Lukuvuosiraportti 2019

Viime kesän korvilla sain tietää, että kotisivupalvelu ja verkkoyhteisö Suntuubi on lopettamassa toimintansa kesäkuun lopussa 2020. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun julkaisin tuubin kautta kotisivuillani ensimmäisen kirja-arvioni. Mikakahkonen.fi sivuille arvioita ehti kertyä lähes parisataa ja muita blogikirjoituksia tuli naputeltua tasan 64. Jos mielin jatkaa lukemieni kirjojen esittelyä netissä, oli etsittävä niille uutta kortteeria. Sellaisen löysin blogspotista.

Blogspot on ihan ok alusta, mutta tekee mieli kysyä, lukeeko näitä kukaan? Kyllä ja ei. Lukee, jos jaksaa mainostaa aikaansaannoksiaan ja valikoida uutuuksia, yleisesti pinnalla olevia teoksia, sitä mainstreamiä. Sekään ei takaa bittiruuhkaa. Ihan esimerkkinä, kirjoitin Marko Kilven Undertaker-sarjan kolmososasta Kuolemanlaakso, jota blogspotin tilastojen mukaan on käyty katsomassa vain viidesti. Niistäkin pari taitaa olla omia vierailuja. Kilpi on kova nimi, tätä nykyä ihan parlamentaarisestikin, vaikkei viimeksi mainitulla ole kirjoittamisen ja lukemisen kanssa mitään tekemistä. Eikö Finlandia-ehdokkaanakin piipahtanut kirjailija kiinnosta? Puuduttaako kiivas sarjaluonteisuus, tai saako liian näkyvä tuotteistaminen ärsyyntymään? En tiedä. Minusta Kilven päähenkilöluomus, kaksoisroolia vetävä hautturi on timangia ja odotan tarinalle jatkoa.

Kumoan oman väitteeni ainakin uutuuksien vs. vanhuuksien osalta, nimittäin julkaisin männä vuonna myös kirjoituksen Mia Vänskän kauhukirjoista Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura. Nuo kaikki ovat jo useamman vuoden takaa, jonka vuoksi sain hämmästellä kirjoista keskimmäisen, vuonna 2012 julkaistun Mustan kuun bloggauksen lukijamäärää, 76! Tykkäsin kirjasta. Niin kai moni muukin. Johtuneeko lukumäärä siitä?

Lukumäärälistaus on tylsää. Silti on pakko mainita vielä niin sanottu voittaja-arvio. Otsikoin sen nimellä ”Jos et lue dekkareita, lue tämä”. Tuon jutun lukijamäärästä (121) en voi ottaa kunniaa itselleni. Arvion kohteena oli Porin oma (lisää tähän oma suosikkisi) Arttu Tuominen dekkarillaan Verivelka. Tuo saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2019 parhaimpia kotimaisia jännitysromaaneja. Kuka sen sanoo ja millä mittarilla? Siihen on yhtä monta vastausta, kuin on lukijaa. Ja se on hyvä. Kirjallisuudesta (dekkareistakin) löytyy jokaiselle jotakin, vaikka sitten Tuomas Liuksen Pippurin & Noussair -sarjan jatko Lanka palaa. Jos pidät ronskilla huumorilla höystetystä 80-luvun hengessä kirjoitetusta kovaotteisesta toiminnasta, on Tuomas Lius oikea nimi kirjaston, tai nettikaupan hakuriville. On niitä kivijalkakaupoissakin.

Kaikkein eniten lukijoita keräsin härskin houkuttelevalla klikkiotsikolla ”Resepti menestyskirjailijaksi”. Sitä kävi lueskelemassa lähes kaksisataa uteliasta. Tekstillä oli tarkkaan valittu lukijakunta, kaikki kirjailijanurasta haaveilevat, tai jo julkaisseet kynäilijät ja meitähän riittää. Paras foorumi mainostaa leikkimielistä minitutkimustani oli Facebookin ryhmä Kirjailijanloput. Juttua kommentoitiinkin. Erityisen otettu olen Jukka-Pekka Koskisen sanoista. Kaikki tietää, se sama mies, joka oli Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Tulisiipi. Koskinen oli lukenut kirjoitelmani ajatuksen kanssa ja esitti siitä arvionsa. ”Ihan hyvää analyysia, mutta toisaalta…” Yhtä lailla olen otettu muidenkin kommenteista. Huippuryhmä muuten tuo Kirjailijanloput!

