Vuolan ja Melenderin Maailmojen loput ja vähän minunkin - kirjojeni lopetusten taustaa

 

Luin äskettäin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teoksen Maailmojen loput: Kirjoituksia romaanitaiteesta (WSOY, 2018), jossa nuo kaksi ansioitunutta asiantuntijaa käsittelee romaanien lopetusten rakentamista, niiden sisältöä ja mitä ne mahdollisesti merkitsevät lukijalle. Tietenkin tyylilajeissa on vaihtelua, on heti alkuun mainittava. Siinä missä genrekirjallisuudessa arvostetaan lajityypille oletettavaa loppua, kuten vaikka dekkareissa, joissa paha saa palkkansa ja syyllinen selviää, saatetaan taiteellisimpiin arvoihin pyrkivässä proosassa ja kaunokirjallisuudessa hakea enemmän omaperäisyyttä ja valtavirrasta poikkeavaa – rikkoa kaavaa, niin kuin sanotaan. Näin ainakin ymmärrän nyt luettuani tuon tietokirjan. Tietokirjaksi sen voisi lokeroida.

Oli kirjassa paljon muutakin. Maailmojen loput perustuu kirjailijakaksikon vuoropuheluun, jossa he pallottelevat ajatuksiaan esseiden muodossa, sekä nostavat esimerkkien ja kirjaesittelyiden kautta eri lopetusvariaatioita. Yksi heidän liikkeelle paneva voimansa oli huomio, että useammin lukijoiden mieleen jää loppusanojen sijaan alkusanat, vaikka koko teos olisi johdattelua kohti viimeisiä rivejä. Näin ainakin väite ymmärtääkseni kuluu. Tarkasteluun nostettujen kirjojen joukossa on sekä ulkomaalaisia, että kotimaisia uudemman ja vanhemman ajan klassikoita tai muuten hyvässä tai pahassa noston ansaitsevia romaaneja. Joitain niistä olen jopa lukenutkin.

Parasta antia ja hienoimpia kirjoittajaparin oivalluksia mielestäni olivat vaikkapa ajatus siitä, että saman romaanin kolmeen kertaan lukemisesta voi saada enemmän kuin kolmen eri romaanin lukemisesta. On myös lohdullista – ainakin itseni kohdalla – että hyvät kirjat ovat älykkäämpiä kuin tekijänsä. Vuola ja Melender myös tuumaavat (en muista tarkalleen kumpi), että leikin ja työn välinen jännite on kirjailijan perusvoimia. Voin allekirjoittaa tuonkin. On lahja säilyttää rento kirjoittelun ote, mutta tehdä se ammattimaisesti. Onnistuminen taas voi olla pienestä kiinni, jopa pilkun paikasta. Kirjan kirjoittajien mukaan jokainen runoilija tietää, että yksi ainoa pilkku voi luoda tai tuhota merkityksiä. Tästä mulla on oma vähän – no, en sano mikä – esimerkki, jonka olen joskus kirjannut puhelimeni muistioon.

Kyllä se siitä. Kyllä, se siitä.

Molemmat ovat kökköjä lohdutuksen sanoja joo, mutta jälkimmäinen käy jopa tuomiosta.

Loppuja lukiessani jouduin turvautumaan muutamissa kohdissa hakupalveluun, kielitieteelliset termit kun eivät aiivan osu meikäläisen parhaaseen osaamiseen. Niin kävi vaikkapa käsitteiden digressio, allegorinen, epiteetti ja parenteesi kanssa. Ihan piruuttani jätän ne tässä selventämättä, jokainen tehköön omat googletuksensa. Paitsi tehän tiedättekin jo nämä, eikö vain?

Kirjan innoittamana aloin miettiä omien romaanieni lopetuksia, joiden merkityksiä, taustaa ja tarkoitusta aion vielä lopuksi avata. Tietenkin jokainen, joka on tuotantoani lukenut, on muodostanut sen sisällöstä lopetuksineen oman käsityksensä ja se on jättänyt tietyn maun heidän kielelleen. Hyvän tai pahan, miten vain. Mikä parasta, kaikki ovat oikeassa. Jos joku pelkää kohta seuraavan juonipaljastuksia, niin ei kannata. Maailmojen loput kirjan mukaan laadukkaan teoksen sisältö ei kärsi juonipaljastuksista. Lukunautinnon on löydyttävä kirjan muusta sisällöstä, sen rakenteista ja esitystavoista ja kaikesta kirjoittamatta jätetystäkin. Varsinkin viimeksi mainitusta.

Ennen kuin menen omiini, niin mainittakoon, että Sinikka Vuola on helsinkiläinen kirjallisuuden opettaja ja kirjailija, koulutukseltaan filosofian maisteri. Vantaalainen Tommi Melender on kirjailija, runoilija ja toimittaja, koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri. Vuolaa seuraan mielenkiinnolla Twitterissä, jossa hän jakaa kirjoittamiseen liittyviä havaintojaan.

Väärin voitettu (BoD 2008, 2013)

Perttu kääntyi katsomaan Markoa takanaan, iski tälle silmää ja tarjosi pallon takaisin Raimolle.

Kirjan lopussa peliasiantuntija Raimo Aarnio potkii jalkapalloa poikansa Markon ja hyvän lapsuudenystävänsä Perttu Lehtosen kanssa. Perttu on ammattijalkapalloilija ja itsekin futista junnuissa pelaavan Markon fanituksen kohde. Isän ja pojan yhteinen aika ei ole itsestään selvyys. Yksi heidän suhteensa ongelma on isän työkiireet ja poissaolevuus. Poika on jäänyt liian vähälle huomiolle. Loppukohtauksen on tarkoitus olla huojentava, isä ja poika ovat saaneet suhteensa ihan ok mallille. Isä on saanut opetuksensa, jalkapalloilija Perttu on taas palannut lajin juurille, eli hauskanpitoon hyvässä seurassa. Niin ja kaikki he säilyivät hengissä, vaikka henki tarinan varrella olikin vaarassa.

Testinuket (omakustanne 2009, 2013, SAGA Egmont 2020)

”Ymmärrän, soittelen sitten lähempänä”, Mirka sanoi äänessään hymyä. (2009)

Uusi yhteys, sen hän ei antaisi enää katketa. (2013)

Kirjan päähenkilö Ilpo on sössinyt aikaisemman ihmissuhteensa. Tosin siinä vaiheessa suhde taisi vedellä jo muutenkin viimeisiään. Selityksen makua, tiedän. Etsiskellessään kadonnutta veljeään ja tämän pelastusoperaation aikana hän tapaa kivan pohjalaisen sairaanhoitaja Mirkan, jolta hän saa kirjan lopussa mieluisan yllätyspuhelun ja he sopivat tapaamisesta. Tässä vaiheessa itse rikosjuoni on jo taputeltu ja tuntui asialliselta jättää henkilöhahmojen ihmissuhteet kaikkinensa toiveikkaaseen vaiheeseen. Jälkikäteen korjailin loppua vuoden 2013 pehmeäkantiseen versioon, jonka tekstitiedosto on äänikirjankin pohjana. En oikein tiedä miksi, siis korjailin. Ehkä halusin makustella Mirkan ja Ilpon käänteentekevää ja sympaattista puhelua. Rakkautta ilmassa. Hienoa saattaa ihmisiä yhteen.

Pimeimmät tunnit (Myllylahti 2013, SAGA Egmont 2020)

Kaikki luukut olivat auki.

Päähenkilö Salla Helmeri kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Hänellä on kahden vuoden takaisissa tapahtumissa muistiaukko. Lopun kokoontumisessa hän joutuu vastaamaan aikaisemmista tekemisistään ja katsomaan erästä toista ihmistä silmiin. Hänen tekemisillään oli ratkaiseva traaginen rooli tuon toisen ihmisen elämään. Vertaan muistin palautumista avautuviin luukkuihin. Luukku esiintyy muuallakin tarinassa.

 

Luonnollinen kuolema (Myllylahti 2016, SAGA Egmont 2020)

Lain koura oli lämmin ja pehmeä.

Rikoskonstaapeli Arto Puronsuu pidättää syyllisen. Tai epäiltyhän tämä on vasta tuossa vaiheessa, mutta kuitenkin. Kun he tekevät lähtöä kamarille, eläkeputkessa oleva Arto ei ole päästä ylös penkistä. Epäilty ojentaa hänelle kätensä ja auttaa nousemaan. Tuon loppulauseen toteamuksen tausta löytyy tyttäreni riparilta. Taisi olla vanhin tyttäreni, mutta se ole tässä nyt se pääpointti. Pääpointti on vanhempien vierailupäivässä ja jossain ihme tutustumisleikissä, jossa vanhemmat muodostivat piirin ja joutuivat ottamaan toisiaan kädestä. Vierelleni sattui mies, joka tosiaan oli ammatiltaan rikospoliisi. Yllätyin käden pehmeydestä ja lämmöstä. En tiedä huomasiko hän. Kuitenkin se jätti muistijäljen, joka oli pakko käyttää.

 

Kroonikko (Myllylahti 2018, SAGA Egmont 2020)

He lähtivät.

Päähenkilö Kari Jontka on kylpemässä eläkkeelle jääneen kollegansa Arto Puronsuun mökillä. Monessa löylyssä Jontka on ehtinyt hikoilla jo ennen tuotakin. Mies on henkisesti piesty ja yrittää toipua kokemuksistaan. Siinä auttaa hyvän ex-kollegan seura, sauna ja virkistävä pulahdus Viinijärveen. He siis lähtevät polskimaan. Ei mitenkään huipputaiteellista, mutta hiton kivaa ja supisuomalaista.

 

Dekkari (Myllylahti 2022)

”Anteeksi, saisinko uuden kylmäpussin”, Lilli pyysi. ”Ja ottakaa itsekin.”

