Yösydän-trilogian aloitus tarjoilee synkkiä sukusalaisuuksia yöpuolen ystäville

 

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

Nysalor 2024. 342 s.

 

Kansikuva: Melina Marras

Perinteentutkija Pasi Klemettisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli (SKS Kirjat 2022) para on taikakeinoin synnytettävä varallisuutta kartuttava otus, joka lypsää salaa naapureiden ja kyläläisten lehmiä sekä noutaa tekijälleen maitoa, voita ja niihin liittyvää onnea. Kirjasta selviää myös kansanuskomus, jonka mukaan otukseen turvautuivat karja- ja ruokataloudesta vastaavat naiset ja heistä erityisesti noituuden toteuttajat. Paran avulla tehty voi muuttuu veriseksi, kun siihen viiltää veitsellä ristin. Myös kerän muodossa siitä löytyy todistusaineistoa. Kuvauksia parasta löytyy ympäri Suomea, kuten Sulkavalta Köyliöstä, Suistamosta, Kiteeltä ja Kihniöstä. Kirjan tuoreimmat esimerkit ovat vuodelta 1948.

Kirjailija Melina Marraksen romaanin kirjan nimihahmo, hirviö, on vieläkin pahempi. Tapahtumapaikkana on Lohjansaari, jonne 11-vuotias Roihu muuttaa isänsä Mikon kanssa. Aikomus on korjailla perheen äidin lapsuuden kotia, hylättyä maatilaa, ja alkaa pyörittää siellä persoonallista ruokaravintolaa. Varpu-äiti on kuollut, joten monessakin mielessä he ovat uuden alun edessä. Mutkia matkaan tuottaa Varpun perheen ja koko Yöselän suvun synkkä maine paikkakunnalla. Heidät on yhdistetty epäselviin kuolemantapauksiin, eikä vain vilauteltu noitakorttia, vaan nostettu se ihan avoimesti esille. Paikkakunnalla elää edelleen rinnakkain pakanalliset uskomukset ja nykyaikainen kristinusko. Sama ihminen saattaa kantaa mukanaan yhtä aikaa krusifiksia ja taikakalua. Uskomuksia eivät ainakaan vähennä jotkut saaren asukkaista. Saaressa vaikuttaa edelleen parantajan taitoja omaava ja rantakäärmeen kanssa asustava Inkeri. Noitana pidetty ja noidan identiteetin itsekin hyväksynyt nainen kykenee kommunikoimaan tuon käärmeen kanssa.

Uskomukset muuttuvat lihaksi ja vereksi välittömästi muuton jälkeen. Reaalimaailmassa Roihu päätyy koulussa kiusaajien hampaisiin ja isän hanke on kaatua yleisen vastustuksen vuoksi heti alkuunsa. Ennen kuolemaansa Roihun äiti on ennättänyt varustaa pojan ymmärtämään yliluonnollisia asioita. Mutta riittääkö ymmärrys siinä vaiheessa, kun tontin reunamilta löytyy epämääräinen mökkipahainen ja Roihu päätyy silmätysten synkän hahmon kanssa. Ikiaikainen paha pääsee vapaaksi ja on koitua – ja koituukin – monen ihmisen kohtaloksi. Taistelussa kahden maailman välillä ei yleisesti ymmärretyillä ratkaisukeinoilla ole merkitystä, vaan on otettava käyttöön kaikkein väkevimmät loitsut. Mutta riittävätkö nekään?

Tunnustan kaipaavani magiaa arkielämään. Kaipaan lapsuusaikaan liitettyjä uskomuksia. Mielikuvituskavereita, pimeässä peitemytystä hahmottuvia olioita, narahdusten kaksoismerkityksiä. Niitä voi tavoitella vaikka heittäytymällä lukemaan kummallisia kertomuksia. Marras ei käytä kirjassaan pakanallisia kansanuskomuksia mausteena, kyllä ne ovat ihan sen pääraaka-aine. Tarinassa, sen maailmassa luonnolla ja erityisesti sen puilla, varsinkin tammella, on kyky kommunikoida ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla on kykyä siihen. Tapahtumamiljöö jo itsessään on omiaan ruokkimaan uskomuksia. Vai oletteko milloin viimeksi lukeneet vaikkapa kiinteistönvälittäjän esitteestä kohteesta löytyvästä Loitsutornista? Yöselän suvun asuinrakennuksesta sellainen löytyy. Lukukokemuksena Para ei ole uskottava, se on uskomaton. Vanhana Yöjuttu -lukemiston ahmijana tavoitin paikoin samoja keskenkasvuisia horror-fiiliksiä ja nautin ristivedosta henkilö- (ja olio) hahmojen välillä. Vaikeudet, haasteet ja niiden ratkaisut palkitsivat. Loppukin jäi koukuttavan avoimeksi. Romaani aloittaakin Yösydän-trilogian.

Kirjan kirjoittaja, jyväskyläläinen Melina Marras, siviilinimeltään Melina Karoliina Heinola (1989) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen esikoisteoksensa Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelma (Kustannus Aarni 2019) oli Tähtifantasia-ehdokkaana vuonna 2020. Jos oudot jutut kiinnostavat, kirjailijan tavaraa löytyy myös Kilkinkuoret ja muita äyriäiskertomuksia -antologiasta (Nysalor 2022). Novellikokoelmassa julkaistu lyhytkertomus Menneen maailman nälkäiset päätyi sekin palkintoehdokkaaksi (Atorox). Tulipahan naputeltua joskus tuosta antologiastakin. Kirjaesittelyyn pääset tästä. 

