Liuksen Rikottu rintama sotkee hormonit

 

Tuomas Lius: Rikottu rintama

Crime Time 2025. 637 s.

(joululahja)

 

Sarjaksi muodostuneen Etsivätoimisto Haka -saagan tuorein jännitysromaani Rikottu rintama vie taistelupari Piipurinen & Noussairin kesäiseen Hankoon. Venäläinen yksityinen säätiö nimeltään Bogatyr on palkannut heidät jäljittämään ryöstösaaliiksi päätyneitä toisen maailmansodan aikaisia arvokkaita maalauksia ja ikoneja. Bogatyrin tehtävä on palauttaa kansallisaarteita Venäjälle, mutta ei suinkaan valtiolle, eikä Kremlille tai ensimmäisellekään oligarkille. Tämä on tärkeää mainita nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, joilla on muuten oleellinen osansa Liuksen uutukaisen taustatarinassa.

Teoksen toinen juonikulku seuraa Ukrainan rintamalla sotinutta ja vaikeasti traumatisoitunutta Eeroa ja hänen puolisoaan Ukrainasta Suomeen paennutta Anastasiiaa. Oikeastaan heidän selviytymistarinansa vie huomion maalauksista, vaikka nämä tarinan liikkeellepaneva voima onkin. Eero hakee vertaistukea veteraanijoukosta ja viimeisillään raskaana oleva Anastasiia jokapäiväistä leipää paikallisesta sisäleikkipuisto Taikamaailmasta. Jos yrityksen omistajalta puolivenäläiseltä Olegilta kysytään, sisäleikkipuiston taika perustuu vahvasti hyväksikäyttöön, ellei ihmiskauppaan. Eipä tarjoa veteraanijoukkokaan pelkkää biljardia, kokkailua ja rentoa yhdessäoloa. Eero houkutellaan arvokuljetusryöstöön. Anastasiia yrittää pelastaa sen mikä heidän parisuhteestaan on pelastettavissa ja kääntyy Noussairin ja Pippurisen puoleen.

Liuksen aikaisemmille lukijoille sisältö ei tule yllätyksenä ja täyttää vähintäänkin odotukset. Vahvaa tilannekuvaa, huolellista taustoitusta ja ilmeikästä kerrontaa. Rikotun rintaman sivuilla mennään välillä kuin Teknavissa, tosin tuon tekniikkaan ja autoihin keskittyneen ohjelman häiriintyneessä versiossa. Jakson aihe on keikka-autojen varustelu ja lippaanvaihtovälien minimointi. Eikä siinäkään vielä kaikki. Teos tarjoaa hiuksia nostattavia tarinalinjoja, koskettavia ihmiskohtaloita ja kainostelematonta huumoria.

Lius käyttää taiteellisessa työssään kaikkia pensselikokoja, räiskii, sivelee ja hipsuttaa. Kankaalle hahmottuu kaikkea aina verestä ja luunpaloista koskettavaan ja katkeransuloiseen parisuhdekuvaukseen. Sitten on nämä Pippurisjaksot, joiden voisi kuvitella kirjautuneen ”tuo lapsi töihin” -päivänä. Osat aikuisen ja lapsen välillä olisivat vain vaihtuneet. Ajatukselle voi hymyillä. En tee pilaa. Itse ajattelen niin, että varttunut ihminen sisältää kaikki aikaisemmat ikävuotensa. On sääli, jos tämän kieltää itseltään. Lius ei kiellä. Hän on avannut luomisprosessiaan ja siihen sisältyy ihan konkreettista leikkiä.

Leikkisyydestä huolimatta Liuksen tuotanto ei ole potentiaalinen jokatytön ja jokapojan ensimmäinen aikuisten kirja. Te tiedätte tiiliskivivertauksen. Tässä piilee uudemman polven lukuharrastajien suurin haaste. Päästäkseen tavallaan näköalapaikalle, on sen saavuttamiseksi nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Pitää kahlata kirjaimien läpi ja kiivetä sanojen päälle. Lopulta kun saavutat näkymän, on se silloinkin kuviteltava eteensä ihan itse, sen kaiken luetun perusteella siis. Sellaista on lukeminen.

Vielä yksi juttu. Se perhanan Lius onnistuu koskettamaan. Kaikkien kovaksi keitetyn trillerin tyyppiainesten ja pieruhuumorin jälkeen Lius avaa kyynelkanavat, eikä vain naurusta. Hitto vie, 50+ elämää nähnyt mies itki lukiessaan kirjan viimeisiä sivuja. Varmaan jokin hormonijuttu. Pitäisi mittauttaa testotasot.

Rikottu rintama on uuden Karelia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Tätä kirjoittaessa tuon Suomen toiseksi suurimman rahapalkinnon jakotilaisuuteen on vajaat kolme tuntia. Olisipa mojova yllätys, jos jännityskirjallisuuden edustaja nappaisi voiton. Peukkuja!

Kirjoita vuosi, helmikuu - näkökulmaharjoituksia

 

Kirjoita vuosi -kirjoitusoppaan helmikuun sisällöstä vastaa Siri Kolu. Tammen kotisivut tietää hänen olevan monin palkinnoin palkittu kirjailija, esitysdramaturgi ja sanataidekouluttaja ja hänen omasta tuotannostaan löytyy luettavaa, näyttämöllä seurattavaa ja kuunneltavaa aina lapsista aikuisille. Kolun osuudessa keskitytään näkökulmaan. Kuinka perspektiivin vaihtaminen vaikuttaa kokonaisuuteen.

Heti alkuun petyin. Saadakseni parhaan hyödyn näkökulmaharjoituksista, minulla olisi pitänyt olla taas kerran työstettävä aihe. Sen suhteen olen tällä hetkellä tyhjän päällä. Minulla on toki kaksi ikuisuusprojektia, joiden kanssa olen vuosien mittaan itse asiassa toteuttanut Kolun esittämiä harjoituksia, siis vaihdellut kertoja- ja aikamuotoa ja käynyt läpi näkökulmahahmon metamorfoosia, muodonmuutosta ja niin pois päin. Sitten mulla on muutaman vuoden takainen vihkohahmotelma, jota sitten koetin lämmitellä henkiin näkökulmaharjoituksessa.

Otin tehtävään malliksi toisen ikuisuusprojekteistani. Tutustuakseni ja laatiakseni henkilöhahmojen erityispiirteet ja heidän näkökulmansa, laadin niistä ohjeen mukaisesti post-it -laput, toki Wordille, pakko tunnustaa. Idea kuitenkin toteutui. Aikaisemmin olen toteuttanut saman ajatuksen laittamalla henkilöhahmon, tavallaan hahmoa esittävän tikkuversion toimimaan ja seurannut kuinka tämä reagoi tilanteessa. Siis toiminnan kautta. Jos hahmo jäätyy tietynlaisen kohtelun vuoksi, herättää se jo mielenkiintoa kirjoittajassakin. Miksi hahmo suojautuu noin, onko menneisyydessä jotain mystistä? Tuossa vaiheessa mulla on saattanut olla tiedossa vain hahmon ammattiasema, ikä, sukupuoli ja siviilisääty. Olen oppinut hahmostani kirjoittamisprosessin aikana tyyliin; ahaa, tällä on ollut tällainen salaisuus. Onpa joskus sukupuolikin vaihtunut lennossa. Nämä hetken ovat olleet pieniä elämyksiä, sitä kirjoittamisen parasta antia. Hahmot ja heidän näkökulmansa rikastuvat. Siitä puhuu Kolukin.

En piirtänyt nyt hahmosta kuvaa, tehnyt soittolistaa tai perustanut tälle pinterest-taulua. Mikä on pinterest? Tämä ei johdu oppaasta, vaan puhtaasti minusta itsestäni. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi tehnyt jotain vastaavaa aikaisemmin. Näihinkin puuhiin tarttuisin varmasti herkemmin, jos mulla olisi just nyt vahva usko omaan uniikkiin kirjan aiheeseen.

Taitaa vanhojen hahmotelmien käyttöön päteä sama perussääntö kuin elvytyksen aloittamisessa. Minuutit muutetaan vain vuosiksi. Mitä aikaisempi aloitus, sitä todennäköisempi onnistuminen. Yli kymmenen vuotta – unohda koko juttu. RIP. Toki elinluovutus on mahdollista. Lue: jokin osa ideasta siirtyy elinkelpoisempaan projektiin.

Sanottakoon, että yleisellä tasolla helmikuun tehtäväkokonaisuuden kanssa voi saada idemmnkin kuukauden kulumaan mielekkäästi. En siis noudata kalenteria, vaan etenen miten huvittaa. Ihan takuulla harjoitukset rikastuttavat henkilöhahmoja ja heidän näkökulmiaan ja siinä samassa tutustuttavat heitä kirjoittajaan. Suoritin tehtävät soveltuvilta osin ja innostuinkin erityisesti ensimmäisestä yläkulma- alakulmatehtävästä ja muodonmuutostehtävästä. Jos dekkaria kuvaillessa pyritään välttämään juonipaljastuksia, vältän tässä kohtaa keinopaljastuksia.

Vaikken juuri nyt voinutkaan toteuttaa Kolun jippoja yks yhteen, ei se tarkoita, ettenkö voisi palata niihin joskus myöhemmin. Peilailin tehtävien sisältöä aikaisempiin työmenetelmiini ja löysin yhtymäkohtia ja poikkeavuuksia. Se on varmaan ihan ok. Omat menetelmäni ovat näkökulmien ja henkilöhahmojenkin suhteen kokeneet muutoksia matkan varrella. Ehkäpä seuraavalla kerralla, jos ja kun lähden mukaan hevosenleikkiin, lainaan Kolun manööverejä.

Lisäyksenä loppuun. Kolun ohjeissa on itua. Miksipä ei olisi? Nyt kun silmäilin harjoitustiedostoani, ymmärsin jotain. Oikeasti. Kun vertaan omia käytäntöjäni henkilöhahmojen kehittelyn suhteen oppaan keinovalikoimaan, tajuan menneeni aikaisemmin hahmojen kanssa naimisiin ja korjaillut sitten tätä parisuhdetta matkan varrella. Kirjoita vuosi -oppaan menetelmät toimivat avioliittoon verrattuna treffeinä ilman sitoumuksia.

Japanilainen kulttiklassikko rentusta maalarista

Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi

(Niggen shikkaku, 1948)

Suom. Saku-Petteri Urpo

Sammakko 2025. 176 s.

(Kirjastolaina)

Mikä tekee japanilaisen pienessä Kanagi-kylässä vuonna 1909 syntyneen Shūji Tushiman eli Osamu Dazain teoksesta Ningen shikkaku maailmankirjallisuuden kulttiklassikon? Sitä tai ainakin kirjan erityistä merkittävyyttä avaa romaanin suomentaja Saku-Petteri Urpo alkusanoissaan. Hän on kääntänyt romaanin suoraan japanista ja se on saanut nimekseen Epäkelpo ihmiseksi. Aikaisempi englanninkielisestä versiosta tehty Aapo Junkolan suomennos Ei enää ihminen on vuodelta 1969. 

Urpo arvioi suosion johtuvan Dazain kuvauksesta, kuinka kirjailija käsittelee yleisinhimillistä kelpaamattomuuden kokemusta. Toinen vaikuttava tekijä on sisällön omaelämäkerralliset ainekset, joita Dazai käytteli värikynillä sävytettynä. Tosiasia on se, että Dazai eli holtittoman elämän, mikä tarkoitti huumeita, viinaa ja naisia. Dazai päätyikin lopulta vuonna 1948 rakastajattarensa kanssa Tokion Tamajoen kanavaan. Itsemurha oikeastaan sinetöi hänen tuotantonsa jälkimaineen ja menestyksen.

Kirja kertoo hyväosaisen maaseudulta kaupunkiin muuttaneen taidemaalarin ja piirtäjän Yōzō Ōban tarinan. Ōba onnistuu hyvistä lähtökohdista huolimatta ryssimään oikeastaan kaiken. Hän elelee isänsä ja veljiensä lähettämien rahojen turvin ja pyörii naisten nurkissa. Alun alkaen hän on omaksunut ilveilijän roolin, eikä pääse siitä muutamaa vakavaa jaksoa lukuunottamatta eroon koskaan. Jaksot ajoittuvat päihdevieroitukseen ja lyhyeen avioliittoon. Hän kyllä tunnistaa pellen piirteet itsekin ja myös kärsii niistä. Ilveilyn kruunaa tarinan lopussa pieruvitsi. Pahoittelut juonipaljastuksesta.

Jotta ymmärtäisin romaanin kulttimaineen paremmin, pitäisi varmaan tuntea enemmän tuon ajan japanilaista kulttuuria. Johtuisikohan arvostus länsimaiden ihailusta? Meillähän on renttuiltu kautta aikojen. Saattaa olla stereotypia, muuta pakko mainita se, että olen ymmärtänyt japanilaiset säntillisiksi ihmisiksi. Siinä joukossa moinen örveltäminen on luultavasti herättänyt ristiriitausta ihailua. Suomalaiseen, ainakin meikäläisen tottumukseen suhteutettuna Dazain päähenkilön kännäämisestä jää vähän ylinäytelty maku. Mutta hei, kulttiklassikko!

Kokemuksia 30-luvun mielisairaalasta

Aino Manner: Viesti yöstä - Mielisairaalakokemuksia

WSOY 1935. 216 s.

Kuuntelin joitain aikoja sitten Storytelin alkuperäisäänikirjan Lobotomia - Psykiatrian musta luku, kirjoittaneet Laura Kytölä ja Heidi Laaksonen, jossa lainattiin otteita Aino Mannerin teoksesta Viesti yöstä. Innostuin välittömästi ja innostuin vieläpä vähän lisää huomattuani että kirja on Joensuun seutukirjaston varastossa. Ei kun varaukseen.

Pidin ja pidän edelleen teosta harvinaisuutena. Vastaavia omakohtaisen sairaalakokemuksen kuvauksia ei ole liikaa tänäkään päivänä. Saa vihjata, jos sellaisia on tiedossa. 

Ylistarossa vuonna 1893 syntynyt Manner eli lapsuutensa 10 lapsisessa perheessä ja niin kuin hän itse asian kuvaa, koki hän itsensä "mielipuolena" jo lapsena nähdessään keisarinnan kuvan hahmon alkavan liikehtiä. 

Elämä ei ollut pelkkää oirehdintaa, vaan Aino oli aktiivinen osallistuja nuorisoseuratoiminnassa, jossa  hän näytteli, piti puheita ja harrasti lausuntaa yleisölle. Koulutustasoltaan hän oli vaatimaton, mutta sai silti aikaiseksi hienon omaelämäkerrallisen teoksen ja elättipä itseään jopa puhtaaksikirjoitustöilläkin.

Ainon isosisko sairastui uskonnollisen mietiskelyn vuoksi 18-vuotiaani. Sairaus aktivoitui siskon säikähtäessä äreää koiraa mummon luona. Lapsista seitsemän, myös tämä isosisko olivat kuolleet Ainon kirjottaessa kirjaansa. Yksi sylilapsena, neljä pikkulapsena, yksi seitsenvuotiaana ja tämä jo mainittu isosisko 27-vuotiaana. 