Lopulta ei ole merkitystä kuinka moni lukee blogiani. Tärkeintä on sen kirjoittaminen. Luetun analysointi auttaa kehittämään omaa luku- ja kirjoitustaitoa. Luetun listaamisessakin on oma järkensä. Se on kuin urheiluohjelma, sport tracker. Tai tässä tapauksessa read tracker. Olisiko tuossa patentin paikka, äppi valmentamaan paremmaksi lukijaksi? Listaaminen innostaa ja haastaa lukemaan enemmän. Vaikka jäin luettujen kirjojen määrässä vuodesta 2018 seitsemällä teoksella, en ainakaan sen takia masennu. Edelleen olen positiivisessa mielessä tilasto-oikku. Tilastokeskuksen mukaan lukeminen on pääasiassa naisten, ylemmässä sosioekonomisessa asemassa olevien toimihenkilöiden ja pääkaupunkiseudulla majailevien ajanviettotapa. Tässä suhteessa en siis ole itsekään sitä mainstreamiä. Aika siistiä! Silti ja varsinkin siksi jatkan touhuiluani blogin parissa. Välttämättä en kirjoita kaikista luetuista tarkkaa arviota, jos arviota ollenkaan. Niin kävi päättyneenä vuotena Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösromaanille Viimeinen vartio. Se vaan jäi, sori. Samoin äänikirjoista en toistaiseksi pihahda.

Koska Suomi on luku- ja kirjoittajakansaa, on meillä myös lukemattomat määrät kirjabloggareita. Tai pitäisikö sanoa luetut määrät? Heitä voisi pitää vaikka esilukijoina, tai tiedustelijoina. Varmasti joukosta löytyy omaa lukumakua vastaava ylläpitäjä. On naisia, miehiäkin, leveällä ikähaarukalla ja joka puolelta Suomea. Laitan ihan loppuun linkin heidän sivuistaan. Lukekaa heitä.  Saa hyviä vinkkejä.

Hyvää lukuvuotta 2020!

Luetut kirjat 2019 (äänikirjat jätän huomiotta)

Naiskirjailijoiden teokset: 9 kpl.

Miesten: 14 kpl.

Sekä ettien: 2 kpl.

Muun sukupuolisten: 0 kpl.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Joseph Burgo: Narsistit lähelläsi – Tunnista ja toimi oikein

Lars Kepler: Lazarus

Stephen King: Viimeinen vartio

Arttu Tuominen: Verivelka

Mia Vänskä: Musta kuu

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Tuomas Lius: Lanka palaa

Marko Kilpi: Undertaker 3 – Kuolemanlaakso

Minna Sadeniemi, Miikka Häkkinen, Maaria Koivisto, Teemu Ryhänen, Anna-Liisa Tsokkinen: Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville

Harri Nykänen: Arvokuljetusryöstäjä – Matti Sárenin mafiaelämä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Janne Raninen, Ivar Andersen: Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi

Ruumiin kulttuurin käräjäkirjat

RK 1/19

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Dare Talvitie: Valkea liekki – Näkymätön piiri 1

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

RK 2/19

Thomas Erikson: Mielivalta

Erin Kelly: Älä jää pimeään

RK 3/19

J. P. Delaney: Usko minua

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

RK 4/19

Tina Frennstedt: Lupaus

Un-Su Kim: Tappajat

Don Winslow: Raja

Suomalaisia kirjablogeja:

https://www.kirjasampo.fi/kirjablogit/fi/kirjablogit

Kauhua opiskelija-asuntolassa

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena 2014. 287 s.

