paikka sille olisi Facebook-ryhmät Joensuu ennen ja nyt, Joensuu -kaupunki idässä ja Olin teini 80-luvulla. Näistä ryhmistä muuten Liuskin ammensi inspiraatiota ja tarkensi faktoja, monen muun lähteen lisäksi.

Lukukokemuksen erityispiirteistä on pakko mainita, kuinka kirja päätyi käsiini. Ennen kuin sain painetun version synttärilahjana (51, joka on peilikuvana 15. Sattumaa?), aloin lukea sitä e-kirjana. Sittenkin kun pääsin itse tiiliskiveen käsiksi, aloin kuunnella Sudenkorennon kesää myös äänikirjana, otin aina kiinni kohdan, jonka olin jo lukemalla saavuttanut. Joo, voitte pitää vähän outona. Äänikirjan lukijalla Valtteri Turusella on muuten juuri sopivan junnu ääni tarinan sisältöä ajatellen. Tämä on kehu, kuin myös maininta kansikuvan maalaajasta Riikka Miettinen-Syrjälästä. Hyvältä näyttää käden jälki.