Hyvää miestenpäivää!
Mies, milloin itkit
viimeksi? Minä itkin noin kuukausi sitten, kun sain autoon uuden vetokoukun.
Kuulostaa huvittavalta, kun esitän sen noin ja onkin sitä. Tunteenpurkauksella
on kuitenkin vakavampikin syy. Kolme viikkoa ennen koukkuremonttia menetin
itselleni läheisen ihmisen, puolisoni isän eli appiukon. Ehdimme tuntea toisemme
yli kolme vuosikymmentä. Oma isäni oli kuollut jo aikaisemmin, joten appi
täytti tavallaan hänen jättämää tyhjiötä. Surun keskiössä oli tietenkin hänen
tyttärensä, vaimonsa ja lasten lapset, joukossa myös minun kolme tytärtäni ja
heidän äitinsä.
Hautajaiset pidettiin.
Tarjosin olkapäätäni puolisolleni ja tyttärilleni. Olin lohtuna, pidin
muistopuheen ja olin yksi arkun kantajista. Muistopuheessa laskin leikkiä ja
muistelin yhteisiä hetkiämme. Lauloin virret, luin adressit ja lausuin
koskettavia ja tilanteeseen sopivia riimejä. Kaikki tuo tapahtui kutakuinkin
kuivin silmin, kunnes hautajaisten jälkeisellä viikolla olin hakemassa autoa
koukun asennuksesta. Kotimatkalla mieleeni tuli keskustelu, jonka olisin luultavasti
käynyt appeni kanssa. Jotain seuraavaa olisin varmasti häneltä kuullut:
”Eihän sinun olisi
tarvinnut sitä koukkua ottaa. Olisithan sinä saanut minulta autoa ja peräkärryä
lainaan. Niin kuin ennenkin.”
”No ei ollut pahan
hintainen.”
”Auton arvohan siinä
nousi samalla.”
”Antoko ne takuuta?”
”Vai ei ollut ruostetta
vielä kertynyt? Puhtaana säilynyt.”
”Ettäkö mutterit
aukesivat helposti?”
Näitä miettiessäni auton
ratissa ja käydessäni läpi tuon keskustelun mahdollista kulkua, huomasin
itkeväni. Ja itkinkin sitten koko kotimatkan lohduttomasti. Jutut on juteltu,
Eskoseni. Tähän saakka olin seurannut surutyötä vierestä hyvinkin läheltä,
mutta osallistumatta siihen varsinaisesti itse. Annoin tilaa ja huolehdin
arjesta. Vasta nyt kuviteltuani tuon tyypillisen keskustelun, jonka tapaisia
kävimme useinkin, se iski. Sitten se oli ohi. Kuivasin silmäni, eikä
kohtauksestani ollut tietoakaan, kun olin taas ihmisten ilmoilla. Silmien punoitukselle
ja turvotuksellekin kun on niin monia syitä.
Vai oliko keskustelu
sittenkään kuviteltu?

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti