Iiro Meriläinen: Pedon merkit
Kirjokansi 2023. 332 s.
Tilannehan on nyt se, että kolmen hevarin trio eli Shemeikka, Jyvis ja Musa osuvat tuoreeltaan poliisien rikostutkintapaikalle Joensuun Utrassa. Joku on kipannut merkillisen ihmisraadon lasienkeräysastiaan ja piirustanut askin kylkeen punaisen L-kirjaimen. Tietyt yksityiskohdat rikoksessa merkitsevät Shemeikalle keskivertotallaajaa enemmän, vaikkapa nyt kropan pään tilalle ommeltu hevosenpää. Teologian opiskelijana, vaikkakin hitaan puoleisena, hän yhdistää havaintonsa demonologiaan. Makaaberien murhien lisääntyessä tuon hevarin päätelmät vahvistuvat ja Joensuun poliisi ei kerta kaikkiaan voi muuta kuin palkata trion neuvonantajakseen. Ja se on nimenomaan koko Utran Motörhead tai ei heistä ketään.
Sarjamurhaaja vie Joensuun poliisivoimia ja siinä sivussa KRP:tä kuin pässiä narussa. Porukkaa kylmenee ja merkillisiä kirjaimia tulee lisää, niin rikospaikoille, kuin paikkakunnan pääaviisi Karjalaiseenkin. Murhaaja nimittän syöttää lehden toimittaja Immo Nevankareelle uutisaihetta toisensa perään. Selkeästi julkisuuden kipeä tyyppi ja kipeä muutenkin. Näyttää pahasti siltä, että syyllinen ei hevillä selviä. Tai siis sillähän se nimenomaan tässä tapauksessa selviää (oli pakko).
Kustantajan kotisivut luokittelevat kirjan Savo-Carelia -noiriksi. Itse taisin nimetä tämän Instagram-päivityksessäni hupitrilleriksi, jossa yhdistyy Kummelit Hannibaliin. Tarkoitin niitä Kummelin Speedyä ja Sakua. Pieru ja tissutteluhuumoria ei säästellä. Epäilen, että Pedon merkit vie tämän vuoden Suomen sarjan Eniten ruumiita -tittelin. Jätän lukeman mainitsematta. Jää yllätystä muillekin.
Uuden kirjailija kohdalla joudun joskus opettelemaan lukutaitoni alusta, ennen kuin rivit alkavat vetää. Näkökulmahenkilöitä Meriläisen kirjassa on melkoisesti ja näkökulma saattaa vaihtua kesken luvun. Piirre pysyy linjassa läpi teoksen, eikä se lopulta haitannut. Enimmän aikaa lukija saa viettää rikoskomisario Ilkka Rajakorven mukana. Tutkijaryhmään kuuluvat myös urheilullinen ja työssään kunnianhimoinen Sanna Salmenvuori, sekä konstaapelit Daniel Holma ja Polanen. Nämä jäivät ainakin mieleeni. Hahmojen puhekielestä enimmäkseen tunnistaa kuka puhuu. Vuorosanojen poljento on tutun itäsuomalaista, leppoisaa ja kulkee paljon asian vierestäkin. Se voi jakaa lukijoita, mikä nyt ei ole uusi ilmiö auringon alla.
Realistinenkaan tarina ei pääasiassa ole, alkaen kolmen retkun käyttämisestä rikostutkinnan asiantuntijana. Tämä tiedoksi heille, jotka todentuntua lukukokemukseltaan odottavat. Minun kantani on, että realistisuus vs. epärealistisuus ei ole hyvän laadun mittari. Tärkeämpää on, että valittu linja säilyy. Silti, kun kuvitteellinen tarina sijoitetaan nimettyyn todelliseen ympäristöön ja siinä kuvataan tiettyjen ammattien harjoittamista, asettaa se tosiseikoille vaatimuksia. Tätä sivusi sanomalehti Karjalaisen kritiikki 18.7.23, jonka johdosta muuten kiinnostuinkin romaanista. Lehden kulttuurisivuilla, itsekin kirjailija, Tuomas Lius harmittelee kirjan poliisin työskentelyä koskevia asiavirheitä. Yhden lipsahduksen haluaisin minäkin nostaa esille, osui nimittäin liian lähelle. Ennen kuin jatkan, täytyy tunnustaa, että olen itsekin sössinyt faktoja ja tekee suorastaan kipeää huomata ne jo painetussa kirjassa. Niistä ei tämän enempää. No sitten, Joensuun oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset on tehty Kuopiossa jo toistakymmentä vuotta. Joensuussa suoritetaan vain vainajan ulkoinen tarkastus ja kuoleman toteaminen. Sen tekee hoitajan avustamana päivystävä lääkäri ja se tapahtuu keskussairaalamme kellarikerroksessa obduktio-osastolla. Henkirikosepäilyissä poliisit osallistuvat toimitukseen esimerkiksi valokuvaamalla ulkoisia väkivallan merkkejä ja pussittamalla vainajan vaatteet jatkotutkimuksiaan varten. Itse osallistun näihin leipätyössäni epäsäännöllisen säännöllisesti. Toki kirjassa ei nimetä, missä tarinan patologi (?) Paananen tutkimuksensa fyysisesti suorittaa. Joensuusta ajaltaa Kuopioon reilussa puolessatoista tunnissa. Miksipä ei.
Silti kaiken kaikkian tämän kaltaisen kirjajärkäleen kokoaminen on kunnioitettava suoritus. Juonellinen rikostarina on todella haastava kirjallisuuden laji ja sen lukijat ovat valistunutta ja vaativaa, mutta reilua sakkia. Viihdyin tämän parissa. Osuudet, joissa teologian opiskelija Shemeikka esittää tulkintojaan sarjamurhaajan vihjeistä ja viittaa alan kirjallisuuteen, ovat teoksen parasta antia. Sitä paitsi on aina erinomaista, kun Joensuu saa uuden nastan Suomen dekkarikartalle. Tykkään myös kauhuelementtien kanssa flirttailusta. Lisää Iron Maidenia, pizzaa ja mietoja alkoholijuomia on luvassa jo mahdollisesti isänpäivän tienoilla. Tarina saa jatkoa. Otetaan sille!
Lukemani kirja on Vaara-kirjaston omaisuutta.