Ja taas ollaan saattamassa ihmisiä yhteen. Kohta olen kuin jokin tohtori Outolempi. Kari Jontka on selvittänyt yhdessä hyvän kollegansa Lilli Velimiehen kanssa armomurhasarjan. Loppukähinöissä (ei taida olla kirjallisuustieteen termi) molemmat, sekä Velimies, että Jontka ottavat osumaa ja päätyvät paikattavaksi päivystykseen. Tutkinnan aikana Jontka on tutustunut topakkaan sairaanhoitaja Sanna Uuskoskeen. Jontkan vaimon menehtymisestä on aikaa jo toistakymmentä vuotta, eikä Jontkalla ole ollut ihmissuhteita väliaikana. Monessa mielessä hän on ollut menettää uskonsa koko ihmiskuntaan. Sanna on just sopiva ihminen Karille. Mätsää, mätsää!

Kiitos lukemisesta,

t. Mika Outolempi

Arvosteleva esitys Stephen Kingin romaanista Satumaa

 

Stephen King: Satumaa

(Fairy Tale, 2022)

Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2023. 656 s.

 

Kannen suunnittelu: Juri Patrikainen

Ilkka Rekiarolta on tullut uusi Stephen King suomennos, Satumaa. En tiedä jaetaanko missään palkintoja suomentajille, mutta jos jaetaan, Rekiarolle kuuluisi elämänurapalkinto. Käsittääkseni hän on kääntänyt Kingiä, ellei ihan ensimmäisestä romaanista, niin ainakin huomattavan määrän aina 80-luvulta lähtien. Siihen kun lisätään kaikki muutkin ansiot ja käännöstyöt, niin ei voi kuin nostaa hattua, mutta ei mennä nyt näihin muihin tämän enempää. Epäilen, että juuri Kingin kohdalla haastetta tuovat Kingin lukuisat uudissanat ja periamerikkalainen kulttuuri, josta iso osa uppoaa sellaisenaan vain amerikkalaisiin. Satumaa eli Fairy Tale ei tee tässä poikkeusta.

Satumaassa King kertoo 17-vuotiaan illinoisilaispojan sadunhohtoisen tarinan. Charlie Reade päätyy pelastamaan pihassaan itseään loukanneen pelätyn ja erakkoluonteisen vanhan ukonkäppyrän Howard Bowditchin hengen ja suostuu ottamaan vielä kontolleen miehen koiran ja talon ylläpidon. Charliella on siihen hyvä syy. Hän uskoo vakaasti, että hänen hyväntekeväisyydellään on suora yhteys hänen isänsä kuivilla pysymiseen. Hän on tehnyt siitä lupauksen yläkerran Herran kanssa.

Lupaavasta kuntoutumisesta huolimatta vanha mies menehtyy ja jättää Charlielle perinnön, joka ei ole tuntemastamme maailmasta. Toiseen maailmaan pääsee ulkovajassa olevan kaivon kautta. Tämä selviää c-kasetista, jonka Bowditch on jättänyt Charlielle kuunneltavaksi. Tallenteen mukaan toisen maailman asukkaita vaanii kirous ja he ovat vakavassa hengen vaarassa. Toisessa maailmassa sijaitsee myös mystinen karuselli, jonka avulla on mahdollista nuorentua. Varsinkin Radarin (se koira) kohdalla tuo ominaisuus on tarpeen. Charlie sattuu ihastumaan tuohon sakemanniin ja haluaa tälle terveitä lisävuosia. No tietenkin.

Toisessa maailmassa Charlie kohtaa vastuksia ja ajautuu moneen kertaan hengenvaaraan, mutta myös rakastuu ja saa paikallisten silmissä prinssin statuksen. Osa kohtaamisista on hyvinkin sympaattisia, osa taas vastenmielisiä. Kansa on suurimmilta osin hyväntahtoista ja auttavaista. Erikoisena piirteenä on yhtymäkohdat Charlien tuntemiin satuihin. Moni tapahtuma on rinnastettavissa niihin. Charlie jopa huomaa puhuvansa lopulta eri lailla, jotenkin lyyrisemmin ja antautuu uskomaan, että portit todella voivat aueta taikasanoilla. Ja nehän aukeavat. Hän elää satua!

En haluaisi olla kriittinen, en varsinkaan Kingin kohdalla. Lukiessani ajattelin, että vietän aikaa kirjailijan kanssa. Hän kertoo minulle tarinaa, toki Rekiaron tulkkaamana. Meitä oli saman iltanuotion äärellä siis vähintään kolme ja enemmänkin, jos lasketaan mukaan Shakespearen, Dickensin, Poen ja Coleridgen (tätä en tunnekaan) suomentajat. Kirja sisältää lainauksia heiltä. Baseball kohdissa Rekiaro on saanut arvokasta apua Karri Kokolta, pitää vielä lisätä. Meillä on Kingin kanssa pitkä yhteinen historia, aina alkaen varhaisteini-iästäni lähtien 1980-luvulta. Itse olen ukkoutunut, siinä missä Kingi ja varmasti Rekiarokin.

Stephen King suomennusten lukeminen on laatuaikaa, sisälsipähän viimeisin niistä mitä hyvänsä. Satumaan ensimmäinen osio, jossa kuvataan vanhan miehen ja pojan suhdetta on kerrassaan ihastuttava. Vielä siirtyminen toiseen maailmaankin viihdyttää kaikkine odotusarvoineen. Itse toisessa maailmassa käyskentely onkin sitten toinen juttu. Teoksen laajuuteen verrattuna oleellisia ja merkittäviä tapahtumia on aivan liian vähän. Olin väsähtää ja monesti torkahdinkin jo parin sivun luettuani.

Toinen juttu. Olen aikaisemminkin ihastellut Kingin kykyä asettua lasten ja nuorten asemaan, Ylipäätään hänen kehittelemät henkilöhahmot ovat helposti samaistuttavia. Heidän puolestaan pelkää, vihaa ja toivoo. Tämän kirjan kohdalla erehdyin miettimään tapahtuma-ajankohtaa, olikohan nyt vuosi 2013 tai 2014. Yhtä kaikki, 17-vuotias Charlie ei ole tuolta ajalta. Toisin sanoen hahmottelu on jämähtänyt hitusen menneeseen aikaan. Tuskin Charlie katsoisi esimerkiksi Paul Newmanin elokuvia, ei edes isänsä mieliksi. Ei tämä minua varsinaisesti haittaa, päinvastoin. Itsekin olen jämähtänyt jonnekin 1980-1990 -luvulle.

Kritiikistä huolimatta suhteeni Stephen Kingin tuotantoon ei haalistu ja odotan jo seuraavaa teosta. Tämän kirjan sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi, koska puolisoni sanoin, luen kuulemma aina kaikki uudet kirjat vasta kun ne eivät ole enää uusia. Kiitos Sirpa! Rakastan suorasanaisuuttasi.

Dekkarin vuosi - muutama sana kirjan näkyvyydestä ja elämän raadollisuudesta

Tasan vuosi sitten ilmestyi kuudes jännitysromaanini Dekkari, josta olen edelleen ylpeä. Mielestäni onnistuin siinä ehkäpä parhaiten verrattuna kaikkiin aikaisempiin tuotoksiini. Muistan sen toiveikkuuden ja odotukset, mitä kaikkea kirjan julkaisu toisikaan tullessaan. Mihin minut kutsutaan? Osaanko esiintyä edukseni ja varsinkin kirjan eduksi? Jännää! Markkinarähinä päälle!

Kokoankin tähän nyt koko vuoden huippuhetket ja pienet pettymyksetkin. Viime vuonnahan tuli tasan 20 vuotta siitä, kun aloitin "vakavan" kirjoittamisen ja aloin opiskella luovaa kirjoittamista Oriveden opiston kirjekurssilla Liisa Enwaldin ohjauksessa. Oli juhlavuosi siis. Kurssia seurasi vuonna 2008 esikoiseni Väärin voitettu ja tosiaan viime vuonna jo kuudes romaanin mitat täyttävä todistus kirjoitustaidoistani ja tämä ilman sitaatteja. Yksi kirja 2,5 puolen välein. Minulle se on ihan ok suoritus. Ja paskat, se on huippusuoritus!

Viimeistään tässä kohtaa on kiitettävä Myllylahden Niinaa, Lassia ja Maijaa. Kustannuspäätös tehdään joka kerta sen viimeisen tuotoksen pohjalta, eikä ole koskaan itsestään selvyys. Myllylahden kirjailijoita on alkanut vilistää palkintoehdokkuuksilla ja palkittunakin koko ajan lisääntyvästi ja annan heille etuajo-oikeuden palstoille enemmän kuin mielelläni. Kustantaja tekee paljon näkymätöntä työtä, lähettää arvostelukappaleita kirjabloggaajille, aikakausi- ja sanomalehtiin ja esittelee kirjailijaa ja kirjaa alan vaikuttajille. Nämä poimivat massasta kiinnostavimmat tapaukset, mikä ei ole kyllä kadehdittava tehtävä ja kuulostaa arpapeliltä. Saiko tähän suhteutettuna Dekkari sitten ansaitsemaansa huomiota? Päättäkää te.

Walk of Fame:

Myllylahden Facebook jaot:
26.4.22 huhtikuun kirjat -esittely. Yhtenä kirjoista.
21.6.22 vinkki Ruumiin kultturi -lehden arvioon (kuvat: minä)
20.8.22 linkki Seura-lehden arvioon
11.11.22 vinkki Suomalaisen kirjakaupan vierailusta  (kuva: minä)

Myllylahden Instagram jaot (tai jako):
11.11.23 vinkkaus kirjakauppavierailuun

Kirja-arviot/ bloggaukset:
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/dekkari/

https://seura.fi/viihde/kirjat/mika-kahkosen-salapoliisitarina-dekkari-tarjoaa-kurkistusikkunan-hoitoalan-polttaviin-kysymyksiin/

Ruumiin kulttuuri 2/22 kirjakäräjät
Armomurhia ja manipulointia (Marja Litja-Salminen)

Kirjahampsteri 1.2.23 Instagramissa: "tuli vähän fitzekmäisiä fiboja"

Niinanreading 8.4.23 Instagramissa: "This one was right up my alley."

https://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2023/02/mika-kahkonen-dekkari.html

Lehtijutut (tai juttu):
Karjalainen 23.4.22 (oma tekijänkappale toimitukseen) Sama juttu Keskisuomalaisessa
https://www.karjalainen.fi/kulttuuri/tikkamaella-rytisee-mika-kahkosen-kirjoissa-joensuulainen-sairaaladekkaristi-hyodyntaa-laakintavahtimestarin-ammattiosaamistaan-ei-tassa-niin-kaukaa-haettuja-ihmiskohtaloita-keksita

Goodreads:

2 ratings, 1 refiew
⭐️⭐️(1/2) Anne Holappa July 25, 2022

Ääh, ei tällaista, ajattelin kirjan alussa. Mutta sitten tarina alkoi köydä mielenkiintoisemmaksi. Sairaalajargonia oli, mutta ehkä just ja just niissä rajoissa etten jaksa alkaa siitä nillittämään.

Julkiset esiintymiset:
Ukrin uusien kirjojen ilta 24.11.22
Suomalainen kirjakauppa 12.11.22

Some-nostot muusta kuin omasta toimesta
5.6.22 Dekkariryhmä
3.11.22 Dekkariryhmä
10.10.22 Kirjallisuuden ystävät
+ pari kolme kuvaa Instagramissa ja yksittäisiä, tosi ilahduttavia mainintoja Fb:ssa ja Twitterissä, nämä kirjailijakollegoilta ja myös lukuharrastajilta.😚 Kiitokset ainakin Suville, Piritalle, Arille ja Gabrielille.

Lehtimainokset (tai mainos):
Ruumiin kulttuuri 2/22

Siinäpä topit, sitten flobit eli Walk of Shame:

Kirja puuttui Karjalaisen kevään uutuuskirjat listauksesta (tästä kohta lisää)

Vanha kontakti Tehy-lehti jätti kirjan huomiotta. Kaikki muutkin jättivät, paitsi Seura ja Karjalainen. Tehy-lehdessä julkaistaan pientä kirjapalstaa, johon lehti olisi voinut ottaa minunkin kirjani esittelyyn. Aiheeltaan se olisi sopinut siihen. Pitää kuitenkin olla kiitollinen kaikesta aikaisemmasta huomiosta, jonka olen saanut ammattiliittoni mainiolta julkaisulta. Kiitos menneistä! Ehkä tiemme vielä kohtaavat.

Helsingin kirjamessut skippasi. Kustantaja tarjosi toki minua esiintyjäksi. Kiitos hyvästä yrityksestä.

Joensuun Prisma ei ottanut enää myyntiin kirjaani. Aikaisemmat kolme kirjaani ovat olleet heidän hyllyssään myytävänä ostotili systeemillä ja kaikki ovat menneet kaupaksi. Järjestelmät olivat muuttuneet, eikä ostotili ollut kuulemma enää mahdollinen, siis täysin mahdoton toteuttaa. Toki onhan kuussakin käyty, mutta sille reissulle ei tainnut osallistua Osuuskaupan väkeä. Kiitos menneistä sinnekin. Ei kuuhun, vaan PKO:n.

Suomen Dekkariseura unohti nimeni meililistalta, enkä päässyt sen vuoksi esiintymään seuran ständille Helsingin kirjamessuilla. Olin kyllä paikalla kuluttajan roolissa. Seura järjesti kai iltatapahtumankin kojuvierailleen. Ei se mitään. Sattuuhan sitä.

Lopuksi otan muutaman sattumuksen tarkempaan syyniin. Mennään ensin ilon kautta, nimittäin minähän otin heti alussa itse aktiivisen roolin ja aloin jakaa tiedotteita sähköpostitse joka hemmetin lehteen ja mediaan. Vain Karjalaisesta vastattiin. Aktiivisuuteni heräsi sen jälkeen, kun kirjani jäi puuttumaan em. paikallisen pääaviisin kevään uutuuskirjojen luettelosta. Kommentoin tätä aikaisemmassa blogikirjoituksessani (linkki: https://sairaaladekkaristi.blogspot.com/2022/01/kolme-kovaa-kevaan-kirjapoiminnat-ja.html) joka päätyi lehden kulttuuritoimittaja Suonna Konosenkin silmiin. Kononen kommentoi puuttumista ihan aiheellisestikin Twitterissä. Hänen mukaan uutuutta on hankala nostaa, jos siitä ei ole tullut tietoa toimitukseen (vapaa lainaus päättyy). En tiedä tästä sanoa mitään. Aikaisemmin tieto on mennyt ilman omaa herätettäni.

Tässä nyt ei ollut vielä mitään iloista. Ilon päivä koitti vasta syksyllä, kun sain kutsun Joensuun Suomalaisen kirjakaupan kirjailijavieraaksi (itse olin yhteydessä myymäläpäällikkö Anne Ikoseen) ja haastattelijakseni suostui samainen toimittaja Kononen. Tästä olen vilpittömän iloinen ja otettu. Suonnallahan oli itselläänkin varsin aktiivinen julkaisuvuosi, esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle valikoitui aina Savoniapalkinto-ehdokkaaksi asti ja sai ansaitsemaansa näkyvyyttä. Esikoisen pitääkin saada.

Itse tuo haastattelu oli sujuva, oli yleisöäkin ja kirjaani ostettiin. Hauska sattuma oli minun ja Suonnan käyttämien mikkien kanssa. Toinen niistä pätki, jonka Suonna tunnettuna pelimanninakin pani nopeasti merkille. Kirjakaupalla oli tähän nopea käypäratkaisu. Vaihdetaan mikit päikseen. Suonna sai moitteettomasti toimivan kapulan ja pätkivä mikrofoni päätyi minulle. Ei kai se nyt ole niin nökö nuukaa. Jospa se pätki vain täytesanojeni kohdalla, joita riittää.

Tähän kohtaan päättyy kevennykset. Mikään edellä mainituista ei ole mitään verrattuna siihen, mitä koin päätoimessani sairaalassa 23.4.22, jolloin korostui julkaisu- ja näkyvyyspaineideni maallisuus, toisarvoisuus ja jopa turhamaisuus. Paria päivää aikaisemmin olin osallistunut Joensuun pääkirjastolla omakustannematineaan. Yleensä en ole niissä enää käynyt, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen, sainhan samalla mahdollisuuden antaa Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin puuhamiehelle Kari Tahvanaiselle Dekkarista arvostelukappaleen. Palaillaan, totesimme puolin ja toisin. Eipä palattu. ellei mukaan lasketa tuota iltavuoroa. Toimenkuvaani kuuluu avustaa lääkäriä laitoksen ulkopuolelta tulevien vainajien ulkoisessa tutkimuksessa ja kuoleman toteamisessa. Kari Tahvanainen oli joutunut pyörälenkillä liikenneonnettomuuteen ja menehtynyt tapahtumapaikalle. Tämä on yleistä tietoa. Lopputyövuoroni taas ei ole sitä, eikä tule koskaan olemaankaan.

Karia voin kiittää ilman sarkasmin häivääkään menneistä. Kun julkaisin vuonna 2008 esikoiseni Väärin voitettu, Kari laittoi tapahtuneen merkille ja kutsui minut omakustannematineaan. En ollut vielä edes Ukri:n jäsen. Tuosta eteenpäin mahdollistui kutsuja ja mainintoja, kirjabloggauksia ja vierailuja useampiakin. Kari vaivautui ottamaan selvää muistakin julkaisuistani ja pienestäkin menestyksestä, vaikka nyt päätymisestäni pari kertaa Kouvolan dekkaripäivien dekkarikisan antologiaan. Panin merkille, kuinka Kari puhui vähemmällekin julkisuudelle jääneistä teoksista ja tekijöistä, näki niiden arvon ja arvosti vilpittömästi. Menetys oli suuri. Elämän ja kuoleman rinnalla jonkin kirjan menestys on täysin merkityksetöntä. Ihan sama. Mitä väliä. Tämä on tämän hetken fiilis, kunnes palaan taas oman navan ympärille. Ihmiset tekee niin, hassuja kun olemme.

Eipä tässä muuta. Toivotan kaikille terveyttä ja pitkää hyvien kirjojen ja tarinoiden täyttämää ikää kaikille! Jos satutte lukemaan hyvän kirjan, mainitkaa siitä kaikille, varsinkin jos se on omakustanne tai pienkustantajan tuotos.

Espoonlahden teatterin Top Secret säväyttää

Kiitos Espoonlahden teatteri viihdyttävästä teatteriesityksestä Top Secret! Muun muassa Kit Karisma -dekkareista tutun Ari Wahlstenin ohjaama ja käsikirjoittama näytelmä todella näyttää, miten maa makaa. Miten hengettömänä.

