Aino Manner: Viesti yöstä - Mielisairaalakokemuksia
WSOY 1935. 216 s.
Kuuntelin joitain aikoja sitten Storytelin alkuperäisäänikirjan Lobotomia - Psykiatrian musta luku, kirjoittaneet Laura Kytölä ja Heidi Laaksonen, jossa lainattiin otteita Aino Mannerin teoksesta Viesti yöstä. Innostuin välittömästi ja innostuin vieläpä vähän lisää huomattuani että kirja on Joensuun seutukirjaston varastossa. Ei kun varaukseen.
Pidin ja pidän edelleen teosta harvinaisuutena. Vastaavia omakohtaisen sairaalakokemuksen kuvauksia ei ole liikaa tänäkään päivänä. Saa vihjata, jos sellaisia on tiedossa.
Ylistarossa vuonna 1893 syntynyt Manner eli lapsuutensa 10 lapsisessa perheessä ja niin kuin hän itse asian kuvaa, koki hän itsensä "mielipuolena" jo lapsena nähdessään keisarinnan kuvan hahmon alkavan liikehtiä.
Elämä ei ollut pelkkää oirehdintaa, vaan Aino oli aktiivinen osallistuja nuorisoseuratoiminnassa, jossa hän näytteli, piti puheita ja harrasti lausuntaa yleisölle. Koulutustasoltaan hän oli vaatimaton, mutta sai silti aikaiseksi hienon omaelämäkerrallisen teoksen ja elättipä itseään jopa puhtaaksikirjoitustöilläkin.
Ainon isosisko sairastui uskonnollisen mietiskelyn vuoksi 18-vuotiaani. Sairaus aktivoitui siskon säikähtäessä äreää koiraa mummon luona. Lapsista seitsemän, myös tämä isosisko olivat kuolleet Ainon kirjottaessa kirjaansa. Yksi sylilapsena, neljä pikkulapsena, yksi seitsenvuotiaana ja tämä jo mainittu isosisko 27-vuotiaana.
Aino pohtii paljon omaa mielentilaansa ja tulkitsee olevansa herkkähermoinen. Perinnöllisyyttäkin on tähän suuntaan, mitä Aino ei pidä oman sairastumisensa syynä. Sielu kun ei ole kenenkään jälkeläinen, vaan itsenäinen olento, hän sanoo.
Aino työskenteli liikeapulaisena ja teki sittemmin konttoritöitä. Hän kärsi unettomuudesta, kunnes alkoi nähdä näkyjä ja kuulla kuuloharhoja. Ajatuksiin nousi uskonnollisia muistoja hänen aikaisemmin lukemastaan ja kuulleistaan Raamatun lainauksista kaikkine karitsanverineen. Hänellä esiintyi myös eläinharhoja ja hän kuuli isänsä ja veljensä puhetta.
Sairaalakierre alkoi julmasti, kun hänet haettiin kotoa sairaalaan ilman selityksiä. Saattaja oli vaitonainen, eikä vaihtoehtoja esitetty. Aino vastusteli kyyditystä suureen ääneen ja teki naapureille selväksi, että häntä kohdeltiin kaltoin. Tämä kaikki tuloksetta.
Sairaalassa päiväohjelmaan kuului tuntien mittaisia kylvetyshoitoja. Hänet kapaloitiin yöksi, hän sai vesikäärehoitoja ja päätyi joskus koppihoitoon, jota hän piti rauhoittavana kokemuksena. Saipahan omaa rauhaa. Ei tarvinnut olla muiden joukossa suuressa sairaalasalissa. Kopin ikkuna oli katonrajassa, ovi kaksinkertainen js yöpuuna olkivuode.
Ensimmäisen sairaalajakson diagnoosiksi varmistui psychosis manias-depression. Jakso kesti kolme kuukautta ja kahdeksan päivää. Aino kuvaa harhaisia jaksoja illusionimaailmaksi ja vertaa kokemuksiaan Danten Jumalaiseen näytelmään.
Sairaalasta päästyään hän koki ympäristön vaihdoksen ja oli alkuun innostunut uusista ihmisistä ympärillään, sekä työstään konttoristina, mutta huomasi pian hermoilevansa ihmisten seurassa. Tämä lyhyempi sairausjakso meni ohi kotona levolla, kunnes ajatukset lähtivät taas kierroksille. Uudet pelot kohdistuivat ylösnousemuksen päivään. Sellaisenhan täytyy koskea kaikkia eläimiäkin. Miten siis tulee käymään eläimien nahasta valmistettujen jalkineiden ja päähineiden kanssa?
Hoitopaikkoja oli tasan kaksi, joko piirimielisairaala tai kunnalliskoti. Hän päätyi ensiksi mainittuun, joka jakautui ylä- ja alakertaan. Alakerta muistutti hänen sanoin helvettiä, "kamalokaa", pahojen henkien valtakuntaa, jollaisesta Aino oli lukenut teosofisesta kirjallisuudesta. Hän koki joutuneensa sinne rangaistuksena. Häntä kohdeltiinkin paljon töykeämmin ja käskyttävästi. Aino epäili sen johtuvan ylihoitajien ja -lääkäreiden hetkellisistä poissaoloista. Ammeitakaan ei pesty tai vuodevaatteita vaihdettu, kun johto oli poissa.
Kun hän pääsi pois helvetistään, hän osallistui pitkän sivusta seuraamisen jälkeen puhdetöihinkin, eli kutomaan sukkia. Häntä vajaakuntoisemmat purkivat tilkkuja tyynyntäytteiksi. Sitä sai tehdä, jos ei ihan "patahullu" ollut. Mielenkiintoinen rajoituskeino Ainon kohdalla oli lukemisen ja kirjoittamisen estäminen. Häneltä saatettiin viedä pois kynä ja paperi, eikä hän saanut lukea sanomalehtiä pitkiin aikoihin. Pitääkseen häiritsevät ajatukset poissa, Aino saattoi laulaa. Ymmärtääkseni nämä lauluhetken venyivät ylipitkiksi ja saattoivat sisältää samoja kappaleita toistona.
Mitä voin sanoa tuon ajan hoitokäytännöistä? Parhaiten sitä kuvaa Aino Manner itse: "Himphamppua!"
Jos kiinnostaa sama aihe lääkärin näkökulmasta, käy vilkaisemassa blogikirjoitelmani Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti