Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. syyskuuta 2019

Kauhua opiskelija-asuntolassa


Mia Vänskä: Valkoinen aura
Atena 2014. 287 s.



Mia Vänskän teosten kohdalla tein jotain, mitä en ole koskaan tehnyt yhdenkään suomalaisen, tai ulkomaisen kirjailijan kohdalla. Sensaatio! Luin koko tuotannon melko lailla ripeään tahtiin ja lähes samaan putkeen. Tämä mahdollisti tekemään vertailevaa tutkimusta, tai ainakin havaintoja teosten kesken. On selvää, että Mia Vänskä osaa ja taitaa kauhugenren, mutta myös joidenkin elementtien kohdalla toistaa itseään. Niin on sanottu Stephen Kingistäkin, joten eipä syytä huoleen. Vänskän toisto tulee henkilöhahmoista, heidän välisistä ihmissuhdekuvioista, sekä rakenteesta. Sama sapluuna, vaikka ympäristö muuttuukin. Varmasti siinä on yksi syy, minkä vuoksi hänen tuotantonsa kolmannen mallikappaleen ja toistaiseksi viimeisimmän lukeminen takkusi.

Valkoisessa aurassa Iina aloittaa vieraalla paikkakunnalla sairaanhoidon opinnot. Hän majoittuu opiskelija-asuntolaan ja aistii lähes välittömästi sen ylimmässä seitsemännessä kerroksessa jonkun, tai jonkin ylimääräisen läsnäolon. Taas kuvioissa on vanha lapsuudenystävä, tällä kertaa Linda. Hänen ja Lindan yhteisestä menneisyydestä löytyy joitain käsittelemättömiä menetyksiä, jotka Iinan on vielä tarinan aikana kohdattava. Kotikonnuille jäi poikakaveri Jarno, jonka kanssa tulee kränää välimatkasta. Suhde kariutuu. Tilalle tulee lääketieteenopiskelija ja opettajansijainen Aleksi. Sitten on vielä muita opiskelijoita omine erityispiirteineen ja suhdekuvioineen. Kaikkein rankimmat suhdekuviot ovat Elisellä, seitsemännessä kerroksessa tapetulla tytöllä. Veriteko on tapahtunut jo aikaisemmin. Elise on edelleen läsnä. Erityisherkkänä ja ylimaallisilla kyvyillä siunattu (tai kirottu) Iina aistii tämän. Ja kun Elise käy hänelle koko ajan vain todellisemmaksi, ei siitä voi seurata kuin reaalimaailman ja tuonpuoleisen välinen rajakahina. Oma lukunsa on surmatyön takana oleva henkilö x, joka on edelleen vapaalla jalalla, sekä Elisen muu lähipiiri omine motiiveineen. Enempää en paljasta. Sen sanon, että uhreitta ei selvitä. Onnellinen loppu on vähintäänkin uhattuna.

Etäisiä yhtymäkohtia löysin ilman etsimistä jo aikaisemmin mainitun Stephen Kingin teokseen Vihreä maili, kirjan kuolemantuomittuun vankiin John Coffeyhin, jolla on parantajan kykyjä, sekä saman kirjailijan tuoreempaan romaanin Mersumies -trilogian kolmanteen kirjaan, eli Viimeiseen vartioon. Siinähän lääkeainekokeiden buustaama Brady Hardsfield omaa kyvyn siirtyä lainakroppaan. Sivumainintana lämmin lukusuositus Vihreästä mailista. Luin sen kolmen pokkarin sarjana joskus pentuna. Kirjana ihan huippu ja elokuvanakin todella katsomisen arvoinen! Mitä yhtymäkohtiin tulee, aiheita kierrätetään kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Kauhukirjallisuus ei tee tässä poikkeusta. Liekö King syöttänyt Valkoisen auran googlekääntäjään, koska Viimeinen vartio ilmestyi Vänskän kirjaa neljä vuotta myöhemmin? Kunhan vitsailen ja vielä huonosti. Kolmesta Vänskän kirjasta paras oli Musta kuu. Koska se on.

torstai 29. elokuuta 2019

Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa


Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.
 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.
Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.
Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.
Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin


Mia Vänskä: Musta kuu
Atena 2012. 295 s.



Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.
Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.