Sitä ei itse teatteriesitys ole. On tapahtunut murha. Jenkkidekkari Jacklyn Smith palkataan selvittämään tapahtumavyyhtiä, joka on mahdollinen vain Suomessa. Eteen marssitetaan suomalaisen kulttuurin toteemeja Kekkosesta kulmakuppilan kovanaamaan, kansakunnan ääriaatteita, yhtä lailla kuin vaiettuja ja unohdettuja ilmiöitä ja kansanpiirteitäkin. Ja yleisö (lue: kansa) sen kun katsoo vain päältä. Sellaiselle on omat seuraamuksensa, pitää vihjata. Pitkin matkaa hahmot nimittäin ottavat kontaktia katsojiin, sellaista pikku pelottelua ja tunnustuksen tiedustelua ainakin. Onkos tullut käytyä maksullisissa naisissa? Eikä se jää edes tähän.

Wahlstenin teksti sisältää vastakkain asettelua: radikaalifeministin ja prostituoidun ajatustenvaihtoa, siinä missä strippaavan suomineidon  asemaa suhteessa arabisiskoonsa. Toista kannustetaan riisumaan ja toista pukemaan, mutta kummin päin. Viimeistään Suomen lippuun kätketyt sukukalleudet suovat option pahoittaa mielensä.

Tuliko sitten paha mieli? No ei. Aina silloin tällöin on hyvä ravistaa pohjahome, se liete irti ja kaataa kuona pois. Tuli puhdistunut olo.
Tapahtumapaikkana oli kerrostalojen keskellä keitaana sijaitseva Matinkylän monitoimitalo. Keidas siitä tuli mieleen. Kiitos!

Esityksiä on vielä kolmesti: 12.3 sunnuntaina klo 15:00 ja 18:00, sekä 14.3. tiistaina klo 19:00.

Esittelyteksti:

Suomalaiset ovat erityisen rehellisiä ja aivan jäätä-

vän järkeviä. Suomi on ihanuuksien ihmemaa – vai

onko sittenkään? Voisiko paratiisista löytyä käärme

poikueineen? Mädännäisyyden tutkimisen ekspertti

Jacklyn Smith, salapoliisi suoraan Jenkeistä, tutkii

pelotta sekä historian hämärät että nykypäivän kie-

murat. Kuka on kuollut? Mistä syystä? Kuka on

syyllinen?

”Viissataa-asteinen sauna ja siinä kun vihdon moottorisahan ketjulla niin kyllä veri kiertää – pitkin lattioita. Ensin tapan itteni seittemän kertaa ja sitten kuolen ja aamulla herään töihin.”

Rooleissa:

Riina Korpi: Jacklyn Smith

Oppo Nyrövaara: Punainen, tyhmä jätkä, Daavid, seppä, Kekkonen

Tiina Luomala: Ranskalainen, ketku, coctailvieras, feministi, kätilö

Leena Varonen: Karhu, huora, hysteerinen nainen, poliitikko, feministi

Marja Reinikainen: Suomi-neito

Jan Hagelberg: Valkoinen, Goljat, seppä, coctailvieras, poliitikko, mies & arabi, Marski

Katri Thurman: Hauturi, paksu nainen, pelastusarmeijalainen, coctailvieras, reportteri

Janina Kyttä: Vieras Suomesta, saksalainen, ketku, coctailvieras, valokuvaaja, kädet

Esa Paukku: Supon mies, jenkki, seppä, coctailvieras, mies & arabi, Ryti

TEKSTI JA OHJAUS Ari Wahlsten

TUOTANTO Katri Thurman Espoonlahden teatteri

PUVUT JA REKVISIITTA Työryhmä. Karhupuku: Eija Mizohata KOM-teatteri

LAVASTEET Oppo Nyrövaara & työryhmä

MUSIIKKI- JA ÄÄNIVALINNAT Ari Wahlsten

VALO- JA ÄÄNITEKNIIKKA Antti Saarinen ja Lasse Kling

JULISTE JA KÄSIOHJELMA Ari Wahlsten ja Katri Thurman

VALOKUVAT JA SOME Hannu Hurme. SOME Katri Thurman ja työryhmä

PUFFETTI Espoonlahden teatteri

Novelli: Kiiltokuva

Kuvitus: Anu Ikävalko

Taas on Tehy-lehdelle v. 2019 kirjoittelemani novelli ajankohtainen.  

Kansanedustajaehdokas Pasi Horsma joutuu pelkojensa ja paskojen päätöstensä kanssa silmätysten.

Novelli:Kiiltokuva 

Uskottava uskomaton R & R osa II

R & R Vaeltavat vainajat - Mortui non silent II

Siltala 2023. Äänikirja. 18 h. 6 min.

Erakoitunut murhattu mies paljastuu rikosylikonstaapeli Ville Karilan lapsuuden tutuksi 70-luvulta. Oikeuslääkäri Viola Kaario joutuu tarkastelemaan elämän ja kuoleman olemusta oman terveyden kautta. Sen lisäksi mieltä synkistää muistot opiskeluajoilta. Edellisessä, sarjan aloittaneessa Vainajat eivät vaikene romaanista tuttu "Auervaara" jatkaa tuhoisia ihmissuhteita. Mutta mikä osuus kaikessa on 30 vuoden takaisella ullakkopalolla ja katuja ja kapakoita kolunneella ruhtinattarella?

