Tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia eli Romaanihenkilön elämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kokemana

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY 2026. 355 s.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuonna 2018 ilmestynyt tietoteos Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta sai jatkoa nyt maaliskuussa, kun samalta kaksikolta ilmestyi samalla sapluunalla koottu kirja Romaanihenkilön elämä. Sapluunalla tarkoitan esseen muodossa käytyä vuoropuhelua ja lopuksi malliksi valittuja romaaneja, joita he tarkastelevat teeman mukaisesti.

Mikä se teema sitten on? Monipuolisena ja kokeneena kirjoittajana ja lukijana kunnostautunut kaksikko hyödyntää näkemyksiään romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista ja millaisia henkilöhahmoratkaisuja eri aikakausilla ja kirjallisuudenlajeissa on käytetty. He pohtivat paitsi omaa suhdettaan heihin tai niihin (henkilöhahmothan eivät ole todellisia ihmisiä), niin myös kerronnan ja tarinan maailman vaikutusta hahmoihin. Oma osansa on myös sivuhenkilöillä ja kertojaratkaisuilla. Kuka kertoo, kenelle, milloin ja miten. Vähätellä ei voi lukijankaan roolia. Oikeastaan se lopullinen muoto hahmottuu vasta lukijan mielessä ja on jokaisen kohdalla erilainen. Tämä on minusta jännää.

Vuola lupaa alkusanoissaan teoksen kielen olevan yleistajuista ja ihan kivasti tässä onkin avattu joitain termejä, muttei täysin aukottomasti. Toki tämän ymmärtää, kun kirjoittajina on kaksi akateemikon ja taiteilijan sekoitusta. Varmasti lukijat valikoituvat, eikä tämä tuota kuluttajille ongelmia ja tästä on vähän väsynyttä nillittää. Myönnän turvautuvani nettihakuun kaikkien dikotomioiden ja koheesioiden kohdalla. Olen joissain yhteyksissä maininnut vaatimattoman kouluttautumiseni ja joskus harmitellutkin sitä. Toisaalta statukseni luo mainion asetelman tarkastella luku- ja kirjoitusharrastusta kaiken kansan puuhana. Näitä huolipuheita kun on lukutaidon rapistumisesta. On vähän sellainen olo niin kuin toimisin amisjäbien ja -kimuleiden äänitorvena. Puhutaanko enää muuten jäbistä ja kimuleista? Luen ja kirjoitan vaikka piruuttani ja yritän ymmärtää korkeakoulutettujen jargonia. Nytkin arvioin heidän kirjallista tuotostaan.

Vuolan ja Melenderin lähestymistavat poikkeavat jonkin verran toisistaan, muttei riitaan asti. Se olisikin ollut hupaisaa luettavaa. Vink, vink. Melenderille henkilöhahmot ovat lähinnä välineellisiä, "kokeellisia egoja" ja ahkerana esseistinä häntä kiinnostaa enemmän ajatukset. Hän toki saattaa puhua hahmoilleen, mutta tämä ei tapahdu toisin päin. Hän esittääkin hauskan vertauksen: jos puhuu jumalalle, sitä sanotaan uskonnoksi, mutta jos jumala puhuu sinulle, sitä sanotaan psykoottisuudeksi. Hän toteaa myös, että romaanihahmojen tuntemuksiin ja kokemuksiin eläytyminen on niin sanottujen tavallisten lukijoiden tavoite, ihmiset kun ovat evoluution perimänä oppineet asettumaan toistensa asemaan. Tämän evoluutiojutun hän on lukenut Blake Vermeulen kirjasta Why Do We Care About Literary Characters?

Ei Vuolakaan varsinaisesti jää pohtimaan henkilöhahmojen kohtaloita. Enemmän häntä on alun perin kiinnostanut se, kuinka kirjailija onnistuu rakentamaan ihan jokapäiväisistä asioista erityisen maailman. Hän rakastaa lauseita ja virkkeiden lumoa. Hän mieltää romaanihenkilön kielellä luoduiksi konstruktioiksi, osaksi fiktiivistä maailmaa, joka koostuu pohjimmiltaan lauseista ja virkkeistä. Tottahan se on. Tosin minun korvissani tämä ja tuo Melenderinkin suhtautuminen kuulostaa melko steriililtä. Tulee mieleen oikeuslääkäri ja ruumiinavaus. On tässä jotain samaa. Nyt vain avataan romaanihenkilöä. Vuolan käyttämistä romaanihahmon määritelmistä on mainittava vielä yksi. Ystävänkaltaisen tosiolevaisen sijaan hahmot edustavat hänelle tekstuaalisia toimintoja ja semanttisia sanasommitelmia. Pitäisköhän käyttää tätä jossain?

Minun kaltaiselleni lukijalle Romaanihenkilön elämä antaa hyvän mahdollisuuden laventaa lukukirjavalikoimaa ja tehdä se tiedostaen vähän haastavampienkin teosten erityispiirteet. Huomasin lukiessani tarkastelevani omia tähän saakka luomiani henkilöhahmoja, kertojaratkaisuja ja asetelmia. Missä kohtaa totutut lainalaisuudet toteutuvat ja missä kohtaa olen onnistunut poiketa sovinnaisuuksista. Voihan tästä jotain näppikseen tarttuakin.

Itse kirjan julkaisuajankohtahan viivästyi syystä tai toisesta. Ymmärrän tämän, vaikka olinkin yksi ennakkotilaajista. Oli kustantamon puolelta todella ystävällistä tiedottaa viiveestä ja muistuttaa mahdollisuudesta perua tilaus. Samalla he tarjosivat hyvitystä seuraavasta tilauksesta. Tämä on mainitsemisenarvoista asiakaspalvelua. Kirjan painoratkaisuun ja varsinkin tekstin sommitteluun jää kehitettävää. Pehmeäkantinen on ihan ok, mutta tekstin reuna jää nyt aukean keskellä vähän liian lähelle taitekohtaa ja kirjalta pitäisi vääntää niin sanotusti niskat nurin, jottei sivuja tarvitsisi pakottaa levälleen sormenpäät kalpeina. Osa tekstistä uhkaa jäädä taitteeseen piiloon. Jätätte sitten seuraavan painotuotteen kohdalla enemmän tyhjää tilaa aukeaman keskelle, jookos?