Mia Vänskän teosten kohdalla tein jotain, mitä en ole koskaan tehnyt yhdenkään suomalaisen, tai ulkomaisen kirjailijan kohdalla. Sensaatio! Luin koko tuotannon melko lailla ripeään tahtiin ja lähes samaan putkeen. Tämä mahdollisti tekemään vertailevaa tutkimusta, tai ainakin havaintoja teosten kesken. On selvää, että Mia Vänskä osaa ja taitaa kauhugenren, mutta myös joidenkin elementtien kohdalla toistaa itseään. Niin on sanottu Stephen Kingistäkin, joten eipä syytä huoleen. Vänskän toisto tulee henkilöhahmoista, heidän välisistä ihmissuhdekuvioista, sekä rakenteesta. Sama sapluuna, vaikka ympäristö muuttuukin. Varmasti siinä on yksi syy, minkä vuoksi hänen tuotantonsa kolmannen mallikappaleen ja toistaiseksi viimeisimmän lukeminen takkusi.

Valkoisessa aurassa Iina aloittaa vieraalla paikkakunnalla sairaanhoidon opinnot. Hän majoittuu opiskelija-asuntolaan ja aistii lähes välittömästi sen ylimmässä seitsemännessä kerroksessa jonkun, tai jonkin ylimääräisen läsnäolon. Taas kuvioissa on vanha lapsuudenystävä, tällä kertaa Linda. Hänen ja Lindan yhteisestä menneisyydestä löytyy joitain käsittelemättömiä menetyksiä, jotka Iinan on vielä tarinan aikana kohdattava. Kotikonnuille jäi poikakaveri Jarno, jonka kanssa tulee kränää välimatkasta. Suhde kariutuu. Tilalle tulee lääketieteenopiskelija ja opettajansijainen Aleksi. Sitten on vielä muita opiskelijoita omine erityispiirteineen ja suhdekuvioineen. Kaikkein rankimmat suhdekuviot ovat Elisellä, seitsemännessä kerroksessa tapetulla tytöllä. Veriteko on tapahtunut jo aikaisemmin. Elise on edelleen läsnä. Erityisherkkänä ja ylimaallisilla kyvyillä siunattu (tai kirottu) Iina aistii tämän. Ja kun Elise käy hänelle koko ajan vain todellisemmaksi, ei siitä voi seurata kuin reaalimaailman ja tuonpuoleisen välinen rajakahina. Oma lukunsa on surmatyön takana oleva henkilö x, joka on edelleen vapaalla jalalla, sekä Elisen muu lähipiiri omine motiiveineen. Enempää en paljasta. Sen sanon, että uhreitta ei selvitä. Onnellinen loppu on vähintäänkin uhattuna.

Etäisiä yhtymäkohtia löysin ilman etsimistä jo aikaisemmin mainitun Stephen Kingin teokseen Vihreä maili, kirjan kuolemantuomittuun vankiin John Coffeyhin, jolla on parantajan kykyjä, sekä saman kirjailijan tuoreempaan romaanin Mersumies -trilogian kolmanteen kirjaan, eli Viimeiseen vartioon. Siinähän lääkeainekokeiden buustaama Brady Hardsfield omaa kyvyn siirtyä lainakroppaan. Sivumainintana lämmin lukusuositus Vihreästä mailista. Luin sen kolmen pokkarin sarjana joskus pentuna. Kirjana ihan huippu ja elokuvanakin todella katsomisen arvoinen! Mitä yhtymäkohtiin tulee, aiheita kierrätetään kaikissa kirjallisuuden lajeissa. Kauhukirjallisuus ei tee tässä poikkeusta. Liekö King syöttänyt Valkoisen auran googlekääntäjään, koska Viimeinen vartio ilmestyi Vänskän kirjaa neljä vuotta myöhemmin? Kunhan vitsailen ja vielä huonosti. Kolmesta Vänskän kirjasta paras oli Musta kuu. Koska se on.