R & R eli Juha Rautaheimo ja Sari Rainio jatkavat suomalaisen dekkarigenren rikastuttamista Mortui non silent -sarjan kakkososalla Vaeltavat vainajat.
Kirjan nostalginen Helsingin kaupunginosakuvaus uppoaa jopa korpisuomalaiseen pikkukaupungin kasvattiin. Kaunokirjallisesti teos (jos siis minä siitä mitään ymmärrän) sisältää hyvää ilmaisua. Ja sitten nämä henkilöhahmot, nehän ovat selkeästi erottuvia ja todella kiinnostavia, erityisesti 85 v. Erkki Laine. Istuisin mielelläni hänen seuraansa konjakkilasin kanssa. 

Sarjan kakkonen jatkaa tarkkaa poliisityön ja oikeuslääketieteen kuvausta. Mielenkiinto säilyi sivujuonienkin suhteen. Ja huumorikin on säilynyt mukana, hei! Mitä muuta voi enää rikosromaanilta vaatia? Kummailuako? No, kuuntelepa tai lue loppuun. Vielä pitää lisätä, että silloin tällöin kuulee marmatusta, että miks aina pittää näillä polliiseilla olla yksityiselämän ongelmia. Eikö niillä joskus vois olla asiat kunnossa? No, rikosylikonstaapeli Ville Karilalla on ainakin.

Tästähän kirjoitti Helsingin sanomatkin, jos tämän jälkeen vielä Hesarin arvio kiinnostaa. Tosin minun makuun toimittaja Pertti Avola paljastaa tarinasta liikaa. Tämä varoituksen sanana.
Kirja-arvostelu | R & R:n uutuus on harvinaisuus nykydekkarien joukossa: täysipainoinen ja täyteläinen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009398109.html?share=67f6c0983659671914f7d382875c4c05

Takakansi 5 v. + 101 syytä tappaa aviomies = 10 pistettä + papukaijamerkki

 Kana

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Vastaan, että Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies - Menetelmällinen murhamysteeri. Toinen vaihtoehto olisi ollut Marko Suomen kirjallisuuspodcast Takakansi. Näin ainakin tällä kertaa, nimittäin ei ole ensimmäinen kerta, kun luen tuossa podcastissa vieraana olleiden kirjailijoiden tuotoksia, nyt tosiaan luku ennen kuuntelua. Tässähän on win-win -tilanne, niin kuin kielillä sanotaan. Yhdistettynä saan molemmista, tuosta podista, sekä kirjasta enemmän irti.

Vaarana on, että tästä "Sataykkösestä" saattaapi siirtyä jotain jopa omaan ilmaisuun. Tuo kirjahan on siis kokeellista sanaleikkiä ja kielijumppaa, mikä käy kielenhuolloksi ja virikkeeksi. Ja mikä yllättävintä se käy jopa viihdyttävästä ja hauskasta ajanvietteestä. Kirjan toistuva teema, nainen tappaa pitkän ja helvetillisen aviosuhteen päätteeksi miehensä ja vapautuu syytteistä, vahvistaa sanoman: Patologisesta parisuhteesta voi päästä eroon. Keinoja on. Tämä toistetaan eri kirjallisen ilmaisun tyyleillä sen sata ja yksi kertaa. Tuon itse jutun kirjailijakaksikko on napannut vanhasta Alibi-lehdestä. Näin on todellakin tapahtunut taannoin Norjassa.

Sekä Lindstedt, että Vuola ovat molemmat pitkälle kouluttautuneita ja ansioituneita kirjailijoita. En ala luetella ansiolistaa, käsi väsyy. Podcastissa he kertovat kirjan syntyprosessista, teemasta ja yhteistyöstään prosessin aikana. Kirjasta on tulossa ainakin ranskannos.

Muna

Tämä Takakansihan on jo potra viisivuotias podcasti, joten onnea siitä! Mielestäni olen kuunnellut sitä melkolailla alusta lähtien. Toki valikoiden, on pakko myöntää. Vieraat edustavat ohjelman teemaa tosi laajasti, mutta kaikkia heitä yhdistää korkealaatuisuus. Kestää akateemisen tarkastelun, väittäisin, vaikka itse edustan lähinnä rivikuluttajaa tai vähintäänkin itseoppinutta katuartistia. Podin haastattelut ovat rentoja ja etenevät vieraan ehdoilla. Toki Suomella on osuvasti valittuja kysymyksiä, eikä hän tyhjennä vastauslaaria itse, niin kuin joillain haastattelijoilla on tapana. Takakannessa ei myöskään tehdä pilaa tai halveerata teoksia, mitä arvostan. Vain nostoja, vain nostoja.

Suosittelen tutustumaan sekä tuohon kirjaan, kuin myös tuohon podcastiin. Itselleni Takakansi oli yksi viime vuoden kolmesta kuunnelluimmasta podcastista. Ja niin joo, luin sen tapetinkin.