Luku- ja kirjoitusvuosi 2025

Luku- ja kirjoitusvuosi 2025 alkaa olla eletty. Painettuja kirjoja luin 26 ja äänikirjoja kului 44 äänitiedostoa. Mullahan oli äänikirjapalvelu kolme kuukautta tauolla. Jotenkin ei vain iskenyt. Tuntui, että kirjojen kuuntelu muodostui pakonomaiseksi, enkä enää nauttinut siitä. Vähän kuin entisessä elämässä tupakoinnin kanssa. 

Syksyllä pääsin taas kuuntelun makuun. Löysin hienoja klassikoita, kuten Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo ja Mary Shelleyn Frankenstein, näistä jälkimmäinen uudelleen käsittelyssä. Kiinnostava havainto tuon kolmen kuukauden äänikirjapaaston aikana oli muutos painettujen kirjojen kulutuksessa, joka oli korkeintaan marginaalinen ja useimmiten luettavaa löytyi kirjakaupan sijaan kirjastosta. 

Nostan tähän kirjojen joukosta muutaman kiinnostavan tapauksen ilman selittelyä. Joistain taisin kirjoittaa blogissakin: 

TOP 10 (ei järjestyksessä)

* Rebecca F. Kuang: Yellowface

* Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa

* Samuli Putro: Elämäni miehet

* John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

* JP Koskinen: Ted Bundy: Sarjamurhaaja vailla omaatuntoa

* Helinä Häkkänen: Profiloija

* Laura Kytölä & Heidi Laaksonen: Lobotomia - Psykiatrian musta luku

* Karsten Dussen: Sisäinen lapseni tahtoi tappaa

* Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui

* Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Eipä siinä, hyviä oli muitakin.

Oman kirjoittamisen suhteen vaikutti muutama muuttuja. Ensinnäkin edelleen mulla on pari ikuisuusprojektiksi nimeämääni romaanin mittaista käsikirjoitusta, joita olen työstänyt hyödyntäen arvostelupalveluiden ohjeita. Toisen niistä aikaisempi versio on tehnyt suppean kustantajakierroksen, jonka jälkeen kirjoitin koko jutun uusiksi. Uudistettu versio on vielä työpöydällä. Sitä toista projektia en ole käytännössä katsoen tarjonnut vielä minnekään. Erikoista, kuinka siihenkin on kehittynyt kynnys. Tunnistavatkohan muut kirjoittamisen harrastajat ja ammattilaiset saman ilmiön? 

Aikaisemmalle kustantajalleni Myllylahdelle nämä eivät oikein sovellu genren vuoksi. Toinen on aikuisille suunnattu kummitustarina ja toinen ei ole sairaaladekkari, vaikka meneekin rikosromaaniluokkaan.

Toinen muuttuja omassa kirjoittamisessa on päivätyö, jota olen nyt saanut tehdä toista vuotta. Edelleenkään en ole onnistunut sovittamaan vapaa-aikaani oikeaan rytmiin. Kolmas muuttuja on terveydentilani. Ei mitään vakavaa. Jo jonkin aikaa olen kokenut tietynlaista väsymystä ja usein kaikki tekeminen on vaatinut tietoista ponnistelua. Liikkuminen on ollut pakotettua, niin kuin kirjoittaminenkin. Kaksi asiaa, joista olen aikaisemmin saanut suurimman tyydytyksen. Nyt ihan loppuvuodesta oireiluni sai selityksen ja diagnoosiluetteloni sai perheenlisäystä. Työterveyslääkärin avustamana elämääni tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Itse asiassa tänä aamuna otin ensimmäisen hormoonivalmisteen. Ihan pienellä annoksella alkuun. Katotaan, mitä tapahtuu. Mahdollisten haittavaikutusten listalta löytyy kaikkea aina psykoosista lähtien. 😅

Muuten yksityiselämäni on ennallaan ja tärkeimmät ihmiset ovat pysyneet elämässäni.

Onnellista uutta vuotta, hienoja lukukokemuksia ja menestystä kirjoitusprojekteissa, ken teistä sille tielle vain on lähtenyt!

(Lisäys jälkikäteen: vaikka ehkä harmittelinkin kirjoittamattomuuttani, niin olenhan mie saanut tänä vuonna aikaiseksi 28 blogitekstiä. Sehän tekee yli kaksi per kuukausi😃)

Luetut ja kuunnellut 2025:

TAMMIKUU

Äänikirjat

1. Rebecca F. Kuang: Yellowface. Lukija: Anniina Piiparinen. Kääntäjä: Helene Bützow. 10:33

2. Olga Tokarczuk: Empusion: Kauhua keuhkoparantolassa. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Tapani Kärkkäinen. 10:15

3. Jarkko Stenius: Särkyneet: Tarinoita kadun varjoisalta puolelta. Lukija: Markus Niemi. 5:03

4. Samuli Putro: Elämäni miehet. Lukija: Samuli Putro. 6:15

HELMIKUU

1. Ruth Ware: Viimeinen pari. Kääntäjä: Elina Koskelin

2. Stephen King: Pimeällä puolella (e-kirja) kääntäjä: Ilkka Rekiaro

Äänikirjat

5. Jozsef Depreczeni: Kylmä krematorio: Raportti Auschwitzin valtakunnasta. Lukija: Raiko Häyrinen. Kääntäjä: Minnamari Sinisalo. 7:26

6. Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti. Lukija: Panu Kangas. Kääntäjä: Laila Järvinen

Maaliskuu

Äänikirjat

7. Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll & Mr. Hyde. Lukija: Panu Vauhkonen. 3:12

8. Salla Simukka, JP Ahonen: Poika ullakolla, poika kellarissa. Lukija: Joonas Kaukoranta. 3:56

9. Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytät. Lukija: Ritva Vepsä. Kääntäjä: Tuula Taanila. 5:47

10. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Lukija: Ville-Veikko Niemelä. Kääntäjä: Laura Beck. 5:53

11. Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki. Lukija: Katri Ylinen. 11:43

12. Elli Lahtinen: Syyntakeettomat: Jätetään rangaistukseen tuomitsematta. Lukija: Sinikka Salminen 6:24

13. Paula Noronen: Tarja Kulho: Räkkärimarketin kassa. Lukija: Paula Noronen. 4:0

14. Kari Ketonen: Havaitse. Hyväksy. Toista.: Matka mukavuusalueen reunalle ja takaisin. Lukija: Kari Ketonen. 8:54

15. Frank Martela: Älä etsi onnea: Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle. Lukija: Aarne Linden. 6:15.

3. Aki Mäkiaho: Saunatonttu

4. Iiro Meriläinen: Yön demoni

5. Miia Saari: Toimenpidepäivät

HUHTIKUU

6. Sebastian Fitzek: Peili (e-kirja)

7. Holly Jackson: Kuudes kuolee

Äänikirjat

16. Paula Noronen: Tarja Kulho:Lomille lompsis. Lukija: Paula Noronen. 4:21

17. JP Koskinen: Ted Bundy: Sarjamurhaaja vailla omaatuntoa. Lukija: Mikko Leskelä. 9:57

18. Juhana Torkki: Järkevä onni: Stoalainen tie mielenrauhaan. Lukijat: Erja Manto, Tuomas Nevanlinna. 14:36

19. Paula Noronen: Tarja Kulho: Paha saa palkkansa. Lukija: Psula Noronen. 4:01

20. Helinä Häkkänen: Profiloija. Lukija: Maria Jyrkäs. 8:08

21. Jani Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet. Lukija: Lauri Kortelainen. 5:34

22. Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Lukija: Jukka Pitkänen. 7:34

TOUKOKUU

8. Lars Kepler: Unissakävelijä

Äänikirjat

9. Eija Jansson: Kielletyt huoneet. E-kirja

Äänikirjat

23. Helena Åhman: Tunnerohkeus: Suoraan puhumisen ja vastarinnankohtaamisen taito. Lukija Helena Åhman. 6:51

24. Ulrika Björkstam: Kehitä resilienssiä: Opas muutoskykysi ahvistamiseen. Lukija: Laura Hänninen. 9:42.

25. Petri Tamminen, Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen: Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Lukijat: Jukka Pitkänen, Ville-Veikko Niemelä. 5:06

26. Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Lukija: Markus Bäckman. 6:07

27. Aristoteles: Runousoppi. Lukija: Markus Bäckman. 2:41

KESÄKUU

10. Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

Äänikirjat

28. Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä. Lukija: Antti Heikkinen. 16:57

29. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Lukija: Unto Nuora. Kääntäjä: Jaana Nikula. 18:14

30. Lauri Nummenmaa: Tunnekartasto - Kuinka tunteet tekevät meistä ihmisiä. Lukija: Juha-Pekka Mikkola. 11:17

HEINÄKUU

11. Kalle Kananoja: Ihmelääkärit Suomessa 1850-1950 - Kuhnehoitoja, sähköä ja suggestiota.

12. Sebastian Fitzek: Saattaja

13. Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet

14. Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

15. Janne Sarja: Läpimurtoteos

ELOKUU

16. H. P. Lovecraft: Unet noitatalossa ja muita tarinoita. Toim. Lauri Lattu

SYYSKUU

17. Tove Alsterdal: Salakäytävä

18. Juan Rulfo: Tasanko liekeissä, novelleja

Juan Rulfo: Pedro Páramo

LOKAKUU

19. Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

20. Karsten Dussen: Sisäinen lapseni tahtoi tappaa

MARRASKUU

21. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

22. Jason Rekulak: Teddy

23. Tommi Melender: Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä

24. Richard Matheson: Helvetin talo. 212 s. Suom. Marja Sinkkonen

Äänikirjat

31. Ira Levin: Rosemaryn painajainen. Lukija: Karoliina Kudjoi. Kääntäjä: Kaija Kauppi. 8:19

32. Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi: Kuinka kirjailijat muokkaavat tekstiään. Lukija: Kirsi Pehkonen 4:32

33. Philippe Boxho: Mitä kuolleet kertovat - Oikeuslääkärin tositapauksia. Lukija: Simo Häkli. Kääntäjä: Maija Heikinheimo. 7:11

34. Charles Dickens: Saiturin joulu. Lukija: Mia Renwall. Kääntäjä: Waldermar Churberg. 3:20

35. Dean Koontz: Tiktak. Lukija: Antti Jaakola. Kääntäjä: Renne Nikopaavola. 9:59

36. Laura Kytölä & Heidi Laaksonen: Lobotomia - Psykiatrian musta luku. Lukija: Sara Sulander. 2:44

JOULUKUU

25. Sara Strömberg: Saalis. Suom. Pekka Tuomisto

26. Aino Manner: Viesti yöstä - mielisairaalakokemuksia

37. Mary Shelley: Frankenstein. Lukija: Eero Saarinen. Kääntäjä: Paavo Lehtonen. 7:51

38. Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness. Lukija: Aku Laitinen. Kääntäjä: Anne Kilpi. 9:14

39. Harri-Pekka Pietikäinen: Sattuu ihan helvetisti: Opi sietämään kipeitä tunteita. Lukija: Harri-Pekka Pietikäinen. 4:50

40. Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui. Lukija: Jukka Pitkänen. 9:03

41. Joonas Tolvanen: Todellinen elinvoimasi: 100 asiaa, jotka voit oppia suomalaisilta lääkäreiltä. Lukija: Ilkka Villi. 5:11

42. Saku Tuominen & Jussi T. Koski: Kuinka ideat syntyvät? Luovan ajattelun käsikirja. Lukija: Joonas Kaukoranta. 3:16

43. Rebecca Solnit, Ana Teresa Fernandez: Miehet selittävät minulle asioita. Lukija: Satu Paavola. Kääntäjä: Pauliina Vanhatalo. 3:38

44. Ichiro Kishimi & Jumitage Koga: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta: Vapaudu muiden odotuksista ja uskalla olla oma itsesi. Lukija: Ilkka Villi. Kääntäjä: Saana Rusi. 6:34

Joonas Tolvanen: Todellinen elinvoimasi - 100 asiaa, jotka voit oppia suomalaisilta lääkäreiltä

 

Joonas Tolvanen: Todellinen elinvoimasi: 100 asiaa, jotka voi oppia suomalaisilta lääkäreiltä

Lukija: Ilkka Villi

Atena 2025. 5t 11min

 

Kuva Storytelistä

Koen olevani etuoikeutettu. Vajaan kolmenkymmenen vuoden lääkintävahtimestariurani aikana olen saanut työskennellä päivystyksessä lukuisten lääkäreiden kanssa ja seurata heidän urakehitystään alkaen harjoittelujaksoista jopa erikoislääkäreiksi saakka. Heistä useat ovat tulleet läheisiksi ja tervehdimme aina vilpittömän ilahtuneena tavatessamme toisemme. Joonas Tolvanen on yksi heistä. Samasta syystä otin Joonaksen vasta ilmestyneen kirjauutuuden kuunteluun heti kun mahdollista. Täytyy vielä lisätä, että oikeastaan olen työskennellyt Tolvasten kanssa kahdessa sukupolvessa. Myös hänen lääkäri-isänsä on tullut tutuksi samoista kuvioista ja yhtä miellyttävänä ja helposti lähestyttävänä ihmisenä hänkin. Isä niin kuin Joonaksen sairaanhoitaja äitikin tulevat kirjassa mainituiksi, joten voin tehdä niin myös tässä kirjoitelmassani. Terveisiä!

Kirjauutuus, Todellinen elinvoimasi: 100 asiaa, jotka voit oppia suomalaisilta lääkäreiltä on juuri sitä, mitä sen nimi lupaakin. Osasin jo vähän odottaakin mitä olisi luvassa ja olisin voinut pelata bingoa, aina kun vastaan tuli jo aikaisemmin kuulemani viisaus. Olisin voittanut, jos en ihan kinkkua, niin kahvipaketin ainakin. Mikä tekee sanontojen uudelleen käsittelystä mielenkiintoisen, on Joonaksen elämänkokemus ja sen mukanaan tuoma syvällisyys. Hänen tuotantoaan aikaisemmin lukeneet tietävät hänen kung-fu-taustansa ja siitä ammentaneet teoksensa. Joonas näkee pintaa syvemmälle. Vaikkapa sanonnan missä on mätää, sinne on mentävä eli ubi pus, ibi evacua kanssa. Yksinkertaisimmillaan tällä tarkoitetaan paiseen avaamista ja tyhjentämistä mekaanisesti. Kirjailija Tolvanen löytää perusohjeesta laajemmankin metaforan henkisen ja sosiaalisen kuormituksen puolelta. Ongelmat on kohdattava ja niistä täytyy päästä puhumaan ja purkamaan ne jotenkin.

Läheskään kaikki ohjeet eivät ole yhtä korkealentoisia (jos nyt tuokaan on sitä), vaan kirja tarjoaa hyvinkin käytännön läheisiä terveysneuvoja. Vaikka lääketieteen lisensiaatti ja yleislääketieteen erikoislääkäri Tolvanen käyttää luonnollisestikin lääketieteen erityissanastoa, hän kääntää ne kansantajuiseen muotoon. Jossain vaiheessa kuuntelua mietin, meneekö ilmaisu liian paatokselliseksi, mutta tulin toiseen tulokseen. Ei nyt kuitenkaan. Pienestä ripauksesta Pohjolan mystiikkaa toki pidän. Mehän elämme kuitenkin kansalliseepos Kalevalan tapahtumapaikoilla. Edelleen on nykypäivän terveys- ja hyvinvointiohjeissa samoja Elias Lönnrotin kokoamia oppeja. Vesi vanhin voitehista. Viittaukset Kalevalaan ja niin kuin myös buddhalaisiin viisauksiin tuovat teokseen vaihtelua ja viihdyttävyyttä. Mielestäni suomalaisen lääketieteen ja sairaanhoidon historiaa pitäisi nostaa enemmän esille. Ja saa sitä mystifioidakin. 

Yhteisenä nimittäjänä kaikille kirjan viisauksille on ihmiselämän moninaisuuden kunnioittaminen ja ihmisen näkeminen ruumiillisena, henkisenä ja sosiaalisena kokonaisuutena sekä ymmärrys terveyskäsitteen yksilökohtaisuudesta. Me olemme paljon muutakin kuin diagnoosimme.

Kuvaukseni Joonas Tolvasen kokoamasta kirjasta Todellinen voimasi: 100 asiaa, jotka voit oppia Shaolin-munkeilta voit lukea  täältä.

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui

Takamailla-trillerisarja, osa 4

Bazar 2025. Äänikirja 9 t 3 min.

Lukija: Jukka Pitkänen

Joona Keskitalon Järvi, joka murtui on yksi tämän vuoden parhaista lukemistani/ kuuntelemistani rikosromaaneista eikä suinkaan sen takia, että sen esinäytös tapahtuu asuin- ja synnyinkaupungissani Joensuussa.

* Oivaltava ihmissuhdeasettelu, värikäs henkilöhahmokattaus ja kitkaton muttei mutkaton juonikaavio. 

* Ei yhtään pakotettua kohtaa ainakaan niin, että se välittyisi lukijalle. Ainahan näissä joutuu käyttämään hiomapaperia, karkeaa tai hienompaa, mutta tässä sitä ei huomaa.

* Loistava tehokeino ottaa rikosepäilyn tärkeimmältä todistajalta yksi itsensä ilmaisukeino, puhekyky pois ja tehdä yhteisön silmissä älyllisesti epäluotettavaksi. 

* Nokkela ja omaperäinen murhatapa.

* Taustatarina kuin Hitchcockin tuotannosta ainakin.

* Tiivis rakenne. 

* Tapahtumamiljöönä Itä-Suomi ja sen metsäiset takamaat.

Tässä jutussahan siis itsekäs maanomistaja kaivattaa omien etujen varjolla järven kuivaksi, jonka pohjalta paljastuu kahden ihmisen murhatut ruumiit. Kaivuuhomma menee muutenkin persielleen ja vesi vie kaikkine seuraamuksineen mennessään työn teettäjän maalliset mammonatkin. Oikea megaluokan point of no return, niin kuin dramaturgian ohjekirjassa asia ilmaistaisiin.

Mikä parasta, Järvi, joka murtui on yksi viisiosaisen sarjan romaani ja sarjan kaikki osat ovat todella ja aidosti itsenäisiä ja ne voi lukea missä järjestyksessä hyvänsä. Piirre alkaa olla harvinaisuus tämän hetken kirjallisuuskentässä. Ainakin samoja henkilöhahmoja kierrättävät jatkosarjat ovat selkeästi lisääntyneet. Nehän sitouttavat asiakasta eli lukijaa ja tuovat kustantajan julkaisuohjelmaan jatkuvuutta. Jotkut pitävät henkilöhahmojen elämän seuraamisesta. Ei se nyt haittaakaan, olen itsekin jäänyt joihinkin jatkiksiin koukkuun ja tekeehän se kirjailijankin työn ainakin yhdeltä osa-alueelta helpommaksi, kun ei tarvitse koko henkilögalleriaa uusia, mutta toisaalta se kapeuttaa taiteellista vapautta. Tämä kävisi ihan omasta keskustelun aiheesta. Kyllä, minun mielestäni dekkareidenkin kohdalla voi puhua taiteesta. Tästäkin voitaisiin käydä oma keskustelu.

Itä-Suomihan ei missään nimessä ole ainoa kiehtova tapahtumapaikka Suomessa. Muissa sarjan osissa huseerataan Turunmaan saaristoidyllissä, Pohjois-Pohjanmaalla, Luoteis-Lapissa ja Eteläpohjanmaalla, mutta tässä viimeksi mainitussa vasta ensi vuonna, kun Lakeus, joka vaikeni ilmestyy.

Keskitaloa voisi nimittää rikoskirjallisuuden kymmenottelijaksi. Aikaan saava kirjoittaja ainakin, kahdeksan julkaistua teosta kuudessa vuodessa. Ennen nykyistä Takamailla-trillerisarjaa häneltä on ilmestynyt huumebisnekseen sotkeutuvista koulukaveruksista kertova Tottelemattomat rikosromaanitrilogia, joka on taas aivan erilaista tarinakuvastoa. Hemmetin hyvä tämäkin. 

Keskitalolla on suorastaan kadehdittavasti silmää ihmisten moninaisuudelle ja kykyä muuntaa havaintonsa kirjalliseen asuun. Hämeenlinnassa perheensä kanssa asusteleva 33-vuotias Keskitalo on työskennellyt ennen kirjallista uraansa ainakin varastotyöntekijänä. Kysymys kuuluukin, että mitä helkuttia tuo varasto on sisältänyt ja mitä muita tarinan aineksia sieltä vielä on jäänyt Joonan matkaan.

Kirjoita vuosi - Kynnys on ylitetty, muttei kompuroimatta

Kuukausi 1. 

Pauliina Vanhatalo 

Kynnys kerrallaan – Luova prosessi kirjoittamisen haaveesta tekstin hyvästelyyn

Luet oppimispäiväkirjaani, jonka laitan tarkoituksella kaiken kansan nähtäväksi, koska kuvittelen sen toimivan kannustimena itselleni. Materiaalinani toimii Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan kirjoitusopas Kirjoita vuosi – 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Jakoani ei ole tarkoitettu markkinointitarkoitukseen. Ensimmäisen kuukauden opastuksesta vastaa kirjailija kääntäjä kirjallisuuden opettaja Pauliina Vanhatalo, joka on itse julkaissut 12 romaania, niistä puolet kirjailijanimellä Veera Vaahtera. Vapaaksi kirjailijaksi hän on jäänyt 2005 Jyväskylän avoimesta yliopistosta, jossa hän opetti luonnollisestikin kirjoittamista. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri ja pääaineena hänellä oli luova kirjoittaminen. Nämä selviävät varmasta lähteestä, netistä. Hyvissä käsissä ollaan siis. Mutta olinko liian iso haaste opettajalle?

Homma lähti hienosti liikkeelle. Nautin käyttää Vanhatalon ohjattuja ajatuksenvirran aloituksia, jopa niin pitkälle, että jatkoin ajatuksenvirtaharjoitusta vähän yliajallekin. Viihdyin siinä. Kun tuli aika siirtyä eteenpäin ja alkaa työstää aikaan saamaani tekstiä, kartoittaa materiaalia ja kiteyttää sen ydinajatusta, huomasin pettyväni. Ai työstää mitä tekstiä? Oikeasti, tuottamassani vapaassa ajatuksenvirrassa ei ollut järjen häivää. Ehkä sieltä saisi lohkottua joitain ”nasevia” ajatelmia, joista saisi hienon, tai muka hienon jaon someen. Pistän tähän pari esimerkkiä:

”Lämmittelystä: Onko niin kirjoittamisenkin suhteen, että vanhetessani lämmittely korostuu? Liikkumisen suhteen niin ainakin on.”

” Voikohan kirjoittamalla kierrellä kirjoittamista? Kirjoitan kaikkea muuta, paitsi sitä mitä haluaisin.”

”Ei paineita, ei tavoitteita, ei järkeä.”

”Kymmenen pientä sanaa, eikä yksikään selvinnyt.”

”Ja minun vapaata ajatuksenvirtaahan ei valjasteta!”

Ohjatun ajatuksenvirran perusteella olisi pitänyt alkaa miettiä lopputuotetta, mihin kaikkeen sisältö venyisi. No, blogitekstiähän aioin jo alun perin kirjoittaa, joten se nyt oli luontevin kohde. Vanhatalo ohjaa laatimaan työkalenterin ja esittää sellaiselle malleja. Huomasin ahdistuvani ajatuksesta. Mulle tuli joskus Juoksija-lehti, jossa saattoi olla vähän samaan tyyliin esitetty harjoituskalenteri. En koskaan oppinut noudattamaan niitä, vaan sen sijaan kävin säännöllisesti lenkillä – joskus vähän kauempana, joskus lähempänä, joskus reippaampaan tahtiin, joskus verkkaisemmin. Lopputulokseni juoksin 11 maratonia. Paras aika taisi olla jotain 3h 39 min. Tietysti voi leikitellä sillä ajatuksella, että olisinko tarkalla harjoituskaavalla juossut tuplat enemmän ja entistä nopeammin. Sama logiikka kirjoittamisen suhteen. Menestyisinkö tarkalla kalenteroinnilla ja systemaattisemmalla etenemisellä entistä paremmin? Toisaalta, tätä kirjoittaessa olen päivän 10 kohdalla, jonka kalenteriohje kuuluu sanatarkkaan, blogimerkinnän käsittelemien kysymysten hahmottelu. Voisihan tämä sellaisenakin mennä. Ehkäpä etenen nyt niin, että luen kaikessa rauhassa Vanhatalon osuuden loppuun ja irrotan siitä tarpeelliseksi katsomani kylkipalat ja teen sen hampaista kaulakorun.

Toki kalenteri on ollut käytössäni, vaikkakin päässäni. Ainakin rytmitys. Tuottoisimpana kautenani rytmitin lenkillä käynnin ja kirjoittamisen niin. että joka toinen päivä kirjoitin, joka toinen päivä kävin lenkillä. Hahmottelu, luonnostelu ja lähdemateriaalin keruu lomittui raakatekstin työstämisen joukkoon. Surullista, että kuvaan näköjään kirjoittamistani menneessä aikamuodossa. Loput Vanhatalon ohjeista, aina tekstin luettamisesta ja uudelleen kirjoittamisesta alkaen on tullut koettua. Testilukijoinani, joiden käytön Vanhatalo ottaa esille, on ollut tuttuja lukuharrastajia ja ammattilaisia arvostelupalveluista. Heistä on sekä hyviä, että huonoja kokemuksia. Ammattilaisen sanat ovat onnistuneet pahimmillaan lannistamaan. Toisaalta sama ihminen on antanut kenties tärkeimmät opit matkan varrella.

Kuukauden paras anti on se, että kirjoitusrupeamani ovat säännöllistyneet. Ajankäytössä kannustavin huomio on lyhyenkin ajan hyöty. Jopa 20 minuuttia päivässä riittää, voisi mainostaa ostoskanavatyyliin. Tämä tuli huomatuksi, ajatuksenvirtaharjoituksen yhteydessä. Vaikkei siis sisällössä ollut juurikaan järkeä ja virhelyöntien ja kielioppivirheiden määrän perusteella minut voisi passittaa tarkkailuluokalle. Palaan varmasti Vanhatalon keinoihin ylittää kirjoittamisen kynnys. Prosessi tuppaa kiertämään kehää.

Seuraavaksi Siri Kolun niksit ja neuvot aiheesta näkökulman taito ja taide.

Kirjoita vuosi - matkani kirjoittamisen taitoon

 

Aluksi

Isänpäivälahjaksi sain Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan toimittaman kirjoitusoppaan Kirjoita vuosi - 12 matkaa kirjoittamisen taitoon (Art House 2025. 312 s.)

Aikaisemmin toivoin kustantajalta kirjan arvostelukappaletta ja en tietenkään saanut sellaista, vaikka julkaisenkin blogini kautta kirja-arvioita ja pohdintoja kirjoista ja kirjallisuudesta - muustakin. Ymmärrän hyvin, että eihän tämän tason julkaisuja tulkita amispohjalta, vaikka olisikin kirjoittanut muutaman dekkarin ja lukee aktiivisesti kirjallisuutta yli genrerajojen. Ei ainakaan niin, että tulkinnoillani olisi kirjamyyntiä edistävää vaikutusta. 

Mutta mikäänpä ei estä minua tekemästä niin joka tapauksessa. Tarkoitukseni on opiskella ja kehittää kirjoitustaitoani teoksen avulla ja samalla jakaa kokemuksiani taipaleeni varrelta. Ihmiskoe siis. Onko viisvitosen itäsuomalaisen putkiasentaja-lähihoitaja-lääkintävahtimestari-työsuojeluvaltuutettumiehen mahdollista kehittyä tämän kirjan avulla ja mihin rajaan saakka? Sillehän on olemassa oma nimityskin, late bloomer. Jos ei uppoa paksuun kalloon, niin onko vika käsityskyvyssä vai oppimateriaalissa? 

Ei pitäisi olla ainakaan jälkimmäisessä. Kirjan toimittajat Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola ovat syvän päädyn kirjallisuuden ammattilaisia. (Tuosta syvästä päädystä on näköjään tulossa miun lempirinnastus) Eipä huonommaksi jää oppaaseen oman osuutensa kirjoittaneet kirjailijatkaan: Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monika Fagerholm ja Silvia Hosseini. Huomasitteko listalta tämän vuoden Finlandia-palkitun nimen? Ai ei oo kovaa sakkia! Kirjoittaapa Sinikka Vuolakin oman osuutensa. 

Nyt se alkaa. Otan itselleni oikeuden määritellä kuukauden ja vuoden käsitteet. Pyrin pysyttelemään kalenterissa, mutta en ota siitä stressiä. Jos kiinnostuit ihmiskokeestani, voithan ottaa vaikka blogini seurantaan.

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä

Luin Tommi Melenderin esseeteoksen Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä (WSOY 2013. 172 s.). Kirjailija avaa kirjan sivuilla suhdettaan lukemiseen ja esittää tulkintojaan joistain lukemistaan kirjailijoista ja heidän teoksistaan, sekä teosten julkaisuajankohdan ilmiöistä. Näitä viimeksi mainittuja hän peilaa kirjailijoiden lähestymiskulmiin, jotka poikkeavat odotetuista joskus paljonkin.

Kaikki luettuhan vaikuttaa kirjailijoiden omiin tuotoksiin ja kuten Melender sanoo, kirjailija kirjoittaa luetun päälle. Olin utelias ottamaan selvää, kuinka syvän päädyn kirjallisuuden ammattilainen käsittelee lukukokemuksiaan, itse kun olen tällainen amispohjalta kahluualtaassa läpsyttelijä. Yhtä lailla kummastakaan ei pääse tosin jalat kuivina. Ihan kivasti ymmärsin ja pystyin jopa monessa kohtaa samaistumaan esseistiin, vaikkei hän kaikille käsitteille ollut suomenkielistä vastinetta löytänytkään. Totta kai ymmärrän, että kirjallisuustieteelliset termit yms. ovat yhteiskuntatieteen maisterin ja toimittajan taustan omaavalle runoilijalle ja prosaistille käyttökieli, joka kuuluu olla tämän kaltaisessa tuotoksessa. Onneksi netissä on hakukoneita ja löysin selityksen vaikkapa sanoille manikealainen tai eufemismi. Tiedä vaikka ottaisin käyttöön. Ei kyllä ole tapana brassailla.

Lukukokemustani ei haitannut, vaikkei itselleni olleet tuttuja vaikkapa Curzio Malaparten, Thomas Bernhardin tai David Foster Wallacen kaltaiset nimet. Minä sivistymätön moukka, tiedän. Moukka tai ei, Melender avaa kyllä tarvittavan määrän jokaisen kirjailijan kohdalla heidän tuotantonsa erityispiirteitä, perusajatusta ja kiinnostavia sisältöjä, jotta lukija (minäkin) saa ajateltavaa. Jopa innostuin joistain nostoista, esimerkiksi Philip Rothin romaanista Sabbath's Theater, jonka henkilöhahmoa Mickey Sabbathia rivompaa hahmoa saa kuulemma hakea ja romaani on muutenkin loistava, ellei vimmainen tai julma ja iljettävä. Kirjaa ei ole suomennettu, eikä se varmaan tule näkemäänkään täkäläistä kirjoitusasua. Sisältää sen verran kyseenalaista sisältöä nykyilmapiiriin, ymmärsin.

Olipa joukossa yksi tuttukin tekijä, Stieg Larsson. Näin keskinkertaisena julkaisseena kirjailijana on lohduttavaa lukea, kuinka Melender pitää Stieg Larssoniakin lahjattomana ja tämän tuotosta jonkinlaisena työvoittona, vaikka myöhemmin löytääkin Larssonin Millenium-trilogiasta muuta huomionarvoista tarkoittaen kirjojen lukemista feministisenä pamflettina ja kostofantasiana. Lohdullista on juurikin se, että jos ei omaa kympin kaunokirjallisia taitoja, voi korvata niitä muilla avuilla. Larssonin tekstin tuottamista ja kaunokirjallisia lahjoja kuvaa hyvin Melenderin reaktio, kuinka hän on hörähtänyt Larssonin kirjoittamalle vertaukselle. Siinä Larsson käyttää päämäärätietoiselle ihmiselle vertausta risteilyohjus. Tämä vain yksi esimerkki. Kohta hän itse tosin vertaa Larssonin kielikuvan lukemista, kuin lukisi viiden päällekkäisen deadlinen kanssa taistelevan stahanovilaisen toimittajasankarin rupista mutta rehellistä tekstiä. Tästäkin vertauksesta voi olla jotain mieltä, hörähdyksen kanssa tai ilman. Jokainen kirjailija antautuu sisällönsä kanssa hörähdysten ja kaikkien muidenkin reaktioiden kohteeksi. Melkeinpä tärkeintä on, että edes jotenkin reagoidaan.

Samassa esseessä Melender esittää Roland Barthesin (1980 kuollut ranskalainen kirjallisuuden tutkija, semiootikko ja kulttuurikriitikko, selvitin) tyypittelemät ja samalla pelkistetyt neljä lukijatyyppiä. Nehän ovat fetisistinen eli tekstin yksityiskohdista ja katkelmista kiinnostunut, toisena pakkomielteinen eli lukija, joka kokee tarpeelliseksi laatia lukemansa pohjalta massiivisia selityksiä, sitten paranoidinen lukija, joka etsii tekstistä aukkoja ja salakäytäviä ja vielä hysteerinen, joka taas heittäytyy tekstin vietäväksi ja tuudittautuu sen todellisuusillusioon. Dekkareiden kohdalla juuri viimeksi mainittu on käypä tyyli. Silloin jää kirjallisuuden lajin onnahtelut ja lajityypilliset kliseet huomaamatta. Tämä ajatus tulee Melenderiltä, mutta en kiistä sen pitävän osittain paikkansakin. Tosin osaa muutkin lajityypit onnahdella ja kliseillä ja dekkarikirjallisuuden sisälläkin etsitään koko ajan uusia, tuoreita ilmaisutapoja. Melender itse tunnustautuu muuten eniten näistä fetistiksi. Olisinkohan minä sitten vaikka pakkomielteinen? Ainakin mulla on jokin ihme vimma kirjoittaa näitä nettikirjoitelmia.

Onko Tommi Melenderin tuotanto tuttua? On hän vieraillut Finlandia-palkintoehdokkaanakin vuonna 2009 romaanillaan Ranskalainen ystävä. Itse odotan maaliskuussa ilmestyvää hänen yhdessä Sinikka Vuolan kanssa kirjoittamaa esseeteosta Romaanihenkilön elämä. On jo maksettukin. Aikaisemmin olen lukenut heiltä vähän samaa sarjaa eli romaanien päätöksiä pallottelevan teoksen Maailmojen loput (WSOY 2018).

Lukemani kirja on Joensuun seutukirjaston omaisuutta.

Miestenpäivä

Muutama sana miestenpäivän kunniaksi miehistä, meihin kohdistuvista ikävistä väittämistä ja keinoista päästä niistä eroon. Ne kaikki ovat totta. Miehet hallitsevat rikostilastoja. Useimmiten juuri miehet syyllistyvät lähisuhdeväkivaltaan. Useimmiten miehet ottavat turhia riskejä liikenteessä. Milloin taas lähetellään peniskuvia, milloin esitetään seksuaalissävytteisiä rankasti esineellistäviä kommentteja ja ehdotuksia ja kun vastakkainen sukupuoli niistä kieltäytyy, alkaa suorasanainen nimittely, koska meitä on loukattu pakeilla. Nämä vain esimerkkeinä. Jotain jäi varmasti pois. Voit lisätä sen tähän: Miehet myös _________ __________ __________ . Riittääkö rivit? 😅

Näin ei tarvitse enää olla. Minulla on tähän pari pettämätöntä keinoa joiden toteuduttua tuo kaikki on historiaa. Tähän perään voisi laittaa ostoskanavatyyliin tilausosoitteen, mutta ei. Nämä teesit eivät maksa mitään ja me voimme ottaa nämä käyttöön heti. Nämä jopa säästävät (Trumpin tyyliin) biljoonia ja triljoonia euroja, kaikesta inhimillisestä kärsimyksestä, ennenaikaisista kuolemista ja rikkoutuneista ihmissuhteista puhumattakaan. Ratkaisu on yksinkertainen. Miesten täytyy alkaa arvostaa itseään. 

Naiset ovat tämän jo oivaltaneet. He laittautuvat ilahduttaakseen itseään. He pukeutuvat itseään varten, ehostavat itseään, pitävät kunnostaan huolta itsensä vuoksi, opiskelevat kehittääkseen itseään ja hakeutuvat johtoasemaan ja perinteisiä sukupuolirajoja rikkoviin ammatteihin itsensä vuoksi. Lasikatot helisevät ja räjähtävät palasiksi ja tämä kaikki on todella tervetullutta. 

Nyt joku väittää, että onhan miehilläkin kunnianhimoa, pyrkimyksiä ja saavutuksia ja näitä kaikkia jopa enemmän joissain asioissa kuin naisilla. Varmasti. Mutta toimivatko he itseään ajatellen? Väitän, että iso osa voitoista ja valloituksista on tehty pohjimmiltaan naisen tai muun kumppanin ihailun toivossa. Pitää olla yleisö. Esiinnytään. Mikään ei merkitse mitään, jos jää ilman oman lemmityn palvovia katseita. Testosteroni laittaa himoamaan partnerin tuoksua. Kuinka moneen taloprojektiin, Ikean reissuun, sohva- ja koirahankintaan ja perheenlisäykseen on lähdetty mukaan suureksi osaksi sen vuoksi, että saa vain puolisoltaan hyväksynnän? Avioero on monelle miehelle yhtä kuin lähtölaskenta hautaan, mikä kertoo samaa tarinaa miesten ehdollistuneesta elämästä. Näin ei tarvitse enää olla.

Nyt on viimeinen hetki alkaa jokaisen miehen ajatella, mitä minä oikeasti haluan, siis muuta kuin elämänkumppania. Me emme voi jatkaa ulkopuolelta tulevan kiitoksen varassa. Meidän täytyy kiittää itse itseämme ja alkaa huolehtia itsestämme itsemme vuoksi. En sano sitä, etteikö heitä olisi jo. Nyt kaikki mukaan. Omilla jaloillaan seisoville miehille on muuten kysyntää parisuhdemarkkinoillakin. Se suhde tulee siinä ohessa, jos on tullakseen. Enää se ei ole päämäärä, vaan bonus. 

Itsensä arvostaminen ei tarkoita kerskumista ja mahtailua. Aidosti itseään arvostavan miehen ei tarvitse näyttää ulospäin. Se hehkuu hänestä. Itseään arvostavan miehen ei tarvitse viedä toiselta, vaan päinvastoin jakaa omastaan. Itseään arvostava mies ei lyö, vaan suojelee ja hoivaa. Itseään arvostava mies ei loukkaannu, jos hän ei kelpaa sellaisena kuin on, koska hänellä on aina itsensä. Hänellä voi olla ihmisiä, naisiakin, elämässään, mutta hän ei elä toisten ihmisten kautta. 

Arvostakaa itseänne ja olkaa itsestänne ylpeitä kadunlakaisijana, raudoittajana, muurahaistutkijana, piirimyyjänä, sairaanhoitajana, johtajana, lääkärinä, insinöörinä, ______________ (kirjoita ammattisi, jos et löytänyt listalta), sairaseläkeläisenä, toipuvana alkoholistina, eronneena ja yhtä lailla lapsettomana kuin perheenisänäkin. 

Ollaan ystävällisiä, autetaan, kannustetaan ja pyydetään anteeksi jos ja kun me syyllistymme loukkaamaan toisiamme. Ei tarvitse saada anteeksi. Tärkeintä on, että annamme itse itsellemme anteeksi. Perseilty on. Ei tehdä niin enää.

Olen kuullut väitteen, jonka mukaan naiset joutuvat todistamaan osaamistaan monin kerroin miehiin nähden, kun he pyrkivät miesvaltaisille teknillisille aloille tai johtaviin virkoihin. Niin ei pitäisi olla (enkä nyt tarkoita naisten hakeutumista, vaan näytöntarvetta). Miehillä on sama homma, kun he pyrkivät osoittamaan tunneälyä, herkkyyttä, myötäelämisen ja hoivaamisen taitoja vaativia ominaisuuksiaan. Miehiin kohdistuvat olettamat ovat usein jopa leimaavia. "Oletpa sinä herkkäkätinen... mieheksi", totesi minulle eräs vanhempi naishenkilö kerran päivystyksessä, kun työskentelin lääkintävahtimestarina ja puin häntä. Tuo on kuvaavaa, vaikka poikkeuksellinen kommentti olikin. 

Kun mies saa kuulla, että hän on hyvä, kiltti, reìlu, avulias, hellä, huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen, se alkaa ruokkia itseään. Odotan sitä someketjua, jossa on otettu kuvakaappauksia miesten esittämistä vilpittömistä kohteliaisuuksista ja niitä kommentoidaan ihastellen ja esitetään omia vastineita. Kyllä, näistä saa ja pitää tehdä numero. 

Sama homma kirjallisuuden, tv-sarjojen ja elokuvien puolella. Alkakaa kirjailijat kirjoittamaan miehille positiivisia rooleja. Aina ei miehestä tarvitse paljastua naistenhakkaajaraiskaajavihaajapedofiilirasistilihansyöjähurjastelijaa. Sopuisa mies ei ole yhtä kuin tylsä henkilöhahmo. Aletaan paljastaa jo kirjoitetuista kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tällaisia hahmoja. Minä aloitan. Tv-sarjan Stranger Things sheriffi Jim Hopper. Last of Us sarjan Joel Miller. Useat Stephen Kingin kirjoittamat roolit vanhoille miehille. 

Hyvää miestenpäivää!

Jason Rekulak: Teddy

Jason Rekulak: Teddy

(Hidden Pictures, 2022)

Kuvitus: Will Staehle, Doogie Horner

Suom. Jussi Tuomas Kivi. Like 2025. 366 s.

Kirjastolaina

Jason Rekulakin Teddy on yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksistani. Huumekoukusta toipuva Mallory saa lapsenhoitajan pestin Maxwelleilta ja muodostaakin nopeasti luottamuksellisen suhteen viisivuotiaaseen Teddyyn. Kaikki näyttää liiankin hyvältä. Tähän tulee muutos, kun Mallory kiinnittää huomiota pojan piirustuksissa esiintyvään hahmoon. Hahmo esittää pojan mielikuvitusystävää Anyaa. Kohta Mallory alkaa tunnistaa piirustuksista logiikan ja yhdistää sen asuttamaansa mökkiin ja läheiseen metsään. Jotain todella pahaa on tapahtunut. Päätelmää tukee paikallinen kummitustarina. Mutta silloinhan Teddyn mielikuvitushahmon täytyy olla haamu, jolla on kyky olla tuohon lapseen yhteydessä. Kyllä, kummitustarinan kriteerit täyttyvät ja yliluonnollisen puolelle mennään niin että heilahtaa, sanoisi Väinö Linna.

Kummitustarinan rinnalla Rekulak on rakennellut pientä romanssin poikasta perheen nurmialuesta huolehtivan Adrianin ja Malloryn välille ja sijoittanut naapuriin Malloryn toipumisen kannalta huonoa seuraa. Mitzi on kannabikselle haiseva Ouija-lautaa harrastava vanha hippi. Kirjaa koristaa ja tarinan etenemistä rytmittää kylmiä väreitä aiheuttavat piirrokset. 

Juttu ei lähde rönsyilemään, vaan Rekulak onnistuu pitämään fokuksen perimmäisessä teemassa. Arvoitustahan tässä ratkotaan ja kun niin käy, eivät ratkaisut ihan kaikilta osin ole helposti pureskeltavissa. Ihan kuin kirjailija olisi joutunut tietyiltä osin viilailemaan palikoitaan saadakseen ne haluttuihin reikiin. Tarkoitan joidenkin henkilöhahmojen muutosta ja yhtä ihmeselviytymistä, joka menee jo deus ex machina luokkaan, vaikka selityksensä saakin. Kummitustarinan ja romanssin kuvauksen lisäksi pitää vielä mainita trillerin ainekset. Eli kunnon loppukähinät kuuluvat asiaan. 

Palikoiden pakottamisesta huolimatta tämä oli ahmittava teos. Kirja addiktoi ja sotki yöunetkin. Lievetekstin mukaan Teddy voitti GoodReads Awardin kauhukategorian ja on yhdysvaltalaiskirjailijan esikoisteos. Ennen tätä Jason Regulak on toiminut Quirk Booksin kustantajana ja haamukirjoittanut monia outoja teoksia. Netflix on hommannut tarinan oikeudet eli elävää kuvaa varmaankin luvassa.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

(La sombra del viento, 2001)

Suom. Tarja Härkönen. Otava 2005. 479 s.

...kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme... s 476

Jokin aika sitten tiedustelin Facebookin Kirjallisuuden ystävät ja Dekkariryhmässä kirjoista, jotka lukuharrastajien oli luettava lähes yhtä soittoa. Yksi jakoani kommentoineista ryhmäläisistä mainitsi muiden muassa  Zafónin Tuulen varjon. Kommentti poiki lyhyen dialogin välillämme ja nielaisin koukun. Nyt kun tuo kirja on luettu, voin olla siitä iloinen. Ihan kertaistumalta en teosta sentään käsitellyt. Sisältö on massiivinen, eikä anna lukijalleen armoa edes lukujen aloituksissa, jotka tavallisesti alkavat uudelta sivulta. Tässä tapauksessa riitti muutama tyhjä rivi kesken sivun ja taas mentiin. Muutenkin kappaleet ovat pitkiä ja dialogi vähissä. Mutta se sisältö. Se vei mennessään.

Kirjakauppias vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin Barcelonan vanhassa kaupungissa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, josta poika saa valita itselleen elämänsä ensimmäisen oman kirjan. Valinta on Julián Caraxin Tuulen varjo, jonka tarina saa Danielin haltioihinsa. Daniel haluaa lukea kirjailijaa lisää, mikä osoittautuu haastavaksi. Caraxista on tietoa vähän ja nekin lähinnä huhuja. Kirjailijan tuotanto on jäänyt heikolle menestykselle, jopa vain muutamieen kymmenien niteiden levikkiin. Tuulen varjoa, kirjailijan viimeisintä on jostain syystä jopa tuhottu polttamalla ja sama suuntaus uhkaa muutakin tuotantoa.

Danielille muodostuu kirjailijan ja tämän teosten kohtalon selvittämisestä vuosikymmenien pakkomielteinen tavoite. Kirjailijan elämä on tarina itsessään ja täynnä mystisiä, selittämättömiä piirteitä. Kujien varjoissa näyttää liikkuvan hahmoja kuin Caraxin kirjossa. Danielin ja Juliánin elämänvaiheet kulkevat rinnakkain ja sattuvat monin osin yksiin. Epäonnista rakkautta, uhrauksia, vihamielisyyttä, verenvuodatusta, ystävyyssuhteita, nämä kaikki sadunhohteisessa Barcelonassa ja kirjailijan kohdalla osin Pariisissa.  Kirjan tapahtumajakso ulottuu vuodesta 1945 vuoteen 1966.

Tuo alun lainaus kuvaa tuntemuksiani. Zafónin romaanin tarina koskettaa monellakin tasolla ja tarjoaa samaistumispintaa. Ai mitä muka? No ainakin tarinoiden ja kirjallisuuden maailmaan hurahtanut kymmenvuotias poika, hänen isäsuhteensa ja tuntemattomaksi jäänyt ja osin jättäytynytkin kirjailija. Kerran olen käynyt Barcelonassa. Nyt kävin taas ja oikeastaan tällä kertaa vasta näin sen.

Lukemani kirja on Liperin kirjastosta Viinijärven aikuistenosastolta.

Satu kirjoittavasta miehestä

Olipa kerran mies, joka kirjoitti. Hän yritti saada paperille tarinan, josta hänet muistettaisiin. Yrityksistä huolimatta hän kerta toisensa jälkeen epäonnistui ja lopulta vaipui epätoivoon ja synkkyyteen. Hän purki tuntojaan tästä vihkoon, jota ei aikonut koskaan näyttää kenellekään tai edes palata kirjoittamaansa. Vihkoja kertyi pian kokonainen pino. Muiden yritelmien kanssa tilanne säilyi yhtä epätoivoisena. Lopulta hänen täytyi myöntyä ajatukseen, ettei häntä muistettaisi kirjoituksistaan.

Niin koitti se päivä jolloin hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Kun hänen työhuonettaan oltiin tyhjentämässä, löysi siivooja pahvilaatikon täynnä kiharalle nurkistaan kääntyneitä ja kynän painaumien karhentamia ruutuvihkoja. Löytäjä poimi yhden vihkoista ja alkoi lukea. Hän unohti ympäristönsä, eikä tiedostanut tunteitaan, kunnes jo kyyneleet pyrkivät silmiin. Joskus hän ei taas voinut pidätellä nauruaan, niin hupaisia olivat miehen käänteet ja niiden kuvaus. Hän saattoi samaistua kirjoittajaan tai ymmärtää elämästään ja ihmisistä jotain, joka oli tähän saakka ollut hänelle vierasta. Kun hän havahtui määräämättömän ajan jälkeen, oli hänen mielessään vain yksi ajatus. Ihmisten, ei pelkästään hänen, oli saatava miehen vihot luettavakseen. 

Hän näytti vihkoja kirjakustantajalle, joka jo muutaman rivin luettuaan oli täysin samaa mieltä. Heillä oli käsissään jotain ainutlaatuista ja arvokasta. Maailma ei olisi valmis, ennen kuin miehen kirjallinen perintö olisi löytänyt lukijansa. Kustantamon toimittajat tekivät valtavan työn saada käsinkirjoitettu teksti painokelpoiseen muotoon. Se ei johtunut suinkaan sisällöstä, sille ei tarvinnut tehdä mitään, vaan pelkästään vaihtelevasta käsialasta. Sen sotkuisuudesta saattoi aistia kirjoittajan tunnetiloja. Joskus hän kirjoitti selvästikin kiireessä, joskus taas pysähdellen. Oli rivejä, joista tuskin näki kaikkia kirjaimia. Toisaalta välillä kynän kärki oli uhannut rikkoa paperin. Kirjaimet pienenivät ja suurenivat, kääntyivät ja oikenivat. Käsiala heikkeni vihko viholta, kunnes viimeinen piste oli saavutettu.

Työ kannatti ja koitti julkaisupäivä. Kirjaa jaettiin arvostelijoille ja kirjoja omilla kanavillaan arvioiville lukijoille. Kaikki odottivat jännittyneinä ensimmäistä arviota ja mainintoja lukuharrastajien keskustelupalstoilla. Niin se sitten tuli, se yleison ensimmäinen reaktio. 

"Siis tää on just tätä etuoikeutetun länsimaalaisen miehen uhriutumista ja turhaa ulinaa. Tästä on kyllä kirjoitettu jo ihan riittävästi. Luin kuitenkin loppuun, kun olin aloittanut. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää paremmin."

En se minä ollut, se oli sisäinen lapseni - Kuvaus Karsten Dussen romaanista Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

(Das Kind in mir will achtsam morden, 2020)

Suom. Anne Kilpi. Aula & Co. 381 s.

Kansi: Mika Tuominen

 Kirjastolainaus

Tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa itse. Jotain vastaavaa kävi mielessä viitisen vuotta sitten, kun luin Joe Dispenzan kirjan Luo itsesi uudelleen – Opas mielenrajoitteiden purkamiseen (kääntänyt Paula Pohjanrinne). Silloin tulin miettineeksi, että jos kirjan ajatukset päätyisivät vaikutteille alttiin mielentilaltaan epävakaan ihmisen tietoon, seuraukset saattaisivat olla peruuttamattomia. En tarkoittanut itseäni. Kuvittelin mielessäni murhaajahahmon, joka käyttää kirjan oppeja perusteluna teoilleen. Sellaisiksi nuo opit oli helppo kuvitella. Ja juuri niin saksalainen kirjailija käsikirjoittaja asianajaja Karsten Dusse tekee teoksessaan Sisäinen lapseni tahtoo tappaa.

Asianajaja Björn Diemel on tutustunut mindfullnessin kautta sisäiseen lapseensa ja tehnyt elämänmuutoksen. Hän on hypännyt pois oravanpyörästä ja perustanut oman lakitoimiston. Perhe-elämäkin on alkanut sujua, kun hän on myöntänyt ongelmansa vaimon kanssa ja alkanut käyttää aikaa enemmän tyttäreen. Hyvältä kuulostaa tähän saakka. Björnin asiakkaisiin on kuulunut pari mafiaklaania, joiden kanssa hän on tehnyt tilinsä selväksi. Tämä tarkoittaa toisen mafiaklaanin pomon murhaa ja toisen lukitsemista päiväkodin kellariin. Päiväkodin kiinteistö on tähän saakka ollut mafian omaisuutta. Björn asuu samassa talossa ja hänen tyttärensä on hoidossa päiväkodissa. Björn jatkaa mafiajuttujen pyörittämistä, ikään kuin molemmat pomot olisivat edelleen puikoissa, tosin tavallaan etäyhteyden päästä. Tilanne monimutkaistuu, kun hän tulistuu töykeälle tarjoilijalle lomareissulla ja ”vähän” ylireagoi. Tilanne monimutkaistuu lisää, kun joku tuntematon lähestyy häntä ja tuntuu tietävän kellarin vangista. Tuo tuntematon alkaa kiristää Björniä.

Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että romaani sisältää mustaa huumoria, eikä sillä ole realismin kanssa juurikaan mitään tekemistä. Mutta joo, Dusse kyllä onnistuu viihdyttämään kirjansa sisällöllä kaikkine positiivisuuteen tähtäävillä kumppanuusviikoillaan. Samaan aikaan päähenkilö suunnittelee asuntoaan vastapäätä puistossa öykkääville spurguille sopivaa rangaistusta ja miettii osuvaa näpäytystä päiväkodin vanhempainryhmälle pillimehu gatessa. Hän lohduttaa sisäistä lastaan ajamalla Land Rover Defenderillä ja taas toisaaltaan arvostelee asiakastaan tämän epäekologisista ratkaisuista. Aatemaailmassa horjuntaa siis. Lieneekö epäloogisuus ollut kirjailijalla tarkoituksen mukaista? Päähenkilö todellakin käy vuoropuhelua sisäisen lapsensa kanssa ja ajautuu erimielisyyksiinkin. Sikäli se sopisi.

Epäloogisuutta löytyy henkilöhahmojen yhteyksistäkin. Jotkut lukijoista eivät pidä juoneen liittyvistä sattumista. Jossain sitä on nimetty laiskaksi kirjoittamiseksi. Dussen romaani sisältää ainakin yhden megaluokan sattuman. Hymähdin sen kohdalla. Eihän tämä mikään tekoälyn tai tuotantoryhmän luomus olekaan, vaan ihan yhden ihmisen kirjoittama teos kaikkine hyveineen ja paheineen. Ehdoton hyve on kekseliäisyys, kuinka kirjailija on vääntänyt mielenhallintakeinot omiin tarpeisiinsa. Tämä puoli korostuu lyhyissä luvuissa, joista jokaista alustaa mietelauseet opetuksineen. Tämän kaltainen rakenne lisää sivumääriä. Silti kirja etenee ripeästi ja on helppoa luettavaa. Kuten Dusse asian ilmaisee, Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on hänen aikaisemman teoksensa Murhat ja mindfullness pikkuserkku. Pakko myöntää, että tämän sukuinen sekoilu herättää allekirjoittaneessa kiinnostusta.

Kolmen hengen täyteen myyty katsomo - kirjoituskuulumisia ja paluu neljännesarkkeihin

 

Mulla on kirjoittamisen suhteen jännä tilanne. Olen tarjonnut kahta moneen kertaan työstämääni käsikirjoitustani parille kustantajalle. Molemmat siis omiinsa. Ei siis mitään massapostitusta ainakaan tässä vaiheessa. Toinen on kummitustarina ja toinen vähän poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettu rikosjuttu. Ei kuitenkaan sairaaladekkari, se sanottakoon. Samasta syystä näiden ”myyminen” on vähän hankalaa. Toisen niistä, tämän kummitustarinan, raakiletta tosin käytin jo muutamassa kustannustalossa ja jatkoin työstämistä pakkien jälkeen. Mikä positiivista, sain vinkkejä sen jatkokäsittelyyn, mikä oli kannustavaa. On se käynyt Kriittisessäkin ja NVL:ssa. Nyt vastauksia odotellessa tullaan tuohon jo mainitsemaani jännään vaiheeseen. En tarkoita tässä yhteydessä itse vastauksia, vaan kirjoittamistani ylipäätään, joka rajoittuu työn mukanaan tuomiin asiateksteihin. Vastineita, viestintää ja muistiinpanoja. Minusta on tullut harmaa virkakirjoittaja!!!

Jotenkin tuntuu, että olen tehnyt luovan kirjoittamisen suhteen pelkkää muokkaamista liian pitkään, ettei uuden tuottaminen enää onnistu. Mulla on kyllä vihkoon kirjattu hahmotelma romaaninmitat täyttävästä tarinasta, josta olin innostunut vielä silloin, kun itse hahmottelu oli ajankohtaista. Vihon ensimmäiselle sivulle olen merkannut päivämäärän 10.11.2019. Olen selaillut tuota vihkoa ja yrittänyt lohkoa ideaani samalla puhaltaen siihen henkeä. Periaatteessa olen kuvannut koko tapahtumasarjan itselleni alusta loppuun, eikä se herätä enää samanlaista uteliaisuutta, jota olen kokenut aikaisempien jo julkaistujen dekkareiden kanssa. Tai jännäreiden, mitä ne nyt ovatkaan. Juurikin se uteliaisuus on ollut yksi tärkeimmistä liikkeelle panemista voimista.  Aina niissä on ollut jokin pimeä kulma, jota olen kirjoittamalla selvittänyt. Murhaaja, tapahtuma menneisyydessä tai vaikka juonenkulkuja yhdistävä tekijä. Jokin pieni kaukana välkkyvä piste, joka saa hahmonsa, kun sitä lähestyy.

Taustalla kummittelee ajatus siitä, että kaiken vaivan jälkeen tämäkin käsikirjoitus jää ikuisuusprojektiksi (jota se jo on), eikä täytä kaupallisten kustantajien vaatimuksia. Ihan kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, kuinka kahden ”valmiin” tekstin käy. Pessimisti ei pety. Piru ja enkeli kilvoittelevat mielessäni. Toinen moittii ihan varmuuden vuoksi ja toinen yrittää muistuttaa, että molemmat tarinat tuottivat kirjoitusvaiheessaan mielihyvää ja tulisivat varmasti saavuttamaan oman lukijakuntansa. Vaikka kuinka viihdyn kirjoittamisen parissa ja saan tai ainakin olen saanut elämyksiä pelkästä luomisesta, tarvitsen julkaisun mukanaan tuomaa vastavuoroisuutta. Työskentelyä kustannustoimittajan kanssa, markkinointia, kansikuvan odotusta ja sitä tunnetta, kun näen kannen ensimmäisen kerran. Puhumattakaan siitä, kun saan tekeleeni ensimmäistä kertaa käteeni. Kun kirja on ulkona, palautteiden odottaminen hermostuttaa hyvässä mielessä. Kiva sitten keskustella kirjasta ja sen kirjoittamisesta. Tuleekohan kutsuja messuille? Takaraivossa pakottaa ajatus, että… TÄHÄN SEIS!

Tätäkin tekstiä aloin kirjoittaa lievässä innostuksen vallassa. Kuvittelin luovani hyvän blogitekstin kirjoittamisen vaiheesta. Nyt kun olen päässyt tähän saakka, huomaan jaarittelevani. Tämäkin on vain yksi sijaistoiminto. Prokrastinaatiota (hähä, muistinpas tuon termin. Entinen amisjäbä viisastelee). Miksi en vain skippaisi tuota vihkoon kirjoittamaani hahmotelmaa ja aloittaisi jotain puhtaalta pöydältä. Mika, sinä et ole arkkitehtikirjoittaja. Sinä olet utelias haahuilija. Osut vahingossa nähtävyyksille. Se, mitä kirjoitit vihkoon, oli just sitä haahuilua. Olisit voinut jatkaa sitä saman tien ensimmäiseen lukuun ja siitä toiseen. Samalla haahuilulla koko hoito alusta loppuun. Siis se ensimmäinen versio. Pitäähän sinun jo tietää, että jos kahden sydämenlyönnin väliin jää liian pitkä tauko, tärkeät toiminnot vaarantuvat ja se johtaa lopulta kuolemaan. Niin taisi käydä vihon sisällölle.

Unohda kaikki muu ja keskity nauttimaan hetkestä. Ajattelet liikaa. Ajattelet liian isoja kokonaisuuksia. Palauta ajatuksesi aikaan, jolloin kirjoitit tytöille joulutarinaa. Revit paperiarkin neljään osaan ja otit tavoitteeksi kirjoittaa yhden osan kerrallaan, etkä välttämättä tiennyt mitä seuraavassa paperinpalassa tapahtuu. Deadline eli seuraava aamu pakotti takaraivossa. Piti saada luettavaa jääkaapin oveen. Muistelepa niitä hetkiä, kun älysit mihin kaikki kirjoittamasi johtaa ja jouduit pidättelemään itseäsi. Tuntui, että neljännes arkkia ei riitä. Kirjaimet pienenivät. Rivivälit kapenivat. Silloin kirjoittamistasi olisi voinut verrata lataamiseen. Sait energiaa. Sinulla oli kolmen hengen täyteen myyty katsomo. Sinulla oli teksti, josta nautit.

Yritä ajatella, että kaikki menee niin kuin kaiken on tarkoitettu menevän. Jos julkaistuja kirjoja ei enää tule, niitä ei tule. Jos tulee, niin tulee. Sinun tehtäväsi on vain jatkaa. Tarvitsit kirjoittaa tämänkin sepostuksen. Tarvitsit pysäyttää itsesi. Tarvitseeko tätä sitten jakaa minnekään? Onko tekstin lukukerroilla merkitystä? Odotatko kommentteja? Saatko niistä dopamiiniryöpsähdyksiä? Entäpä jos nyt kuitenkin ensin hakisit paperiarkin, leikkaisit sen neljään osaan ja.

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

 

Rob Hart: Anonyymit ammattitappajat

(Assassins Anonymous, 2024)

Suom. Antti Immonen

Publiva 2025. 326 s.

 

Hei, nimeni on Mark, ja tapoin jonkun viimeksi kolme päivää sitten

Amerikkalaiskirjailija Rob Hartin jännitysromaanin perusajatus on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tarina palkkamurhaajasta, joka osallistuu oman erityispiirteensä edustajille – sekä harrastelijoille, että ammattilaisille – tarkoitettuun toipumisryhmään. Ryhmä toimii samassa hengessä kuin yleisemmin tuttu alkoholisteille tarkoitettu AA-ryhmä, he vain yrittävät päästä eroon tappamisesta. Kaikkien vieroittumista vaikeuttavien haasteiden lisäksi päähenkilö Mark eli Hallavan hevosena tunnettu maailmankuulu teloittaja saa peräänsä ammattitappajan. Toipuminen ei tule jatkumaan, ennen kuin Mark on selvittänyt tuon kollegansa tieltään ja mieluiten puhumalla tai korkeintaan kohtuullisella väkivallalla. Kurittaisi siis vain sen verran, että uskoo ja kertoisi samalla kuka on tilaustyön takana.

