Miia Saari: Toimenpidepäivät

 

Miia Saari: Toimenpidepäivät

Enostone 2024. 327 s.

 

Miia Saaren esikoisromaani Toimenpidepäivät on kuvaus pikkaisen päälle viisikymppisen Tiian viimeisistä työpäivistä lehtikonsernin palveluksessa, jossa on alettu ajamaan sisään ihmisvoimin toimitettavia lehtijuttuja korvaavaa tekoälyä. Toimittajan elämää sävyttää työpaikan henkilöstövaihdokset, ihmissuhteet ja niiden väliset kemiat, sekä haasteet ikääntyvän äidin hoitopalveluiden järjestämisessä ja heidän kesänviettopaikkansa ympäristöä koskevat mullistukset. Kirkkaasti suurimman huomion näistä vie tuon lehden kuviot.

Kirja on mielikuvituksellinen, lähes fantasiaa (ainakin kostofantasiaa), mutta ei sellaisissa kohtaa, joissa ei ole mielikuvitusta tarvittu. Vastaavia tuolileikkejä on käyty työpaikoilla ja käydään tänäkin päivänä. Porukkaa vähennetään milloin milläkin verukkeella ja ikärasismi itää pinnan alla, vaikkei mitään myönnetä. On liian helppo vedota milloin mihinkin järkisyihin. Samoin itse toimittajan työn kuvaus on yksi yhteen todellisuuden kanssa ja vieläpä kiinnostavasti kirjoitettu. Esimerkkinä kohta, jossa paljastetaan kuinka saada yksittäisestä aiheesta jutunjuurta useammalle julkaisulle. Tässä tapauksessa sellainen on joulun suosikkilelu.

Fantasiaksi romaanin tekee ainakin vanha luonnollista kuolemaa tekevä toimitalo, joka toimii tapahtumien tärkeimpänä näyttämönä. Uusi hienompi ja nykyaikainen pytinki rakentuu samaan aikaan viereen. Tunnelmaltaan lyijynharmaa öinen toimistotalo kerroksineen sisältää maagisuutta hipovia yksityiskohtia. Ihan kuin joku tai jokin tarkkailisi päähenkilöä. Sama mystiikka koskee tekoälyohjelmaa, jossa on nappulat new ja download, joista ensimmäistä ei saa painaa, koska sen väitetään hävittävän kaikki tiedot. Arvatkaapa, painetaanko sitä? Seurauksiakin voi arvata, mutta pieleen menee takuulla.

Saari kirjoittaa tummanpuhuvalla humoristisella otteella. Kyyninen päähenkilö Tiia on kaikessa sarkastisuudessaan herkullinen ja meikäläisen mielenlaadulla samaistuttava. Sarjakuva, jota hän ryhtyy muutosten innoittamana jakamaan työntekijöiden suljetussa viestikanavassa, osuu ja uppoa. Joskus kauan sitten talossa työskenteli ihmisiä. He olivat liian sosiaalisia. Ja kalliita.  Talon johtaja saa itselleen lohikäärmeen muodon ja tämän lähin apuri gekkon ulkoasun ja varmasti luonteenkin. Paitsi, että oikeat gekot ovat viattomia luontokappaleita. Ihmisten tilalle palkataan pehmoleluja. Tasoja ja yllätyksiä riittää ja käänteissä on otettu hallittuja riskejä. Ainakaan minun mielestäni Saari välttää ylilyönnit ja niissäkin kohdissa, joissa läikkyy, pitääkin läikkyä.

Miia Saari on pitkän linjan mediamaailman ammattilainen ja hänellä on omakohtaista kokemusta työpaikan menettämisestä pariinkin kertaan. Kokemukset ja niiden aiheuttamat tunnelmat kannustivat laittamaan tapahtumia ylös. Vastaavien tilanteiden suhteen Saari ei ole jäänyt oman tiedon varaan, vaan on jututtanut eri medioissa ja rakennusalan yrityksissä työskenteleviä ihmisiä. Sivumainintana, myös rakennusalalla on oma haarakkeensa romaanissa. Vauhtia proosan kirjoittamiseen Saari on käynyt ottamassa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulusta ja hyödyntänyt professoritason tietämystä ainakin tekoälyn suhteen. Tämä viime vuoden uutuuskirja panee toivomaan, että kirjailijanura saa jatkoa.

Lukemani kappale on kirjaston omaisuutta.

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Äänikirja. Otava 2020

Kuuntelin Saku Tuomisen ja Tuuli Juuselan elämänhallintateoksen Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on joskus sen ilmestymisaikaan viisi vuotta sitten. Aikomus oli julkaista kirjasta jonkinlaista arviota blogissa, mutta luovuin ajatuksesta. Ärsyynnyin sisällöstä. Muistiinpanot jäivät. Ne osuivat nyt silmiini vahingossa puhelimen muistiosta. Huvitti. Julkaistaan sitten muistiinpanot. Ihan sama!

Ajatuksia kuuntekukokemuksen varrelta. Kirjailija kirjoittaa elämänasennekirjaa ja aloittaa kuvailemalla yrttien valintaa Italiassa, miettii samalla kesän teemaa. Millä oikeudella mies tekee sen? Kehtaa murehtia. Mitä v...? Jos Tuominen eläisi minun elämääni, hän oli todennäköisesti jo hirressä. Olisinko minä, jos eläisin jonkun vielä heikommassa osassa olevan elämää? Mikä on heikko asema? Subjektiivinen kokemus.

Ai niin, onnellisuus tai onnettomuus ei tule ulkoisista asioista, yrteistä, lämmöstä, maasta. Mistä minä voin tietää toisten ihmisten demonit?

Seuraavana kirjoittaja siirtyy kuvaukseen San Franciscosta. Ei ole todellista!

Ehkä kirjoittaja haluaa introllaan raakata kaikki todella vakavista ongelmista kärsivät pois kuulijoista, tai lukijoista. Moinen parempiosaisuus, mahdollisuus toteuttaa itseään herättää herkästi ärtymystä. Olenko minä ärtynyt? Vähän, mutta ohimenevästi. Kirja on kuin luontaistuote, se tehoaa hyvin hyvin rajatusti. Samat asiat voi oivaltaa elämällä elämän. Arkea, ongelmia ja ilon aiheita. Tosin eletyn elämän jälkeen kaikki opit ja oivallukset tulevat auttamatta myöhässä. Siinä mielessä Tuomisen opus voi jopa olla avuksi, nopeuttaa ymmärrystä. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.

Hyvä tuo buddhalainen heitto, "elämä on kärsimystä."

"Asiat eivät tapahdu sinulle, vaan sinua varten." Joo.

Paljon enemmän pidin hänen teoksestaan Hyvä elämä. Taidanpa kuunnella sen uudestaan. (Muistiinpanot päättyvät)

Kerro mielipiteesi elämäntaitokirjallisuudesta. Aika usein muuten näissä - en muista oliko tässä - varoitellaan elämäntaitokirjallisuudesta ja kehaistaan juuri nyt käsissä olevan kirjan poikkeavan muista.😂

Iiro Meriläisen Yön demoni ei jää demoksi

 

Iiro Meriläinen: Yön demoni

Kirjokansi 2025. 299 s.

 

Joensuulaislieksalaisen opettajakirjailija Iiro Meriläisen luomistyön ilo ja ennakkoluulottomuus ei anna merkkejä laantumisestaan, jos on uskominen hänen viimeisintä tekstinkäsittelyohjelman lopputuotetta. Vuonna 2023 kirjan muotoon inkarnoituneet hevitrillerit Pedon merkit ja Paha kolminaisuus  saavat jatkoa kauppanimellä Yön demoni. Meno jatkuu levottomampana kuin koskaan. Aikaisemmille lukijoille tuttu hevitrio Shemeikka, Musa ja Jyvis ryhtyvät levyntekoon lieksalaisella huippustudiolla. Studioaika maksaa maltaita. Maltaita menee muutenkin. Musa saa kuningasidean lainata rahaa venäläiseltä pikkumafiosolta ajatuksella, ettei luottoa tarvitse maksaa takaisin. Poliisissa työskentelevän puolisonsa Tytin kautta hänellä on varma tieto poliisioperaatiosta. Roisto aiotaan napata virkavallan haaviin, eikä tämä pääsisi kaltereiden takaa perimään saataviaan. Näinhän ei käy, vaan poliiseilla on isompi kiho näköpiirissään ja pikkumafioso saa jäädä toistaiseksi vapaaksi. Tuon kihon tiedetään tulleen Suomen puolelle. Jotain on kaupan. Jotain sellaista, joka vaarantaa valtakunnallisen turvallisuuden.

Kirjailijan ennakkoluulottomuudesta kertoo juonilinjojen ja henkilöiden määrä. Jälkimmäisen suhteen olen itsekin kunnostautunut ja onnistunut sotkemaan joidenkin lukijaparkojen päänupin. Meriläinen ei mene samaan vipuun, vaan on listannut kirjan alkuun henkilöluettelon, dramatis personaen. Melkein voin aistia hänen ajatuksensa kirjoitusprosessin aikana. Voisikohan tässä olla juonilinja, jossa… no, mikä ettei. Tähän tarvitaan… no, laitetaan se tähän. Ja siellähän ne ovat kaikki mukana. Tai mistäs minä tiedän. Loppusanoissaan Meriläinen raottaa prosessia ja mainitsee juonikuvioiden menneen moneen kertaan uusiksi. Rahtialus katkaisee merikaapelin. Gps- ja dataverkkoa häiritään. Jotain luvatonta on siirtymässä rajan yli idästä. Venäläiset suunnittelevat merkittäviä kauppoja Suomen maaperällä. Mystistä sinistä valoa hohtava jambiya tikari liittyy jotenkin tapahtumiin. Venäläiset onnistuvat suututtamaan kolme jälkitraumaattisista stressioireista kärsivää lieksalaista rambontekelettä ja saavat heidät peräänsä. Jotain mystistä vapautuu biisiin upotetun loitsun vaikutuksesta. Supon terrorismiyksikön johtaja Elina Kaarnivirta päätyy maakuntamatkalle Joensuuhun. Aikaisemmista romaaneista tutut poliisit Rajakorpi ja Polanen saavat aiheen käydä Lieksassa kahvilla ja Lieksan Alkon myyjä Malla syyn huolestua entisestä heilastaan Shemeikasta. Tulikohan kaikki? Ainakin tärkeimmät.

Kohtaukset vaihtuvat terävillä leikkauksilla kesken lukujen, mikä nyt sopii heviteemaan. Teoksen tempo on yli 150 iskua minuutissa. Kirjan tilannekomiikka on kohdillaan (tai kohillaan. Karsastan d-kirjainta murretaustani vuoksi). Toiston käyttäminen toimii ainakin äänitysstudion etsinnöissä. Tietoliikenteen häirintään liittyvä faktatieto on uskottavaa. Laitimmaisetkin juonilinjat solmitaan lopuksi. Tosin mörkö taitaa jatkaa elämistään Itä-Suomen metsämailla. Eihän niitä piruja saa kukaan kiinni. Opin uuttakin. Selvitin sanan afrodisiaakki merkityksen. Hakukone tarjosi linkkejä mielenkiintoisille kaupallisille sivuille. Saatan palata niille. Nyt tiedän myös mitä lyhenne EMP tarkoittaa. Semibuddhalaisesti ilmaistuna Yön demoni ei ole kertomakirjallisuutena hyvä, eikä huono. Se vain on. Suomennan ajatukseni. Meriläistä jo aikaisemmin lukeneena tiesin mitä odottaa ja mitä olla odottamatta. Näin ajateltuna kirjailijan taidonnäyte osuu häränsilmään. Mitä odotin, sitä sain. Ja vielä, koko kirjasarjan kannet ovat oikeasti aivan upeita.

Kirja on täysihintainen ostos suoraan kustantajalta toiselta puolelta Pielisjokea.

Olenko käytöshäiriöinen? Tarvitsenko diagnoosin? Löysinkö suomalaisen hiljaisuuden juurisyyn?

 

Lehdessä oli juttua adhd diagnoosin yleisyydestä Itä-Suomen lapsilla ja nuorilla. Mietin itseäni, enkä yritä nyt olla mitenkään erityisen jännittävä tyyppi, silleen muodikkaasti, mieluumminkin päinvastoin. Olen jo keski-ikäinen, eikä 70- ja 80-luvulla taidettu miettiä vielä diagnooseja. Ei sellaista mulla ole vieläkään, eikä kai tarvita. Tai sanokaa te. Omaa käytöstäni on leimannut oikeastaan koko elämäni ajan tietynlainen kaksijakoisuus. Toisaalta olen ihmisten seurassa varautunut ja usein tyydyn kuuntelemaan, enkä avaa suutani, vaikka olisi asiaakin. Joskus taas, tosin harvoin, olen se porukan viihdyttäjä tai vähintäänkin ujutan keskustelun väliin humoristisluonteisia, jopa sarkastisia kannanottoja. Sama on muunkin aktiivisuuden kanssa. Vireystila vaihtelee äärimmäisestä innostuksesta synkkyyden alhoon ja rättiväsymykseen. Jälkimmäisen sallin itselleni yksin ollessani. Vieraassa seurassa itsensä kannattelu onnistuu vielä jotenkin. Olen pannut merkille väsyväni ihmiskontakteissa, kuin myös kaipaavani ihmisiä ympärilleni, jos olen liian kauan yksin. Mikään ei ole hyvä.

Mutta tämä ylivilkkaus tai vilkkaus. Varmasti olin sitä lapsena. Sitäkin. Heti peruskoulun alussa opettaja ohjasi minut välitunnilta kiroilun päätteeksi suun pesulle. Kysyin vieläpä saippuan tarpeesta, joka sai välituntivalvojan nauramaan hyväntahtoisesti. Ei tarvinnut saippuaa. Samoin ensimmäisenä kouluvuotenani opettaja laulatti meitä jumppasalissa. Suoritukseni ei tainnut mennä hänen mielensä mukaan, koska hän komensi minut ulos käytävään ja luokkaan. Opettaja seurasi minua, istutti pulpettiin ja tarttui roimasti tukkapäästä kiinni. Tuon jälkeen pelkäsin naista, enkä uskaltanut aiheestakaan pyytää lupaa vessaan, vaan laskin oppitunnin ja koulupäivän päätteeksi kerran alleni. Onneksi tosiaan oli viimeinen tunti ja seisoimme jo pulpetin vieressä odottaen lupaa poistua. Sain samalta opettajalta stipendin toisella luokalla. Edelleenkään en ymmärrä, miksi. Tosin toisella luokalla opin vasta lukemaankin. Sama meno jatkui kotona. Jouluna jalkapallopöytäpeli kesti muutamia minuutteja lahjapakkauksen avaamisen jälkeen, kun hyppäsin vahingossa sen päälle pöydältä ja peli oli entinen. Oli siinä velikin mukana. Olikohan neljäs luokka, kun matkustin paikallisbussilla kotiin ja rallattelin kovaan ääneen sellaista jazz-tyyppistä skibadabaa. Bussikuski ajoi parkkiin, asteli viereeni ja huusi, että jos mekastus ei lopu, lennän bussista. Joku tuntematon pelasti minut bussin takaosasta ja huusi, että anna pojan rallatella. Näin jälkikäteen kiitos sinulle Noljalla-keskusta välillä kulkeneelle bussimatkustajalle. Vuosi oli 1980. Matka jatkui, mutta hiljaa.

Viimeksi törmäsin häiriköinti taipumukseeni viime viikolla. Kyllä, ei osaa setämies rauhoittua. Olen tehnyt työurani päivystyspoliklinikalla ja siirtynyt ihan äskettäin valtuutetuksi työsuojeluun. Tehtävänkuvaan liittyy palavereja, joissa on tietenkin ihan oma käyttäytymiskulttuurinsa, jopa niissä oman porukan keskisissä yhteistapaamisissa. Arastelin alkuun uusia ihmisiä ja olin varautunut. Olen toki vieläkin, mutta muutamana parina kertana olen innostunut keskustelemaan ja ilmaisemaan itseäni äänekkäästi ja vapautuneeseen sävyyn. Käyttäytymistä voisi kuvata jopa leikkisäksi. Molemmat kerrat ovat päättyneet huomautukseen ja minut on keskustelukumppanini lisäksi palautettu ruotuun. En ollut ainoa pölisijä, mutta taisin olla viimeiseksi äänessä.

Pieni asia tiedän, mutta mietin silti mitä tapahtui ja miksi. Hyvin usein, ei aina, kun vapaudun ja innostun ihmisten seurassa, joku katkaisee lennon. Se alkoi jo 70-luvun kotikasvatuksesta, jossa tavallisin käskymuodot kuuluivat: ”Ole hiljaa! Rauhoitu! Tukkapöllyä ja vitsaa käytettiin. Pitääkö tämä kaikki tulkita niin, että älä innostu, älä ainakaan vapaudu? Silloin vasta olet hyväksytty. Tässä on jotain perisuomalaista. Piileekö tässä suomalaisen hiljaisuuden juurisyy? Kun mykän ja apaattisen kansan keskellä joku avaa suunsa ja on erityisen aikaansaava, sille pitää saada diagnoosi. Totta kai pitää tutkia ja hoitaakin, mutta diagnoosi ei saa olla automaatio.

Mikähän tämänkin kirjoitelman pointti on? Varmaan jotain julkista itsetutkiskelua ja kannanottoa tasapäistämistä vastaan. Onhan muillakin vastaavia kokemuksia, onhan? Sitä tuppaa aina ajattelemaan, että vain itselläni on jokin outona pidetty poikkeavuus. Harmillista on, jos ihminen muodostaa käsityksen itsestään näiden pienten vivahteiden kautta ja tulee leimanneeksi itse itsensä. Paljon jäi vielä kertomatta, mutta mitäs te hölmöilitte lapsena? Tai aikuisena? Paljastuksia.

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

BoD 2024. 214 s.

Kansi & kuvitus: Nalle Mielonen

Hirviöitä on olemassa

Kansanuskomukset kiinnostavat. Luin elokuvaohjaajana, käsikirjoittajana ja nyt myös kirjailijana tunnetun Aki Mäkiahon kirjailijahaastattelun sanomalehti Karjalaisesta joulukuussa ja innostuin. Sitä ei nykyään tapahdu liian usein. Indiejulkaisu, vieras kirjailija, lähiseutu ja mystinen aihe toimivat herätteinä. Koin heittäytyväni tuntemattomaan, vaikka jonkinlainen käsitys tontuista oli jo olemassa. Noh, tip tapit voi unohtaa. Saunatonttu tekee tontuille saman, jonka Jalmari Helanderin elokuva Rare exports tekee joulupukille.

Sain Aki Mäkiahon esikoiskauhuromaanin luettavakseni Rääkkylän kirjastosta, mikä onkin sopivaa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Rääkkylän Rasivaaraan. Ihan sivumainintana, mullakin on sukujuuria paikkakunnalle äidin puolelta Koskeloiden kautta. Muistan ainakin savuisen tuvan lapsuudestani. Huomio tästä tuo romaanin tapahtumapaikat ihan eri tavalla iholle. 

Kirjan alussa tehdään perusjutut, tavallaan säännöt, selviksi: millaisesta taruolennosta on kysymys, missä olomuodossa tämä esiintyy, mikä saa olomuodon lihallistumaan ja taas muuntautumaan eeterisemmäksi, vaikkapa savuksi tai usvaksi. Sääntöihin tosin palataan kirjan edetessä tapahtumien ehdoilla. Mielenkiintoista on, mihin tonttuhahmo kykenee, mistä nauttii ja mikä saa tämän vimmastumaan. Älä ainakaan kiroile ja harrasta riettauksia saunassa. Sisältö on laadittu muistelmien muotoon, jotka tuo henkiolento on kirjoittanut saunakirjaan. Kirjailija vie kerrontaa ja käyttelee kieltä Poemaisesti. Mielikuva voi johtua rinnakkaisluvussa olevasta Poen Kootuista kertomuksista.

Ensimmäisessä luvussa Kaunis päivä ollaan maaseudulla. Tonttu vakoilee mökin mummoa Mirjamia kyläkaupalle, jossa Mirjami törmää kaupan ryöstäneeseen pariskuntaan. Pariskunnan pakomatka päätyy Mirjamin saunarakennukseen, jossa alkaa viinan ja huumeiden kiihdyttämä elämöinti. Arvata saattaa, mitä siitä seuraa. Varsin runsas ryöstösaalis muuten. Tapahtuma-aikaan on kyläkauppakin kannattanut.

Toisessa luvussa Antti Auterinen siirrytään urbaanimpaan ympäristöön ja kerrostalon yhteissaunaan. Siellä tonttu ottaa kohteekseen Mirjamin pojan Antti Auterisen. Antti on menestyskirjailija ja kärsii, muttei pelkästään sähkökiukaan, pelkän peltirasian, tarjoamista löylyistä. Antin aikomuksena on päästää itsensä päiviltä, mutta kylvetään nyt ensin. Alakerrassa (ja kerroksissakin) kohdataan hahmoja, talon asukkaita ja ulkopuolisiakin kuin David Lynchin hahmogalleriasta kuunaan. Antti ja tonttu kunnostautuvat tämän suhteen itsekin. Upeaa! Tunnelma äityy todella surrelistiseksi.

Kolmas luku Jeesus Kristus palaa Rasivaaraan ja aikaan, jolloin Suomi oli suurimmaksi osaksi suota, turvetta ja metsää. Kylälle tulee uskonpuhdistaja, joka levittää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja vaatii muun muassa polttamaan tonttuja esittävät kuvat. Vain kuva saunatontusta jää. Uskonpuhdistajalla on todella maanläheiset manööverit, jotka kohdistuvat talon emäntään ja ruoka-, sekä olutvarastoon. Saunatontun nähdessä touhun, tonttu odottaa vain tilaisuutta päästäkseen suolistushommiin. Kuvailussa ei sensuuria tunneta. Tämä pätee läpi teoksen, heikkohermoisille tiedoksi.

Neljännessä luvussa Verilöyly  tonttu kylvettää filmiryhmää, jonka tarkoitus on tehdä elokuva saunatontusta. Paino sanoille "on tarkoitus".

Viimeisessä viidennessä luvussa Kekripukki mukaan ilmestyy vieraileva tähti ja nyt en tarkoita rikospoliisia tai pappia, vaikka heilläkin on roolinsa.

Tapahtumaepisodien välillä tonttuhahmo tarjoaa korpifilosofiaa muun muassa maaseudun autioitumisesta, kauneuskäsitteestä, luonnosta, materialismista, aikakäsitteestä ja muistojen merkityksestä. Millaisena ihmiset näkisivät tontun nyky-julkisuudessa vaikkapa someilmiönä? Profiilikuvassa näkyisi koukkunenä, suippokorvat, raatelukynnet, nokinen arpinen iho ja luiseva pitkä yksisilmäinen tunikailmestys. Toinen silmä on muuten tuhoutunut Turun palossa.

Mäkiaho kertoo kirjan esipuheessa tarinan ja aiheen tekeytyneen parikymmentä vuotta ja hakeneen esitystapoja elokuvan puolelta. Tulikin kirja ja hyvä näin. En sulkisi elokuvaikkunaa vieläkään. Ainakin tapahtumat piirtyvät hyvikin visuaalisina silmille. Muusta Mäkiahon tuotannosta elokuvapuolelta pitää mainita lyhytelokuvat Ovisilmä, Kehto, 5KG, Reviiri, Isän mielenmaisema, The Tomb of Feith, sekä dokumentti Lahden kummitus.

Luenpa vielä kerran ainakin tuon tokaluvun, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon seuraavan lukijan saataville.

Kirjoittamisesta, hämärätiloista ja koiran selittämättömistä aistihavainnoista

Koira haukahteli yöllä jollekin mystiselle, joka ei ole ihmisaisteilla havaittavissa. Herätys osui sopivaan vaiheeseen unikiertoani, koska ne kaikkosivat kokonaan ja eksyin ajattelemaan kirjoitteluharrasteita. Aikajanaa, kohtausjärjestystä, vaihtoehtoisia juonenkäänteitä ja henkilöhahmon psyyken rakennetta.

Kohta jo googlettelin epileptiseen kohtaukseen liittyvistä pitkitttyneistä sekavuus ja hämärätiloista. Automatismit voisivat olla käyttökelpoisia. Yleisimmin niillä taidetaan tarkoittaa pakonomaista maiskuttamista ja vaatteiden nyppimistä, mutta villeimmissä kuvauksissa (ei niin tieteellisillä sivuilla) automaatiokirjoittamista ja tahdosta riippumatonta säveltämistä. Ainakin Mika Waltarin väitetään ajautuneen ensiksi mainittuun.

Uudelleenkirjoituskierros on ylittänyt kolmasosan koko materiaalista. Joudun edelleen tekemään isoja päätöksiä esitystavan kanssa ja kokeilemaan eri vaihtoehtoja, vaikka suunnitelma B löytyykin hahmotteluvihosta. Tosin se taitaa olla jo suunnitelma E tai jotain. Toivottavasti kirjaimet eivät lopu kesken. Haasteita asettaa kohtausten ulkopuoliset tapahtumat, joita ei voi ainakaan kronologisella aikajanalla näyttää tapahtumahetkellä. Ne paljastaisivat dramaturgisesti liikaa. Muutenkin joudun miettimän, onko niistä esitettäväksi näyttämöllä vai riittääkö, että kertoja vain viittaa niihin. Tässä ja nyt esitettävän tapahtuman pitää olla riittävän merkittävä.

Pakko myöntää, että kadehdin kirjailijoita, joiden on mahdollista pallotella tekstiä kustannustoimittajan kanssa jo matkan varrella. Pitää vain uskoa, että minun kohdallani muuta tietä ole ja tämäkin projekti menee lopulta maaliin, niin kuin tämän on tarkoitettu menevän. Naatitaan nyt kaikesta kaikkivoipaisuudesta tekstiin.  Sanoihan se viimeisin Finlandia-voittajakin, Pajtim Statovci, että hirvittävintä kirjoitusprosessissa on käsikirjoituksesta luopuminen ja sen julkaisu (vapaa lainaus Ylen podcastista Luomiskertomus).

Onko kellä kokemusta automaatioista tai hämärätiloista? Kiinnostaisi kuulla. Entä jakavatko muut kirjoittelevat lajitoverit samoja kirjoittamisen haasteita? Ja vielä, kuulevatko muidenkin koirat selittämättömiä ilmiöitä? Talk to me, Johnny & Jane!

Näkörajoitteisille: Kuvassa on kuvakaappaus puhelimeni muistiosta. Kellonaika on 3:31 ja muistiinpano on  otsikoitu sanalla "Taustatarinaa..."  ja vapaateksti alkaa sanalla "Ajatusleikkinä". Piirustin vielä punaisella vinoon sanan "Yövuoro".

Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa

Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Tapani Kärkkäinen. 10:15

WSOY 2024

Olga Tokarczukin Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa kirjassa seurataan keuhkoparantolan elämää vuoden 1913 Görbersdorfissa. Miespotilaiden päivät täyttyvät ainakin luontoretkistä, ruokailuista ja liköörillä liukastetuista keskusteluhetkistä. Aiheet vaihtelevat yhteiskunnallisista aiheista parantolaa koskeviin uskomuksiin ja huhuihin. Vuosien varrella siellä on kohdattu kuolemantapauksia, mikä ei paikan luonteeseen nähden yllätä. Mutta onko kaikki kuolemat olleet niinkään luonnollisia? Puhutaan murhista ja vilautetaan aavekorttiakin, mutta allekirjoittaneen makuun liian vähän. Mainitaanhan sana "kauhu" kirjan nimessäkin.

Sen sijaan ukkoköörin suorapuheiset väitteet naisista toistuvat useammin ja vievätkin lopulta huomioni lukijana. Nykyihmisen maailmankuvaan tarinan toimijoiden puheet ovat avoimen naisvihamielisiä. Eihän naissukupuolta pidetä kutoutujien mukaan edes itsenäisesti ajattelevana subjektina.

Tuntemukseni saa selityksen kirjan loppusanoissa. Tokarczuk on tehnyt valtavan työn keräämällä menneiden aikojen kirjailija- ja tutkijasuuruuksien teksteissä esiintyvää misogyniaa ja upottanut lainaukset taidokkaasti romaaniinsa. Tässä kohtaa voi tulla mieleen kirjaroviot. Palamaan vaan kaikki Shakespearet ja kumppanit! Kumppaneita riittääkin aina Platonista Freudiin ja Darwiniin.

Ehkäpä pidetään tikut kuitenkin vielä askissa. Provosointia enemmän Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa on mielestäni näyte kirjallisuuden ja yleisen ihmiskäsityksen muutoksista, vaikka Nobelpalkittu Tokarczuk onkin kuulemma tunnettu anarkismin ja feminismin teemoistaan. Ajat ovat nyt toiset. Elleivät kolmannet. Ihminen kehittyy. Kaikki muuttuu.

Henkilökohtaisella tasolla kirjan kuunteluun vaikutti kuntoutusjaksoni joitain vuosia sitten Punkaharjulla Kruunupuistossa. Suosittelen paikkaa. Sen vuonna 1903 valmistunut hotellina toimiva päärakennus on yksi Suomen ensimmäisiä keuhkotautiparantoloita ja toiminut myös sotilassairaalana. Miljöö on muutenkin mielikuvitusta ruokkiva. Kirjaa kuunnellessa palasin ottamaan happea hotellivanhuksen parvekkeelle. Meitä oli naisia ja miehiä, kaikki itse ajattelevia subjekteja hoitoalalta.

Empusion muuten tulee sanoista empusa (naisdemoni) + symposium (vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa). Ja vielä, romaanin kertojaratkaisuun sisältyy hieno jippo.

Rebecca F. Kuang: Yellowface

Rebecca F. Kuang: Yellowface

(Yellowface, 2023)

Kääntäjä: Helene Bützow

Lukija: Anniina Piiparinen

Teos äänikirja 2024. 10t. 33min.

Alkuun pieni taustatarina. Yellowface esiintyi jo Ruumiin kulttuuri -lehden 3/24 arvioitavien teosten listalla. Bongasin kirjan sieltä 25.5. ja olisin arvioinut sen lehden kirjakäräjillä. Luovuin toivosta reilu puoli vuotta myöhemmin joulukuussa. Silloin se oli lopultakin jo saanut suomenkielisen ulkoasunsa, mutta vain äänikirjana ja painettuna. E-kirja ilmestyy 10/25. Välillä tuo romaani oli ainoa lukutoiveeni lehtiarvion puitteissa, jonka vuoksi viimeisimmässä RK:n numerossa ei ole minun kirja-arvioita ollenkaan. Kirjaa ei kustantajalta tullut dekkariseuran toistuvista lähestymisistä huolimatta. Itsekin laitoin sähköpostia kirjan suomalaiselle kustantajalle saamatta vastausta. Tälle on olemassa varmasti jokin hyvä syy. On tavallisempaa, että kustantajat jättävät vastaamatta käsikirjoituksensa lähettäneille kirjailijoille. Nyt niin kävi vissiin medialle. Kahden ihmisen välisessä kommunikoinnissa sama tarkoittaisi huonoa käyttäytymistä. Onkohan viestinnän etiketistä olemassa tietokirjaa? Kiinnostaisi, vinkatkaa.

Mutta nytpä Yellowface on kuunneltu äänikirjapalvelun kautta ja kaikki osapuolet saavat reilun tai vähemmän reilun osinkonsa kirjan tulovirrasta. Oikeastaan kaikki tuo alussa mainittu mätsää kirjan aiheeseen paremmin kuin hyvin. Siinä käsitellään kirjallisuusmaailmaa kaikkine lieveilmiöineen, eikä romaani rehellisesti sanottuna edes kuulu rikoskirjallisuuden genreen. Niinpä sen käsittely ei myöskään kuulu Ruumiin kulttuurin sivuille.

Kirjan tarinassa parikymppinen kirjailijanurasta haaveileva June Hayward varastaa kadehtimansa opiskelijatoverin Athena Liun romaanikäsikirjoituksen, muokkaa sen omakseen ja pääsee maistamaan menestyskirjailijan mainetta. Tähän hänelle avautuu mahdollisuus jouduttuaan todistamaan tuon opiskelijatoverinsa äkkikuoleman. Sitä ennen Liu ehtii esitellä lähes valmista ja visusti omana tietonaan pitämää tuotostaan toverilleen ja tehdä tämän vakuuttuneeksi tekstin arvosta.

Maine uhkaa jäädä lyhyeksi iloksi. Huono omatunto panee Junen näkemään näkyjä ja epäilemään opiskelijatoverinsa kuolemaa, varsinkin kun havainnot eivät jää pelkiksi näyiksi. Lisäksi yleisö, media ja kustannusalankin edustajat haistavat palaneen käryä. Junelle tulee hätä todistaa omat kirjoittajan lahjansa. Sen hän joutuu tekemään armoa tuntemattoman somemaailman roustauksessa, joka sivumainintana ampuu kyllä vähän yli. Todellisessa elämässä palstojen ylläpitäjät puuttuisivat keskusteluun ja rikossyytteitäkin jaettaisiin. Ainakin Suomessa. No kuitenkin, June suljetaan kaiken ulkopuolelle. Kaiken. Lopulta hänen on kohdattava tekonsa seuraukset.

Teos oli mielenkiintoista kuunneltavaa ja tunnistin ilmiöistä useimmat. Hauska huomata, kuinka vaikka näkyvyyshaasteiden, kadehtimisen ja kulttuuriomimisen esiintyminen ja siitä syyttäminen on alan yleismaailmallinen ilmiö. Erotuksena Suomeen suuressa maailmassa operoidaan vain enemmän agenttien kautta.

Yellowface on kyllä koukuttavasti laadittu, helposti samaistuttava, mutta paikoin paperinmakuinen kuvaus huijarikirjailijasta omantunnon tuskissa. Kiinnostaa varmasti eniten juuri itsekin kirjailijanurasta haaveilevia tai siihen leikkiin jo ryhtyneitä kirjoittajia. Vähän tuli mieleen Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus asetelma. Ensin tehdään luvattomia - ei tosin murhaa -ja sitten podetaan tunnontuskia ja pelätään narahtamista. Mielikuva on tosin ehkä 30 vuoden takaa. Pitäisikin ottaa tuo klassikko uusintalukuun.

Kirjan kirjoittaja Rebecca F. Kuang on vuonna 2000 perheensä kanssa Yhdysvaltoihin muuttanut kirjailija. Englanninkielinen Wikipedia luokittelee Yellowfacea julkaisuteollisuuden rodullista monimuotoisuutta käsitteleväksi satiiriksi ja sosiaalisen median, erityisesti entisen Twitterin, metafictioksi. Kuang on voittanut parhaan uuden kirjailijan Astounding-palkinnon vuonna 2020.

Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta?: Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta

 

 Riie Heikkilä: Miksi lakkasimme lukemasta?: Sosiologinen tulkinta lukemisen muutoksesta

Gaudeamus 2024, 236 s.

(Kansi: Perttu Lämsä)

 

Jotain omasta lukijaprofiilistani (ja yhteislaulusta)

Tutkimusten mukaan minun ei pitäisi paljoakaan lukea, puhumattakaan kirjoittaa. Olen mies ja asun Itä-Suomessa vajaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa. Olen kouluttautunut alun perin putkiasentajaksi ja myöhemmin lähihoitajaksi ja tehnyt lääkintävahtimestarin työtä. Isä oli sairaanhoitaja mielisairaalassa ja terveyskeskuksessa, äiti perhepäivähoitaja ja myöhemmin lähihoitaja kotihoidossa.

Opin lukemaan vasta toisella luokalla, enkä pitänyt koulun lukutehtävistä. Jostain syystä sain kuitenkin toisen luokan päätteeksi stipendin. Olisikohan opettaja tuossa kohtaa hyvitellyt minuun käyttämäänsä ruumiillista väkivaltaa, sain nimittäin ekaluokalla tukkapäästä kesken epäonnistuneen yhteislaulutilaisuuden. Kukaan ei ollut kuritusta näkemässä. Kumma kyllä aloin lukea, kun lopulta opin tuon taidon, ja kävin kirjastossa, sekä pidin ainekirjoittamisesta, mutten saanut vastakaikua ilmeisen heikkotasoisille räpellyksilleni. Räjähdykset ja liikkuvasta autosta heittäytymiset eivät olleet opettajan juttu. Huomion ja panostuksen herättämiseksi ei pelkkä into ja kiinnostus tainnut riittää.

Nykyistä suhtautumistani lukemiseen ja kirjoittamiseenkin puoltaa äidin tapa lukea iltasatuja ja keksiä niitä itsekin. Tämä tapahtui yhteistyössä allekirjoittaneen kuulijan kanssa. Ehdotin aiheita ja muutoksia sadun edetessäkin. Sellaista editointia. Isä oli kirjakerhossa ja se perheen himolukija, kuten 40- ja 50-luvuilla syntyneet usein ovat, ainakin siis suhteessa nuorempiin nykyikäpolviin. Tämä selviää käsillä olevasta kirjasta. Isä muuten tyrkkäsi ensimmäisen aikuistenromaanin käsiini, kun valittelin lukemisen puutetta. Se oli Ken Follettin Neulansilmä. Olin jotain 10 tai vähän päälle.

 

Armotonta faktaa

Se minusta. Innostuin Tampereen yliopiston sosiologian dosentin Riie Heikkilän kirjasta Miksi lakkasimme lukemasta? Takakansi podcastia ylläpitävän Marko Suomen somepäivityksen perusteella. Heikkilän tutkimusten tulos ja tärkein väite on, että suomalaisten lukeminen on vähentynyt hiljalleen kautta linjan. Aikaisempaa enemmän tuo harrastus ja taito on jakautunut koulutustason ja sukupuolen mukaan. Lukeminen on korkeakoulutettujen naisten puuhaa. Piste! Miesten ja poikien lukeminen on vähentynyt entisestään. Toinen piste!

Lukuharrastus periytyy, niin kuin kulttuuriosallistuminen ylipäätään. Koulujen opetussuunnitelmissa korostuu ylempien luokkien suosimat kulttuurin muodot, niiden etunenässä juurikin lukeminen. Jos reppunsa kanssa kouluun raahustava duunariperheen vesa ei ole saanut lukemisen eväitä kotoaan, jää hän auttamatta ulkoradalle. Ja näinhän se usein valitettavasti on. Iskän ja äiskän kirjahyllyn koko ratkaisee. Se ja asenne. Ja lapselle lukeminen. Sekin painottuu eliittiin.

 

Lukijaprofiileista ja asenteista yleisesti

Kirjan kirjoittaja on jaotellut vähän tai ei ollenkaan lukevien lukemista koskevat puhetavat kolmeen kategoriaan; hyväksyväksi, käytännölliseksi ja uhmakkaaksi. Lukemisesta hyväksyvästi puhuvat alemman yhteiskuntaluokan (kyllä, kirjassa käytetään luokittelua, koska lokerot ovat kivoja ja käteviä) edustajat todellakin lukevat ja saattavat tuntea klassikoitakin aina siteeraukseen saakka. Huono uutinen on, että parhaimmillaankin, kun tällainen ”vähäisillä lukemisen resursseilla varustettu” kansalainen lukee haastavaa klassikkoa tai muuten vaikeaa ja opettavaista kaunokirjallisuutta, hän vain imitoi korkeammin koulutettua kanssalukijaansa. Tällainen väite kirjassa todella on. Se tulee ranskalaiselta sosiologi Pierre Bourdieulta. Totta kai ranskalaiselta! En avaa tuota huudahdustani. Muutenkin tältä vuonna 1930 syntyneeltä ja vuonna 2002 kuolleelta tyypiltä on tullut jäätäviä heittoja. Ihan kiinnostaisi lukea häntä, tosin siinäkin vain matkisin itseäni lukeneempia, niin kuin matkin Miksi lakkasimme lukemasta? teoksenkin parissa. No, eipäs nyt uhriuduta.

Tuo uhmakas puhetapa on kiinnostava. Vaikeaa kaunokirjallisuutta ja korkeakulttuurisia teoksia lukevia korkeasti kouluttautuneita arvostellaan hienostelijoiksi, heistä tehdään pilaa ja heidän lukuharrastustaan pidetään elitistisenä. Puhetavasta erottuu jopa vihamielisiäkin piirteitä ja perusteluja omalle lukemattomuudelle. Arvostelua tapahtuu myös keskiluokkaisten ja työväenluokkaisten sisällä. Kommentoijat haluavat erottua joukosta. Heikkilä puhuu symbolisista rajoista, sekä ylös-, että alaspäin. Kyllä eliitti ja korkeasti koulutetutkin haluavat erottua ja mitä enimmässä määrin. Heille lukeminen on statussymboli, joka näyttäytyy monimutkaisiin kirjoihin tarttumisena. Siitäkin on olemassa oma tutkimuksensa ja se löytyy kirjan lähdeviitteistä.

 

Mistä ilahduin ja mitä jäin kaipaamaan

Erityisen hienoksi ja arvokkaaksi Heikkilän teoksen ja tutkimukset tekee vähän tai ei ollenkaan lukevien, sekä vaihtoehtoisten lukemisen tapojen huomiointi. Sekatavaraliikkeiden kuvastot, sanoma- ja aikakausilehdet, jopa keltaisen lehdet, sekä sosiaalinen media ja sinne upotetut linkit ajankohtaisuutisiin. Oikeastaan kukaan ei ole täysin 100% lukematon. Digitalisaation myötä lukeminen on siirtynyt koko ajan lisääntyvästi sähköiseen muotoon. Senkin suhteen kouluttautuneemmat naiset ovat edelläkävijöitä.

Yhtä jäin kaipaamaan, nimittäin huomiota tietokonepeleille ja niiden vaikutukselle lukutottumuksiin. Tiedän ja tunnen vähän kouluja käyneen miehen, joka tekee rakennustöitä Helsingin kaupungille ja täyttää vapaa-aikansa tietokonepeleillä, ruuanlaitolla ja lukemisellakin. Pelit ovat usein juonellisia ja tarinaa viedään joskus luettavalla välikuvauksella eteenpäin. Ja vieläpä englanniksi. Tämän seurauksena tämä nostamani lukijatapaus (Pohjois-Karjalan kasvatti) lukee esimerkiksi H. P. Lovecraftin tuotantoa alkuperäiskielellä ja tekee oivaltavia tulkintoja lukemistaan kirjoista, ajan ilmiöistä tai vaikkapa katsomistaan elokuvista. Tämä kaikki ilman somepostauksia tai asian julistamista. Luulen, ettei hän ole lajinsa ainoa.

 

Tilastopoikkeamia, haaveita ja ihmetyksen aiheita

Muutama tilastopoikkeama on vielä mainittava. Ero korkeasti koulutettuihin naisiin kaventuu jonkin verran edelleen sanomalehtien ja tietokirjallisuuden kanssa. Vähän vaatimattomammin kouluttautunut miessukupuolinen todellakin tarttuu mielellään tietokirjoihin. Vähän outona pidän kirjan huomiota kirjaston käyttäjien suhteen. Siinäkin suhteessa korkeasti koulutetut naiset erottuvat edukseen, vaikka kirjastojen loputtomat hyllymetrit ovat kaikkien käytettävissä, eivätkä maksa mitään. Haluaisin niin mielelläni nähdä buumin, jossa työläis- ja keskiluokka innostuisi lukemaan ja tekisi sen näyttävästi. Mitä sitten väärin ymmärryksestä! Tämä sanottakoon, jos joku sitä pohtii. Kirjathan kirjoittavat itsensä uusiksi lukijan päässä, sanotaan. Väärinymmärryksiä ei ole olemassa.

Itse olen yrittänyt olla tämän suhteen jonkinlainen roolimalli. Tietoni löytyvät esimerkiksi Lukukeskuksen kirjailijaluettelosta ja olen lupautunut tekemään vierailuja nimenomaan lähtökohtieni näkökulmasta. Kirjastovierailuissa on vain se ongelma, ettei haluttu yleisö ja minä kohtaa siellä. Pitäisi mennä nuorisotaloille, ammattikouluihin tai vaikka jonnekin Pertsan pajalle. Uhmakkuus on mahdollista kääntää mielekkääksi energiaksi. Luetaan ja tulkitaan lukemaamme, vaikka piruilumielessä, eikä välitetä alentavista kommenteista tai meidät ohittavista opettajista. No eivät kaikki… ja niin poispäin. Pitäisi yrittää päästä irti ikävistä koulumuistoista. Sitä paitsi minulla oli aivan mahtava äidinkielenopettaja opiskellessani lähihoitajaksi.

 

Pohdintaa

Miksi sitten näin on, että oppineet naiset lukevat tykimmin? Kirjassa esitetään yhtenä syynä naisten yleistä taipumusta osallistua kulttuuririentoihin aktiivisemmin kuin miehet. On sille löydetty stereotyyppisiäkin selityksiä. Kulttuuri sanelee, mitä pojat tai tytöt voivat harrastaa ilman kieroon katsomista. Fiktion lukemista pidetään kuulemma feminiinisenä puuhana. Omana pohdintanani mietin itse kirjallisuuden muutosta. Vaikka kirjallisuuskin on yksi taiteenmuoto, määrää siinäkin markkinatalouden lait. Väitän, että kirjailijat ovat alkaneet naputella ja kustantajat kustantamaan paremmin naislukijoihin uppoavaa tavaraa. Dekkareissakin eletään niin sanotun cozy crimen aikaa. Ihmissuhteet ja vaikkapa puutarhanhoito painottuvat toiminnan sijaan. Jopa sanomalehtien sisältö on muuttunut. Pitkiä juttuja aviokriiseistä, sairauksista ja menetyksistä selviämisestä, kotien värimaailman esittelyä, feel goodia ja vaihtoehtohoitoja. Onneksi sieltä vielä löytyy ne perinteiset paikallisuutiset, kuinka pelastuslaitos pelasti lehmän lieteojasta. Siinä sitä on vielä jotain! Onko muuten nykyään enää työläiskirjailijoita? Ehkä pitäisi olla. Epäilen myös, että miesten lukutottumusten arvostelu ei hirveästi innosta tarttumaan kirjaan. Miehethän lukevat tyypillisesti mieskirjailijoiden tuotoksia. Väärin luettu? Tästä ongelmastahan ollaan pääsemässä pikkuhiljaa eroon. Jos pojat eivät lue, ei heistä tule kirjailijoitakaan. Tulevaisuus huolestuttaa.

 

Erityismaininta ja salainen harrastus

Ja vielä, jos jaksoit lukea sekavan sepustukseni tänne saakka, haluan antaa palkinnon kirjan Nr. 1 sivistyssanalle. Se on legitiimi. Sana toistuu usein Heikkilän tekstissä ja epäilen sitä kirjailijan lempisivistyssanaksi. Se tarkoittaa jotain virallisesti oikeutettua ja hyväksyttyä. Korjatkaa ihmeessä, jos olen ymmärtänyt väärin. Mulle on kehittynyt huomaamatta uusi harrastus. Nykyään teen enemmän töitä hallinnon kanssa. Kuuntelen erilaisten päälliköiden, esihenkilöiden, asiantuntijoiden ja kouluttajien puhekieltä ja yritän tunnistaa sieltä erityissanastoon liittyvää toisteisuutta ja niihin liittyvää kapeutta. Sitä todellakin löytyy ja sen löydyttyä huippuasiantuntijakin asettuu ihan tavallisen ihmisen tasolle.

Luin kirjan e-kirjana Storytel lukupalvelusta.