Parasta löytyy muuten muitakin nettikirjoitelmia. Kirsin kirjanurkka kertoo tarkemmin muun muassa tuosta mystisestä Paavolan tammesta. Sehän on siis oikeasti olemassa. Linkki

Lainasin kirjan Vaara-kirjastosta.

Cornwall-mysteerisarjan luupissa legenda Lintumiehestä

 

(Kannen kuva: Anne Väänänen)

Kaarina Griffiths: Lintumies

Otava 2024. 384 s.

(Ilmainen kappale kirjailijalta/ kustantajalta)

 

Viime vuonna julkaistu Cornwall-mysteerisarjan ensimmäinen teos Meren syliin saa jatkoa Lintumiehellä. Cornwallilaisessa Mawnan Smithin kylässä elää uskomus Lintumiehestä. Sellaisen näkeminen povaa pahaa ja on äärimmäisessä tapauksessa kuolemaksi, niin kuin oli edellisen kerran käynyt 1970-luvulla. Näköhavaintoa oli seurannut miehen ruumiin löytyminen rannalta. Nyt sama toistuu, vaikkakin kirkon pihassa, mikä tarkoittaa rikostarkastaja Digginsille ja hänen ryhmälleen töitä. Murhaaja ei pyri kätkemään asiayhteyttä legendaan, vaan jättää uhriinsa tiettyjä siihen viittaavia vihjeitä. Silti avoimia kysymyksiä jää ja ne vain tuppaavat lisääntymään, kun yksi jos toinenkin kylän asukas päätyy väkivallan uhriksi. Tarvitaan suomalaisen profiloija psykologi Antti Honkasen apua. Tällä kertaa se sopii Digginsille oikein hyvin. Miehet ovat saaneet vanhat skismat puretuiksi ja lähestyvät ylimpiä ystävyksiä.

Luonnollisestikaan poliisit eivät ole valmiita langettamaan tekoa ylimaallisen voiman aiheuttamaksi. Motiiveja löytyy aina kielletyistä suhteista, paikkakunnan rakennushankkeista, kylällä järjestettävästä surrealistisen taiteen festareista, sekä kenties mielenkiintoisimpana kylän laitamilla asustelevan erakon valokuvasta, joka sattuu häviämään. Kuvassa esiintyy kolme miestä, yksi heistä natsiupseerin univormussa. Eihän Cornwallissa pitänyt olla yhteyksiä natsiarmeijaan.

Kirjan parasta antia on taas kerran paikallisten legendojen hyödyntäminen ja kerta kaikkiaan ainutlaatuinen tapahtumamiljöö. Cornwallissa asusteleva kirjailija, toimittaja, psykoterapeutti Kaarina Criffiths on tämän suhteen porannut kultasuoneen. Hän vie tapahtumia henkilöhahmojen ehdoilla ja jättää heille tilaa ilmaista itseään paikoin riittoisalla ja lavealla dialogilla. Ihailtavaa on, että tapahtumat etenevät kronologisesti ilman takaumaloikkia. Heti on sanottava, että on takaumillakin oma paikkansa. Riippuu tarinan ja sen perusajatuksen ehdoista. Takaumat eivät saa olla itsetarkoitus. Tässä niitä ei tarvita.

Pidän myös positiivisena piirteenä, ettei hän sorru lukujen päätteeksi pakkokoukkuihin, niihin cliffhangereihin tai page turnereihin – miksi niitä nyt halutaan nimetäkään, paitsi sitten vasta kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Siinä vaiheessa joutui jo pidättelemään sivujen kääntymistä. Luin toki ulkona ja kävi tuulenvire, mutta silti. Osa luvuista ja kohtauksista ovat puhtaasti englantilaisen elämäntavan fiilistelyä kaikkine tee, pubi ja ruokakulttuureineen. Mikä voisikaan olla cozympaa? Pehmodekkarihan tämä on.

Jos saan arvata, paikallishistorian ja faktatiedon oikeassa suhteessa on saanut tehdä editointia. Mikä on riittävästi, mikä liikaa. Paikkakunnan erityispiirteet ja legendat ovat oikeasti kiinnostavia ja niistä voisi lukea enemmänkin, mutta juonellisessa murhamysteerissä niillä maustamisen kanssa saa olla tarkkana. Jos vaikka jäljitetään rikollista ja tämä saattaa odottaa jo seuraavan kulman takana, ei siinä kohtaa historiakatsauksilla ja keskiaikaisilla kansanlauluilla ole sijaa. Kuulisin niistä enemmän muuna aikana, vaikka Jolly Sailorissa (pubi). Painotuskysymyksiä ja makuasioitahan nämä ovat. Juuri tämän vuoksi romaaneja nimitetään teoksiksi, eikä tuotteiksi. Yleisesti ajatellen kirjojen vivahteista, tarinan asemoinnista, rytmistä, tyyliratkaisuista ja niiden vaihtelevuudesta ei voi olla kuin ilahtunut. Edelleen ihmiset kirjoittavat ihmisille, eikä tekoäly. Säilyköön särmät!

Loppuun vielä kuuma vinkki. Te, jotka aiotte tarttua Griffithsin uutuuteen tai olette jo mahdollisesti lukeneet tämän, kannattaa kuunnella myös Kirjakävelyllä podcastin jakso, jossa Anna Paldar haastattelee Kaarina Griffithsiä Lintumiehestä ja hänen aikaisemmista romaaneistaan. Henkilöhahmoilla on mielenkiintoinen jatkumo. Samalla saa kuulla muutakin kirjailijan työtekniikoista ja taustoista ulkomailla asuvana suomalaiskirjailijana.  

Kirjaesittelyni mysteerisarjan aloituksesta Meren syliin voit lukea täältä.