Aino pohtii paljon omaa mielentilaansa ja tulkitsee olevansa herkkähermoinen. Perinnöllisyyttäkin on tähän suuntaan, mitä Aino ei pidä oman sairastumisensa syynä. Sielu kun ei ole kenenkään jälkeläinen, vaan itsenäinen olento, hän sanoo.

Aino työskenteli liikeapulaisena ja teki sittemmin konttoritöitä. Hän kärsi unettomuudesta, kunnes alkoi nähdä näkyjä ja kuulla kuuloharhoja. Ajatuksiin nousi uskonnollisia muistoja hänen aikaisemmin lukemastaan ja kuulleistaan Raamatun lainauksista kaikkine karitsanverineen. Hänellä esiintyi myös eläinharhoja ja hän kuuli isänsä ja veljensä puhetta.

Sairaalakierre alkoi julmasti, kun hänet haettiin kotoa sairaalaan ilman selityksiä. Saattaja oli vaitonainen, eikä vaihtoehtoja esitetty. Aino vastusteli kyyditystä suureen ääneen ja teki naapureille selväksi, että häntä kohdeltiin kaltoin. Tämä kaikki tuloksetta. 

Sairaalassa päiväohjelmaan kuului  tuntien mittaisia kylvetyshoitoja. Hänet kapaloitiin yöksi, hän sai vesikäärehoitoja ja päätyi joskus koppihoitoon, jota hän piti rauhoittavana kokemuksena. Saipahan omaa rauhaa. Ei tarvinnut olla muiden joukossa suuressa sairaalasalissa. Kopin ikkuna oli katonrajassa, ovi kaksinkertainen js yöpuuna olkivuode. 

Ensimmäisen sairaalajakson diagnoosiksi varmistui psychosis manias-depression. Jakso kesti kolme kuukautta ja kahdeksan päivää. Aino kuvaa harhaisia jaksoja illusionimaailmaksi ja vertaa kokemuksiaan Danten Jumalaiseen näytelmään.

Sairaalasta päästyään hän koki ympäristön vaihdoksen ja oli alkuun innostunut uusista ihmisistä ympärillään, sekä työstään konttoristina, mutta huomasi pian hermoilevansa ihmisten seurassa. Tämä lyhyempi sairausjakso meni ohi kotona levolla, kunnes ajatukset lähtivät taas kierroksille. Uudet pelot kohdistuivat ylösnousemuksen päivään. Sellaisenhan täytyy koskea kaikkia eläimiäkin. Miten siis tulee käymään eläimien nahasta valmistettujen jalkineiden ja päähineiden kanssa?

Hoitopaikkoja oli tasan kaksi, joko piirimielisairaala tai kunnalliskoti. Hän päätyi ensiksi  mainittuun, joka jakautui ylä- ja alakertaan. Alakerta muistutti hänen sanoin  helvettiä, "kamalokaa", pahojen henkien valtakuntaa, jollaisesta Aino oli lukenut teosofisesta kirjallisuudesta. Hän koki joutuneensa sinne rangaistuksena. Häntä kohdeltiinkin paljon töykeämmin ja käskyttävästi. Aino epäili sen johtuvan ylihoitajien ja -lääkäreiden hetkellisistä poissaoloista. Ammeitakaan ei pesty tai vuodevaatteita vaihdettu, kun johto oli poissa.

Kun hän pääsi pois helvetistään, hän osallistui pitkän sivusta seuraamisen jälkeen puhdetöihinkin, eli kutomaan sukkia. Häntä vajaakuntoisemmat purkivat tilkkuja tyynyntäytteiksi. Sitä sai tehdä, jos ei ihan "patahullu" ollut. Mielenkiintoinen rajoituskeino Ainon kohdalla oli lukemisen ja kirjoittamisen estäminen. Häneltä saatettiin viedä pois kynä ja paperi, eikä hän saanut lukea sanomalehtiä pitkiin aikoihin. Pitääkseen häiritsevät ajatukset poissa, Aino saattoi laulaa. Ymmärtääkseni nämä lauluhetken venyivät ylipitkiksi ja saattoivat sisältää samoja kappaleita toistona.

