tiistai 6. lokakuuta 2026

Ukri 70-antologia Näillä teillä

(Kansi: Joni Tanskanen)

Luettu Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin 70 v. juhlavuoden antologia Näillä teillä (toim. Lauri Lattu). Lukukokemus oli monitasoinen löytöretki maakunnan teille ja teidenvarsille. Kirjoittajien joukko koostuu tunnustetuistakin kirjallisuuden moniosaajista ja joukosta yhdistyksen pitkäaikaisia ja uudempia jäseniä.

Kirjan aloittava Katu, joka ei ole siellä, missä se oli on romaanillaan Krysa finlandiapalkintoehdokkaaksi päätyneen Sami Tissarin selonteko Joensuun Ollinkadun historiasta ja sen lähiseudulta löytyvien tulipalon mustuttamien tiilien ja kulmikkaiden lasipullojen yhteydestä 1800-luvulle ja lääninapteekkarin virkataloon.

Pitkän linjan kirjoittamisen harrastaja Erkki Viitanen taitaa viännön ja vuoden 1808 Suomen sodan historian. Hänen novellissaan Vuonislahden tiellä lieksalaisten talonpoikien muodostama sekalainen sotajoukko lähtee tiedustelu- ja sodankäyntimatkalle ja virittää ylivoimaisen vastustajan varalle vuosisadan vedätyksen.

Muistoilla merkitty kaupunki on kirjastonhoitajan tehtävästä eläkkeelle jääneen monipuolisen ja useassa kirjoittajapiirissä kunnostautuneen Ritva Ojellin lyhyt ja yllätyksellinen kuvaus kahvilakohtaamisesta. Samalla se on kumarrus Niinivaaran kaupunginosan historiaan aina alkaen nimen merkityksestä. En tiennytkään.

Tutkija, esteetikko Eija Pääkön Juhannuskoivut kirjoitelmassa vietetään viimeistä juhannusta kesämökillä ja tehdään surutyötä sen poismyynnin ja isän terveydentilan huononemisen johdosta.

Ukrin pitkäaikaisen entisen puheenjohtajan Kanerva Vaakanaisen kertojahahmolla on muistoja Joensuusta ja synkkiä ajatuksia, jotka hän menee toteuttamaan lapsuuden hylättyyn mummolaan. Viimeinen saunareissu saa lohdullisen päätöksensä.

Viinijärveläiseen kulttuurin moniottelija Virpi Erosen Mökkitie sisältää äidin ja tyttären kaunosanaista, mutta myös tarvittavan vauhdikasta aviokriisin selvittelyä kahdessa aikajanassa, kulminaatiopisteenä isän ja aviomiehen vastuuton käytös ja ulosajo. Hieno lopputwisti muuten!

Joensuussa maanantaina 2.9.2024 kello 14.00-14.15 on musiikkipedagogi Raija Pesosen kirjoittama Joensuun ruutukaavalle sijoittuva vähän eriskummallisten tapahtumien matriisi, jonka kokijana on rumpuja soittava eksentrisiä piirteitä omaava yliopisto-opiskelija.

Vanha hevari, enkunopettaja ja Peto-trilogian luoja Iiro Meriäinen kurmuuttaa nuorempaa kuvitteellista hevaria aina pyllytinkaupoilta konstaapelin pihtiotteeseen. Lopun esittely tarjoaa Meriläisen lukijoille kunnon ahaa-elämyksen. Novelli on nimeltään Suvantokatu, preludi - erään bändin synty.

Romaanikirjailija, novellisti, runoilija ja luontoaktivisti Ulla Vaarnamon novellin Jouluvieras, no, jouluvieras on varsin kerkiävä mies, mutta kiltti ja antelias luonteeltaan.

Huuruiset bileet Tornitalossa, a'la taiteen moniottelija Triikka Sudenhurma.

Kirjan toimittaneen Lauri Lattun Kari Tapio Vartion tapauksessa vietetään kosteaa ilta, etsitään kadonnutta kaveria ja nähdään Latolankatu uudessa merkityksessä.

Rauhan katu on novellin nimenä nimensä veroinen välilyönnillä tai llman. Rauhasta huolehtii kirjailija Niina Holopaisen supersankari Mummo.

Entinen runotyttö ja oman novellikokoelman haaveilija Roine Piirainen toteuttaa haavettaan. Näillä teillä -kokoelman novelli Kettuvaaran sarasvati kuvaa siivistään höyheniä menettävän Tarun rimpuilua vaatimusten keskellä. Unen ja valveen rajalla hän kohtaa ketun.

