Kaksi latinalais-amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoa by Juan Rulfo

 Juan Rulfo: Tasanko liekeissä, novelleja / Juan Rulfo: Pedro Páramo

Suomentanut: Tarja Roinila, 2014

 

Antakaa anteeksi kaikki syksyn uutuuskirjasadon kirjoittajat, kirjojen kustantajat, jälleenmyyjät ja veronkerääjät. Valitsin luettavakseni tällä kertaa kaksi teosta about seitsemänkymmenen vuoden takaa, meksikolaiskirjailija Juan Rulfon (1917-1986) novellikokoelman Tasanko liekeissä ja romaanin Pedro Páramo. Näistä ensimmäisen alkuperäisteos on vuodelta 1953 ja jälkimmäisen 1955. Molemmat olivat tällä kertaa kätevästi yksissä kansissa. Miksi menin jotain tällaista tekemään kirjamarkkinoille? No, kun joku somevaikuttaja jakoi somessa päivityksen, jossa kirjailija mainittiin. Että tämä olisi vaikuttanut maagisen realismin kehittymiseen ja toiminut ilmeisesti innoittajana Sadan vuoden yksinäisyyden kirjoittajalle, Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Márguezille. Tämä riitti herättämään uteliaisuuteni. Samaa kertoo teosten suomentaja Tarja Roinila, jonka alkuselostuksen mukaan Gabriel Garcia Márguez kärsi tuohon aikaan kirjoitusblokista ja olisi saanut vaikutteita lukemastaan. Márguez piti Pedro Páramoa järisyttävänä teoksena. Se auttoi häntä palaamaan kirjoittamisen pariin.

Eli jostain todella poikkeuksellisesta täytyy olla kysymys. Poikkeuksellista on myös kirjailijan julkaisujen määrä, nykyään kun pyritään kisaamaan paljoudella. Rulfo ei oikeastaan kahden mainitun kirjan lisäksi muuta kirjoittanut. Muutenkin hän eli klassikkojen asemaan kohonneiden teosten kirjoittajaksi poikkeuksellisen elämän. Suomentaja mainitsee miehen hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyväksi. Häntä pidettiin luonnonlahjakkuutena. Silti hän ei itse pitänyt itseään ammattikirjailijana. Lukeneisuudestaan huolimatta hän työskenteli muun muassa maahanmuuttovirastossa, hallituksen kasteluprojektissa ja Alkuperäiskansojen instituutissa. Fanitan! Puhutaanhan hänestä kuitenkin mantereensa modernin kirjallisuuden tiennäyttäjänä.

Márguez luki Rulfon ainoaksi romaaniksi, minisellaiseksi jääneen Pedro Páramon kahdesti putkeen. Kun sain oman lukukokemukseni ensimmäisellä kerralla päätökseen, ymmärsi miksi. Mitä hittoa, ajattelin. Oli pakko alkaa alusta. Päänuppi vaati selityksiä ja selkeyttä. Jotain logiikkaa. Kuka kertoo, kenen näkökulma, missä ajassa ollaan, kuka kuoli vai kuoliko? Vai elääkö tämä sittenkin? En nyt kuitenkaan kahdesti lukenut, mutta kertasin riittävästi, että aloin jollain lailla ymmärtää lukemaani.

Yritän avata romaanin perusajatusta, vaikka yritykseni on todennäköisesti tuhoon tuomittu. Minäkertoja menee äskettäin kuolleen äitinsä kehotuksesta tapaamaan isäänsä Pedro Páramoa. Comalan kylä on autio ja karu. Majapaikassaan hän saa kuulla isänsä kuolleen. Hän vaipuu uneen ja alkaa kokea kylän tapahtumia äitinsä muistojen kautta. Seuraa siirtymiä ajasta toiseen, näkökulmasta toiseen ja kuolleista eläviin. Kuvaavaa on se, että kun tämä isänsä etsijä herää seuraavana päivänä, saa hän kuulla Eduvigesiltä, häntä emännöivältä naiselta, että aasinajaja, jonka kanssa hän on matkustanut kohti paikkakuntaa, on kuollut jo aikoja sitten (!). Eduviges väittää saaneensa kertojan äidiltä viestin tämän saapumisesta ihan äskettäin. Ai kuolleelta vai? Eipä ole hirveän eloisa Eduvigeskään verettömillä ja läpikuultavilla kasvoillaan. 

Tapahtumat jatkuvat menneisyydessä, aina Pedro-isän lapsuudesta alkaen tai siellä poiketen. On vallankumousta ja hedelmällisten maiden epäreilua jakoa. Murhia, raiskauksia, sombreroja, chilitortilloja ja viinaa. Yksi henkilöhahmoista, Abundio, halusi ostaa puoli litraa viinaa ja juoda sen murheeseen. Myyjä antoi pari desiä kaupan päälle. Hetken harkinnan jälkeen Abundio pyysi vielä puoli litraa lisää. Tai mitä näitä mittailemaan. Miksiköhän halusin nostaa just tuon yksityiskohdan romaanista?

Lapsena tuli katsottua spagettiwesternejä. Se auttoi kirjan tunnelmaan pääsemisessä. Lisäksi Juan Rulfo, tämä ”ei ammattikirjailija” kuvailee ympäristöä ainakin minun silmiini romanttisesti ja lyyrisin sanankääntein. Hän oli veristen tapahtumien aikalainen ja kuvauksessa on varmasti paljon itse koettua ja nähtyä. Niinpä maagisten ulottuvuuksien lisäksi sisällöstä on löydettävissä  realismia ja poliittista kannanottoa. Hänen novelleistaan on löydettävissä hauskojakin piirteitä. Ainakin minä näen jotain hauskaa siinä, kuinka Rulfo onnistuu upottaa samaan novelliin maanjäristyksen ja vaimon motkotuksen. Näistä jälkimmäinen ravistelee enemmän. 

Kerrankin hidas lukunopeuteni pääsi etuuksiinsa. Joel Haahtela puhuu Eeva-lehden kirjallisuuspodcastissa Eevan kirjaklubissa hitaan lukemisen ja kirjoittamisen puolesta. Tämän kirjan jos minkä kohdalla hidas ja viipyilevä lukeminen on paikallaan. Juuri vähyydessä piilee Juan Rulfon tyylin paljous.

Kirja on kirjastolaina Joensuun seutukirjastosta

Vuosi työsuojelua - miltä nyt tuntuu?

 

 

Vähän vaivautunut hymy, mutta hymy

8. syyskuuta vuosi sitten tyhjensin pukukaappini ja irrotin ovesta hymynaamapiirroksen, jonka nuorin tyttäreni oli pienenä piirtänyt. Viimeisenä työpäivänä Yhteispäivystyksessä laitoin murtuneen ranteen kiinalaisessa ripustimessa paikalleen, autoin valvonnan hoitajaa hankalan tipanlaiton kanssa ja osallistuin traumahälytykseen. Kaiken muun lisäksi siis. Jokaisen tehtävän kohdalla tiedostin, että en tule vastaavaan tilanteeseen pitkään aikaan, jos enää koskaan. Seuraavana päivänä osoitteeni tulisi olemaan kasitalo ja siellä työsuojeluvaltuutettujen toimisto. Surin jättää päivystyksen työkaverit, vaikka vaikeimpina aikoina (tarkoitan työn kuormitusta ja omaa jaksamista, en työkavereita 😊) olin toivonut, että tulisi jotain. Kaipasin muutosta. 

Jotain tuli, kun eläkkeelle pian siirtyvä entinen työkaverini Riitta otti yhteyttä ja ehdotti minulle paikkaansa työsuojelussa. Olisin kuulemma sopiva siihen. Mietin yön yli, soitin takaisin ja tiedustelin mitä työsuojeluvaltuutetun tehtäviin kuuluu. En ollut niinkään kiinnostunut työajoista tai palkkauksista. Sisältö ratkaisi. Suostuin, vaikka vähän sokko olo olikin. Valintani meni vaaleihin ja sainkin ihmisten luottamuksen. Silti epäilin itseäni, onko minusta tähän. Tukea tuli joka puolelta aina entisiltä ja nykyisiltä työkavereiltani työsuojelun asiantuntijoihin ja työsuojelupäällikköön. Vastaanotto oli kannustava. Aina sai kysyä ja saa edelleen. Tarve ei ole poissa. 

Vuoden aikana tutuksi (tai tutummaksi) ovat käyneet neuvolat, kouluterveydenhuolto, suunterveydenhuolto, terveysasemat ympäri maakuntia, digisotekeskus, sekä mielenterveys- ja päihdevastaanotot. Olen joutunut opettelemaan puheeksioton taidon. Aina eivät asiat mene niin kuin toivoisi. Epäkohtiin pitää puuttua ajoissa ja tehdä se tasapuolisesti. Parasta olisi ehkäistä ongelmat ennalta. Yleisesti otettuna ihmiset tekevät työtään korkealla moraalilla ja henki on hyvä.  

Keikkakuva

Hiljalleen olen kasvanut lähemmäs tehtäväni kokoa. Kasvun varaa on ja nahka kyllä venyy, jopa kirjaimellisesti. Kävelykilometrejä ei nimittäin kerry samalla lailla kuin päivystyksessä ja se näkyy peilistä. Yksityiselämän sovittaminen päivätyöhön on ollut vaikeaa. Kirjoittaminenkin on kärsinyt. Aikaisemmin olin aamupäiväkirjoittaja. Nyt työssä joutuu käsittelemään paljon asiasisältöä, lukemaan ja kirjoittamaan, mikä kyllä syö kirjoittamishaluja vapaa-ajalla. Ikävöin työkavereita ja nautin joka hetkestä, jolloin saan olla eri vastaanottojen porukoiden kanssa tekemisissä. Se on ollut molemminpuolista, uskallan sanoa. 

Olen saanut palautetta: “Ihan oot omassa hommassas” (työntekijä osastotunnin päätteeksi). “Siun kanssas on mukava tehdä näitä” (osastonhoitaja riskienarvioinnin päivittämisen yhteydessä). “Aktiivista toimintaa. Erittäin hyvä kädenojennus ja tuki esihenkilöille” (kiertoteitse välitetyt kiitokset). Tällaiset kommentit hivelevät valehtelematta mieltäni. Samasta syystä otin ne tähänkin. Mulla on paha tapa vähätellä itseäni, enkä mielelläni ainakaan lähde kehuskelemaan. Siinäkin on vielä oppimista.  

Nyt ei vähätellä. Melkoinen vuosi, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä. 

Luurit ovat käyneet tutuiksi

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

 

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään

BoD 2025. 199 s.

 

Salanimellä, mutta tätä nykyä omilla kasvoillaan ja toki koko persoonallaan esiintyvän Gabriel Korven viides Valo Kurki -dekkari Matkalla ei minnekään laittaa tuon helsinkiläisyksityisetsivän lastenvahdiksi. Kyllä vaan, se kun on pieninä palasina leipä dekkareillakin, vaikka tulonlähteenä Kurjen kohdalla on myös osto- ja myyntiliike. Ihan lapsista ei ole kysymys, vaan aikuisikää lähentelevästä nuorisojoukosta. Railakkaan viikonlopun pisteenä iin – vai sanoisiko viivana peilin päälle – on nuorten hörhöily. Ei koskaan enää, tuumaa Kurki keikan jälkeen.

Tuota kommenttia Kurki joutuu selittämään poliiseille, kun yksi nuorista kuolee pian pommiattentaatissa. Samassa istunnossa häntä kielletään tutkimasta tapausta. Jätetään se homma nykyisille poliiseille. Niinpähän vain käy, että Kurki päätyy tiedustelemaan Suomen mittakaavassa erikoislaatuisen henkirikoksen taustoja, vieläpä kun poliisit uskovat ratkaisseensa tapauksen. Tutkimukset antavat Kurjelle aihetta vierailla aina Englannissa ja Irlannissa saakka. Siellähän sitä attentaattiasiantuntemusta on, voi todeta, kun kertaa lähihistoriaa. Kakkosjuonena Kurki selvittää omaa sukutaustaansa. Isästäänhän hänelle ei toistaiseksi ole ollut varmuutta.

Olen lukenut tai kuunnellut koko sarjan. Oli taas hauskaa todeta, että Kurjen lähipiirillä on kaikki hyvin. Mies on säilyttänyt ihmissuhteensa Janiin ja kissatkin ovat kuvioissa. Sarjan luojalla on erikoinen kyky saada vaikkapa kahvinkeitto tai mansikoiden ja kalan hakeminen torilta kuulostamaan luksukselta. Ajankuva ja 90-luvun Helsinki on tunnelmallinen ja jännittävä.

Ihailen Korven sitkeää jalkatyötä ja oman tien kulkemista. Tästä hän kertoo blogissa gabrielkorpi.com. Sarja ei ole ottanut kipinää kaupallisten kustantajien puolella, lukuun ottamatta tanskalaista Saga Egmontia, jonka kautta hän on saanut tuotoksensa myös äänikirjaksi. Uutta on tulossa ja vieläpä Kirjailijaliiton apurahan turvin, mutta tällä kertaa jotain muuta kuin Valo Kurkea. Oma tie on todellakin ollut oikea. Ainakin minun mielestäni on pintapuolista mitata menestystä vaikkapa suuren kustannustalon sopimuksella. Ikävimmässä tapauksessa jäät vain firman isojen nimien varjoon. Itselläni on ollut ilo olla GK:n kanssa sometuttu jo useamman vuoden ajan. Kai se on sitä verkostoitumista. Jaan ennakkoluulottomasti ja mielelläni lukukokemuksiani, tuen tekijöitä marginaalipainotteisesti ja olen iloinen aina kun joku muistaa allekirjoittaneenkin tuotoksia. Sellaista vaihtotaloutta. Juuri näin meidän välillä on tapahtunut. Kirjasarja sopii ennakkoluulottomille Cozy Crimen ystäville.

Lukemani kirja on Vaarakirjaston omaisuutta.

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet - sarjan yhdeksäs osa vie helsinkiläisdekkarin Miamiin

 

Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet

Crime Time 2025. 255 s. 

Ari Wahlstenin vakiosankari afroamerikansuomalaisen Kit Karisma on henkilökohtaisemman tehtävän edessä kuin koskaan. Mies Karisman menneisyydestä ilmestyy ison meren takaa aikomuksenaan ottaa tuo helsinkiläisyksityisetsivä hengiltä. Heti kohta Karismalle selviää syykin, kun tähän vilpittömään suomalaisen tangon ystävään ja Corsa kuskiin ottaa yhteyttä miamilainen rikosylikomisario Christina Jimenez. Kaksikymmentä vuotta aiemmin Karisman yksityisetsiväisän murhassa käytetty käsiase on löytynyt. Itse tekijä on edelleen teillä tietämättömillä. On selvää, että tällainen tieto ei jätä Karismaa rauhaan ja hänen on jäljitettävä isänsä murhaaja, varsinkin kun teon taustatahot haluavat näköjään vaimentaa pysyvästi myös hänetkin.

Juttu vaatii matkustamista Miamiin entisille kotikonnuille ja vanhojen tuttujen tapaamista niin hyvässä kuin pahassakin. Vaaditaan myös takaumavierailuja kahdenkymmenen vuoden taakse. Silloin nuori Karisma viettää aikaa Miami Boxing Clubilla, heilastelee ja yrittää noudattaa vuoden 1964 kullanvärisellä Cadillac 4d 62 sedanilla ajavan isänsä neuvoja. Neuvot koskevat seuran valintaa. Nuorten lähtökohdat vaihtelevat poliisin pojasta ammattirikollisiin. (Oli muuten pakko mainita auton malli noin tarkkaan, koska ajopeli on tasan vastaava Hurriganesin Roadrunner albumin kansikuva-auton kanssa, paitsi tietysti väriltään.) Takauman ansiosta lukija pääsee mukaan veritekoon johtaneeseen tapahtumasarjaan tässä ja nyt -kohtauksina. Mukaan päätyi silloin myös Kit Karisma. Samasta syystä hän teki äitinsä kautta Suomen kaksoiskansalaisena jenkkinä ratkaisunsa ja vaihtoi merenrantamaiseman Atlantista Itämereen.

Allekirjoittaneella oli kunnia osallistua kirjan julkaisutilaisuuteen Kallion kirjastossa ja toki jatkoillekin. Kiitoksia Wahlsten! Ei johdu konjakkitarjoilusta jos sanon, että sarjan yhdeksännen osan kaikki 255 sivua sisältävät loistavia juonenkaaria, käänteitä ja kohtauksia ilman turhia sivujuonia. Olen sanonut tämän ennenkin. Wahlstenin kerrontaratkaisu on tietoinen. Ihan kaikki ei ole kuitenkaan tietoista, selviää tapahtuman haastatteluosuudessa. Kirjailijan työskentely ei ole alusta loppuun luku luvulta suunniteltua insinöörityötä, vaan lähempänä tyyliä, jossa mies astuu ovesta ulos, eikä tiedä mitä kulman takana odottaa. Ihan jo senkin puolesta en voi kuin ihmetellä, että päästyäni kirjan loppuun, oli pakko selata aikaisempia tapahtumia ja kerrata syy-yhteyksiä. Jännitekaaret ovat todellakin rikoskirjallisuuden eliitistä. Matkan varrelta on löydettävissä enteitä ja alustuksia tulevaan, eikä niistä saa millään muotoa tekemällä tehtyä kuvaa, vaan ne ovat luonnollinen osa tapahtumien jatkumoa. Tätä voi ihmetellä. Wahlsten mainitsi kirjoittavansa lähes kerralla valmista ilman toisia tai kolmansia versioita. Ärsyttää! Itsestäni on tullut loputon hioja. Voi kun se jäisikin edes hionnaksi! Tosin, kun tietää Wahlstenin teatteritaustan ja kokemuksen kirjoittamisen opettamisesta, voi työmenetelmät ja ammattitaidon ymmärtää. Ei tietenkään voi verrata. Sitä Wahlstenkin painotti yleisötilaisuudessa. Niin sanottuja oikeita työmenetelmiä on useita.

Niin kuin Kuoleman pitkät jäljet, on koko kirjasarja konstailematonta, tyylitajuista ja sujuvaa kerrontaa. Wahlsten osaa kiusata lukijaa, mutta hyväntahtoisesti. Näytteeksi siitä kelpaa tämän viimeisimmän kirjan avoin loppu. Te tiedätte, ketkä olette jo oman kappaleenne lukeneet. Tuli muuten pitkä vuosi odotella kirjailijan seuraavaa teosta.

Noitavainoa ja naisvihaa Cornwallin malliin - lukukokemuksia Kaarina Griffithsin romaanista Tuulisolmut

 

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

Otava 2025. 399 s.

(Arvostelukappale)

 

Tapahtumapaikkojen aitiopaikalla asustelevan suomalaiskirjailija Kaarina Griffithsin Cornwall- mysteerisarja on edennyt tasaisella vuosi per teos vauhdilla kolmanteen osaan Tuulisolmut. Teosten taika säilyy ja miksei säilyisi. Tienoo vaikuttaa loputtomalta paikallisten legendojen ja kansanuskomusten tyyssijalta. Tällä kertaa Griffiths tutustuttaa lukijat Boscastleen, joka tunnetaan Britannian kuuluisimpana noitakylänä. Kylässä sijaitsee noitamuseo, muutamia taikapuoteja ja sen hautausmaan ulkopuolelta voi löytää noitavainoissa teloitetun Joan Wytten haudan. Kun vielä paikkakunnalla kerrotaan legendaa tuulisolmusta, josta kirjan nimikin juontuu, niin johan on ihme, jos ei näillä tarpeilla saada vetävää jännitysromaania aikaiseksi.

Tällä kertaa tarina alkaa äitinsä menettäneen ja sukujuuriaan selvittäneen Ann Hudkinsonin näkökulmasta. Sairaanhoitajaksi kouluttautunut Ann jäljittää esiäitejään Boscastlen kylään ja ihastuu paikkakunnan ympäristöaktivisteihin, jotka ylläpitävät itsestään myös noidan statusta. Ann haluaa olla yksi heistä ja perehtyy luonnonparannustaitoihin. Vastakkainasettelua saadaan kyläyhteisössä vaikuttavasta True men -ryhmittymästä, joka toteuttaa itseään ammuskelemalla Minsterin kartanon metsässä kettuja, vihaamalla naisia ja vainoamalla noitia. Sen kaiken he tekevät Minsterin kartanon omistajan Alex Cadocin siunauksella. Kun Ann osuu merilevänhakureissullaan joen mudasta erottuvaan ruumiiseen, tulee hän vedettyä epäilysten verkkoon, joka on äityvä moderniksi noitavainoksi. Sitä selvittävät sarjan vakio poliisihahmot rikostarkastaja Paul Digginsin johdolla.

Pubielämää, karnevaaleja, esihistoriallisia uhrauspaikkoja, legenda valkoisesta naisesta, noidan haudanryöstö, silmäkulmassa esiintyviä varjoja ja näkyjä. Miltäs kuulostaa? Kirja sisältää sopivasti magiaa, kuitenkin niin, ettei se karkota realistisen kerronnan ystäviä. Samaa hillittyä aineksien käyttöä kirjailija noudattaa rikosten ja väkivallan kuvauksessa. Keskiössä on kylän sosiaalinen elämä ja siinä esiintyvät ristivedot. Oman roolinsa saa paikalliskulttuuri, joka toimii lukijalle lähes matkailumainoksena. Oikeastaan reissuja järjestetäänkin Cornwalliin, selviää kirjailijan Facebook-profiilista. Meille, joiden aika ja rahavarannot eivät riitä paikanpäälle matkustamiseen, tuo lohtua Griffithsin runsas somepostailu ja kuvien jakaminen Instagramissa. Jotenkin vain olen päätynyt lukemaan Cornwall-mysteerejä ja vieläpä kirjoittelemaan näistä blogissa. Onkohan tässä takana jokin loitsu? Sarjan aikaisemmat osat ovat Meren syliin (2023) ja Lintumies (2024).

