Käytän tilaisuuden kertoa oman kokemukseni 1970-luvun peruskoulumaailmasta ja ala-asteen ensimmäiseltä luokalta Enon kirkonkylän ala-asteelta. Luokka oli kokoontunut jumppasaliin laulamaan. Käyttäydyin levottomasti, olisinko pelleillyt tai jotain, ja sain salista häädön. Opettaja komensi minut luokkaan. Käytävällä kuulin takaani äänen ja näin opettajan, joka seurasi minua luokkahuoneeseen, istutti pulpettiin ja tarttui tukastani, antoi siis vanhan kunnon tukkapöllyn.
Tapahtuneen seurauksena aloin
pelätä häntä niin, että erään toisen koulupäivän viimeisillä minuuteilla en
uskaltanut pyytää lupaa päästä vessaan kesken oppitunnin. Siihen aikaan opettajalla
oli tapana pyytää oppilaita nousemaan pulpetin viereen seisoalleen sen ajaksi,
kun hän piti lyhyen puheen ja saimme kuorossa hyvästellä hänet päivän opeista kiitollisina.
Minun kohdallani puhe ei ollut riittävän lyhyt. Arvioin pidätyskykyni väärin ja
pissin housuuni. Onneksi kukaan ei huomannut, vaikka kuljin kotimatkan yhden
luokkakavereistani kanssa. Kotona riitti ymmärrystä ja vaihdettiin kuivat
vaatteet. Eipä muuten kotiväki tiennyt ruumiillisesta kuristuksestakaan. Ei
taida muuten tietää vielä tänä päivänäkään.
En ole vihainen tai
muistele pahalla noita aikoja. Sellainen oli vielä ihan mahdollista ja
kotiolosuhteissa jopa käypä kasvatusmuoto. Oli vuosi 1977 ja lasten
ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta 1983. Laki tuli voimaan seuraavana
vuonna. Tuota ennen eli vuonna 1979 kiellettiin niin sanottu vanhempien kuritusoikeus.
Anna-Liisa saattoi antaa minulle arvokkaan opetuksen. Luultavasti ansaitsin kohteluni.
On silti mahdollista, että tuo kokemus muutti minun omaa suhtautumista itseeni.
Opettaja näytti minulle paikkani. Ymmärsin silloin, että minussa täytyi olla
jotain vikaa, enkä kelpaa hänen asemassaan olevalle ihmiselle. Olin tuottanut
hänelle pettymyksen. Tätä ei korvannut edes stipendi, jonka sain toisella
luokalla, jolloin muuten opin vasta lukemaankin. Tämäkin muuten puoltaa
ajatusta vikaisuudesta. Ei ole diagnooseja. Olin luultavasti vain tavallisen
työläisperheen rasittava pentu.
Entäpä tänä päivänä? Päätän
kuvaukseni loppukevennykseen. Tunnen opettajia ja tulen heidän kanssaan toimeen
oikein hienosti. Kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukuharrastukseni kautta
minulla on ollut hieno mahdollisuus tutustua yhtä lailla kirjallisuuden parissa
viihtyviin opettajiin, niin lähempää kuin kauempaakin. Heitä muuten kirjoittajissa
ja julkaisseissa kirjailijoissa onkin aivan hurja määrä ja lukeudun joidenkin
heistä faniksi. Sanon tämän vilpittömästi. Ihan luontevaa tuo suuntautuminen,
he kun tuntevat välineen eli kielen ja kieliopin ja ovat korkeasti kouluttautuneita.
Jos se on johonkin heitä sparrannut, niin pitkäjänteiseen työskentelyyn. Tätä
olen pohdiskellut aikaisemmassa blogikirjoituksessa, jossa yritin ratkaista menestyskirjailijoiden salaisuutta. Yhdestä asiasta olen muistanut opettajia
kohdatessa pitää huolta. Käyn vessassa ennen tapaamista. Olette ihania! 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti