Kolmen hengen täyteen myyty katsomo - kirjoituskuulumisia ja paluu neljännesarkkeihin

 

Mulla on kirjoittamisen suhteen jännä tilanne. Olen tarjonnut kahta moneen kertaan työstämääni käsikirjoitustani parille kustantajalle. Molemmat siis omiinsa. Ei siis mitään massapostitusta ainakaan tässä vaiheessa. Toinen on kummitustarina ja toinen vähän poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettu rikosjuttu. Ei kuitenkaan sairaaladekkari, se sanottakoon. Samasta syystä näiden ”myyminen” on vähän hankalaa. Toisen niistä, tämän kummitustarinan, raakiletta tosin käytin jo muutamassa kustannustalossa ja jatkoin työstämistä pakkien jälkeen. Mikä positiivista, sain vinkkejä sen jatkokäsittelyyn, mikä oli kannustavaa. On se käynyt Kriittisessäkin ja NVL:ssa. Nyt vastauksia odotellessa tullaan tuohon jo mainitsemaani jännään vaiheeseen. En tarkoita tässä yhteydessä itse vastauksia, vaan kirjoittamistani ylipäätään, joka rajoittuu työn mukanaan tuomiin asiateksteihin. Vastineita, viestintää ja muistiinpanoja. Minusta on tullut harmaa virkakirjoittaja!!!

Jotenkin tuntuu, että olen tehnyt luovan kirjoittamisen suhteen pelkkää muokkaamista liian pitkään, ettei uuden tuottaminen enää onnistu. Mulla on kyllä vihkoon kirjattu hahmotelma romaaninmitat täyttävästä tarinasta, josta olin innostunut vielä silloin, kun itse hahmottelu oli ajankohtaista. Vihon ensimmäiselle sivulle olen merkannut päivämäärän 10.11.2019. Olen selaillut tuota vihkoa ja yrittänyt lohkoa ideaani samalla puhaltaen siihen henkeä. Periaatteessa olen kuvannut koko tapahtumasarjan itselleni alusta loppuun, eikä se herätä enää samanlaista uteliaisuutta, jota olen kokenut aikaisempien jo julkaistujen dekkareiden kanssa. Tai jännäreiden, mitä ne nyt ovatkaan. Juurikin se uteliaisuus on ollut yksi tärkeimmistä liikkeelle panemista voimista.  Aina niissä on ollut jokin pimeä kulma, jota olen kirjoittamalla selvittänyt. Murhaaja, tapahtuma menneisyydessä tai vaikka juonenkulkuja yhdistävä tekijä. Jokin pieni kaukana välkkyvä piste, joka saa hahmonsa, kun sitä lähestyy.

Taustalla kummittelee ajatus siitä, että kaiken vaivan jälkeen tämäkin käsikirjoitus jää ikuisuusprojektiksi (jota se jo on), eikä täytä kaupallisten kustantajien vaatimuksia. Ihan kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, kuinka kahden ”valmiin” tekstin käy. Pessimisti ei pety. Piru ja enkeli kilvoittelevat mielessäni. Toinen moittii ihan varmuuden vuoksi ja toinen yrittää muistuttaa, että molemmat tarinat tuottivat kirjoitusvaiheessaan mielihyvää ja tulisivat varmasti saavuttamaan oman lukijakuntansa. Vaikka kuinka viihdyn kirjoittamisen parissa ja saan tai ainakin olen saanut elämyksiä pelkästä luomisesta, tarvitsen julkaisun mukanaan tuomaa vastavuoroisuutta. Työskentelyä kustannustoimittajan kanssa, markkinointia, kansikuvan odotusta ja sitä tunnetta, kun näen kannen ensimmäisen kerran. Puhumattakaan siitä, kun saan tekeleeni ensimmäistä kertaa käteeni. Kun kirja on ulkona, palautteiden odottaminen hermostuttaa hyvässä mielessä. Kiva sitten keskustella kirjasta ja sen kirjoittamisesta. Tuleekohan kutsuja messuille? Takaraivossa pakottaa ajatus, että… TÄHÄN SEIS!

Tätäkin tekstiä aloin kirjoittaa lievässä innostuksen vallassa. Kuvittelin luovani hyvän blogitekstin kirjoittamisen vaiheesta. Nyt kun olen päässyt tähän saakka, huomaan jaarittelevani. Tämäkin on vain yksi sijaistoiminto. Prokrastinaatiota (hähä, muistinpas tuon termin. Entinen amisjäbä viisastelee). Miksi en vain skippaisi tuota vihkoon kirjoittamaani hahmotelmaa ja aloittaisi jotain puhtaalta pöydältä. Mika, sinä et ole arkkitehtikirjoittaja. Sinä olet utelias haahuilija. Osut vahingossa nähtävyyksille. Se, mitä kirjoitit vihkoon, oli just sitä haahuilua. Olisit voinut jatkaa sitä saman tien ensimmäiseen lukuun ja siitä toiseen. Samalla haahuilulla koko hoito alusta loppuun. Siis se ensimmäinen versio. Pitäähän sinun jo tietää, että jos kahden sydämenlyönnin väliin jää liian pitkä tauko, tärkeät toiminnot vaarantuvat ja se johtaa lopulta kuolemaan. Niin taisi käydä vihon sisällölle.

Unohda kaikki muu ja keskity nauttimaan hetkestä. Ajattelet liikaa. Ajattelet liian isoja kokonaisuuksia. Palauta ajatuksesi aikaan, jolloin kirjoitit tytöille joulutarinaa. Revit paperiarkin neljään osaan ja otit tavoitteeksi kirjoittaa yhden osan kerrallaan, etkä välttämättä tiennyt mitä seuraavassa paperinpalassa tapahtuu. Deadline eli seuraava aamu pakotti takaraivossa. Piti saada luettavaa jääkaapin oveen. Muistelepa niitä hetkiä, kun älysit mihin kaikki kirjoittamasi johtaa ja jouduit pidättelemään itseäsi. Tuntui, että neljännes arkkia ei riitä. Kirjaimet pienenivät. Rivivälit kapenivat. Silloin kirjoittamistasi olisi voinut verrata lataamiseen. Sait energiaa. Sinulla oli kolmen hengen täyteen myyty katsomo. Sinulla oli teksti, josta nautit.

Yritä ajatella, että kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos julkaistuja kirjoja ei enää tule, niitä ei tule. Jos tulee, niin tulee. Sinun tehtäväsi on vain jatkaa. Tarvitsit kirjoittaa tämänkin sepostuksen. Tarvitsit pysäyttää itsesi. Tarvitseeko tätä sitten jakaa minnekään? Onko tekstin lukukerroilla merkitystä? Odotatko kommentteja? Saatko niistä dopamiiniryöpsähdyksiä? Entäpä jos nyt kuitenkin ensin hakisit paperiarkin, leikkaisit sen neljään osaan ja.

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

 

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

(Assassins Anonymous, 2024)

Suom. Antti Immonen

Publiva 2025. 326 s.

 

Hei, nimeni on Mark, ja tapoin jonkun viimeksi kolme päivää sitten

Amerikkalaiskirjailija Rob Hartin jännitysromaanin perusajatus on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tarina palkkamurhaajasta, joka osallistuu oman erityispiirteensä edustajille – sekä harrastelijoille, että ammattilaisille – tarkoitettuun toipumisryhmään. Ryhmä toimii samassa hengessä kuin yleisemmin tuttu alkoholisteille tarkoitettu AA-ryhmä, he vain yrittävät päästä eroon tappamisesta. Kaikkien vieroittumista vaikeuttavien haasteiden lisäksi päähenkilö Mark eli Hallavan hevosena tunnettu maailmankuulu teloittaja saa peräänsä ammattitappajan. Toipuminen ei tule jatkumaan, ennen kuin Mark on selvittänyt tuon kollegansa tieltään ja mieluiten puhumalla tai korkeintaan kohtuullisella väkivallalla. Kurittaisi siis vain sen verran, että uskoo ja kertoisi samalla kuka on tilaustyön takana.

Kahinointia luvassa, eivätkä ne vähät Markin ympärille muodostuneet luottohenkilötkään ole turvassa. Kirjailija lähtee avaamaan mysteeriä käyttämällä lukijaa Markin menneisyydessä, aina alkaen siitä ensimmäisestä The Tehtävästä. Ennen Viraston riveihin liittymistä on edeltänyt toimintaa SEAL-joukoissa. Matkan varrelle on osunut inhimillisyyden pilkahduksiakin, joista lukija saa sentimentaalista kosketuspintaa. Muita perhetaustoja ja polven päällä hyppyyttämistä ei nimittäin ole luvassa. Näihin hetkiin sisältyy päähenkilön historian traagisimmat käänteetkin. Rob Hart on lukenut juonen kehittelyä koskevat oppaat tarkkaan ja käyttää lukijan myötätunnon ja samaistumisen rakentamisessa oppikirjaesimerkkiä. Safe the cat. Kaikkein pahimpiinkin syyllistyneen julmaan henkilöhahmoon saa myötätuntoa herättäviä piirteitä, kun tämä laitetaan hoivaamaan kissaa. Idea on peräisin Blake Snyderin samannimisestä kirjasta. Tässä tapauksessa taitaa vain käydä toisinpäin, kissa pelastaa pahiksen.

Kirjaa lukiessani sain vahvoja mielleyhtymiä elokuvien puolelle, erityisesti John Wick -palkkatappajasarjaan. Tämä ei ole sattumaa, Hartin kirjassa viitataan muiden muassa noihin Keanu Reevesin tähdittämiin elokuviin. Päähenkilö jopa intoutuu vertailemaan omaa toimintaansa kuviteltujen kollegoiden käänteisiin. Tunnustus: Olen aina saanut hormoniryöpsähdyksiä, kun kirjassa kuvaillaan erityisosaamista ja lajitietoutta, tässä tapauksessa taisteluun liittyviä. Vaikkapa kuinka kaukana on seisottava vastustajasta, että ehtii reagoida tiettyihin siirtoihin. Enpä kerrokaan sitä tässä. Enpä tosin pysty todistamaankaan noiden sääntöjen paikkaansa pitävyyttä, vaikka olenkin suorittanut työni puolesta Avekki-kurssin. Okei, saa nauraa. Ei se tee minusta vielä taistelukonetta, eikä näillä ikävuosilla ja tällä kirjoittajan niskalla tehdä enää edes kuperkeikkaa. Avekki on muuten koulutus työelämässä vastaan tuleviin aggressio- ja väkivaltatilanteisiin ja korostaa ennaltaehkäisyä. Tilanteesta on mahdollista päästä pois vahingoittamatta itseään tai uhkaajaa. Tarinan Markin olisi varmaankin kannattanut käydä tää kurssi.

Tämä Rob Hart on muuten kirjoitellut aikaisemmin trillereiden lisäksi scifiä ja työskennellyt mm. toimittajana ja viestinnän parissa. Herralla on oma tyyli, joka sisältää sopivasti keskenkasvuista ja yksityiskohtaista toiminnan kuvausta ja jopa huumoria, joka ei tässä genressä ole, ainakaan maailmalla, ominaista. Nämä olivat kehuja. Meillä Suomessahan huumorin ja jännityksen taitavia yhdistelijöitä on useampiakin, vaikkapa Antti Tuomainen, Tapani Bagge ja ihan allekirjoittaneen kotikulmiltakin, kirjailijat Tuomas Lius ja Iiro Meriläinen. Rob Hartiin verrattu kotimaiset tekijät toteuttavat tämän puolen vain paremmin (ei maksettu kommentti).  Anonyymit ammattitappajat on palkkamurhaajasarjan aloitus.

Lukemani kirja on Tohmajärven kunnankirjaston hyllystä.

Kaksi latinalais-amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoa by Juan Rulfo

 Juan Rulfo: Tasanko liekeissä, novelleja / Juan Rulfo: Pedro Páramo

Suomentanut: Tarja Roinila, 2014

 

Antakaa anteeksi kaikki syksyn uutuuskirjasadon kirjoittajat, kirjojen kustantajat, jälleenmyyjät ja veronkerääjät. Valitsin luettavakseni tällä kertaa kaksi teosta about seitsemänkymmenen vuoden takaa, meksikolaiskirjailija Juan Rulfon (1917-1986) novellikokoelman Tasanko liekeissä ja romaanin Pedro Páramo. Näistä ensimmäisen alkuperäisteos on vuodelta 1953 ja jälkimmäisen 1955. Molemmat olivat tällä kertaa kätevästi yksissä kansissa. Miksi menin jotain tällaista tekemään kirjamarkkinoille? No, kun joku somevaikuttaja jakoi somessa päivityksen, jossa kirjailija mainittiin. Että tämä olisi vaikuttanut maagisen realismin kehittymiseen ja toiminut ilmeisesti innoittajana Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittajalle, Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Márguezille. Tämä riitti herättämään uteliaisuuteni. Samaa kertoo teosten suomentaja Tarja Roinila, jonka alkuselostuksen mukaan Gabriel Garcia Márguez kärsi tuohon aikaan kirjoitusblokista ja olisi saanut vaikutteita lukemastaan. Márguez piti Pedro Páramoa järisyttävänä teoksena. Se auttoi häntä palaamaan kirjoittamisen pariin.

Eli jostain todella poikkeuksellisesta täytyy olla kysymys. Poikkeuksellista on myös kirjailijan julkaisujen määrä, nykyään kun pyritään kisaamaan paljoudella. Rulfo ei oikeastaan kahden mainitun kirjan lisäksi muuta kirjoittanut. Muutenkin hän eli klassikkojen asemaan kohonneiden teosten kirjoittajaksi poikkeuksellisen elämän. Suomentaja mainitsee miehen hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Häntä pidettiin luonnonlahjakkuutena. Silti hän ei itse pitänyt itseään ammattikirjailijana. Lukeneisuudestaan huolimatta hän työskenteli muun muassa maahanmuuttovirastossa, hallituksen kasteluprojektissa ja Alkuperäiskansojen instituutissa. Fanitan! Puhutaanhan hänestä kuitenkin mantereensa modernin kirjallisuuden tiennäyttäjänä.

Márguez luki Rulfon ainoaksi romaaniksi, minisellaiseksi jääneen Pedro Páramon kahdesti putkeen. Kun sain oman lukukokemukseni ensimmäisellä kerralla päätökseen, ymmärsi miksi. Mitä hittoa, ajattelin. Oli pakko alkaa alusta. Päänuppi vaati selityksiä ja selkeyttä. Jotain logiikkaa. Kuka kertoo, kenen näkökulma, missä ajassa ollaan, kuka kuoli vai kuoliko? Vai elääkö tämä sittenkin? En nyt kuitenkaan kahdesti lukenut, mutta kertasin riittävästi, että aloin jollain lailla ymmärtää lukemaani.

Yritän avata romaanin perusajatusta, vaikka yritykseni on todennäköisesti tuhoon tuomittu. Minäkertoja menee äskettäin kuolleen äitinsä kehotuksesta tapaamaan isäänsä Pedro Páramoa. Comalan kylä on autio ja karu. Majapaikassaan hän saa kuulla isänsä kuolleen. Hän vaipuu uneen ja alkaa kokea kylän tapahtumia äitinsä muistojen kautta. Seuraa siirtymiä ajasta toiseen, näkökulmasta toiseen ja kuolleista eläviin. Kuvaavaa on se, että kun tämä isänsä etsijä herää seuraavana päivänä, saa hän kuulla Eduvigesiltä, häntä emännöivältä naiselta, että aasinajaja, jonka kanssa hän on matkustanut kohti paikkakuntaa, on kuollut jo aikoja sitten (!). Eduviges väittää saaneensa kertojan äidiltä viestin tämän saapumisesta ihan äskettäin. Ai kuolleelta vai? Eipä ole hirveän eloisa Eduvigeskään verettömillä ja läpikuultavilla kasvoillaan. 

Tapahtumat jatkuvat menneisyydessä, aina Pedro-isän lapsuudesta alkaen tai siellä poiketen. On vallankumousta ja hedelmällisten maiden epäreilua jakoa. Murhia, raiskauksia, sombreroja, chilitortilloja ja viinaa. Yksi henkilöhahmoista, Abundio, halusi ostaa puoli litraa viinaa ja juoda sen murheeseen. Myyjä antoi pari desiä kaupan päälle. Hetken harkinnan jälkeen Abundio pyysi vielä puoli litraa lisää. Tai mitä näitä mittailemaan. Miksiköhän halusin nostaa just tuon yksityiskohdan romaanista?

Lapsena tuli katsottua spagettiwesternejä. Se auttoi kirjan tunnelmaan pääsemisessä. Lisäksi Juan Rulfo, tämä ”ei ammattikirjailija” kuvailee ympäristöä ainakin minun silmiini romanttisesti ja lyyrisin sanankääntein. Hän oli veristen tapahtumien aikalainen ja kuvauksessa on varmasti paljon itse koettua ja nähtyä. Niinpä maagisten ulottuvuuksien lisäksi sisällöstä on löydettävissä  realismia ja poliittista kannanottoa. Hänen novelleistaan on löydettävissä hauskojakin piirteitä. Ainakin minä näen jotain hauskaa siinä, kuinka Rulfo onnistuu upottaa samaan novelliin maanjäristyksen ja vaimon motkotuksen. Näistä jälkimmäinen ravistelee enemmän. 

Kerrankin hidas lukunopeuteni pääsi etuuksiinsa. Joel Haahtela puhuu Eeva-lehden kirjallisuuspodcastissa Eevan kirjaklubissa hitaan lukemisen ja kirjoittamisen puolesta. Tämän kirjan jos minkä kohdalla hidas ja viipyilevä lukeminen on paikallaan. Juuri vähyydessä piilee Juan Rulfon tyylin paljous.

Kirja on kirjastolaina Joensuun seutukirjastosta

Vuosi työsuojelua - miltä nyt tuntuu

 

 

Vähän vaivautunut hymy, mutta hymy

8. syyskuuta vuosi sitten tyhjensin pukukaappini ja irrotin ovesta hymynaamapiirroksen, jonka nuorin tyttäreni oli pienenä piirtänyt. Viimeisenä työpäivänä Yhteispäivystyksessä laitoin murtuneen ranteen kiinalaisessa ripustimessa paikalleen, autoin valvonnan hoitajaa hankalan tipanlaiton kanssa ja osallistuin traumahälytykseen. Kaiken muun lisäksi siis. Jokaisen tehtävän kohdalla tiedostin, että en tule vastaavaan tilanteeseen pitkään aikaan, jos enää koskaan. Seuraavana päivänä osoitteeni tulisi olemaan kasitalo ja siellä työsuojeluvaltuutettujen toimisto. Surin jättää päivystyksen työkaverit, vaikka vaikeimpina aikoina (tarkoitan työn kuormitusta ja omaa jaksamista, en työkavereita 😊) olin toivonut, että tulisi jotain. Kaipasin muutosta. 

Jotain tuli, kun eläkkeelle pian siirtyvä entinen työkaverini Riitta otti yhteyttä ja ehdotti minulle paikkaansa työsuojelussa. Olisin kuulemma sopiva siihen. Mietin yön yli, soitin takaisin ja tiedustelin mitä työsuojeluvaltuutetun tehtäviin kuuluu. En ollut niinkään kiinnostunut työajoista tai palkkauksista. Sisältö ratkaisi. Suostuin, vaikka vähän sokko olo olikin. Valintani meni vaaleihin ja sainkin ihmisten luottamuksen. Silti epäilin itseäni, onko minusta tähän. Tukea tuli joka puolelta aina entisiltä ja nykyisiltä työkavereiltani työsuojelun asiantuntijoihin ja työsuojelupäällikköön. Vastaanotto oli kannustava. Aina sai kysyä ja saa edelleen. Tarve ei ole poissa. 

Vuoden aikana tutuksi (tai tutummaksi) ovat käyneet neuvolat, kouluterveydenhuolto, suunterveydenhuolto, terveysasemat ympäri maakuntia, digisotekeskus, sekä mielenterveys- ja päihdevastaanotot. Olen joutunut opettelemaan puheeksioton taidon. Aina eivät asiat mene niin kuin toivoisi. Epäkohtiin pitää puuttua ajoissa ja tehdä se tasapuolisesti. Parasta olisi ehkäistä ongelmat ennalta. Yleisesti otettuna ihmiset tekevät työtään korkealla moraalilla ja henki on hyvä.  

Keikkakuva

Hiljalleen olen kasvanut lähemmäs tehtäväni kokoa. Kasvun varaa on ja nahka kyllä venyy, jopa kirjaimellisesti. Kävelykilometrejä ei nimittäin kerry samalla lailla kuin päivystyksessä ja se näkyy peilistä. Yksityiselämän sovittaminen päivätyöhön on ollut vaikeaa. Kirjoittaminenkin on kärsinyt. Aikaisemmin olin aamupäiväkirjoittaja. Nyt työssä joutuu käsittelemään paljon asiasisältöä, lukemaan ja kirjoittamaan, mikä kyllä syö kirjoittamishaluja vapaa-ajalla. Ikävöin työkavereita ja nautin joka hetkestä, jolloin saan olla eri vastaanottojen porukoiden kanssa tekemisissä. Se on ollut molemminpuolista, uskallan sanoa. 

Olen saanut palautetta: “Ihan oot omassa hommassas” (työntekijä osastotunnin päätteeksi). “Siun kanssas on mukava tehdä näitä” (osastonhoitaja riskienarvioinnin päivittämisen yhteydessä). “Aktiivista toimintaa. Erittäin hyvä kädenojennus ja tuki esihenkilöille” (kiertoteitse välitetyt kiitokset). Tällaiset kommentit hivelevät valehtelematta mieltäni. Samasta syystä otin ne tähänkin. Mulla on paha tapa vähätellä itseäni, enkä mielelläni ainakaan lähde kehuskelemaan. Siinäkin on vielä oppimista.  

Nyt ei vähätellä. Melkoinen vuosi, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä. 

Luurit ovat käyneet tutuiksi

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

 

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

BoD 2025. 199 s.

 

Salanimellä, mutta tätä nykyä omilla kasvoillaan ja toki koko persoonallaan esiintyvän Gabriel Korven viides Valo Kurki -dekkari Matkalla ei minnekään laittaa tuon helsinkiläisyksityisetsivän lastenvahdiksi. Kyllä vaan, se kun on pieninä palasina leipä dekkareillakin, vaikka tulonlähteenä Kurjen kohdalla on myös osto- ja myyntiliike. Ihan lapsista ei ole kysymys, vaan aikuisikää lähentelevästä nuorisojoukosta. Railakkaan viikonlopun pisteenä iin – vai sanoisiko viivana peilin päälle – on nuorten hörhöily. Ei koskaan enää, tuumaa Kurki keikan jälkeen.

Tuota kommenttia Kurki joutuu selittämään poliiseille, kun yksi nuorista kuolee pian pommiattentaatissa. Samassa istunnossa häntä kielletään tutkimasta tapausta. Jätetään se homma nykyisille poliiseille. Niinpähän vain käy, että Kurki päätyy tiedustelemaan Suomen mittakaavassa erikoislaatuisen henkirikoksen taustoja, vieläpä kun poliisit uskovat ratkaisseensa tapauksen. Tutkimukset antavat Kurjelle aihetta vierailla aina Englannissa ja Irlannissa saakka. Siellähän sitä attentaattiasiantuntemusta on, voi todeta, kun kertaa lähihistoriaa. Kakkosjuonena Kurki selvittää omaa sukutaustaansa. Isästäänhän hänelle ei toistaiseksi ole ollut varmuutta.

Olen lukenut tai kuunnellut koko sarjan. Oli taas hauskaa todeta, että Kurjen lähipiirillä on kaikki hyvin. Mies on säilyttänyt ihmissuhteensa Janiin ja kissatkin ovat kuvioissa. Sarjan luojalla on erikoinen kyky saada vaikkapa kahvinkeitto tai mansikoiden ja kalan hakeminen torilta kuulostamaan luksukselta. Ajankuva ja 90-luvun Helsinki on tunnelmallinen ja jännittävä.

Ihailen Korven sitkeää jalkatyötä ja oman tien kulkemista. Tästä hän kertoo blogissa gabrielkorpi.com. Sarja ei ole ottanut kipinää kaupallisten kustantajien puolella, lukuun ottamatta tanskalaista Saga Egmontia, jonka kautta hän on saanut tuotoksensa myös äänikirjaksi. Uutta on tulossa ja vieläpä Kirjailijaliiton apurahan turvin, mutta tällä kertaa jotain muuta kuin Valo Kurkea. Oma tie on todellakin ollut oikea. Ainakin minun mielestäni on pintapuolista mitata menestystä vaikkapa suuren kustannustalon sopimuksella. Ikävimmässä tapauksessa jäät vain firman isojen nimien varjoon. Itselläni on ollut ilo olla GK:n kanssa sometuttu jo useamman vuoden ajan. Kai se on sitä verkostoitumista. Jaan ennakkoluulottomasti ja mielelläni lukukokemuksiani, tuen tekijöitä marginaalipainotteisesti ja olen iloinen aina kun joku muistaa allekirjoittaneenkin tuotoksia. Sellaista vaihtotaloutta. Juuri näin meidän välillä on tapahtunut. Kirjasarja sopii ennakkoluulottomille Cozy Crimen ystäville.

Lukemani kirja on Vaarakirjaston omaisuutta.

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet - sarjan yhdeksäs osa vie helsinkiläisdekkarin Miamiin

 

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet

Crime Time 2025. 255 s. 

Ari Wahlstenin vakiosankari afroamerikansuomalaisen Kit Karisma on henkilökohtaisemman tehtävän edessä kuin koskaan. Mies Karisman menneisyydestä ilmestyy ison meren takaa aikomuksenaan ottaa tuo helsinkiläisyksityisetsivä hengiltä. Heti kohta Karismalle selviää syykin, kun tähän vilpittömään suomalaisen tangon ystävään ja Corsa kuskiin ottaa yhteyttä miamilainen rikosylikomisario Christina Jimenez. Kaksikymmentä vuotta aiemmin Karisman yksityisetsiväisän murhassa käytetty käsiase on löytynyt. Itse tekijä on edelleen teillä tietämättömillä. On selvää, että tällainen tieto ei jätä Karismaa rauhaan ja hänen on jäljitettävä isänsä murhaaja, varsinkin kun teon taustatahot haluavat näköjään vaimentaa pysyvästi myös hänetkin.

Juttu vaatii matkustamista Miamiin entisille kotikonnuille ja vanhojen tuttujen tapaamista niin hyvässä kuin pahassakin. Vaaditaan myös takaumavierailuja kahdenkymmenen vuoden taakse. Silloin nuori Karisma viettää aikaa Miami Boxing Clubilla, heilastelee ja yrittää noudattaa vuoden 1964 kullanvärisellä Cadillac 4d 62 sedanilla ajavan isänsä neuvoja. Neuvot koskevat seuran valintaa. Nuorten lähtökohdat vaihtelevat poliisin pojasta ammattirikollisiin. (Oli muuten pakko mainita auton malli noin tarkkaan, koska ajopeli on tasan vastaava Hurriganesin Roadrunner albumin kansikuva-auton kanssa, paitsi tietysti väriltään.) Takauman ansiosta lukija pääsee mukaan veritekoon johtaneeseen tapahtumasarjaan tässä ja nyt -kohtauksina. Mukaan päätyi silloin myös Kit Karisma. Samasta syystä hän teki äitinsä kautta Suomen kaksoiskansalaisena jenkkinä ratkaisunsa ja vaihtoi merenrantamaiseman Atlantista Itämereen.

Allekirjoittaneella oli kunnia osallistua kirjan julkaisutilaisuuteen Kallion kirjastossa ja toki jatkoillekin. Kiitoksia Wahlsten! Ei johdu konjakkitarjoilusta jos sanon, että sarjan yhdeksännen osan kaikki 255 sivua sisältävät loistavia juonenkaaria, käänteitä ja kohtauksia ilman turhia sivujuonia. Olen sanonut tämän ennenkin. Wahlstenin kerrontaratkaisu on tietoinen. Ihan kaikki ei ole kuitenkaan tietoista, selviää tapahtuman haastatteluosuudessa. Kirjailijan työskentely ei ole alusta loppuun luku luvulta suunniteltua insinöörityötä, vaan lähempänä tyyliä, jossa mies astuu ovesta ulos, eikä tiedä mitä kulman takana odottaa. Ihan jo senkin puolesta en voi kuin ihmetellä, että päästyäni kirjan loppuun, oli pakko selata aikaisempia tapahtumia ja kerrata syy-yhteyksiä. Jännitekaaret ovat todellakin rikoskirjallisuuden eliitistä. Matkan varrelta on löydettävissä enteitä ja alustuksia tulevaan, eikä niistä saa millään muotoa tekemällä tehtyä kuvaa, vaan ne ovat luonnollinen osa tapahtumien jatkumoa. Tätä voi ihmetellä. Wahlsten mainitsi kirjoittavansa lähes kerralla valmista ilman toisia tai kolmansia versioita. Ärsyttää! Itsestäni on tullut loputon hioja. Voi kun se jäisikin edes hionnaksi! Tosin, kun tietää Wahlstenin teatteritaustan ja kokemuksen kirjoittamisen opettamisesta, voi työmenetelmät ja ammattitaidon ymmärtää. Ei tietenkään voi verrata. Sitä Wahlstenkin painotti yleisötilaisuudessa. Niin sanottuja oikeita työmenetelmiä on useita.

Niin kuin Kuoleman pitkät jäljet, on koko kirjasarja konstailematonta, tyylitajuista ja sujuvaa kerrontaa. Wahlsten osaa kiusata lukijaa, mutta hyväntahtoisesti. Näytteeksi siitä kelpaa tämän viimeisimmän kirjan avoin loppu. Te tiedätte, ketkä olette jo oman kappaleenne lukeneet. Tuli muuten pitkä vuosi odotella kirjailijan seuraavaa teosta.

Noitavainoa ja naisvihaa Cornwallin malliin - lukukokemuksia Kaarina Griffithsin romaanista Tuulisolmut

 

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

Otava 2025. 399 s.

(Arvostelukappale)

 

Tapahtumapaikkojen aitiopaikalla asustelevan suomalaiskirjailija Kaarina Griffithsin Cornwall- mysteerisarja on edennyt tasaisella vuosi per teos vauhdilla kolmanteen osaan Tuulisolmut. Teosten taika säilyy ja miksei säilyisi. Tienoo vaikuttaa loputtomalta paikallisten legendojen ja kansanuskomusten tyyssijalta. Tällä kertaa Griffiths tutustuttaa lukijat Boscastleen, joka tunnetaan Britannian kuuluisimpana noitakylänä. Kylässä sijaitsee noitamuseo, muutamia taikapuoteja ja sen hautausmaan ulkopuolelta voi löytää noitavainoissa teloitetun Joan Wytten haudan. Kun vielä paikkakunnalla kerrotaan legendaa tuulisolmusta, josta kirjan nimikin juontuu, niin johan on ihme, jos ei näillä tarpeilla saada vetävää jännitysromaania aikaiseksi.

Tällä kertaa tarina alkaa äitinsä menettäneen ja sukujuuriaan selvittäneen Ann Hudkinsonin näkökulmasta. Sairaanhoitajaksi kouluttautunut Ann jäljittää esiäitejään Boscastlen kylään ja ihastuu paikkakunnan ympäristöaktivisteihin, jotka ylläpitävät itsestään myös noidan statusta. Ann haluaa olla yksi heistä ja perehtyy luonnonparannustaitoihin. Vastakkainasettelua saadaan kyläyhteisössä vaikuttavasta True men -ryhmittymästä, joka toteuttaa itseään ammuskelemalla Minsterin kartanon metsässä kettuja, vihaamalla naisia ja vainoamalla noitia. Sen kaiken he tekevät Minsterin kartanon omistajan Alex Cadocin siunauksella. Kun Ann osuu merilevänhakureissullaan joen mudasta erottuvaan ruumiiseen, tulee hän vedettyä epäilysten verkkoon, joka on äityvä moderniksi noitavainoksi. Sitä selvittävät sarjan vakio poliisihahmot rikostarkastaja Paul Digginsin johdolla.

Pubielämää, karnevaaleja, esihistoriallisia uhrauspaikkoja, legenda valkoisesta naisesta, noidan haudanryöstö, silmäkulmassa esiintyviä varjoja ja näkyjä. Miltäs kuulostaa? Kirja sisältää sopivasti magiaa, kuitenkin niin, ettei se karkota realistisen kerronnan ystäviä. Samaa hillittyä aineksien käyttöä kirjailija noudattaa rikosten ja väkivallan kuvauksessa. Keskiössä on kylän sosiaalinen elämä ja siinä esiintyvät ristivedot. Oman roolinsa saa paikalliskulttuuri, joka toimii lukijalle lähes matkailumainoksena. Oikeastaan reissuja järjestetäänkin Cornwalliin, selviää kirjailijan Facebook-profiilista. Meille, joiden aika ja rahavarannot eivät riitä paikanpäälle matkustamiseen, tuo lohtua Griffithsin runsas somepostailu ja kuvien jakaminen Instagramissa. Jotenkin vain olen päätynyt lukemaan Cornwall-mysteerejä ja vieläpä kirjoittelemaan näistä blogissa. Onkohan tässä takana jokin loitsu? Sarjan aikaisemmat osat ovat Meren syliin (2023) ja Lintumies (2024).

Viisi vuotta viisikymppisistä - pikku muisteloa

 

Uusi tapaus

Tätä kirjoittaessani on kulunut lähes kellontarkkaan 55 vuotta syntymästäni. Iltapäiväkahvin aikoihinhan se tapahtui. Ajattelin laittaa ylös jotain tyyliin, mitä on tähän mennessä tapahtunut ja missä nyt mennään. Edellisen kerran kirjoittelin tänne vähän samassa hengessä viisi vuotta sitten, kun täytin viisikymmentä. En tehnyt silloin viisivuotissuunnitelmaa ja jos olisin tehnytkin, olisi se mennyt todennäköisesti pieleen. Minun kohdallani viisivuotissuunnitelma taitaa tosin tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tekisi viisivuotias, mutta sehän voi olla hyväkin juttu. Pois turhat aikuisiän rajoitukset!

Perhe ja yksityiselämä

Onhan sitä viidessä vuodessa ehtinyt tapahtua asioita. Kaikki lähimmät ihmiset ovat edelleen keskuudessa. Viime vuonna minusta tuli valloittavan pikkutytön ukki ja otettiin puolisoni Sirpan kanssa koira. Edellinen koirahan menehtyi neljä vuotta sitten ja jätti aukon, joka tuli nyt täytetyksi vähän korkojenkin kera. Tämä uusi tapaus on Italian vesikoira. En suosittele tuota rotua kenellekään. Rasittava tapaus. Tai sitten minusta on vain tullut vanha ja enkä jaksa ylivilkasta haukkuherkkää ja päällä pomppivaa eläintä sisätiloissa. Tuossa se kävi äsken takanani sängyllä ja katsoi siitä olkani yli pihalle. Tällä hetkellä ei ollut haukuttavaa. Kotona on muuten kaikki hyvin. Oikeasti tuo koirakin on oudolla tavalla rakastettava. Lapsenlapsen jo mainitsinkin. Kaikki kolme tytärtä pärjäävät mukavasti, ovat parisuhteessa ja työnsyrjässä kiinni. Nuorin tuli valituksi välivuosien jälkeen yliopistoon, keskimmäinen kävi reikikurssin ja odotan, että hän antaa käsittelyn minullekin. Sama tytär onkin ollut mystikko pienestä pitäen. Sitä on suvussa. Itsekin tein taikoja isän kanssa kylähullun talon raunioilta kerätyillä esineillä. En muista toteutuivatko loitsut.

Kirjoittaminen

Mites kirjoitukset? Onneksi joskus joku muistaa vielä kysyä noin, vaikka julkaisutauko on venynyt jo kolmeen vuoteen. Julkaisin seitsemännen jännitysromaanini nimeltään Dekkari keväällä 2022. Palaute oli hyvää. Ainahan sille olisi suonut enemmänkin huomiota. Kaikista seitsemästä jännitysromaanistani pidän sitä parhaiten onnistuneena. Vanhemmallakin iällä voi näköjään kehittyä. Kirjoitan edelleen. Työpöydällä on pari keskeneräistä ikuisuusprojektia, joita korjailen pakkomielteisesti. Uutta en aloita, ennen kuin on keskeneräiset valmiina. Ihan hyvässä vaiheessa ne molemmat ovat. Toinen niistä odottelee parin kustantamon pöydällä kommentteja – kiitos vai ei kiitos. Toinen noista kustantamoista ilmoitti nettisivuillaan etsivänsä pohjoisesta kansanperinteestä ammentavaa kaunokirjallista teosta. Onnekkaasti tämä minun tekstini sattuu osumaan heidän kriteereihinsä. Se juttuni ei siis ole perusdekkari ja poikkeaa aikaisemmista, niin kuin varmasti voi päätelläkin. Otin tietoisen riskin ja kirjoitin sairaalamaailmaan sijoittuvan kummitustarinan, koska halusin ja koska olen kauhun ystävä.

Tätä toista taas en oikeastaan ole vielä tarjonnut minnekään, vaikka olen työstänyt sitäkin jo vuodesta 2019 lähtien. (Sivumainintana se koira löysi nyt jostain lankakerän ja on sotkeutunut siihen) Tämän toisenkin tekstin perusajatus on omasta mielestäni yksinkertaisesti vain niin hyvä, etten voi jättää sitä pöytälaatikkoon. Siinäkin otin riskin. Minut on mielletty sairaaladekkaristiksi. Samasta syystä kirjanikin ovat enemmän tai vähemmän sairaalamaailmaa. Tässä toisessa ikuisuusprojektissa näin ei ole. Tärkeimmät keskushenkilöt ovat kirjailija ja kirjoittamista harrastava huumeliigan käskyläinen.

Työsuojelu

Kirjoitusrutiini muuttuivat viime vuonna syyskuussa, kun siirryin päivystyspoliklinikalta päivätyöhön työsuojeluun. Minullehan on siis yleensä ollut aamupäivät parasta kirjoitusaikaa. Edellinen työsuojeluvaltuutettu, entinen työkaverini vanhasta päivystyksestä oli jäämässä eläkkeelle ja otti minuun yhteyttä. Riitta kysyi, haluaisinko tulla hänen tilalleen. Oli ajatellut, että olisin hyvä ja sopiva tyyppi tuohon tehtävään. En vastannut myöntävästi ihan ensimmäisen puhelun aikana, vaan mietin yön yli. Rehellisesti sanottuna, olin odottanut ja toivonut jotain tällaista tulevan. Muutamina kertoina jo melko pitkän aikaa olin käynyt töissä melko synkissä vesissä. Kilometrit painoivat.  Pitkinä yövuoron tunteina ja ruuhkaisina päivinä haastavien asiakastilanteiden jälkeen lähettelin hartaita pyyntöjä jonnekin atmosfääreihin. Jos haluaa uskoa tapahtumilla ja koettelemuksilla olevan tarkoituksensa, sellaista toivoin tulevan. Tulihan se sitten. Seuraavana päivänä soitin Riitalle ja kysyin, että mitä sen sellaisen työsuojeluvaltuutetun tehtäviin oikein kuuluukaan, jonka lopuksi vastasin myöntävästi. Valintani meni vielä äänestykseen. En muista äänimääriä, mutta voitin vaalit reilulla äänienemmistöllä. Minuun luotettiin ja olin ehtinyt tutustua lähes kolmenkymmenen vuoden aikana isoon porukkaan terveydenhuollon ammattilaisia, jotka ovat levittäytyneet ympäri maakuntien palvelupisteitä.

Pitää sanoa, että on ollut opettavaiset vajaa yhdeksän kuukautta. Olen saanut tutustua uusiin ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja uudelleen. Paljon uusien taitojen opettelua, perehtymistä, esiintymistä ja osallistumista, kuuntelemista ja kannanottoa. Ei ole koko ajan ollut kivaa tämäkään ja olen joutunut keräämään rohkeutta vuorovaikutustilanteissa, mutta siinä se työsuojeluvaltuutetun identiteetti pikkuhiljaa jalostuu. Olen tosin pystynyt hyödyntämään aikaisempaa ammattitaitoani ja kokemuksiani ja tietysti tätä taipumustani ilmaista itseäni kirjoittamalla. Aina silloin tällöin, kun olen saanut jonkin kirjoitustehtävän, olen päässyt mukavuusalueelleni. Näissä vain asiasisällön asiallisuus ja todenperäisyys asettaa tietyt rajoitukset. Te ymmärrätte. Kausi päättyy tämän vuoden lopussa. Saattaisinpa vaikka jatkaakin tätä, jos minut vain valitaan. Ihan kaikkea en ole vielä päässyt näyttämään. Samaan hengenvetoon on sanottava, että vieläkin ikävöin päivystystä. Olisi kiva laittaa pitkästä aikaa vaikka jokin olkapää paikalleen tai höpistä kahvihuoneessa niitä näitä, joskus syvällisiäkin. Yövuorot olivat viimeksi mainitun suhteen kulta-aikaa. Eli eihän minulla ole kuin voitettavaa, valittiin tai ei.

Lopuksi

Onpa rauhallista. Sirpa meni makuuhuoneeseen lepäämään ja otti koiran mukaansa. Muutamat lähimmäiset tulevat kahville vajaan tunnin päästä. Ne, jotka lyhyellä varoitusajalla pääsevät. Kaverisynttäreitä en pidä. Miten tuosta tuli mieleen se viisivuotias, josta puhuin alussa? Mutta joo, kavereiden kanssa tuli vietettyä mukava vajaa viikko Tukholmassa jääkiekon MM-kisoissa. Eiköhän siinä ollut juhlaa riittämiin. Olen onnekas, että nuo kolme miestä ovat säilyneet ympyröissä jo peruskoulusta lähtien. Eivätkä ole muuttuneet yhtään, paitsi että… No, paidaton kuva otettiin joka tapauksessa. Vain yksityiskäyttöön, vain yksityiskäyttöön.

Miia Saari: Toimenpidepäivät

 

Miia Saari: Toimenpidepäivät

Enostone 2024. 327 s.

 

Miia Saaren esikoisromaani Toimenpidepäivät on kuvaus pikkaisen päälle viisikymppisen Tiian viimeisistä työpäivistä lehtikonsernin palveluksessa, jossa on alettu ajamaan sisään ihmisvoimin toimitettavia lehtijuttuja korvaavaa tekoälyä. Toimittajan elämää sävyttää työpaikan henkilöstövaihdokset, ihmissuhteet ja niiden väliset kemiat, sekä haasteet ikääntyvän äidin hoitopalveluiden järjestämisessä ja heidän kesänviettopaikkansa ympäristöä koskevat mullistukset. Kirkkaasti suurimman huomion näistä vie tuon lehden kuviot.

Kirja on mielikuvituksellinen, lähes fantasiaa (ainakin kostofantasiaa), mutta ei sellaisissa kohtaa, joissa ei ole mielikuvitusta tarvittu. Vastaavia tuolileikkejä on käyty työpaikoilla ja käydään tänäkin päivänä. Porukkaa vähennetään milloin milläkin verukkeella ja ikärasismi itää pinnan alla, vaikkei mitään myönnetä. On liian helppo vedota milloin mihinkin järkisyihin. Samoin itse toimittajan työn kuvaus on yksi yhteen todellisuuden kanssa ja vieläpä kiinnostavasti kirjoitettu. Esimerkkinä kohta, jossa paljastetaan kuinka saada yksittäisestä aiheesta jutunjuurta useammalle julkaisulle. Tässä tapauksessa sellainen on joulun suosikkilelu.

Fantasiaksi romaanin tekee ainakin vanha luonnollista kuolemaa tekevä toimitalo, joka toimii tapahtumien tärkeimpänä näyttämönä. Uusi hienompi ja nykyaikainen pytinki rakentuu samaan aikaan viereen. Tunnelmaltaan lyijynharmaa öinen toimistotalo kerroksineen sisältää maagisuutta hipovia yksityiskohtia. Ihan kuin joku tai jokin tarkkailisi päähenkilöä. Sama mystiikka koskee tekoälyohjelmaa, jossa on nappulat new ja download, joista ensimmäistä ei saa painaa, koska sen väitetään hävittävän kaikki tiedot. Arvatkaapa, painetaanko sitä? Seurauksiakin voi arvata, mutta pieleen menee takuulla.

Saari kirjoittaa tummanpuhuvalla humoristisella otteella. Kyyninen päähenkilö Tiia on kaikessa sarkastisuudessaan herkullinen ja meikäläisen mielenlaadulla samaistuttava. Sarjakuva, jota hän ryhtyy muutosten innoittamana jakamaan työntekijöiden suljetussa viestikanavassa, osuu ja uppoa. Joskus kauan sitten talossa työskenteli ihmisiä. He olivat liian sosiaalisia. Ja kalliita.  Talon johtaja saa itselleen lohikäärmeen muodon ja tämän lähin apuri gekkon ulkoasun ja varmasti luonteenkin. Paitsi, että oikeat gekot ovat viattomia luontokappaleita. Ihmisten tilalle palkataan pehmoleluja. Tasoja ja yllätyksiä riittää ja käänteissä on otettu hallittuja riskejä. Ainakaan minun mielestäni Saari välttää ylilyönnit ja niissäkin kohdissa, joissa läikkyy, pitääkin läikkyä.

Miia Saari on pitkän linjan mediamaailman ammattilainen ja hänellä on omakohtaista kokemusta työpaikan menettämisestä pariinkin kertaan. Kokemukset ja niiden aiheuttamat tunnelmat kannustivat laittamaan tapahtumia ylös. Vastaavien tilanteiden suhteen Saari ei ole jäänyt oman tiedon varaan, vaan on jututtanut eri medioissa ja rakennusalan yrityksissä työskenteleviä ihmisiä. Sivumainintana, myös rakennusalalla on oma haarakkeensa romaanissa. Vauhtia proosan kirjoittamiseen Saari on käynyt ottamassa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulusta ja hyödyntänyt professoritason tietämystä ainakin tekoälyn suhteen. Tämä viime vuoden uutuuskirja panee toivomaan, että kirjailijanura saa jatkoa.

Lukemani kappale on kirjaston omaisuutta.

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Saku Tuominen, Tuuli Juusela: Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on

Äänikirja. Otava 2020

Kuuntelin Saku Tuomisen ja Tuuli Juuselan elämänhallintateoksen Kaikki on hyvin: Riippumatta siitä miten kaikki on joskus sen ilmestymisaikaan viisi vuotta sitten. Aikomus oli julkaista kirjasta jonkinlaista arviota blogissa, mutta luovuin ajatuksesta. Ärsyynnyin sisällöstä. Muistiinpanot jäivät. Ne osuivat nyt silmiini vahingossa puhelimen muistiosta. Huvitti. Julkaistaan sitten muistiinpanot. Ihan sama!

Ajatuksia kuuntekukokemuksen varrelta. Kirjailija kirjoittaa elämänasennekirjaa ja aloittaa kuvailemalla yrttien valintaa Italiassa, miettii samalla kesän teemaa. Millä oikeudella mies tekee sen? Kehtaa murehtia. Mitä v...? Jos Tuominen eläisi minun elämääni, hän oli todennäköisesti jo hirressä. Olisinko minä, jos eläisin jonkun vielä heikommassa osassa olevan elämää? Mikä on heikko asema? Subjektiivinen kokemus.

Ai niin, onnellisuus tai onnettomuus ei tule ulkoisista asioista, yrteistä, lämmöstä, maasta. Mistä minä voin tietää toisten ihmisten demonit?

Seuraavana kirjoittaja siirtyy kuvaukseen San Franciscosta. Ei ole todellista!

Ehkä kirjoittaja haluaa introllaan raakata kaikki todella vakavista ongelmista kärsivät pois kuulijoista, tai lukijoista. Moinen parempiosaisuus, mahdollisuus toteuttaa itseään herättää herkästi ärtymystä. Olenko minä ärtynyt? Vähän, mutta ohimenevästi. Kirja on kuin luontaistuote, se tehoaa hyvin hyvin rajatusti. Samat asiat voi oivaltaa elämällä elämän. Arkea, ongelmia ja ilon aiheita. Tosin eletyn elämän jälkeen kaikki opit ja oivallukset tulevat auttamatta myöhässä. Siinä mielessä Tuomisen opus voi jopa olla avuksi, nopeuttaa ymmärrystä. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.

Hyvä tuo buddhalainen heitto, "elämä on kärsimystä."

"Asiat eivät tapahdu sinulle, vaan sinua varten." Joo.

Paljon enemmän pidin hänen teoksestaan Hyvä elämä. Taidanpa kuunnella sen uudestaan. (Muistiinpanot päättyvät)

Kerro mielipiteesi elämäntaitokirjallisuudesta. Aika usein muuten näissä - en muista oliko tässä - varoitellaan elämäntaitokirjallisuudesta ja kehaistaan juuri nyt käsissä olevan kirjan poikkeavan muista.😂

Iiro Meriläisen Yön demoni ei jää demoksi

 

Iiro Meriläinen: Yön demoni

Kirjokansi 2025. 299 s.

 

Joensuulaislieksalaisen opettajakirjailija Iiro Meriläisen luomistyön ilo ja ennakkoluulottomuus ei anna merkkejä laantumisestaan, jos on uskominen hänen viimeisintä tekstinkäsittelyohjelman lopputuotetta. Vuonna 2023 kirjan muotoon inkarnoituneet hevitrillerit Pedon merkit ja Paha kolminaisuus  saavat jatkoa kauppanimellä Yön demoni. Meno jatkuu levottomampana kuin koskaan. Aikaisemmille lukijoille tuttu hevitrio Shemeikka, Musa ja Jyvis ryhtyvät levyntekoon lieksalaisella huippustudiolla. Studioaika maksaa maltaita. Maltaita menee muutenkin. Musa saa kuningasidean lainata rahaa venäläiseltä pikkumafiosolta ajatuksella, ettei luottoa tarvitse maksaa takaisin. Poliisissa työskentelevän puolisonsa Tytin kautta hänellä on varma tieto poliisioperaatiosta. Roisto aiotaan napata virkavallan haaviin, eikä tämä pääsisi kaltereiden takaa perimään saataviaan. Näinhän ei käy, vaan poliiseilla on isompi kiho näköpiirissään ja pikkumafioso saa jäädä toistaiseksi vapaaksi. Tuon kihon tiedetään tulleen Suomen puolelle. Jotain on kaupan. Jotain sellaista, joka vaarantaa valtakunnallisen turvallisuuden.

Kirjailijan ennakkoluulottomuudesta kertoo juonilinjojen ja henkilöiden määrä. Jälkimmäisen suhteen olen itsekin kunnostautunut ja onnistunut sotkemaan joidenkin lukijaparkojen päänupin. Meriläinen ei mene samaan vipuun, vaan on listannut kirjan alkuun henkilöluettelon, dramatis personaen. Melkein voin aistia hänen ajatuksensa kirjoitusprosessin aikana. Voisikohan tässä olla juonilinja, jossa… no, mikä ettei. Tähän tarvitaan… no, laitetaan se tähän. Ja siellähän ne ovat kaikki mukana. Tai mistäs minä tiedän. Loppusanoissaan Meriläinen raottaa prosessia ja mainitsee juonikuvioiden menneen moneen kertaan uusiksi. Rahtialus katkaisee merikaapelin. Gps- ja dataverkkoa häiritään. Jotain luvatonta on siirtymässä rajan yli idästä. Venäläiset suunnittelevat merkittäviä kauppoja Suomen maaperällä. Mystistä sinistä valoa hohtava jambiya tikari liittyy jotenkin tapahtumiin. Venäläiset onnistuvat suututtamaan kolme jälkitraumaattisista stressioireista kärsivää lieksalaista rambontekelettä ja saavat heidät peräänsä. Jotain mystistä vapautuu biisiin upotetun loitsun vaikutuksesta. Supon terrorismiyksikön johtaja Elina Kaarnivirta päätyy maakuntamatkalle Joensuuhun. Aikaisemmista romaaneista tutut poliisit Rajakorpi ja Polanen saavat aiheen käydä Lieksassa kahvilla ja Lieksan Alkon myyjä Malla syyn huolestua entisestä heilastaan Shemeikasta. Tulikohan kaikki? Ainakin tärkeimmät.

Kohtaukset vaihtuvat terävillä leikkauksilla kesken lukujen, mikä nyt sopii heviteemaan. Teoksen tempo on yli 150 iskua minuutissa. Kirjan tilannekomiikka on kohdillaan (tai kohillaan. Karsastan d-kirjainta murretaustani vuoksi). Toiston käyttäminen toimii ainakin äänitysstudion etsinnöissä. Tietoliikenteen häirintään liittyvä faktatieto on uskottavaa. Laitimmaisetkin juonilinjat solmitaan lopuksi. Tosin mörkö taitaa jatkaa elämistään Itä-Suomen metsämailla. Eihän niitä piruja saa kukaan kiinni. Opin uuttakin. Selvitin sanan afrodisiaakki merkityksen. Hakukone tarjosi linkkejä mielenkiintoisille kaupallisille sivuille. Saatan palata niille. Nyt tiedän myös mitä lyhenne EMP tarkoittaa. Semibuddhalaisesti ilmaistuna Yön demoni ei ole kertomakirjallisuutena hyvä, eikä huono. Se vain on. Suomennan ajatukseni. Meriläistä jo aikaisemmin lukeneena tiesin mitä odottaa ja mitä olla odottamatta. Näin ajateltuna kirjailijan taidonnäyte osuu häränsilmään. Mitä odotin, sitä sain. Ja vielä, koko kirjasarjan kannet ovat oikeasti aivan upeita.

Kirja on täysihintainen ostos suoraan kustantajalta toiselta puolelta Pielisjokea.

Olenko käytöshäiriöinen? Tarvitsenko diagnoosin? Löysinkö suomalaisen hiljaisuuden juurisyyn?

 

Lehdessä oli juttua adhd diagnoosin yleisyydestä Itä-Suomen lapsilla ja nuorilla. Mietin itseäni, enkä yritä nyt olla mitenkään erityisen jännittävä tyyppi, silleen muodikkaasti, mieluumminkin päinvastoin. Olen jo keski-ikäinen, eikä 70- ja 80-luvulla taidettu miettiä vielä diagnooseja. Ei sellaista mulla ole vieläkään, eikä kai tarvita. Tai sanokaa te. Omaa käytöstäni on leimannut oikeastaan koko elämäni ajan tietynlainen kaksijakoisuus. Toisaalta olen ihmisten seurassa varautunut ja usein tyydyn kuuntelemaan, enkä avaa suutani, vaikka olisi asiaakin. Joskus taas, tosin harvoin, olen se porukan viihdyttäjä tai vähintäänkin ujutan keskustelun väliin humoristisluonteisia, jopa sarkastisia kannanottoja. Sama on muunkin aktiivisuuden kanssa. Vireystila vaihtelee äärimmäisestä innostuksesta synkkyyden alhoon ja rättiväsymykseen. Jälkimmäisen sallin itselleni yksin ollessani. Vieraassa seurassa itsensä kannattelu onnistuu vielä jotenkin. Olen pannut merkille väsyväni ihmiskontakteissa, kuin myös kaipaavani ihmisiä ympärilleni, jos olen liian kauan yksin. Mikään ei ole hyvä.

Mutta tämä ylivilkkaus tai vilkkaus. Varmasti olin sitä lapsena. Sitäkin. Heti peruskoulun alussa opettaja ohjasi minut välitunnilta kiroilun päätteeksi suun pesulle. Kysyin vieläpä saippuan tarpeesta, joka sai välituntivalvojan nauramaan hyväntahtoisesti. Ei tarvinnut saippuaa. Samoin ensimmäisenä kouluvuotenani opettaja laulatti meitä jumppasalissa. Suoritukseni ei tainnut mennä hänen mielensä mukaan, koska hän komensi minut ulos käytävään ja luokkaan. Opettaja seurasi minua, istutti pulpettiin ja tarttui roimasti tukkapäästä kiinni. Tuon jälkeen pelkäsin naista, enkä uskaltanut aiheestakaan pyytää lupaa vessaan, vaan laskin oppitunnin ja koulupäivän päätteeksi kerran alleni. Onneksi tosiaan oli viimeinen tunti ja seisoimme jo pulpetin vieressä odottaen lupaa poistua. Sain samalta opettajalta stipendin toisella luokalla. Edelleenkään en ymmärrä, miksi. Tosin toisella luokalla opin vasta lukemaankin. Sama meno jatkui kotona. Jouluna jalkapallopöytäpeli kesti muutamia minuutteja lahjapakkauksen avaamisen jälkeen, kun hyppäsin vahingossa sen päälle pöydältä ja peli oli entinen. Oli siinä velikin mukana. Olikohan neljäs luokka, kun matkustin paikallisbussilla kotiin ja rallattelin kovaan ääneen sellaista jazz-tyyppistä skibadabaa. Bussikuski ajoi parkkiin, asteli viereeni ja huusi, että jos mekastus ei lopu, lennän bussista. Joku tuntematon pelasti minut bussin takaosasta ja huusi, että anna pojan rallatella. Näin jälkikäteen kiitos sinulle Noljalla-keskusta välillä kulkeneelle bussimatkustajalle. Vuosi oli 1980. Matka jatkui, mutta hiljaa.

Viimeksi törmäsin häiriköinti taipumukseeni viime viikolla. Kyllä, ei osaa setämies rauhoittua. Olen tehnyt työurani päivystyspoliklinikalla ja siirtynyt ihan äskettäin valtuutetuksi työsuojeluun. Tehtävänkuvaan liittyy palavereja, joissa on tietenkin ihan oma käyttäytymiskulttuurinsa, jopa niissä oman porukan keskisissä yhteistapaamisissa. Arastelin alkuun uusia ihmisiä ja olin varautunut. Olen toki vieläkin, mutta muutamana parina kertana olen innostunut keskustelemaan ja ilmaisemaan itseäni äänekkäästi ja vapautuneeseen sävyyn. Käyttäytymistä voisi kuvata jopa leikkisäksi. Molemmat kerrat ovat päättyneet huomautukseen ja minut on keskustelukumppanini lisäksi palautettu ruotuun. En ollut ainoa pölisijä, mutta taisin olla viimeiseksi äänessä.

Pieni asia tiedän, mutta mietin silti mitä tapahtui ja miksi. Hyvin usein, ei aina, kun vapaudun ja innostun ihmisten seurassa, joku katkaisee lennon. Se alkoi jo 70-luvun kotikasvatuksesta, jossa tavallisin käskymuodot kuuluivat: ”Ole hiljaa! Rauhoitu! Tukkapöllyä ja vitsaa käytettiin. Pitääkö tämä kaikki tulkita niin, että älä innostu, älä ainakaan vapaudu? Silloin vasta olet hyväksytty. Tässä on jotain perisuomalaista. Piileekö tässä suomalaisen hiljaisuuden juurisyy? Kun mykän ja apaattisen kansan keskellä joku avaa suunsa ja on erityisen aikaansaava, sille pitää saada diagnoosi. Totta kai pitää tutkia ja hoitaakin, mutta diagnoosi ei saa olla automaatio.

Mikähän tämänkin kirjoitelman pointti on? Varmaan jotain julkista itsetutkiskelua ja kannanottoa tasapäistämistä vastaan. Onhan muillakin vastaavia kokemuksia, onhan? Sitä tuppaa aina ajattelemaan, että vain itselläni on jokin outona pidetty poikkeavuus. Harmillista on, jos ihminen muodostaa käsityksen itsestään näiden pienten vivahteiden kautta ja tulee leimanneeksi itse itsensä. Paljon jäi vielä kertomatta, mutta mitäs te hölmöilitte lapsena? Tai aikuisena? Paljastuksia.

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

Aki Mäkiaho: Saunatonttu

BoD 2024. 214 s.

Kansi & kuvitus: Nalle Mielonen

Hirviöitä on olemassa

Kansanuskomukset kiinnostavat. Luin elokuvaohjaajana, käsikirjoittajana ja nyt myös kirjailijana tunnetun Aki Mäkiahon kirjailijahaastattelun sanomalehti Karjalaisesta joulukuussa ja innostuin. Sitä ei nykyään tapahdu liian usein. Indiejulkaisu, vieras kirjailija, lähiseutu ja mystinen aihe toimivat herätteinä. Koin heittäytyväni tuntemattomaan, vaikka jonkinlainen käsitys tontuista oli jo olemassa. Noh, tip tapit voi unohtaa. Saunatonttu tekee tontuille saman, jonka Jalmari Helanderin elokuva Rare exports tekee joulupukille.

Sain Aki Mäkiahon esikoiskauhuromaanin luettavakseni Rääkkylän kirjastosta, mikä onkin sopivaa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Rääkkylän Rasivaaraan. Ihan sivumainintana, mullakin on sukujuuria paikkakunnalle äidin puolelta Koskeloiden kautta. Muistan ainakin savuisen tuvan lapsuudestani. Huomio tästä tuo romaanin tapahtumapaikat ihan eri tavalla iholle. 

Kirjan alussa tehdään perusjutut, tavallaan säännöt, selviksi: millaisesta taruolennosta on kysymys, missä olomuodossa tämä esiintyy, mikä saa olomuodon lihallistumaan ja taas muuntautumaan eeterisemmäksi, vaikkapa savuksi tai usvaksi. Sääntöihin tosin palataan kirjan edetessä tapahtumien ehdoilla. Mielenkiintoista on, mihin tonttuhahmo kykenee, mistä nauttii ja mikä saa tämän vimmastumaan. Älä ainakaan kiroile ja harrasta riettauksia saunassa. Sisältö on laadittu muistelmien muotoon, jotka tuo henkiolento on kirjoittanut saunakirjaan. Kirjailija vie kerrontaa ja käyttelee kieltä Poemaisesti. Mielikuva voi johtua rinnakkaisluvussa olevasta Poen Kootuista kertomuksista.

Ensimmäisessä luvussa Kaunis päivä ollaan maaseudulla. Tonttu vakoilee mökin mummoa Mirjamia kyläkaupalle, jossa Mirjami törmää kaupan ryöstäneeseen pariskuntaan. Pariskunnan pakomatka päätyy Mirjamin saunarakennukseen, jossa alkaa viinan ja huumeiden kiihdyttämä elämöinti. Arvata saattaa, mitä siitä seuraa. Varsin runsas ryöstösaalis muuten. Tapahtuma-aikaan on kyläkauppakin kannattanut.

Toisessa luvussa Antti Auterinen siirrytään urbaanimpaan ympäristöön ja kerrostalon yhteissaunaan. Siellä tonttu ottaa kohteekseen Mirjamin pojan Antti Auterisen. Antti on menestyskirjailija ja kärsii, muttei pelkästään sähkökiukaan, pelkän peltirasian, tarjoamista löylyistä. Antin aikomuksena on päästää itsensä päiviltä, mutta kylvetään nyt ensin. Alakerrassa (ja kerroksissakin) kohdataan hahmoja, talon asukkaita ja ulkopuolisiakin kuin David Lynchin hahmogalleriasta kuunaan. Antti ja tonttu kunnostautuvat tämän suhteen itsekin. Upeaa! Tunnelma äityy todella surrelistiseksi.

Kolmas luku Jeesus Kristus palaa Rasivaaraan ja aikaan, jolloin Suomi oli suurimmaksi osaksi suota, turvetta ja metsää. Kylälle tulee uskonpuhdistaja, joka levittää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja vaatii muun muassa polttamaan tonttuja esittävät kuvat. Vain kuva saunatontusta jää. Uskonpuhdistajalla on todella maanläheiset manööverit, jotka kohdistuvat talon emäntään ja ruoka-, sekä olutvarastoon. Saunatontun nähdessä touhun, tonttu odottaa vain tilaisuutta päästäkseen suolistushommiin. Kuvailussa ei sensuuria tunneta. Tämä pätee läpi teoksen, heikkohermoisille tiedoksi.

Neljännessä luvussa Verilöyly  tonttu kylvettää filmiryhmää, jonka tarkoitus on tehdä elokuva saunatontusta. Paino sanoille "on tarkoitus".

Viimeisessä viidennessä luvussa Kekripukki mukaan ilmestyy vieraileva tähti ja nyt en tarkoita rikospoliisia tai pappia, vaikka heilläkin on roolinsa.

Tapahtumaepisodien välillä tonttuhahmo tarjoaa korpifilosofiaa muun muassa maaseudun autioitumisesta, kauneuskäsitteestä, luonnosta, materialismista, aikakäsitteestä ja muistojen merkityksestä. Millaisena ihmiset näkisivät tontun nyky-julkisuudessa vaikkapa someilmiönä? Profiilikuvassa näkyisi koukkunenä, suippokorvat, raatelukynnet, nokinen arpinen iho ja luiseva pitkä yksisilmäinen tunikailmestys. Toinen silmä on muuten tuhoutunut Turun palossa.

Mäkiaho kertoo kirjan esipuheessa tarinan ja aiheen tekeytyneen parikymmentä vuotta ja hakeneen esitystapoja elokuvan puolelta. Tulikin kirja ja hyvä näin. En sulkisi elokuvaikkunaa vieläkään. Ainakin tapahtumat piirtyvät hyvikin visuaalisina silmille. Muusta Mäkiahon tuotannosta elokuvapuolelta pitää mainita lyhytelokuvat Ovisilmä, Kehto, 5KG, Reviiri, Isän mielenmaisema, The Tomb of Feith, sekä dokumentti Lahden kummitus.

Luenpa vielä kerran ainakin tuon tokaluvun, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon seuraavan lukijan saataville.

Kirjoittamisesta, hämärätiloista ja koiran selittämättömistä aistihavainnoista

Koira haukahteli yöllä jollekin mystiselle, joka ei ole ihmisaisteilla havaittavissa. Herätys osui sopivaan vaiheeseen unikiertoani, koska ne kaikkosivat kokonaan ja eksyin ajattelemaan kirjoitteluharrasteita. Aikajanaa, kohtausjärjestystä, vaihtoehtoisia juonenkäänteitä ja henkilöhahmon psyyken rakennetta.

Kohta jo googlettelin epileptiseen kohtaukseen liittyvistä pitkitttyneistä sekavuus ja hämärätiloista. Automatismit voisivat olla käyttökelpoisia. Yleisimmin niillä taidetaan tarkoittaa pakonomaista maiskuttamista ja vaatteiden nyppimistä, mutta villeimmissä kuvauksissa (ei niin tieteellisillä sivuilla) automaatiokirjoittamista ja tahdosta riippumatonta säveltämistä. Ainakin Mika Waltarin väitetään ajautuneen ensiksi mainittuun.

Uudelleenkirjoituskierros on ylittänyt kolmasosan koko materiaalista. Joudun edelleen tekemään isoja päätöksiä esitystavan kanssa ja kokeilemaan eri vaihtoehtoja, vaikka suunnitelma B löytyykin hahmotteluvihosta. Tosin se taitaa olla jo suunnitelma E tai jotain. Toivottavasti kirjaimet eivät lopu kesken. Haasteita asettaa kohtausten ulkopuoliset tapahtumat, joita ei voi ainakaan kronologisella aikajanalla näyttää tapahtumahetkellä. Ne paljastaisivat dramaturgisesti liikaa. Muutenkin joudun miettimän, onko niistä esitettäväksi näyttämöllä vai riittääkö, että kertoja vain viittaa niihin. Tässä ja nyt esitettävän tapahtuman pitää olla riittävän merkittävä.

Pakko myöntää, että kadehdin kirjailijoita, joiden on mahdollista pallotella tekstiä kustannustoimittajan kanssa jo matkan varrella. Pitää vain uskoa, että minun kohdallani muuta tietä ole ja tämäkin projekti menee lopulta maaliin, niin kuin tämän on tarkoitettu menevän. Naatitaan nyt kaikesta kaikkivoipaisuudesta tekstiin.  Sanoihan se viimeisin Finlandia-voittajakin, Pajtim Statovci, että hirvittävintä kirjoitusprosessissa on käsikirjoituksesta luopuminen ja sen julkaisu (vapaa lainaus Ylen podcastista Luomiskertomus).

Onko kellä kokemusta automaatioista tai hämärätiloista? Kiinnostaisi kuulla. Entä jakavatko muut kirjoittelevat lajitoverit samoja kirjoittamisen haasteita? Ja vielä, kuulevatko muidenkin koirat selittämättömiä ilmiöitä? Talk to me, Johnny & Jane!

Näkörajoitteisille: Kuvassa on kuvakaappaus puhelimeni muistiosta. Kellonaika on 3:31 ja muistiinpano on  otsikoitu sanalla "Taustatarinaa..."  ja vapaateksti alkaa sanalla "Ajatusleikkinä". Piirustin vielä punaisella vinoon sanan "Yövuoro".

Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa

Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Tapani Kärkkäinen. 10:15

WSOY 2024

Olga Tokarczukin Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa kirjassa seurataan keuhkoparantolan elämää vuoden 1913 Görbersdorfissa. Miespotilaiden päivät täyttyvät ainakin luontoretkistä, ruokailuista ja liköörillä liukastetuista keskusteluhetkistä. Aiheet vaihtelevat yhteiskunnallisista aiheista parantolaa koskeviin uskomuksiin ja huhuihin. Vuosien varrella siellä on kohdattu kuolemantapauksia, mikä ei paikan luonteeseen nähden yllätä. Mutta onko kaikki kuolemat olleet niinkään luonnollisia? Puhutaan murhista ja vilautetaan aavekorttiakin, mutta allekirjoittaneen makuun liian vähän. Mainitaanhan sana "kauhu" kirjan nimessäkin.

Sen sijaan ukkoköörin suorapuheiset väitteet naisista toistuvat useammin ja vievätkin lopulta huomioni lukijana. Nykyihmisen maailmankuvaan tarinan toimijoiden puheet ovat avoimen naisvihamielisiä. Eihän naissukupuolta pidetä kutoutujien mukaan edes itsenäisesti ajattelevana subjektina.

Tuntemukseni saa selityksen kirjan loppusanoissa. Tokarczuk on tehnyt valtavan työn keräämällä menneiden aikojen kirjailija- ja tutkijasuuruuksien teksteissä esiintyvää misogyniaa ja upottanut lainaukset taidokkaasti romaaniinsa. Tässä kohtaa voi tulla mieleen kirjaroviot. Palamaan vaan kaikki Shakespearet ja kumppanit! Kumppaneita riittääkin aina Platonista Freudiin ja Darwiniin.

Ehkäpä pidetään tikut kuitenkin vielä askissa. Provosointia enemmän Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa on mielestäni näyte kirjallisuuden ja yleisen ihmiskäsityksen muutoksista, vaikka Nobelpalkittu Tokarczuk onkin kuulemma tunnettu anarkismin ja feminismin teemoistaan. Ajat ovat nyt toiset. Elleivät kolmannet. Ihminen kehittyy. Kaikki muuttuu.

Henkilökohtaisella tasolla kirjan kuunteluun vaikutti kuntoutusjaksoni joitain vuosia sitten Punkaharjulla Kruunupuistossa. Suosittelen paikkaa. Sen vuonna 1903 valmistunut hotellina toimiva päärakennus on yksi Suomen ensimmäisiä keuhkotautiparantoloita ja toiminut myös sotilassairaalana. Miljöö on muutenkin mielikuvitusta ruokkiva. Kirjaa kuunnellessa palasin ottamaan happea hotellivanhuksen parvekkeelle. Meitä oli naisia ja miehiä, kaikki itse ajattelevia subjekteja hoitoalalta.

Empusion muuten tulee sanoista empusa (naisdemoni) + symposium (vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa). Ja vielä, romaanin kertojaratkaisuun sisältyy hieno jippo.

Rebecca F. Kuang: Yellowface

Rebecca F. Kuang: Yellowface

(Yellowface, 2023)

Kääntäjä: Helene Bützow

Lukija: Anniina Piiparinen

Teos äänikirja 2024. 10t. 33min.

Alkuun pieni taustatarina. Yellowface esiintyi jo Ruumiin kulttuuri -lehden 3/24 arvioitavien teosten listalla. Bongasin kirjan sieltä 25.5. ja olisin arvioinut sen lehden kirjakäräjillä. Luovuin toivosta reilu puoli vuotta myöhemmin joulukuussa. Silloin se oli lopultakin jo saanut suomenkielisen ulkoasunsa, mutta vain äänikirjana ja painettuna. E-kirja ilmestyy 10/25. Välillä tuo romaani oli ainoa lukutoiveeni lehtiarvion puitteissa, jonka vuoksi viimeisimmässä RK:n numerossa ei ole minun kirja-arvioita ollenkaan. Kirjaa ei kustantajalta tullut dekkariseuran toistuvista lähestymisistä huolimatta. Itsekin laitoin sähköpostia kirjan suomalaiselle kustantajalle saamatta vastausta. Tälle on olemassa varmasti jokin hyvä syy. On tavallisempaa, että kustantajat jättävät vastaamatta käsikirjoituksensa lähettäneille kirjailijoille. Nyt niin kävi vissiin medialle. Kahden ihmisen välisessä kommunikoinnissa sama tarkoittaisi huonoa käyttäytymistä. Onkohan viestinnän etiketistä olemassa tietokirjaa? Kiinnostaisi, vinkatkaa.

Mutta nytpä Yellowface on kuunneltu äänikirjapalvelun kautta ja kaikki osapuolet saavat reilun tai vähemmän reilun osinkonsa kirjan tulovirrasta. Oikeastaan kaikki tuo alussa mainittu mätsää kirjan aiheeseen paremmin kuin hyvin. Siinä käsitellään kirjallisuusmaailmaa kaikkine lieveilmiöineen, eikä romaani rehellisesti sanottuna edes kuulu rikoskirjallisuuden genreen. Niinpä sen käsittely ei myöskään kuulu Ruumiin kulttuurin sivuille.

Kirjan tarinassa parikymppinen kirjailijanurasta haaveileva June Hayward varastaa kadehtimansa opiskelijatoverin Athena Liun romaanikäsikirjoituksen, muokkaa sen omakseen ja pääsee maistamaan menestyskirjailijan mainetta. Tähän hänelle avautuu mahdollisuus jouduttuaan todistamaan tuon opiskelijatoverinsa äkkikuoleman. Sitä ennen Liu ehtii esitellä lähes valmista ja visusti omana tietonaan pitämää tuotostaan toverilleen ja tehdä tämän vakuuttuneeksi tekstin arvosta.

Maine uhkaa jäädä lyhyeksi iloksi. Huono omatunto panee Junen näkemään näkyjä ja epäilemään opiskelijatoverinsa kuolemaa, varsinkin kun havainnot eivät jää pelkiksi näyiksi. Lisäksi yleisö, media ja kustannusalankin edustajat haistavat palaneen käryä. Junelle tulee hätä todistaa omat kirjoittajan lahjansa. Sen hän joutuu tekemään armoa tuntemattoman somemaailman roustauksessa, joka sivumainintana ampuu kyllä vähän yli. Todellisessa elämässä palstojen ylläpitäjät puuttuisivat keskusteluun ja rikossyytteitäkin jaettaisiin. Ainakin Suomessa. No kuitenkin, June suljetaan kaiken ulkopuolelle. Kaiken. Lopulta hänen on kohdattava tekonsa seuraukset.

Teos oli mielenkiintoista kuunneltavaa ja tunnistin ilmiöistä useimmat. Hauska huomata, kuinka vaikka näkyvyyshaasteiden, kadehtimisen ja kulttuuriomimisen esiintyminen ja siitä syyttäminen on alan yleismaailmallinen ilmiö. Erotuksena Suomeen suuressa maailmassa operoidaan vain enemmän agenttien kautta.

Yellowface on kyllä koukuttavasti laadittu, helposti samaistuttava, mutta paikoin paperinmakuinen kuvaus huijarikirjailijasta omantunnon tuskissa. Kiinnostaa varmasti eniten juuri itsekin kirjailijanurasta haaveilevia tai siihen leikkiin jo ryhtyneitä kirjoittajia. Vähän tuli mieleen Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus asetelma. Ensin tehdään luvattomia - ei tosin murhaa -ja sitten podetaan tunnontuskia ja pelätään narahtamista. Mielikuva on tosin ehkä 30 vuoden takaa. Pitäisikin ottaa tuo klassikko uusintalukuun.

Kirjan kirjoittaja Rebecca F. Kuang on vuonna 2000 perheensä kanssa Yhdysvaltoihin muuttanut kirjailija. Englanninkielinen Wikipedia luokittelee Yellowfacea julkaisuteollisuuden rodullista monimuotoisuutta käsitteleväksi satiiriksi ja sosiaalisen median, erityisesti entisen Twitterin, metafictioksi. Kuang on voittanut parhaan uuden kirjailijan Astounding-palkinnon vuonna 2020.