Tapahtui ihan tavallisessa kerrostalossa

 

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti

Tammi 2020. 335 s.

 

Joni Widenius muuttaa yliopisto-opintojen vuoksi vieraalle paikkakunnalle isänsä hommaamaan kerrostalo-osakkeeseen. Talo on 60 luvun alkupuolelta ja monessa suhteessa säilyttänyt alkuperäisen kuosinsa. Jo kiinteistönvälittäjän järjestämällä kierroksella Jonille tulee erikoinen olo. Alakerran saunatiloissa on jotain vialla. Jonille paljastuu, että jossain vaiheessa talon menneisyyttä samoissa tiloissa on sattunut merkillinen henkirikos. Tapaus on saanut myöhempien asukkaiden suissa kummitusjutut maineen. Ääniä, kuin lapsi itkisi ja tätä rataa. Näitä nyt sattuu, murha kuitataan.

Ensi alkuun Joni kokee olevansa talon ainoa asukas. Jokainen viihtyy omillaan, kunnes hän alkaa tavata heitä yksi kerrallaan. Kuten monesti on, naapurit herättävät kummastusta. Niin tässäkin tapauksessa. Kummastuksen voisi vain kirjoittaa isolla alkukirjaimella ja muutenkin stailata pahaa enteilevämmäksi. Sama koskee koko taloa. Osa Jonin kokemuksista menee hänen sairautensa piikkiin. Jonilla on MD diagnoosi. Kohtauksen aikana hän menettää kontaktin todellisuuteen ja harhautuu mielikuvitusmaailmaan. Syvälle. Tutkiessaan asuntoaan hän löytää merkkejä edellisestä asukkaasta ja alkaa ottaa selvää tämän vaiheista. Genren tuntien, voi vain kuvitella mitä paljastuu.

Alkuun kaikki on normaalia ja lopulta ei mikään. Nuoren miehen kasvutarina ja vaativasta isästä irtaantuminen muuttaa muotoaan ja merkitystään. Hautalan uutukaisen kohdalla ei voi puhua hiipivästä kauhusta, se juosta läpsyttää paljain jaloin pitkin rappukäytäviä ja pysähtyy ovisilmään. Taas kerran Marko Hautalan tarinankerronta sai säikkymään omaa varjoa. Mahtava tunne. Ilman Pimeän arkkitehdin kaltaisia kirjoja tietoinen maailma on tylsä. Paino sanalle tietoinen.

Univaikeuksista, vuorotyöstä ja työssäjaksamisesta

Heräsin 3:40. Tätä on taas jatkunut ehkä pari viikkoa. On sama mihin aikaan käyn sänkyyn. Lopputulos on, että lähes poikkeuksetta unimäärä jää vajaaksi, jopa alle neljän tunnin. Herään, eikä enää nukuta. Vuorokaudenajat ovat sekaisin. Yö sotkeutuu päivään. Nukun sen minkä pystyn, silloin kun pystyn. Neuvoja olen saanut, seurannut unirytmiä, kirjannut ja käynyt kirjauksiani läpi työterveyspsykologin kanssa. Tuo viimeisin tapahtui pari vuotta sitten. Olen kokeillut melatoniinia, mutten ole ottanut sitä vielä listalle, niin kuin sanotaan. Onko mitään tehtävissä? Onko huolestuttava?

Jos vituttaa, niin vituttaa

Kaikki on hyvin, jos sitä mietitte. Liikun, en tupakoi, syön kohtuullisen hyvin, käytän alkoholia vähänlaisesti, välit ovat kunnossa kotiväen kanssa, eikä töissäkään tarvitse hampaita kiristellä. Tai saisi, jos vain haluaisi. Työssäjaksamisen suhteen teen tietoisia mentaaliharjoituksia. Ne jopa tehoavat joskus. Valmistaudun sosiaalisten tilanteiden asettamiin haasteisiin jo ennen kuin kohtaan niitä. Ja haasteita sairaalassa riittää, en ala luetella. Saatan olla hurahtamassa itämaisiin mielenhallintametodeihin, myönnän häpeilemättä. Käytössä ovat jo hengitystekniikat, huomion kohdistaminen itsensä ulkopuolelle, eli mielen tyhjentäminen, merkityksen muuttaminen, omien tunteiden tunnistaminen ja prosessointi. Kyllä, saatan suhtautua niihin ohi lipuvina pilvinä, tai jotain vastaavaa. Jos vituttaa, niin vituttaa. Tästä mulla on sanontakin (niitä riittää), "vitustuminen". Juontaa sanasta vilustuminen. Se on tavallaan mielialaongelmien ja masennuksen lievempi muoto. Menee ohi kotikonstein, niin kuin nuha. Karanteenikin voi olla tarpeen. Yritän suhtautua itseeni, lähimmäisiini, työkavereihini, asiakkaisiin, potilaisiin, heidän omaisiin, arvostelijoihini, kassajonossa etuilijaan, riskiohittajaan, kaikkiin lempeydellä. Heistä jokaisella on omat syynsä toimia kuten toimivat. Yritän hyväksyä kaiken sellaisena kuin se on.

Kolmivuorotyö? Heko, heko

Palatakseni univaikeuksiin, yritän olla ajattelematta niitä vaikeuksina, tai ongelmina ylipäätään. Yön tunnit ovat laatuaikaa, jolloin, luen tai kirjoitan. Voi toki lepäilläkin. Tuo vuorotyöhän se on yksi perkele. Olen tehnyt vuorotyötä ilman pidempiä taukoja vuodesta 1996 lähtien. Jonkin verran vuorojen sovittelussa on tapahtunut muutoksia. Kolmen viikon periodissa aamut, illat ja yöt vaihtelevat. Samoin työvuorojen pituudet. Aikaisemmin annettiin yövuoroista kertyviä aikahyvityksiä aikana, ei rahana, ja kolmen viikon listassa saattoi jopa säännöllisesti olla seitsemän vapaata. Aikaa oli toipua. Nyt seitsemää vapaapäivää ei heru, vaikka listassa olisi neljä yötä ja yksi 12 h työpäivä + muut vuorot päälle. Kaiken huippu oli alkusyksystä lista, jossa oli vain viisi vapaata. Ykkösvapaista ei päästä kai koskaan eroon, vapaille jäädään nykytrendin mukaan illasta ja työvuorojen variaatiot ovat karanneet lapasesta. Kuvioihin ovat tulleet lyhennetyt vuorot tyyliin, tunti alusta, kolme varttia lopusta, tai vastaavaa. Tulee mieleen se hölmöläisten peite. Joka tapauksessa pätkävuoroilla saa kätevästi ukon töihin yhtenä päivänä enemmän. Kolmivuorotyö? Heko, heko. Mieluummin 34 vuorotyö.

Onko tämä sitä mitä haluan elämältäni?

Viimeisin uutuus on tietokoneohjelma, joka tekee työvuorolistat ihmisen puolesta tuosta vaan. Visma Numeron WFM. Kutsun tuota loppukirjainsarjaa leikkisästi What the Fuckiksi. Toistaiseksi ohjelma on toiminut niin, että ensin se murjaisee tarvittavat työvuorot ja jonkun vapaan ja sen jälkeen joku pomoista korjaa vuorot jotakuinkin ihmiselle sopivaksi. En minä pomoille vihoittele, enkä ohjelman laatijoille, tai sen ostajille, en kellekään. Koska lempeys, Mika, lempeys. Jokainen yrittää parhaansa. Virheitä sattuu ja virheistä opitaan. Auuumm, auuumm. Kaikki työvuorolistat ovat hyviä. Toiset niistä ovat mieluisia tehdä, toiset antavat ajateltavaa, onko tämä sitä mitä haluan elämältäni. Toistaiseksi on.

Tässä kaikki tällä erää. Kello soi parin tunnin päästä. Edessä työvuoro 9:00-21:00.

Työvuorot allstars:

7:00-15:00

7:00-14:30

7:00-14:40

7:00-14:45

7:00-16:00

7:45-15:30

7:45-16:00

8:00-15:00

8:00-16:00

9:00-21:00

9:00-21:15

9:15-21:15

10:00-18:00

10:00-22:15

12:00-20:00

12:00-20:30

13:00-21:30

13:15-21:30

13:30-21:00

13:30-21:30

13:30-22:00

13:45-21:30

14:00-21:30

14:00-21:20

14:00-21:15

14:00-23:00

14:15-21:30

15:00-23:00

18:00-02:00

19:00-7:15

20:30-7:15

21:00-7:00

21:00-7:15

21:15-7:15 

Kattava tietokirja suomalaisesta kauhukirjallisuudesta

 

Juri Nummelin: Kuoleman usvaa ja pimeyttä – Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia

Oppian 2020. 350 s.

 

Ensivaikutelma suomalaisesta kauhukirjallisuudesta ja sen historiasta on, ettei sitä juurikaan ole. Alan aktiivi Juri Nummelin esittää tietokirjassaan Kuoleman usvaa ja pimeyttä asian todellisen laidan. Vastaus: suomalaista kauhukirjallisuutta on ja sen historia ulottuu aina Kalevalaan saakka – kauemmaksikin, aina 1800-luvun alkuvuosiin. Nuotiolla kerrottuja kummitustarinoita on harrastettu sitäkin ennen. Kaikkein ensimmäisenä kauhukirjana voi pitää vuonna 1819 julkaistua suomalaiskansallisen kirjallisuuden ja liikehdinnän edelläkävijän Jaakko Juteinin (virallisesti, Jacob Judén 1781-1855) Kummituksia, eli luonnollisia Aawis-juttuja teosta. Elias Lönnrotin Karjalan reissujen tuliaisesta Kalevalasta on mainittava myyttinen vauraudentuoja Sampo, jonka tarinaan sisältyy voimakkaita kauhuelementtejä. Väinämöinen käy Tuonelassa ja maan alla vainajana makaavan Antero Vipusen luona. Entä kyisen pellon kyntäminen kultaisella hevosella? Mitä se on, jos ei kauhua?

Nimet Aleksis Kivi, Zacharias Topelius, Mika Waltari ja Aino Kallas ovat meille kaikille varmasti tuttuja. Kaikilta heiltä löytyy teoksia, joista on löydettävissä kauhuvaikutteita. Voidaan jopa puhua kauhuaalloista, jotka sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, sekä 1920-luvulle, jolloin tulenkantajat-nimellä tunnettu vapaamuotoinen ryhmittymä toi kirjallisuuteen himpun verran eksoottisempia vaikutteita. Tuon ajan yksi tunnetuimpia teoksia on paitsi Kristian Korpin, eli Mika Waltarin Kuolleen silmät, niin myös Aino Kallaksen Sudenmorsian. Kauhun uudeksi aalloksi Numminen nimeää 1980-luvun ja nostaa sieltä esille ainakin nimet Boris Hurtta ja Kari Nenonen, sekä aivan lähihistoriasta – nykyajastakin – sellaisia nimiä kuin Tiina Raevaara, Marko Hautala ja Mia Vänskä. Luettu ja tykätty – blogattukin. Katso aikaisemmat kirjoitelmani.

Nimiä Nummisen teoksessa vilistääkin, mikä johtuu melko tiheästä haavista, jolla hän on genren edustajia kirjaan haalinut. Mukaan mahtuu mainintoja aina kustantajille kelpaamattomista aikaansaannoksista omakustanteisiin ja aina isojen kustannustalojen bestsellereihin. Reilua, sanoisin. Joukossa on paljon teoksia, joissa kauhu toimii mausteena, eikä itse tuotos ole luokiteltavissa puhtaaksi horroriksi.  Kuoleman usvan ja pimeyden yleisilme on paikoin luettelomainen, mutta merkittävämpien julkaisujen kohdalla Numminen paneutuu kuvaamaan ja analysoimaan sisältöä yksityiskohtaisemminkin – ruusuja ja risuja säästämättä, voisi sanoa. Ilman kirjallisuuden akateemista pohjakoulutusta jotkut kirjassa käytetyt termit saavat pään lyömään ilman googlen armahtavaa apua tyhjää, myönnän reilusti, vaikka innokas lukija olenkin. Aina pelkkä into ei riitä. Olisin ilahtunut, jos vaikeat käsitteet olisi avattu niiden esiintyessä ensimmäistä kertaa. Pääasiallisesti kirjan sisältö on toki yleisymmärrettävää. Suurelle yleisölle tätä tuskin on kuitenkaan tarkoitettu, pelkästään jo hintansa puolesta. Sitä ei voi arvostella, kun miettii millaisen työmäärän sisältö on vaatinut. Rahasta puheen ollen, olisin ostanut teoksen kivijalkakirjakaupasta hinnalla millä hyvänsä. Eipä ollut hyllyssä, olisi pitänyt tilata, joten päädyin verkkokirjakauppaan ja säästin 16 euroa. Ja kun pitäisi suosia näitä kauppoja. Perusedellytys olisi kuitenkin, että tuotetta löytyy.

Takaisin aiheeseen. Kirjojen ja kirjailijoiden lisäksi Kuoleman usvaa ja pimeyttä määrittelee itse kauhukäsitteen ja sen alalajit, sekä esittelee alan muitakin aktiiveja, kuten kääntäjiä, kustantajia, sekä lukemistolehtiä, joilla onkin merkittävä rooli genren novellivetoisuuden vuoksi. Iso osa tekijöitä on saanut kirjoitelmansa julki juuri lehtien kautta. Novellien lisäksi mukaan mahtuu runoja, joista on mainittava alkuaikojen jaottelu, jonka mukaan runoja pidettiin yläluokan herkkuna, proosaa taas alaluokan kulutustuotteena.