Mitä voin sanoa tuon ajan hoitokäytännöistä? Parhaiten sitä kuvaa Aino Manner itse: "Himphamppua!"

Jos kiinnostaa sama aihe lääkärin näkökulmasta, käy vilkaisemassa blogikirjoitelmani Lääkärin päiväkirjamerkintöjä 60-luvun mielisairaalasta.

Rebecca Solnit & Ana Teresa Fernandez: Miehet selittävät minulle asioita

Rebecca Solnit & Ana Teresa Fernandez: Miehet selittävät minulle asioita

(Men explain things to me)

S & S 2019. 3 h 38 min.

Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Pauliina Vanhatalo

Kuva: Storytel

Sain vinkin Rebecca Solnitin ja Teresa Fernandezin (e-kirjan kuvitus) tietokirjasta Miehet selittävät minulle asioita Threadsin keskusteluketjusta. Lupasin kuunnella kirjan ja kommentoidakin sen sisältöä mansplainaamatta. Kuvaillessani ilmiötä varaan oikeuden ymmärtää väärin. Minua saa korjata. Samalla esitän mielensäpahoitusvaroituksen. Kirjan sisältö saattaa mennä tunteisiin.

Julkaisu on koottuu kirjailija, historiantutkija ja aktivisti Rebecca Solnitin esseeistä (2008-2014) ja sehän on siis muodostunut lajinsa kulttiteokseksi. Teoksen nimiesseen pohjalta on kehittynyt käsite "mansplaining" eli ensimmäiselle kotimaiselle käännettynä miesselittäminen. Miesselittämisellä tarkoitetaan miehen ja naisen välistä keskusteluasetelmaa, jossa mies esittää käsityksensä keskustelun aiheesta ilman sen kummempaa tietoa tai arvioi omat tietonsa reilusti yläkanttiin. Näissä tapauksissa keskustelun naisjäsenellä sattuu olemaan aiheesta tosiasioihin perustuva asiantuntijuus, jota mies ei suostu oikein millään hyväksymään.

Näin sanottuna tuo asetelma kuulostaa suht harmittomalta, pelkältä ajattelemattomalta käytökseltä ja voisi jopa huvittaa. Solnitin esseet todistavat muuta. Kysymys on vallankäytöstä ja halusta vaimentaa nainen. Solnit näkee ilmiössä yhtymäkohtia naisiin kohdistuvaan alistamiseen ja väkivaltaan. Oikeastaan ilmiöt sijoittuvat samalle janalle. On armoton tosiasia, että me miehet olemme aggressiivisempi sukupuoli ja toteutamme suurimman osan rikoksista ylipäätään. Tuohon miehiin liittyvän tosiasian valossa voin ymmärtää meihin kohdistuvat yleistykset ja suoranaisen miesvihan. Onhan se surullista. Tulee jotenkin voimaton olo.

Historiantutkija Solnit on kerännyt todisteensa aina Sigmund Freudin ajoilta alkaen. Sieltä hän ammentaa esimerkkejäänkin, yhtä lailla kuin lähihistoriastakin. Kaikesta tästä johtuen naiset ovat heränneet ajansaatossa puolustamaan oikeuksiaan. Kehittyi naisasialiike ja käsite feminismistä.

Pidin Solnitin tavasta käsitellä teemaansa, vaikka siitä onkin tunnistettavissa provokatiivisia piirteitä, vaikkapa sodankäyntiin liittyvän sanaston muodossa. Toki kirjailija pyrkii välttämään liian kategoriset syytökset ja muistuttaa aika-ajoin, etteivät kaikki miehet syyllisty vastakkaista sukupuolta alentavaan käytökseen ja onnistuvat naisetkin esiintymään epäasiallisesti. Hän ei jää näihin huomioihin kiinni vaan muistuttaa niiden olevan ihan oman keskustelun aiheensa. 