Kertojan lyyrisesti kuvattuna muistoja, havaintoja, haaveita ja fantasioita (tai harhoja) Tom Waitsista ja isoisästä . Artisti, musiikintekijä, sanataiteilija Matilda Puhakan novelli Hallusinaatio-Waits ja jäätynyt isoisä on helppoa luettavaa. Helppoa, koska tätä ei mielestäni tarvitse ymmärtää. Vain aistia.

Antologian päättää Pakkasukko, lumityttö. Elokuva-alalla toiminnanjohtajana ja tapahtumatuottajana toimiva Salla Nissisen novelli esittelee juonittelukohtauksen Venäjän hovista. Sisältää viitauksen Joensuuhun.



maanantai 5. lokakuuta 2026

Hyvää kansainvälistä opettajien päivää!

 

Käytän tilaisuuden kertoa oman kokemukseni 1970-luvun peruskoulumaailmasta ja ala-asteen ensimmäiseltä luokalta Enon kirkonkylän ala-asteelta. Luokka oli kokoontunut jumppasaliin laulamaan. Käyttäydyin levottomasti, olisinko pelleillyt tai jotain, ja sain salista häädön. Opettaja komensi minut luokkaan. Käytävällä kuulin takaani äänen ja näin opettajan, joka seurasi minua luokkahuoneeseen, istutti pulpettiin ja tarttui tukastani, antoi siis vanhan kunnon tukkapöllyn.

Tapahtuneen seurauksena aloin pelätä häntä niin, että erään toisen koulupäivän viimeisillä minuuteilla en uskaltanut pyytää lupaa päästä vessaan kesken oppitunnin. Siihen aikaan opettajalla oli tapana pyytää oppilaita nousemaan pulpetin viereen seisoalleen sen ajaksi, kun hän piti lyhyen puheen ja saimme kuorossa hyvästellä hänet päivän opeista kiitollisina. Minun kohdallani puhe ei ollut riittävän lyhyt. Arvioin pidätyskykyni väärin ja pissin housuuni. Onneksi kukaan ei huomannut, vaikka kuljin kotimatkan yhden luokkakavereistani kanssa. Kotona riitti ymmärrystä ja vaihdettiin kuivat vaatteet. Eipä muuten kotiväki tiennyt ruumiillisesta kuristuksestakaan. Ei taida muuten tietää vielä tänä päivänäkään.

En ole vihainen tai muistele pahalla noita aikoja. Sellainen oli vielä ihan mahdollista ja kotiolosuhteissa jopa käypä kasvatusmuoto. Oli vuosi 1977 ja lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta 1983. Laki tuli voimaan seuraavana vuonna. Tuota ennen eli vuonna 1979 kiellettiin niin sanottu vanhempien kuritusoikeus. Anna-Liisa saattoi antaa minulle arvokkaan opetuksen. Luultavasti ansaitsin kohteluni. On silti mahdollista, että tuo kokemus muutti minun omaa suhtautumista itseeni. Opettaja näytti minulle paikkani. Ymmärsin silloin, että minussa täytyi olla jotain vikaa, enkä kelpaa hänen asemassaan olevalle ihmiselle. Olin tuottanut hänelle pettymyksen. Tätä ei korvannut edes stipendi, jonka sain toisella luokalla, jolloin muuten opin vasta lukemaankin. Tämäkin muuten puoltaa ajatusta vikaisuudesta. Ei ole diagnooseja. Olin luultavasti vain tavallisen työläisperheen rasittava pentu.

Entäpä tänä päivänä? Päätän kuvaukseni loppukevennykseen. Tunnen opettajia ja tulen heidän kanssaan toimeen oikein hienosti. Kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukuharrastukseni kautta minulla on ollut hieno mahdollisuus tutustua yhtä lailla kirjallisuuden parissa viihtyviin opettajiin, niin lähempää kuin kauempaakin. Heitä muuten kirjoittajissa ja julkaisseissa kirjailijoissa onkin aivan hurja määrä ja lukeudun joidenkin heistä faniksi. Sanon tämän vilpittömästi. Ihan luontevaa tuo suuntautuminen, he kun tuntevat välineen eli kielen ja kieliopin ja ovat korkeasti kouluttautuneita. Jos se on johonkin heitä sparrannut, niin pitkäjänteiseen työskentelyyn. Tätä olen pohdiskellut aikaisemmassa blogikirjoituksessa, jossa yritin ratkaista menestyskirjailijoiden salaisuutta. Yhdestä asiasta olen muistanut opettajia kohdatessa pitää huolta. Käyn vessassa ennen tapaamista. Olette ihania! 😊