Kirja antaa monipuolisen perspektiivin suomalaiseen ja osin ulkomaiseenkin kauhukirjallisuuteen. Yhdestä ei voi puhua mainitsematta toista. On myönnettävä, että allekirjoittaneelle tuottaa edelleen vaikeuksia erottaa toisistaan scifi, fantasia, kauhu, spekulatiivinen fiktio, eli spefi ja suomikumma. Pitääkö niitä erotella, voisi kysyä? Lukiessa ilahduin bongatessani lukemiani teoksia ja tekijöitä. Näistä on mainittava ainakin Tuomas Lius teoksellaan Magnum Opus (2015). Liuksen Haka-sarjakin saa omat mainintansa, mitä pidän taputusten arvoisena tekona. Lukusuositus tähän kohtaan.

Itselleni Juri Nummelinin nimi tuli tutuksi Kouvolan dekkaripäivillä vuonna 2009, jolloin hän haastatteli Kevin Wignallia, jolta oli juuri ilmestynyt pokkari, Kuka on Conrad Hirst? (Jos nyt siis muistan oikein). Sen muistan, että olin paikalla ja ostin pokkarin nimmarin kera. Tykkäsinkin siitä. Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjasta on luettavissa pätkä itse kirjoittajastakin. Artemis Kelosaari kirjoittaa Juri Nummelinista. Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden antologiabuumin luoja. Titteli on peräisin Kauhu-Con tapahtumasta vuodelta 2018. Nummelin oli tapahtuman kunniavieras. Paitsi, että Nummelin on julkaissut itsekin, on hän ollut nostamassa esille ja toimittamassa muiden tekijöiden tuotoksia, suomentanut Lovecraftin kuuluisan esseen Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (2013), sekä tehnyt hartiavoimin töitä kohottaakseen enemmän tai vähemmän suttuisessa maineessa olleen kirjallisuuden lajin mainetta muihin nähden.

Viimeisin muistutus Nummelinista itselleni tuli hauskalla tavalla ja missäpä muualla kuin sosiaalisessa mediassa, kun innostuin laittamaan Facebookin Dekkariryhmään gallupin. Se koski dekkareiden pahisten sukupuolta, mikä niistä on mieluisin. Nummelin laittoi kyselyyn lisäyksen, ”Kunhan on uskottava henkilö”. No, suurin piirtein kaikki olivat tämän vaihtoehdon kannalla, lopulta minä itsekin.

Jos itse kirjailija sattuu lukemaan tämän, niin mainittakoon, että myös minulta jäi Kivikasvojen kauhumusikaali Lepakkolinna kesken. Liikaa oli.

Mitä yhteistä on koronatestauksella ja Yksi lensi yli käenpesän -elokuvalla?

 Lomaviikko töistä ja totta kai flunssaa potien. Asiaan kuuluvaa on, että poissuljetaan koronaviruksen mahdollisuus. Ei kun kokeisiin.  Koronatesti paikallisella terveysasemalla oli monella tapaa hyvä kokemus. Oli mielenkiintoista huomata omat tunnereaktiot, mitä sävytön, jopa kylmä konekivääripuhetyyli ja puheen keskeyttäminen aiheuttaa yhdistettynä itse tilanteen aikaan saamaan jännitykseen. Varmasti siinä säästyi useampi sekunti, en kiellä. Toki minun olisi pitänyt älytä, että tokaisu "henkkarit", tarkoitti niiden esittämistä, ei verbaalista ilmaisua. Oli ne mulla kyllä varattuna auton keskikonsolissa. En ymmärrä, mikä minuun oikein meni ja aloin luetella syntymäaikaani suusanallisesti. Silti on sanottava, että vapaalla puhetavalla ja kokonaisilla lauseilla olisin ymmärtänyt paremmin. Nyt nolostuin (primääritunne) virhettäni ja heti vihastuin (sekundääritunne). Se mikä nyt harmittaa, on etten kiittänyt lähtiessä. Esitänkin ne nyt tässä. Kiitos! Paitsi, että sain sen palvelun mitä olin hakemassa, opin jotain itsestäni ja inspiroiduin. Näytteenottaja ei tehnyt mitään väärin. Hänhän suorastaan edustaa hoitajan arkkityyppiä, sellaista kuin esimerkiksi Yksi lensi yli käenpesän hoitaja Ratched. Voihan olla, että minussakin on ripaus Jack Nicholsonin esittämää Randie P. McMurphya.  Mikä ihaninta, kaikki hoitajat ovat kollegoitani. Toivotaan, että koevastaus jää negatiiviseksi.

Tekstin laatimisessa on käytetty kirjojen Ajattele kuin munkki - kehitä mieltäsi ja saavuta sisäinen rauha, sekä Ratkaisu: ajattele toisin, oppeja. Olen vielä pikkumainen, mutta jo matkalla täydelliseen tyyneyteen ja hyväksyvään läsnäoloon.

Ei parasta ennen, vaan 7 vuoden jälkeen

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s.

 

En olisi saanut seitsemän vuotta sitten Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjan ilmestyessä sen lukemisesta niin paljoa irti kuin nyt sain. En olisi välttämättä ymmärtänyt sitä yhtä hyvin kuin nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Yliarvostettua tuo ymmärtäminen, ihan sivumainintana, tärkeämpäähän on kokeminen. No, en olisi kokenutkaan sitä vuonna 2013, kuin sen nyt koin, jankutan.

Tykkään ajatella, että lukemani kirjat jatkavat toisiaan. Edellinen kirja vaikuttaa seuraavaan lukukokemukseen, jos kirjavalintaankin ja niin poispäin. On sattumaa, että ennen Sielut kulkevat sateessa romaania luin Lovecraft-asiantuntija Lauri Lattun toimittaman, suomentaman ja kommentoiman novellikokoelman H. P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (Nysalor 2020). Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Keijo Kettunen ehdotti minulle tuota teosta arvioitavaksi RK.n seuraavaan numeroon, tämä siitä syystä, koska lehden edelliseen numeroon laadin kritiikin Jokke Saharisen esikoisromaanista Sielunveljet (Nysalor 2020), joka nojaa todella voimakkaasti Lovecraftin luomuksiin. Lattun kirjaa varten sain mahdollisuuden hankkia pohjia teoksen julkaisutilaisuudesta kulttuurikeskus Siihtalasta, jossa Lattu piti esitelmän Lovecraftista ihmisenä ja kirjailijana, sekä tämän tuotannosta ja elämästä.  Esitelmä oli osa Ghost of Cinemare -tapahtumaa.

Jääskeläisen kirja toimii hyvänä jatkona, nimittäin myös tuo jyväskyläläiskirjailija ja äidinkielenopettaja käyttää Lovecraftille tuttua kosmista kauhua, jossa ihminen on mitätön jonkin suuremman käsittämättömän voiman edessä. Olen myyty. Fiiliksissä. Toivottavasti en tokene tästä. Jos sama linja lukukokemuksissani jatkuu, löydän todellisen sieluni ja muutun syväläiseksi. Ymmärrätte tuon, kun luette eteenpäin.

No joo, siis Sielut kulkevat sateessa tarinan nelikymppinen sairaanhoitaja Judit on tympääntynyt elämäänsä ja tekee irtioton jättämällä miehensä ja muuttamalla Helsinkiin, jossa hän pääsee lapsuudenystävänsä Martan kautta kotisairaanhoitofirmaan nimeltä F-Remedium, jonka spesialiteettina on fyysisten tarpeiden lisäksi parantaa asiakkaiden sielunelämä. Siihen tarkoitukseen heillä on laite nimeltä Persinger. Yhdeksi Juditin paikoista lankeaa maailmankuulun ateistin Leo Moreaun koti. Haavanhoidon rinnalla Juditin tehtävä on saada selville, onko miehen lukaalissa merkkejä Jumalasta, että onko tuo ateisti toivoton tapaus. Judit oppii tuntemaan miestä, mutta myös kotihoitofirmaakin ja joutuu harkitsemaan suhtautumistaan molempiin. Yllätyksiä ja kaikenlaista inhaa on luvassa.

