Kauhukirjailijat psykomaantieteen kartalla

 

Kuuntelin Yle Areenasta Kulttuuriykkösen 3.7.24 jakson, jossa haastateltavina oli kauhukirjailijat Melina Marras ja Marko Hautala. Ohjelman tekijät olivat käyneet haastattelemassa myös argentiinalaista Mariana Enriquezia, joka vieraili ihan äsken Suomessa Helsinki Lit tapahtumassa. Enriquezia pidetään goottilaisen realismin kuningattarena ja kirjailija on ottanut monine avuineen mukavasti sijaa myös valtavirran lukemistona. Itsekin tutustuin äskettäin hänen novellikokoelmaansa Sängyssä tupakoimisen vaarat (Suom. Sari Selander). 

Jakson yhtenä tärkeimpänä kysymyksenä oli, mikä todellisissa, tutuissa paikoissa inspiroi heitä ja kuinka he hyödyntävät paikkojen historiaa. Hautalan Vaasa on käynyt allekirjoittaneellekin tutuksi, viimeisimpänä romaanista Musta kieli (2023) Samaa voin sanoa Marraksen Lohjansaaresta romaanissa Para

Kuunnellessa teki mieli osallistua keskusteluun. Aihe herätti ajatuksia, erityisesti ohjelmassa esitetty käsite psykomaantiede, jolle löytyy omat käännöksensä yhtä lailla englanninkielisestäkin maailmasta, kuin Etelä-Amerikastakin. Yleismaailmallinen termi siis. Paikoilla sanotaan olevan muisti. Niiden tapahtumista jää muisto. Suomalaiskirjailijoilta kysyttiin myös heidän omista suosikkikohteistaan lukijoina. Marras mainitsi erityisesti luonnon kaikkine ilmentymineen. Hänen tänä vuonna ilmestyneessä uutuusromaanissaan Para yhtä pääosaa esittääkin tietty tammi. Hautala taas fiilisteli arktisista olosuhteista John Carpenterin The Thing filmatisoinnin hengessä. Molempiin kirjailijoista on helppo yhtyä. Elokuva kuuluu myös allekirjoittaneen lemppareihin. Joskus pakkaskausina leffa tulee mieleen, kun kävelen -30 asteessa työpaikalle. Näin kävi viime talvena. Työpaikka ei olekaan enää sairaala, vaan arktinen tutkimusasema. 

Käsite psykomaantiede ei ole kuitenkaan minulle täysin uusi juttu. Nyt se sai nimenkin. Tietämättäni viittasin siihen vuonna 2018 ilmestyneen jännitysromaanini Kroonikko esipuheessa. Tuon kirjan innoittajanahan oli vuonna 2016 toimintansa lopettanut Paiholan mielisairaala ja siellä säilytyksessä olleet museoesineet. Sain mahdollisuuden olla mukana “viimeisellä lääkärinkierrolla”, kuten tutustumistani jo potilaista tyhjentyneisiin tiloihin kuvasin. Viittaan esipuheessani teoriaan tai uskomukseen, jonka mukaan ihminen jättää aina tilasta poistuttuaan sinne jotain. Tunsin sen autioituneessa sairaalassa todellisena. Vaikka se olisikin mielikuvituksen tuotetta, sitä ei voi vähätellä. Pitäähän Mariana Enriquezkin mielikuvitusta täysin todellisena.

Kirjailijoiden haastattelu laittoi miettimään omia maagisiksi kokemiani ympäristöjä. Vastauksen voi päätellä jo aikaisemmasta. Kaikista palveluvuosistani tai juuri niistä johtuen ihan top ykkönen on edelleen sairaalaympäristö. Perustellaanpas. Sairaala on rajatila kahden maailman välillä. Risteyskohta. Sairaalassa kuollaan ja synnytään. Syntyneen ja kuolleen sielut lyövät ylävitosia kohdatessaan käytävällä. Sairaala ei tunne luokkaeroja ja statuksia. Sairaala riisuu ihmisen paljaaksi. Nautin pitkistä käytävistä yöaikaan, niiden lyhyistä hämäristä hetkistä ennen valojen liiketunnistimien reagointia. Varjot saavat merkityksiä. Kliinisten ja valoisten tilojen alta löytyy kerroksia; tunneleita ja huoltokäytäviä, joista tietävät vain harvat työntekijät.

Sairaalalla, jossa työskentelen, on yli seitsemänkymmenen vuoden historia. Moni ei tiedä, että toisen nykyisistä parkkihalleista kohdalla oli alun perin sairaalan ruumishuone. Tietyissä parkkiruuduissa en välttämättä haluaisi vilkaista taustapeiliin. Ihan vakavasti, tuntuu uskomattomalta ajatella sitä ihmismäärää, joka laitoksessa on tuona aikana työskennellyt tai sen palveluja käyttänyt. Ihmiskohtaloita. Vanhimpien osien seinät muistavat ne kaikki. Haamuista ei ole pulaa. 

Kulttuuriykkönen tulee jokaisena arkipäivänä maanantaista perjantaihin Yle Radio 1:ssä kello 15:02-15:55. Perjantaisin on Perjantaistudio viikon puheenaiheista. Yle Areenastahan nämä löytyvät. Tämän jakson haastattelijana oli Hannamari Hoikkala, äänitarkkailijana Tuomas Vauhkonen ja tuottajana Olli Kangassalo.

Tuon Kulttuuriykkösen jakson pääset kuuntelemaan tästä.

Yösydän-trilogian aloitus tarjoilee synkkiä sukusalaisuuksia yöpuolen ystäville

 

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

Nysalor 2024. 342 s.