Ja onhan niinkin, ainakin esseiden perusteella, että kaikki, todellakin kaikki naiset joutuvat kohtaamaan jossain vaiheessa elämäänsä väheksyntää. En tiedä. En ole elänyt päivääkään naisena. On vaikea asettua toisen sukupuolen asemaan, vaikka ilman väheksyntää en ole itsekään elämästäni selvinnyt. Se ei tosin ole valtaväestöä edustavalle sekasyöjä heteromiehelle sama asia lähimainkaan.

Odotin ratkaisuja, joita kirjoittajalla on tarjota melko niukasti. Solnit tunnistaa sen itsekin. Suurimmaksi osaksi ratkaisut ovat olleet tähän saakka puolustautumiskeinoja ja naisten omanarvontunteen vahvistamista. Tätä kuvaa hyvin kirjailijan esimerkki amerikkalaisesta collegesta, jossa naisopiskelijoille jaettiin vinkkejä siitä, kuinka välttää tulla raiskatuiksi, sen sijaan että olisi valistettu miesopiskelijoita kunnioittamaan naisen ruumiillista koskemattomuutta. 

Eiväthän miehet ole mikään luonnonvoima. Mielestäni on äärimmäisen hyvä huomio, että meidän miesten ajattelutapaan, asenteisiin ja toimintaan pitää keskittyä entistä enemmän. Edelleenkään ei tarvitse tarjota huomaavaiselle ja hyväkäytöksiselle miehelle keksiä, niin kuin Solnit asian ilmaisee, mutta kyllä minä silti uskon palkitsemiseen. Ja tämä koskee ihan kaikkia sukupuolia. Mielestäni pitäisi ottaa miesten joukosta kohdevalon eteen ne yksilöt, jotka pyrkivät tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen, sekä kunnioittavat toisen ihmisen ruumiillista koskemattomuutta ja arvostavat kanssakulkijan elämänkokemusta ja tietämystä, tulipahan se sitten loppututkinnoista tai koetusta elämästä. Pitää tutkia heidän, näiden hyvisten kasvuolosuhteita, koulutustaustaa ja persoonallisuutta. Yleisesti tulisi tutkia sitä taitekohtaa, missä kehitys alkaa vääristyä. Silloinko, kun alkaa tulla karvoitusta genitaalialeelle ja ääni madaltua? Varmaan tätä on tutkittukin. Ainakin toivon niin. 

Ilmiö ei ole yhteiskuntaluokkaan sidottu. Solnit todistaa, että naisten tietämystä osataan mollata hyvinkin vaikutusvaltaisessa asemassa, niin sanotuissa akateemisissä piireissä ja jopa räikeästi. Siitä hänellä on omakohtaista kokemusta. "Eivät kaikki miehet", siihen väittämään en lähde. Silti väitän, että ihan tavallinen raudoittaja Rane voi olla mitä hellin ja huomaavaisin elämänkumppani ja kasvattaja. Ole sinäkin niin kuin raudoittaja Rane.

Wikipedian mukaan Rebecca Solnit (1961) on amerikkalainen esseisti, kriitikko, aktivisti ja tietokirjailija, joka on julkaissut yli 20 kirjaa. Solnitin aihealueet liikkuvat feminismin, historian, länsimaiden ja alkuperäiskansojen historian ja yhteiskunnan muutosten alueella ainakin. Hänet on palkittu freelance kirjoittajille tarkoitetulla Windham-Campbellin palkinnolla vuonna 2019.

Oon kirjoitellut aiheen ympäriltä aikaisemminkin, viimeksi miestenpäivänä. Niin ja se on vielä sanottava, ett tykkään Satu Paavolan lukijaäänestä ja ilmaisusta.