Kirjassa on hienoja jatkuvia teemoja, jotka herättävät kysymyksiä ja motivoivat jatkamaan sinällään muhkean teoksen lukemista. Kiinnostaa, mitä Persinger saa ihmisessä aikaiseksi. Toinen juttu, Juditilla on erikoinen kosketukseen voimakkaasti reagoiva arpi, jolla selvästikin on oma roolinsa kokonaisuudessa. Niin on myös Juditin lapsuudenystävän kahdeksanvuotiaalla pojalla Maurilla, jonka kummi Judit on. Poika sairastaa enneaikaiseen kuolemaan johtavaa neurologista sairautta ja on sattunut lukemaan Moreaun tuotantoa. Poika on vakuuttunut, ettei kuolemanjälkeistä elämää ole. Multiin vaan! Saako pojan ihannoima kummitäti pojan pään kääntymään? Mielenkiintoinen hahmo on myös Moreaun kirjastohuoneessa lukemiseen keskittynyt autistiselta vaikuttava nainen, Nomi. Nomillekin on oma lukunsa, näin sanaleikin keinoin sanottuna. Kirjan Lovecraft viitteet jätän erittelemättä. Sanon vain, että niitä on ja ne toimivat. Tapahtumien edetessä vastaan tulee muutama herkullinen bodyhorror-pätkä, jotka haluaisin kovasti mielelläni nähdä valkokankaalla. Materiaali sopisi jonkin japanilaisohjaajan käsiteltäväksi, vaikka Hideu Nakatalle, joka tunnetaan ainakin Ringusta. Ja jos se tavallinen kiertokulku jatkuisi, amerikkalaiset tekisivät siitä oman versionsa. Loppu olisi historiaa.

Jos joku miettii, että miten se muka niin sattumalta valitsi tän kirjan luettavakseen, voin sanoa, että kimmokkeen sain Jääskeläisen viimeisimmästä kirjasta Väärän kissan päivä, jonka luin sen ilmestymisvuonna 2017. Siihenkin sisältyy sattumaa. Netissä oli jokin kisa, jossa piti arvata muistaakseni, että montako kertaa sana kissa esiintyy kirjassa. Arvasin nappiin ja voitin kirjan. Kirja vastasi lukumakuani. Tykkään toden ja kuvitellun, unen ja harhan, terveen ja sairaan rajapintojen ylittämisestä, yliluonnollisen kanssa flirttailusta, mysteereistä ja selittämättömistä tapahtumista. Todellinen sieluna alkaa erottua, huomaan. Onko dekkaristin pinnan alla jotain vieläkin pimeämpää?

Kirjaston kirja oli tämä.

Delta-ryhmän seuraava salaisuus

Arttu Tuominen: Hyvitys

WSOY 2020. 355 s.

Viime vuonna vauhdikkaasti Verivelka-romaanilla käyntiin lähtenyt Arttu Tuomisen Delta-sarja sai jatkoa 10.6, kun WSOY julkaisi sarjan kakkososan Hyvitys. Jotenkin tuntuu hassulta kirjoittaa tuosta uutukaisesta, tai vaikka Verivelan Johtolanka-palkinnosta, kaikki tietää jo. Tarkoitan näkyvyyttä. Sitä on ehtinyt saada Hyvityskin, jonka vuoksi on ollut työn ja tuskan takana pitää itsensä kirjan sisällön suhteen uutispimennossa, tai neitseellisenä, kuten taisin jossain some-keskustelussa mainita. No kuitenkin, mulle on tärkeää, että saan muodostaa oman mielipiteeni ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Nyt kun sain kirjan päätökseen, kuvaisin heti kärkeen sen sisältöä ensinnäkin selkeäksi, mutta myös ajatuksia herättäväksi ja ennen kaikkea viihdyttäväksi.

Kuten monet jo tietävätkin, Delta-sarja seuraa porilaista poliisijoukkoa, jonka jokaisella jäsenellä on jotain salattavaa. Nuo heikkoudet, tai kipupisteet, miksi niitä kukakin haluaa kutsua, joutuvat suurennuslasin alle rikostutkimusten yhteydessä. Tällä kertaa loopin alla on Henrik Oksman, joka ehtii poistua porilaisesta seksuaalivähemmistöille suunnatusta ravintolasta ennen attentaattia. Kun paukahtaa, hän makaa turvallisesti hotellihuoneessa toisen miehen kainalossa. Siihenpä se turva sitten jääkin.

Lähettilääksi itseään kutsuva kahjo on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa yhteiskunta sateenkaariväestä. Sanomansa levittämiseen hän käyttää nettimaailmaa, mikä tekee mahdollisuuksista rajattoman. Kumma kyllä, vaikka erilaisuuden hyväksymisessä on tultu aimo harppauksin eteenpäin, joukostamme löytyy edelleen joukko ihmisiä, jotka ovat alttiita seuraamaan Lähettilään kaltaisia höyrypäitä. Kuolonuhrit eivät rajoitu ravintolan asiakkaisiin. Lisäselkkaukset ovat äityä verisiksi. Tilanne uhkaa käydä poliisikunnan kannalta hallitsemattomaksi.