 

Kansikuva: Melina Marras

Perinteentutkija Pasi Klemettisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli (SKS Kirjat 2022) para on taikakeinoin synnytettävä varallisuutta kartuttava otus, joka lypsää salaa naapureiden ja kyläläisten lehmiä sekä noutaa tekijälleen maitoa, voita ja niihin liittyvää onnea. Kirjasta selviää myös kansanuskomus, jonka mukaan otukseen turvautuivat karja- ja ruokataloudesta vastaavat naiset ja heistä erityisesti noituuden toteuttajat. Paran avulla tehty voi muuttuu veriseksi, kun siihen viiltää veitsellä ristin. Myös kerän muodossa siitä löytyy todistusaineistoa. Kuvauksia parasta löytyy ympäri Suomea, kuten Sulkavalta Köyliöstä, Suistamosta, Kiteeltä ja Kihniöstä. Kirjan tuoreimmat esimerkit ovat vuodelta 1948.

Kirjailija Melina Marraksen romaanin kirjan nimihahmo, hirviö, on vieläkin pahempi. Tapahtumapaikkana on Lohjansaari, jonne 11-vuotias Roihu muuttaa isänsä Mikon kanssa. Aikomus on korjailla perheen äidin lapsuuden kotia, hylättyä maatilaa, ja alkaa pyörittää siellä persoonallista ruokaravintolaa. Varpu-äiti on kuollut, joten monessakin mielessä he ovat uuden alun edessä. Mutkia matkaan tuottaa Varpun perheen ja koko Yöselän suvun synkkä maine paikkakunnalla. Heidät on yhdistetty epäselviin kuolemantapauksiin, eikä vain vilauteltu noitakorttia, vaan nostettu se ihan avoimesti esille. Paikkakunnalla elää edelleen rinnakkain pakanalliset uskomukset ja nykyaikainen kristinusko. Sama ihminen saattaa kantaa mukanaan yhtä aikaa krusifiksia ja taikakalua. Uskomuksia eivät ainakaan vähennä jotkut saaren asukkaista. Saaressa vaikuttaa edelleen parantajan taitoja omaava ja rantakäärmeen kanssa asustava Inkeri. Noitana pidetty ja noidan identiteetin itsekin hyväksynyt nainen kykenee kommunikoimaan tuon käärmeen kanssa.

Uskomukset muuttuvat lihaksi ja vereksi välittömästi muuton jälkeen. Reaalimaailmassa Roihu päätyy koulussa kiusaajien hampaisiin ja isän hanke on kaatua yleisen vastustuksen vuoksi heti alkuunsa. Ennen kuolemaansa Roihun äiti on ennättänyt varustaa pojan ymmärtämään yliluonnollisia asioita. Mutta riittääkö ymmärrys siinä vaiheessa, kun tontin reunamilta löytyy epämääräinen mökkipahainen ja Roihu päätyy silmätysten synkän hahmon kanssa. Ikiaikainen paha pääsee vapaaksi ja on koitua – ja koituukin – monen ihmisen kohtaloksi. Taistelussa kahden maailman välillä ei yleisesti ymmärretyillä ratkaisukeinoilla ole merkitystä, vaan on otettava käyttöön kaikkein väkevimmät loitsut. Mutta riittävätkö nekään?

Tunnustan kaipaavani magiaa arkielämään. Kaipaan lapsuusaikaan liitettyjä uskomuksia. Mielikuvituskavereita, pimeässä peitemytystä hahmottuvia olioita, narahdusten kaksoismerkityksiä. Niitä voi tavoitella vaikka heittäytymällä lukemaan kummallisia kertomuksia. Marras ei käytä kirjassaan pakanallisia kansanuskomuksia mausteena, kyllä ne ovat ihan sen pääraaka-aine. Tarinassa, sen maailmassa luonnolla ja erityisesti sen puilla, varsinkin tammella, on kyky kommunikoida ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla on kykyä siihen. Tapahtumamiljöö jo itsessään on omiaan ruokkimaan uskomuksia. Vai oletteko milloin viimeksi lukeneet vaikkapa kiinteistönvälittäjän esitteestä kohteesta löytyvästä Loitsutornista? Yöselän suvun asuinrakennuksesta sellainen löytyy. Lukukokemuksena Para ei ole uskottava, se on uskomaton. Vanhana Yöjuttu -lukemiston ahmijana tavoitin paikoin samoja keskenkasvuisia horror-fiiliksiä ja nautin ristivedosta henkilö- (ja olio) hahmojen välillä. Vaikeudet, haasteet ja niiden ratkaisut palkitsivat. Loppukin jäi koukuttavan avoimeksi. Romaani aloittaakin Yösydän-trilogian.

Kirjan kirjoittaja, jyväskyläläinen Melina Marras, siviilinimeltään Melina Karoliina Heinola (1989) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen esikoisteoksensa Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelma (Kustannus Aarni 2019) oli Tähtifantasia-ehdokkaana vuonna 2020. Jos oudot jutut kiinnostavat, kirjailijan tavaraa löytyy myös Kilkinkuoret ja muita äyriäiskertomuksia -antologiasta (Nysalor 2022). Novellikokoelmassa julkaistu lyhytkertomus Menneen maailman nälkäiset päätyi sekin palkintoehdokkaaksi (Atorox). Tulipahan naputeltua joskus tuosta antologiastakin. Kirjaesittelyyn pääset tästä. 

Parasta löytyy muuten muitakin nettikirjoitelmia. Kirsin kirjanurkka kertoo tarkemmin muun muassa tuosta mystisestä Paavolan tammesta. Sehän on siis oikeasti olemassa. Linkki

Lainasin kirjan Vaara-kirjastosta.