Kahinointia luvassa, eivätkä ne vähät Markin ympärille muodostuneet luottohenkilötkään ole turvassa. Kirjailija lähtee avaamaan mysteeriä käyttämällä lukijaa Markin menneisyydessä, aina alkaen siitä ensimmäisestä The Tehtävästä. Ennen Viraston riveihin liittymistä on edeltänyt toimintaa SEAL-joukoissa. Matkan varrelle on osunut inhimillisyyden pilkahduksiakin, joista lukija saa sentimentaalista kosketuspintaa. Muita perhetaustoja ja polven päällä hyppyyttämistä ei nimittäin ole luvassa. Näihin hetkiin sisältyy päähenkilön historian traagisimmat käänteetkin. Rob Hart on lukenut juonen kehittelyä koskevat oppaat tarkkaan ja käyttää lukijan myötätunnon ja samaistumisen rakentamisessa oppikirjaesimerkkiä. Safe the cat. Kaikkein pahimpiinkin syyllistyneen julmaan henkilöhahmoon saa myötätuntoa herättäviä piirteitä, kun tämä laitetaan hoivaamaan kissaa. Idea on peräisin Blake Snyderin samannimisestä kirjasta. Tässä tapauksessa taitaa vain käydä toisinpäin, kissa pelastaa pahiksen.

Kirjaa lukiessani sain vahvoja mielleyhtymiä elokuvien puolelle, erityisesti John Wick -palkkatappajasarjaan. Tämä ei ole sattumaa, Hartin kirjassa viitataan muiden muassa noihin Keanu Reevesin tähdittämiin elokuviin. Päähenkilö jopa intoutuu vertailemaan omaa toimintaansa kuviteltujen kollegoiden käänteisiin. Tunnustus: Olen aina saanut hormoniryöpsähdyksiä, kun kirjassa kuvaillaan erityisosaamista ja lajitietoutta, tässä tapauksessa taisteluun liittyviä. Vaikkapa kuinka kaukana on seisottava vastustajasta, että ehtii reagoida tiettyihin siirtoihin. Enpä kerrokaan sitä tässä. Enpä tosin pysty todistamaankaan noiden sääntöjen paikkaansa pitävyyttä, vaikka olenkin suorittanut työni puolesta Avekki-kurssin. Okei, saa nauraa. Ei se tee minusta vielä taistelukonetta, eikä näillä ikävuosilla ja tällä kirjoittajan niskalla tehdä enää edes kuperkeikkaa. Avekki on muuten koulutus työelämässä vastaan tuleviin aggressio- ja väkivaltatilanteisiin ja korostaa ennaltaehkäisyä. Tilanteesta on mahdollista päästä pois vahingoittamatta itseään tai uhkaajaa. Tarinan Markin olisi varmaankin kannattanut käydä tää kurssi.

Tämä Rob Hart on muuten kirjoitellut aikaisemmin trillereiden lisäksi scifiä ja työskennellyt mm. toimittajana ja viestinnän parissa. Herralla on oma tyyli, joka sisältää sopivasti keskenkasvuista ja yksityiskohtaista toiminnan kuvausta ja jopa huumoria, joka ei tässä genressä ole, ainakaan maailmalla, ominaista. Nämä olivat kehuja. Meillä Suomessahan huumorin ja jännityksen taitavia yhdistelijöitä on useampiakin, vaikkapa Antti Tuomainen, Tapani Bagge ja ihan allekirjoittaneen kotikulmiltakin, kirjailijat Tuomas Lius ja Iiro Meriläinen. Rob Hartiin verrattu kotimaiset tekijät toteuttavat tämän puolen vain paremmin (ei maksettu kommentti).  Anonyymit ammattitappajat on palkkamurhaajasarjan aloitus.

Lukemani kirja on Tohmajärven kunnankirjaston hyllystä.

Kaksi latinalais-amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoa by Juan Rulfo

 Juan Rulfo: Tasanko liekeissä, novelleja / Juan Rulfo: Pedro Páramo

Suomentanut: Tarja Roinila, 2014

 

Antakaa anteeksi kaikki syksyn uutuuskirjasadon kirjoittajat, kirjojen kustantajat, jälleenmyyjät ja veronkerääjät. Valitsin luettavakseni tällä kertaa kaksi teosta about seitsemänkymmenen vuoden takaa, meksikolaiskirjailija Juan Rulfon (1917-1986) novellikokoelman Tasanko liekeissä ja romaanin Pedro Páramo. Näistä ensimmäisen alkuperäisteos on vuodelta 1953 ja jälkimmäisen 1955. Molemmat olivat tällä kertaa kätevästi yksissä kansissa. Miksi menin jotain tällaista tekemään kirjamarkkinoille? No, kun joku somevaikuttaja jakoi somessa päivityksen, jossa kirjailija mainittiin. Että tämä olisi vaikuttanut maagisen realismin kehittymiseen ja toiminut ilmeisesti innoittajana Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittajalle, Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Márguezille. Tämä riitti herättämään uteliaisuuteni. Samaa kertoo teosten suomentaja Tarja Roinila, jonka alkuselostuksen mukaan Gabriel Garcia Márguez kärsi tuohon aikaan kirjoitusblokista ja olisi saanut vaikutteita lukemastaan. Márguez piti Pedro Páramoa järisyttävänä teoksena. Se auttoi häntä palaamaan kirjoittamisen pariin.

Eli jostain todella poikkeuksellisesta täytyy olla kysymys. Poikkeuksellista on myös kirjailijan julkaisujen määrä, nykyään kun pyritään kisaamaan paljoudella. Rulfo ei oikeastaan kahden mainitun kirjan lisäksi muuta kirjoittanut. Muutenkin hän eli klassikkojen asemaan kohonneiden teosten kirjoittajaksi poikkeuksellisen elämän. Suomentaja mainitsee miehen hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Häntä pidettiin luonnonlahjakkuutena. Silti hän ei itse pitänyt itseään ammattikirjailijana. Lukeneisuudestaan huolimatta hän työskenteli muun muassa maahanmuuttovirastossa, hallituksen kasteluprojektissa ja Alkuperäiskansojen instituutissa. Fanitan! Puhutaanhan hänestä kuitenkin mantereensa modernin kirjallisuuden tiennäyttäjänä.

Márguez luki Rulfon ainoaksi romaaniksi, minisellaiseksi jääneen Pedro Páramon kahdesti putkeen. Kun sain oman lukukokemukseni ensimmäisellä kerralla päätökseen, ymmärsi miksi. Mitä hittoa, ajattelin. Oli pakko alkaa alusta. Päänuppi vaati selityksiä ja selkeyttä. Jotain logiikkaa. Kuka kertoo, kenen näkökulma, missä ajassa ollaan, kuka kuoli vai kuoliko? Vai elääkö tämä sittenkin? En nyt kuitenkaan kahdesti lukenut, mutta kertasin riittävästi, että aloin jollain lailla ymmärtää lukemaani.

Yritän avata romaanin perusajatusta, vaikka yritykseni on todennäköisesti tuhoon tuomittu. Minäkertoja menee äskettäin kuolleen äitinsä kehotuksesta tapaamaan isäänsä Pedro Páramoa. Comalan kylä on autio ja karu. Majapaikassaan hän saa kuulla isänsä kuolleen. Hän vaipuu uneen ja alkaa kokea kylän tapahtumia äitinsä muistojen kautta. Seuraa siirtymiä ajasta toiseen, näkökulmasta toiseen ja kuolleista eläviin. Kuvaavaa on se, että kun tämä isänsä etsijä herää seuraavana päivänä, saa hän kuulla Eduvigesiltä, häntä emännöivältä naiselta, että aasinajaja, jonka kanssa hän on matkustanut kohti paikkakuntaa, on kuollut jo aikoja sitten (!). Eduviges väittää saaneensa kertojan äidiltä viestin tämän saapumisesta ihan äskettäin. Ai kuolleelta vai? Eipä ole hirveän eloisa Eduvigeskään verettömillä ja läpikuultavilla kasvoillaan. 

Tapahtumat jatkuvat menneisyydessä, aina Pedro-isän lapsuudesta alkaen tai siellä poiketen. On vallankumousta ja hedelmällisten maiden epäreilua jakoa. Murhia, raiskauksia, sombreroja, chilitortilloja ja viinaa. Yksi henkilöhahmoista, Abundio, halusi ostaa puoli litraa viinaa ja juoda sen murheeseen. Myyjä antoi pari desiä kaupan päälle. Hetken harkinnan jälkeen Abundio pyysi vielä puoli litraa lisää. Tai mitä näitä mittailemaan. Miksiköhän halusin nostaa just tuon yksityiskohdan romaanista?

Lapsena tuli katsottua spagettiwesternejä. Se auttoi kirjan tunnelmaan pääsemisessä. Lisäksi Juan Rulfo, tämä ”ei ammattikirjailija” kuvailee ympäristöä ainakin minun silmiini romanttisesti ja lyyrisin sanankääntein. Hän oli veristen tapahtumien aikalainen ja kuvauksessa on varmasti paljon itse koettua ja nähtyä. Niinpä maagisten ulottuvuuksien lisäksi sisällöstä on löydettävissä  realismia ja poliittista kannanottoa. Hänen novelleistaan on löydettävissä hauskojakin piirteitä. Ainakin minä näen jotain hauskaa siinä, kuinka Rulfo onnistuu upottaa samaan novelliin maanjäristyksen ja vaimon motkotuksen. Näistä jälkimmäinen ravistelee enemmän. 

Kerrankin hidas lukunopeuteni pääsi etuuksiinsa. Joel Haahtela puhuu Eeva-lehden kirjallisuuspodcastissa Eevan kirjaklubissa hitaan lukemisen ja kirjoittamisen puolesta. Tämän kirjan jos minkä kohdalla hidas ja viipyilevä lukeminen on paikallaan. Juuri vähyydessä piilee Juan Rulfon tyylin paljous.

Kirja on kirjastolaina Joensuun seutukirjastosta

Vuosi työsuojelua - miltä nyt tuntuu

 

 

Vähän vaivautunut hymy, mutta hymy

8. syyskuuta vuosi sitten tyhjensin pukukaappini ja irrotin ovesta hymynaamapiirroksen, jonka nuorin tyttäreni oli pienenä piirtänyt. Viimeisenä työpäivänä Yhteispäivystyksessä laitoin murtuneen ranteen kiinalaisessa ripustimessa paikalleen, autoin valvonnan hoitajaa hankalan tipanlaiton kanssa ja osallistuin traumahälytykseen. Kaiken muun lisäksi siis. Jokaisen tehtävän kohdalla tiedostin, että en tule vastaavaan tilanteeseen pitkään aikaan, jos enää koskaan. Seuraavana päivänä osoitteeni tulisi olemaan kasitalo ja siellä työsuojeluvaltuutettujen toimisto. Surin jättää päivystyksen työkaverit, vaikka vaikeimpina aikoina (tarkoitan työn kuormitusta ja omaa jaksamista, en työkavereita 😊) olin toivonut, että tulisi jotain. Kaipasin muutosta. 

Jotain tuli, kun eläkkeelle pian siirtyvä entinen työkaverini Riitta otti yhteyttä ja ehdotti minulle paikkaansa työsuojelussa. Olisin kuulemma sopiva siihen. Mietin yön yli, soitin takaisin ja tiedustelin mitä työsuojeluvaltuutetun tehtäviin kuuluu. En ollut niinkään kiinnostunut työajoista tai palkkauksista. Sisältö ratkaisi. Suostuin, vaikka vähän sokko olo olikin. Valintani meni vaaleihin ja sainkin ihmisten luottamuksen. Silti epäilin itseäni, onko minusta tähän. Tukea tuli joka puolelta aina entisiltä ja nykyisiltä työkavereiltani työsuojelun asiantuntijoihin ja työsuojelupäällikköön. Vastaanotto oli kannustava. Aina sai kysyä ja saa edelleen. Tarve ei ole poissa. 

Vuoden aikana tutuksi (tai tutummaksi) ovat käyneet neuvolat, kouluterveydenhuolto, suunterveydenhuolto, terveysasemat ympäri maakuntia, digisotekeskus, sekä mielenterveys- ja päihdevastaanotot. Olen joutunut opettelemaan puheeksioton taidon. Aina eivät asiat mene niin kuin toivoisi. Epäkohtiin pitää puuttua ajoissa ja tehdä se tasapuolisesti. Parasta olisi ehkäistä ongelmat ennalta. Yleisesti otettuna ihmiset tekevät työtään korkealla moraalilla ja henki on hyvä.  

Keikkakuva

Hiljalleen olen kasvanut lähemmäs tehtäväni kokoa. Kasvun varaa on ja nahka kyllä venyy, jopa kirjaimellisesti. Kävelykilometrejä ei nimittäin kerry samalla lailla kuin päivystyksessä ja se näkyy peilistä. Yksityiselämän sovittaminen päivätyöhön on ollut vaikeaa. Kirjoittaminenkin on kärsinyt. Aikaisemmin olin aamupäiväkirjoittaja. Nyt työssä joutuu käsittelemään paljon asiasisältöä, lukemaan ja kirjoittamaan, mikä kyllä syö kirjoittamishaluja vapaa-ajalla. Ikävöin työkavereita ja nautin joka hetkestä, jolloin saan olla eri vastaanottojen porukoiden kanssa tekemisissä. Se on ollut molemminpuolista, uskallan sanoa. 

Olen saanut palautetta: “Ihan oot omassa hommassas” (työntekijä osastotunnin päätteeksi). “Siun kanssas on mukava tehdä näitä” (osastonhoitaja riskienarvioinnin päivittämisen yhteydessä). “Aktiivista toimintaa. Erittäin hyvä kädenojennus ja tuki esihenkilöille” (kiertoteitse välitetyt kiitokset). Tällaiset kommentit hivelevät valehtelematta mieltäni. Samasta syystä otin ne tähänkin. Mulla on paha tapa vähätellä itseäni, enkä mielelläni ainakaan lähde kehuskelemaan. Siinäkin on vielä oppimista.  

Nyt ei vähätellä. Melkoinen vuosi, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä. 

Luurit ovat käyneet tutuiksi

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

 

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

BoD 2025. 199 s.

 

Salanimellä, mutta tätä nykyä omilla kasvoillaan ja toki koko persoonallaan esiintyvän Gabriel Korven viides Valo Kurki -dekkari Matkalla ei minnekään laittaa tuon helsinkiläisyksityisetsivän lastenvahdiksi. Kyllä vaan, se kun on pieninä palasina leipä dekkareillakin, vaikka tulonlähteenä Kurjen kohdalla on myös osto- ja myyntiliike. Ihan lapsista ei ole kysymys, vaan aikuisikää lähentelevästä nuorisojoukosta. Railakkaan viikonlopun pisteenä iin – vai sanoisiko viivana peilin päälle – on nuorten hörhöily. Ei koskaan enää, tuumaa Kurki keikan jälkeen.

Tuota kommenttia Kurki joutuu selittämään poliiseille, kun yksi nuorista kuolee pian pommiattentaatissa. Samassa istunnossa häntä kielletään tutkimasta tapausta. Jätetään se homma nykyisille poliiseille. Niinpähän vain käy, että Kurki päätyy tiedustelemaan Suomen mittakaavassa erikoislaatuisen henkirikoksen taustoja, vieläpä kun poliisit uskovat ratkaisseensa tapauksen. Tutkimukset antavat Kurjelle aihetta vierailla aina Englannissa ja Irlannissa saakka. Siellähän sitä attentaattiasiantuntemusta on, voi todeta, kun kertaa lähihistoriaa. Kakkosjuonena Kurki selvittää omaa sukutaustaansa. Isästäänhän hänelle ei toistaiseksi ole ollut varmuutta.

Olen lukenut tai kuunnellut koko sarjan. Oli taas hauskaa todeta, että Kurjen lähipiirillä on kaikki hyvin. Mies on säilyttänyt ihmissuhteensa Janiin ja kissatkin ovat kuvioissa. Sarjan luojalla on erikoinen kyky saada vaikkapa kahvinkeitto tai mansikoiden ja kalan hakeminen torilta kuulostamaan luksukselta. Ajankuva ja 90-luvun Helsinki on tunnelmallinen ja jännittävä.

Ihailen Korven sitkeää jalkatyötä ja oman tien kulkemista. Tästä hän kertoo blogissa gabrielkorpi.com. Sarja ei ole ottanut kipinää kaupallisten kustantajien puolella, lukuun ottamatta tanskalaista Saga Egmontia, jonka kautta hän on saanut tuotoksensa myös äänikirjaksi. Uutta on tulossa ja vieläpä Kirjailijaliiton apurahan turvin, mutta tällä kertaa jotain muuta kuin Valo Kurkea. Oma tie on todellakin ollut oikea. Ainakin minun mielestäni on pintapuolista mitata menestystä vaikkapa suuren kustannustalon sopimuksella. Ikävimmässä tapauksessa jäät vain firman isojen nimien varjoon. Itselläni on ollut ilo olla GK:n kanssa sometuttu jo useamman vuoden ajan. Kai se on sitä verkostoitumista. Jaan ennakkoluulottomasti ja mielelläni lukukokemuksiani, tuen tekijöitä marginaalipainotteisesti ja olen iloinen aina kun joku muistaa allekirjoittaneenkin tuotoksia. Sellaista vaihtotaloutta. Juuri näin meidän välillä on tapahtunut. Kirjasarja sopii ennakkoluulottomille Cozy Crimen ystäville.

Lukemani kirja on Vaarakirjaston omaisuutta.

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet - sarjan yhdeksäs osa vie helsinkiläisdekkarin Miamiin

 

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet

Crime Time 2025. 255 s. 

Ari Wahlstenin vakiosankari afroamerikansuomalaisen Kit Karisma on henkilökohtaisemman tehtävän edessä kuin koskaan. Mies Karisman menneisyydestä ilmestyy ison meren takaa aikomuksenaan ottaa tuo helsinkiläisyksityisetsivä hengiltä. Heti kohta Karismalle selviää syykin, kun tähän vilpittömään suomalaisen tangon ystävään ja Corsa kuskiin ottaa yhteyttä miamilainen rikosylikomisario Christina Jimenez. Kaksikymmentä vuotta aiemmin Karisman yksityisetsiväisän murhassa käytetty käsiase on löytynyt. Itse tekijä on edelleen teillä tietämättömillä. On selvää, että tällainen tieto ei jätä Karismaa rauhaan ja hänen on jäljitettävä isänsä murhaaja, varsinkin kun teon taustatahot haluavat näköjään vaimentaa pysyvästi myös hänetkin.

Juttu vaatii matkustamista Miamiin entisille kotikonnuille ja vanhojen tuttujen tapaamista niin hyvässä kuin pahassakin. Vaaditaan myös takaumavierailuja kahdenkymmenen vuoden taakse. Silloin nuori Karisma viettää aikaa Miami Boxing Clubilla, heilastelee ja yrittää noudattaa vuoden 1964 kullanvärisellä Cadillac 4d 62 sedanilla ajavan isänsä neuvoja. Neuvot koskevat seuran valintaa. Nuorten lähtökohdat vaihtelevat poliisin pojasta ammattirikollisiin. (Oli muuten pakko mainita auton malli noin tarkkaan, koska ajopeli on tasan vastaava Hurriganesin Roadrunner albumin kansikuva-auton kanssa, paitsi tietysti väriltään.) Takauman ansiosta lukija pääsee mukaan veritekoon johtaneeseen tapahtumasarjaan tässä ja nyt -kohtauksina. Mukaan päätyi silloin myös Kit Karisma. Samasta syystä hän teki äitinsä kautta Suomen kaksoiskansalaisena jenkkinä ratkaisunsa ja vaihtoi merenrantamaiseman Atlantista Itämereen.

Allekirjoittaneella oli kunnia osallistua kirjan julkaisutilaisuuteen Kallion kirjastossa ja toki jatkoillekin. Kiitoksia Wahlsten! Ei johdu konjakkitarjoilusta jos sanon, että sarjan yhdeksännen osan kaikki 255 sivua sisältävät loistavia juonenkaaria, käänteitä ja kohtauksia ilman turhia sivujuonia. Olen sanonut tämän ennenkin. Wahlstenin kerrontaratkaisu on tietoinen. Ihan kaikki ei ole kuitenkaan tietoista, selviää tapahtuman haastatteluosuudessa. Kirjailijan työskentely ei ole alusta loppuun luku luvulta suunniteltua insinöörityötä, vaan lähempänä tyyliä, jossa mies astuu ovesta ulos, eikä tiedä mitä kulman takana odottaa. Ihan jo senkin puolesta en voi kuin ihmetellä, että päästyäni kirjan loppuun, oli pakko selata aikaisempia tapahtumia ja kerrata syy-yhteyksiä. Jännitekaaret ovat todellakin rikoskirjallisuuden eliitistä. Matkan varrelta on löydettävissä enteitä ja alustuksia tulevaan, eikä niistä saa millään muotoa tekemällä tehtyä kuvaa, vaan ne ovat luonnollinen osa tapahtumien jatkumoa. Tätä voi ihmetellä. Wahlsten mainitsi kirjoittavansa lähes kerralla valmista ilman toisia tai kolmansia versioita. Ärsyttää! Itsestäni on tullut loputon hioja. Voi kun se jäisikin edes hionnaksi! Tosin, kun tietää Wahlstenin teatteritaustan ja kokemuksen kirjoittamisen opettamisesta, voi työmenetelmät ja ammattitaidon ymmärtää. Ei tietenkään voi verrata. Sitä Wahlstenkin painotti yleisötilaisuudessa. Niin sanottuja oikeita työmenetelmiä on useita.

Niin kuin Kuoleman pitkät jäljet, on koko kirjasarja konstailematonta, tyylitajuista ja sujuvaa kerrontaa. Wahlsten osaa kiusata lukijaa, mutta hyväntahtoisesti. Näytteeksi siitä kelpaa tämän viimeisimmän kirjan avoin loppu. Te tiedätte, ketkä olette jo oman kappaleenne lukeneet. Tuli muuten pitkä vuosi odotella kirjailijan seuraavaa teosta.