Mikä Tuomisen uutukaisesta tekee erityisen kihelmöivää luettavaa, on juurikin tuo transvestiittipoliisin salaisuus, sen ristiriita julkisen ja intiimin minän välillä. Mies on elänyt valheessa käytännössä katsoen koko elämänsä. Nyt kaikki on vaarassa paljastua. Tätä asetelmaa Tuominen käsittelee näkökulmia säästämättä. Puheenvuoronsa (melko pitkätkin) saavat kiihkomieliset homofoobikot, yhtä lailla kuin seksuaalivähemmistötkin. Mikä hienointa, jokaiselle mielipiteelle löytyy perustelu, vaikka huonokin, eikä se tee tekoja yhtään sen hyväksyttävämmiksi. Tuomisella on taito käyttää henkilöhahmoja, roolittaa heidät ja kehittää asetelmia heidän välilleen. Lahjakkaan kirjailijan urakehitystä on ollut ilo seurata. Eikä voi puhua pelkästään lahjakkuudesta. Mies tekee työnsä tinkimättömästi ja kurinalaisesti insinöörin tarkkuudella. Käännösoikeudetkin ovat alkaneet käydä kaupaksi. Mikä sen hienompaa?

Jos kiinnostaa, Hyvityksestä ovat oman sanansa sanoneet ainakin alla olevat tahot. Nyt minäkin voin muuten käydä vilkaisemassa mitä muu jury sanoo.

mininkirjat.blogspot.com

sanapari.home.blog

kulttuuritoimitus.fi

kirja.fi

mainoskatko.blogspot.com

mummonmatkassa.blogspot.com

josvaikkalukisi.blogspot.com

kirjojahyllystani.blogspot.com

kirjarouvanelamaa.blogspot.com

kuristavakirsikka.blogspot.com

kirjaluotsi.fi

seura.fi

kirsinbookclub.com

luetutnet.wordpress.com

Katso myös Ylen Aamu 1.7. Areenasta. Äijä on sielläkin! Senkin median lemmikki! 😊

Kiitos 50 v. merkkipäivän muistamisesta

Näin selfieiden aikakautena pitää muistaa omaa merkkipäivääkin itse. Mikä tekee tämän erityisen vaikeaksi, on luontainen taipumus vähätellä omia saavutuksia. Sitä vahinkoa yritän nyt ottaa tässä vähän takaisin, vaikka mitään karnevaalitapahtumia en ole täysistä kymmenistäni tähänkään saakka järjestänyt, jos muistakaan aikaansaannoksista. Nytkin, kun täyteen tuli kokonainen puolivuosisata, tuli koronaepidemia, joten jouduin perumaan juhlatilaisuuden Joensuun Areenalla ZZ Topin esiintymisineen ja helikopterilennätyksineen. (Vitsi, vitsi!)

Synnyin teiniparin iloksi tosiaan vuonna 1970. Valmistuin suoraan amiksesta, nimittäin saadessani alkuni äiti kävi vielä viimeistä vuotta keittäjälinjaa, mikä varmaankin selittää mieltymykseni ruuanlaittoon. En ole mikään gourmet-kokki, teen ihan arkisapuskaa, mutta jotain kuvannee vanhimman tyttäreni huudahdus, kun hän joskus vuosia sitten tuli eräänkin kerran koulusta kotiin. ”Ihana tuoksu! Arvasin jo kadun päästä, että se tulee meiltä!”

Isä oli sairaanhoitaja, äiti perhepäivähoitaja ja teki loppu-uran kotipalvelussa lähihoitajana. Ihan suoraan en lähtenyt seuraamaan isän, tai vanhempien, esimerkkiä ammatinvalinnan suhteen. Peruskoulun jälkeen kävin putkilinjan P-K keskusammattikoulussa (tuttavallisemmin Kakolassa) ja ehdin ennen 90-luvun lamaa työskennellä putkifirmassa 2,5 vuotta. ”Teillä ei ole mitään hätää, olen putkiasentaja,” Tuolla ajatuksella olen joskus viihdyttänyt (ainakin itseäni), kun olen asettanut katetreja, nenämahaletkuja ja kanyylejä potilaille.

Sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnon aika tuli vasta 1993, jota ennen ehdin olla työllistettynä terveyskeskuksen teknisessä huollossa ja vuodeosastolla. Vahvana vaikuttajana tässä oli tv-sarja Teho-osasto. (Se kutsumuksesta) Yksi sen käsikirjoittajista Michael Crichton kuuluu lempikirjailijoihini. Pääsin peruutuspaikalle Outokumpuun, josta siirryin myöhemmin Joensuuhun ensihoidon ja sairaankuljetuksen syventävälle jaksolle. Okussa oli muuten aivan upea äidinkielenopettaja ja elämänkaariteema oli viedä menneessään – ja veikin. 

Joensuun ryhmä oli ensihoitoon suuntautuvien lähihoitajien suhteen pioneeri, ensimmäinen lajissaan. Samaan aikaan päättyi lääkintävahtimestarien koulutus ja tilalle tuli lähihoitajan ammattinimike. Sain paperit stipendin kera jouluna 1995 ja lopputalvesta pääsin tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta Siilaisen terveysaseman päivystyspoliklinikalle. Siellä töitä riitti 4,5 vuotta, kun tuli aika siirtyä keskussairaalaan Tikkamäelle. Tämä tapahtui marraskuussa 2000. Siellähän sitä ollaan edelleenkin.

Aikaansaannoksista tärkeimmät ovat kolme tytärtäni, syntymävuodet 1997, 1999 ja 2003. Nuorimmainen on vielä kotona ja käy lukiota. Vanhin tytär asuu Tampereen seudulla ja valmistuu nyt hammashoitajaksi ja keskimmäinen asustelee kotoseudulla. Hän kävi kauppakoulun ja työskentelee luonnollisestikin kaupassa. Kohtuun ihmisiä ja omia persooniaan kaikki kolme. Olen ylpeä heistä. Rakkauden lapsia, voisi sanoa, nimittäin emme ole avopuolisoni kanssa naimisissa. Yhteiseloa on silti takana pian kolmekymmentävuotta. Temppu sinällään.

Kirjoittaminen tuli vakavasti kuvioihin 2000-luvun alkupuolella, kun menetin värikkäiden vaiheiden jälkeen keskimmäisen veljeni. Olin toki kirjoitellut ajatuskuvioita ja lukenut melko paljon tuotakin ennen, mutta nyt halusin jollain lailla purkaa tuon kokemukseni paperille. Purkamatta on edelleen, vaikka hyödynsin sitä paljonkin kirjoittaessani Testinukkeja, vuonna 2009 julkaisemaani jännitysromaania. Romaanin veljessuhteessa on paljon omakohtaista. Aloitin sen kirjoittamisen heti käytyäni Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kurssin vuonna 2002. Nukkeja ennen oli ehtinyt ilmestyä vuotta aikaisemmin Väärin voitettu, fantasiani peliasiantuntijasta pulassa. Harrastin tuohon aikaan urheiluvedonlyöntiä melko ahkeraan ja haaveilin ammattilaisuudesta. Utopistista, tiedän, mutta ei haaveammattini ole muutenkaan olleet koskaan mitenkään realistisia, alkaen sijaisnäyttelijästä, siis stuntmanista, aina kirjailijaan.

Vuosien yrittämisen jälkeen solmin ensimmäisen kustannussopimuksen Myllylahden kanssa. Vuonna 2013 ilmestyi Pimeimmät tunnit, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin Luonnollinen kuolema ja reilu pari vuotta sitten Kroonikko. Kiitos yhteistyöstä ja luottamuksesta Myllylahden Niina ja Lassi! Juuri nyt työn alla on eri vaiheissa neljä käsikirjoitusta, joten on mahdollista, että vähän pidemmän tauon jälkeen julkaisutoiminta tulee kiihtymään. Aikaisintaan jotain valmista voisi olla syksyllä 2021. Jos kirjoittaminen ei ole tuonutkaan elinkeinoa, on se rikastuttanut elämääni ja antanut merkityksen elämän varjopuolillekin.

Mitäs vielä kehuisi? Yksitoista maratonia, tosin viimeisimmästä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta, enkat 3:39: ja jotain. Nythän sitä voisi alkaa taas reenata vakavasti, kun vaihtuu sarjakin. Niin ja osaan soittaa kitaralla ainakin Still loving you, You shook me all night long, Hells bells ja Stairway to heavenin, viimeisestä sen A-osan. Olen itseoppinut kitaristi. Pääkeikka oli kymmenisen vuotta sitten ensiapupolin 20-vuotisjuhlissa. (Baddingia, Hurriganesta, yms.) Niin joo, allekirjoitin ihan äskettäin äänikirjasopimuksen kirjoista Testinuket, Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Mitä tästä seuraa, tarkentuu myöhemmin. Kiitos merkkipäivääni muistaneille. Vietin niitä lähimmäisteni kanssa.

Mika