Yliluonnollisia kokemuksia lapsuuden kotitalossa

Mia Vänskä: Saattaja

Atena 2011. 308 s.

 

Vänskää voisi lukea jatkossakin, totesin juhannuksen alla julkaisemani kirjaesittelyn päätteeksi. Olin lukenut Mia Vänskän vuonna 2012 ilmestyneen Mustan kuun. Ja tässä sitä ollaan, terveisiä taas kirjastosta, josta etsin kirjailijan esikoisteoksen Saattaja.

Parisuhdekriisin äärellä ollaan nytkin. Liljan mies Jokke hyppää vieraissa. Lilja nostaa kenkää, eli muuttaa kotimaisemiin ja entiseen lapsuudenkotiinsa. Vanha rintamamiestalo on ehtinyt olla ennen tuota jo hetken aikaa vieraan omistuksessa. Syy, miksi edellinen omistaja muutti pois jää epäselväksi. Ennättivät remontoidakin. Paikallisuutisten tiedottamisesta päävastuu on Liljan lapsuudentutulla Kristiinalla. Kristiina yrittää rajata itsensä otsikoiden ulkopuolelle, mikä ei tarkkasilmäiseltä Liljalta jää huomaamatta. Kristiinan mies Lasse juo ja hakkaa vaimoaan. Murheita riittäisi siis ilman kummitteluakin, paitsi ei. Koska genre on kauhu, sitä on myös luvassa. Liljan kotipihan tuntumassa on tapahtunut kuolemantapauksia, mikä ei itsessään vielä viittaa paranormaalin puolelle, ennen kuin itse talossa alkaa tapahtua outoja ilmiöitä. Valot välkkyvät, ullakolla rasahtelee, unet varoittelevat kellarista. Klassinen peilikohtaus suihkun jälkeen kuuluu asiaan.

Kaikki on toistaiseksi selitettävissä järjellä, jopa kellarista löytyvä kissa, sekä vesilätäkkö, joka pyrkii itsepintaisesti ilmestymään betonilattiaan aina vain takaisin. Lilja kutsuu paikalle työmiehen, mikä ei kannattaisi. Homma ei mene niin kuin Strömsössä, ellei sitten Strömsössäkin kummittele. Tarkemmin yksilöimättömiä tapahtumia (ei paljasteta liikaa) tulee tutkimaan suurin piirtein Liljan ikäinen, tummatukkainen, ruskeasilmäinen, treenattu, vanhempi konstaapeli Julius. Te tiedätte yhtälön, mitä miehen ilmestymisestä seuraa. Melkein tekisi mieli laittaa tähän silmänisku emoji. Mikään kiiltokuvapoika ei ole Juliuskaan. Miehen menneisyyttä varjostaa traagiset tapahtumat ja turvautuminen pulloon. Siitä Julius vannoo päässeensä jo eroon. Näissä yhteyksissä vannomisellakin tuppaa olemaan tietty enteilevä karma. No kuitenkin, jos maallisen puolen tutkimukset jäävät Juliuksen kontolle, lankeaa loput Liljan tehtäväksi, mikä johtuu äidin puolelta perimästä. Liljalla on ylimaallisia kykyjä, jotka taloon yhdistettynä kertautuvat monikertaisiksi. Arvuuttelu voidaan lopettaa. Kerronta siirtyy yliluonnollisen puolelle. Seuraa ryhdistäytyneitä miehiä (voi olla oikeastikin), eläviä, kuolleita, levottomia sieluja ja Liljan raskas tehtävä. Millainen, siitä teidän on itse luettava.

Rohkeasti Vänskä on kastanut varpaansa ja pulahtanut lopulta kokonaan kauhun vietäväksi. Vertaus sopii tarinan kellariin ja siihen lätäkköön. Arvostan. Mukana on tietysti myös pienen paikkakunnan henkilökemiaa, annos nostalgiaa, luopumisen käsittelyä ja ihmissuhteita. Niin ja rintamamiestaloissa on oikeastikin magiaa.

Kiva mökkikylä luonnon helmassa, sanottiin

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 s.

Yritän tässä miettiä mistä Mia Vänskän nimi tuli tietoisuuteeni, paitsi että mulla oli samanniminen koulukaveri. Luultavasti näin mainoksen, tai some-maininnan hänen uudemmasta tuotannostaan. Mainittiinkohan hänet Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaassa? Ainakin hän kirjoittaa kauhua ja satun olemaan kauhun ystävä. Samaan hengenvetoon totean, että olen lukenut sitä ihan liian vähän ja sittenkin turhan yksipuolisesti. Suomalaisista tekijöistä tuttu on oikeastaan vain Marko Hautala ja ulkomailta, no, Stephen King ja Dean Koontz. Ai niin, Mats Strandberg tuolta Ruotsin puolelta. Suositukset Strandbergille! Vänskän kirja löytyi kirjastosta periaatteella; mikä vaan hänen teoksensa. Löysin Mustan kuun, Tämä kirjahan on kirjailijalta jo toinen. Esikoisromaani Saattaja ilmestyi edellisenä vuonna 2011. Näiden kahden kirjan lisäksi häneltä on ilmestynyt Valkea aura, vuonna 2014.

Musta kuu kokoaa syrjäiseen mökkikylään sekalaisen seurakunnan loppukesän lomalaisia. Annukalla pukkaa perhekriisiä ja hän haluaa selvitellä ajatuksiaan. Vanhempi, mutta tuore lemmenpari Ursula ja Reino on taas täysin päinvastaisessa elämäntilanteessa. Yhden mökeistä miehittää bändi, joka pyrkii ratkomaan henkilökemioitaan luonnonhelmassa. Vielä pitää mainita isä ja tytär, Juhani ja Iida.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisissa merkeissä. Tehdään tuttavuutta grillikatoksessa ja sovitaan yhteistä ohjelmaa pelailun merkeissä. Kesäloma toimii, niin kuin Matti ja Teppo laulaisivat. Anteeksi korvakärpänen. Auringon paisteen keskelle kirjailija ripottelee pieniä viitteitä ja enteitä lähestyvistä ongelmista. Mustia perhosia, naakkoja, moni-ilmeinen luonto, sen äänimaailma ja kaiken yllä vilahteleva kuunsirppi. Käänteentekeväksi tapahtumaksi päätyy yöllinen retki pakanuuden aikaiselle uhripaikalle. Hetken kännitempauksella on kohtalokkaat seuraukset.

Paikan traaginen menneisyys alkaa ottaa tilaa itselleen. Sillä on vaikutus kesävieraisiin. Heistä löytyy yllättäviä piirteitä. Roolit muuttuvat. Kaiken kruunaa huomio, mökkikylästä ei ole poispääsyä. Ihan kuin heidät olisi suljettu sinne. Jopa ajan käsite vääristyy. Pian tapahtuu ensimmäinen katoaminen ja heti kohta löytyy ensimmäinen mustien perhosten vuoraama kuin kuiviin imetty ruumis. Aiheellinen kysymys kuuluu, kuka heistä on seuraava?

Mia Vänskä kuljettaa tarinaa näkökulmien kautta. Sen lisäksi mieluisaa ja tarpeellista vaihtelua tuo bändin matkassa tulleen nuoren naisen Auroran päiväkirjamerkinnät ja takaumakuvaukset vuoden 1678 tapahtumista, jolloin Aune Tuomaantytär ei ottanut asettua naiselta odotettuun muottiin ja saikin lopulta noidan statuksen. Meni sitten hymyilemään miehille riettaasti ja kävi liian näppäräksi käsistään, mokoma. Huomaamatta ei voi jäädä Aunen ja Annukan yhtäläisyydet, jotka pyrkivät matkan varrella vain korostumaan. Miten sitten lopulta kävi, jääköön mainitsematta. Hauskalla tavalla tarina jää joka tapauksessa auki. Vänskää voisi lukea jatkossakin.