Viisi vuotta viisikymppisistä - pikku muisteloa

 

Uusi tapaus

Tätä kirjoittaessani on kulunut lähes kellontarkkaan 55 vuotta syntymästäni. Iltapäiväkahvin aikoihinhan se tapahtui. Ajattelin laittaa ylös jotain tyyliin, mitä on tähän mennessä tapahtunut ja missä nyt mennään. Edellisen kerran kirjoittelin tänne vähän samassa hengessä viisi vuotta sitten, kun täytin viisikymmentä. En tehnyt silloin viisivuotissuunnitelmaa ja jos olisin tehnytkin, olisi se mennyt todennäköisesti pieleen. Minun kohdallani viisivuotissuunnitelma taitaa tosin tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tekisi viisivuotias, mutta sehän voi olla hyväkin juttu. Pois turhat aikuisiän rajoitukset!

Perhe ja yksityiselämä

Onhan sitä viidessä vuodessa ehtinyt tapahtua asioita. Kaikki lähimmät ihmiset ovat edelleen keskuudessa. Viime vuonna minusta tuli valloittavan pikkutytön ukki ja otettiin puolisoni Sirpan kanssa koira. Edellinen koirahan menehtyi neljä vuotta sitten ja jätti aukon, joka tuli nyt täytetyksi vähän korkojenkin kera. Tämä uusi tapaus on Italian vesikoira. En suosittele tuota rotua kenellekään. Rasittava tapaus. Tai sitten minusta on vain tullut vanha ja enkä jaksa ylivilkasta haukkuherkkää ja päällä pomppivaa eläintä sisätiloissa. Tuossa se kävi äsken takanani sängyllä ja katsoi siitä olkani yli pihalle. Tällä hetkellä ei ollut haukuttavaa. Kotona on muuten kaikki hyvin. Oikeasti tuo koirakin on oudolla tavalla rakastettava. Lapsenlapsen jo mainitsinkin. Kaikki kolme tytärtä pärjäävät mukavasti, ovat parisuhteessa ja työnsyrjässä kiinni. Nuorin tuli valituksi välivuosien jälkeen yliopistoon, keskimmäinen kävi reikikurssin ja odotan, että hän antaa käsittelyn minullekin. Sama tytär onkin ollut mystikko pienestä pitäen. Sitä on suvussa. Itsekin tein taikoja isän kanssa kylähullun talon raunioilta kerätyillä esineillä. En muista toteutuivatko loitsut.

Kirjoittaminen

Mites kirjoitukset? Onneksi joskus joku muistaa vielä kysyä noin, vaikka julkaisutauko on venynyt jo kolmeen vuoteen. Julkaisin seitsemännen jännitysromaanini nimeltään Dekkari keväällä 2022. Palaute oli hyvää. Ainahan sille olisi suonut enemmänkin huomiota. Kaikista seitsemästä jännitysromaanistani pidän sitä parhaiten onnistuneena. Vanhemmallakin iällä voi näköjään kehittyä. Kirjoitan edelleen. Työpöydällä on pari keskeneräistä ikuisuusprojektia, joita korjailen pakkomielteisesti. Uutta en aloita, ennen kuin on keskeneräiset valmiina. Ihan hyvässä vaiheessa ne molemmat ovat. Toinen niistä odottelee parin kustantamon pöydällä kommentteja – kiitos vai ei kiitos. Toinen noista kustantamoista ilmoitti nettisivuillaan etsivänsä pohjoisesta kansanperinteestä ammentavaa kaunokirjallista teosta. Onnekkaasti tämä minun tekstini sattuu osumaan heidän kriteereihinsä. Se juttuni ei siis ole perusdekkari ja poikkeaa aikaisemmista, niin kuin varmasti voi päätelläkin. Otin tietoisen riskin ja kirjoitin sairaalamaailmaan sijoittuvan kummitustarinan, koska halusin ja koska olen kauhun ystävä.

Tätä toista taas en oikeastaan ole vielä tarjonnut minnekään, vaikka olen työstänyt sitäkin jo vuodesta 2019 lähtien. (Sivumainintana se koira löysi nyt jostain lankakerän ja on sotkeutunut siihen) Tämän toisenkin tekstin perusajatus on omasta mielestäni yksinkertaisesti vain niin hyvä, etten voi jättää sitä pöytälaatikkoon. Siinäkin otin riskin. Minut on mielletty sairaaladekkaristiksi. Samasta syystä kirjanikin ovat enemmän tai vähemmän sairaalamaailmaa. Tässä toisessa ikuisuusprojektissa näin ei ole. Tärkeimmät keskushenkilöt ovat kirjailija ja kirjoittamista harrastava huumeliigan käskyläinen.

Työsuojelu

Kirjoitusrutiini muuttuivat viime vuonna syyskuussa, kun siirryin päivystyspoliklinikalta päivätyöhön työsuojeluun. Minullehan on siis yleensä ollut aamupäivät parasta kirjoitusaikaa. Edellinen työsuojeluvaltuutettu, entinen työkaverini vanhasta päivystyksestä oli jäämässä eläkkeelle ja otti minuun yhteyttä. Riitta kysyi, haluaisinko tulla hänen tilalleen. Oli ajatellut, että olisin hyvä ja sopiva tyyppi tuohon tehtävään. En vastannut myöntävästi ihan ensimmäisen puhelun aikana, vaan mietin yön yli. Rehellisesti sanottuna, olin odottanut ja toivonut jotain tällaista tulevan. Muutamina kertoina jo melko pitkän aikaa olin käynyt töissä melko synkissä vesissä. Kilometrit painoivat.  Pitkinä yövuoron tunteina ja ruuhkaisina päivinä haastavien asiakastilanteiden jälkeen lähettelin hartaita pyyntöjä jonnekin atmosfääreihin. Jos haluaa uskoa tapahtumilla ja koettelemuksilla olevan tarkoituksensa, sellaista toivoin tulevan. Tulihan se sitten. Seuraavana päivänä soitin Riitalle ja kysyin, että mitä sen sellaisen työsuojeluvaltuutetun tehtäviin oikein kuuluukaan, jonka lopuksi vastasin myöntävästi. Valintani meni vielä äänestykseen. En muista äänimääriä, mutta voitin vaalit reilulla äänienemmistöllä. Minuun luotettiin ja olin ehtinyt tutustua lähes kolmenkymmenen vuoden aikana isoon porukkaan terveydenhuollon ammattilaisia, jotka ovat levittäytyneet ympäri maakuntien palvelupisteitä.

Pitää sanoa, että on ollut opettavaiset vajaa yhdeksän kuukautta. Olen saanut tutustua uusiin ihmisiin ja tavata vanhoja tuttuja uudelleen. Paljon uusien taitojen opettelua, perehtymistä, esiintymistä ja osallistumista, kuuntelemista ja kannanottoa. Ei ole koko ajan ollut kivaa tämäkään ja olen joutunut keräämään rohkeutta vuorovaikutustilanteissa, mutta siinä se työsuojeluvaltuutetun identiteetti pikkuhiljaa jalostuu. Olen tosin pystynyt hyödyntämään aikaisempaa ammattitaitoani ja kokemuksiani ja tietysti tätä taipumustani ilmaista itseäni kirjoittamalla. Aina silloin tällöin, kun olen saanut jonkin kirjoitustehtävän, olen päässyt mukavuusalueelleni. Näissä vain asiasisällön asiallisuus ja todenperäisyys asettaa tietyt rajoitukset. Te ymmärrätte. Kausi päättyy tämän vuoden lopussa. Saattaisinpa vaikka jatkaakin tätä, jos minut vain valitaan. Ihan kaikkea en ole vielä päässyt näyttämään. Samaan hengenvetoon on sanottava, että vieläkin ikävöin päivystystä. Olisi kiva laittaa pitkästä aikaa vaikka jokin olkapää paikalleen tai höpistä kahvihuoneessa niitä näitä, joskus syvällisiäkin. Yövuorot olivat viimeksi mainitun suhteen kulta-aikaa. Eli eihän minulla ole kuin voitettavaa, valittiin tai ei.

Lopuksi

Onpa rauhallista. Sirpa meni makuuhuoneeseen lepäämään ja otti koiran mukaansa. Muutamat lähimmäiset tulevat kahville vajaan tunnin päästä. Ne, jotka lyhyellä varoitusajalla pääsevät. Kaverisynttäreitä en pidä. Miten tuosta tuli mieleen se viisivuotias, josta puhuin alussa? Mutta joo, kavereiden kanssa tuli vietettyä mukava vajaa viikko Tukholmassa jääkiekon MM-kisoissa. Eiköhän siinä ollut juhlaa riittämiin. Olen onnekas, että nuo kolme miestä ovat säilyneet ympyröissä jo peruskoulusta lähtien. Eivätkä ole muuttuneet yhtään, paitsi että… No, paidaton kuva otettiin joka tapauksessa. Vain yksityiskäyttöön, vain yksityiskäyttöön.

Miia Saari: Toimenpidepäivät

 

Miia Saari: Toimenpidepäivät

Enostone 2024. 327 s.

 

Miia Saaren esikoisromaani Toimenpidepäivät on kuvaus pikkaisen päälle viisikymppisen Tiian viimeisistä työpäivistä lehtikonsernin palveluksessa, jossa on alettu ajamaan sisään ihmisvoimin toimitettavia lehtijuttuja korvaavaa tekoälyä. Toimittajan elämää sävyttää työpaikan henkilöstövaihdokset, ihmissuhteet ja niiden väliset kemiat, sekä haasteet ikääntyvän äidin hoitopalveluiden järjestämisessä ja heidän kesänviettopaikkansa ympäristöä koskevat mullistukset. Kirkkaasti suurimman huomion näistä vie tuon lehden kuviot.

Kirja on mielikuvituksellinen, lähes fantasiaa (ainakin kostofantasiaa), mutta ei sellaisissa kohtaa, joissa ei ole mielikuvitusta tarvittu. Vastaavia tuolileikkejä on käyty työpaikoilla ja käydään tänäkin päivänä. Porukkaa vähennetään milloin milläkin verukkeella ja ikärasismi itää pinnan alla, vaikkei mitään myönnetä. On liian helppo vedota milloin mihinkin järkisyihin. Samoin itse toimittajan työn kuvaus on yksi yhteen todellisuuden kanssa ja vieläpä kiinnostavasti kirjoitettu. Esimerkkinä kohta, jossa paljastetaan kuinka saada yksittäisestä aiheesta jutunjuurta useammalle julkaisulle. Tässä tapauksessa sellainen on joulun suosikkilelu.

Fantasiaksi romaanin tekee ainakin vanha luonnollista kuolemaa tekevä toimitalo, joka toimii tapahtumien tärkeimpänä näyttämönä. Uusi hienompi ja nykyaikainen pytinki rakentuu samaan aikaan viereen. Tunnelmaltaan lyijynharmaa öinen toimistotalo kerroksineen sisältää maagisuutta hipovia yksityiskohtia. Ihan kuin joku tai jokin tarkkailisi päähenkilöä. Sama mystiikka koskee tekoälyohjelmaa, jossa on nappulat new ja download, joista ensimmäistä ei saa painaa, koska sen väitetään hävittävän kaikki tiedot. Arvatkaapa, painetaanko sitä? Seurauksiakin voi arvata, mutta pieleen menee takuulla.

Saari kirjoittaa tummanpuhuvalla humoristisella otteella. Kyyninen päähenkilö Tiia on kaikessa sarkastisuudessaan herkullinen ja meikäläisen mielenlaadulla samaistuttava. Sarjakuva, jota hän ryhtyy muutosten innoittamana jakamaan työntekijöiden suljetussa viestikanavassa, osuu ja uppoa. Joskus kauan sitten talossa työskenteli ihmisiä. He olivat liian sosiaalisia. Ja kalliita.  Talon johtaja saa itselleen lohikäärmeen muodon ja tämän lähin apuri gekkon ulkoasun ja varmasti luonteenkin. Paitsi, että oikeat gekot ovat viattomia luontokappaleita. Ihmisten tilalle palkataan pehmoleluja. Tasoja ja yllätyksiä riittää ja käänteissä on otettu hallittuja riskejä. Ainakaan minun mielestäni Saari välttää ylilyönnit ja niissäkin kohdissa, joissa läikkyy, pitääkin läikkyä.

Miia Saari on pitkän linjan mediamaailman ammattilainen ja hänellä on omakohtaista kokemusta työpaikan menettämisestä pariinkin kertaan. Kokemukset ja niiden aiheuttamat tunnelmat kannustivat laittamaan tapahtumia ylös. Vastaavien tilanteiden suhteen Saari ei ole jäänyt oman tiedon varaan, vaan on jututtanut eri medioissa ja rakennusalan yrityksissä työskenteleviä ihmisiä. Sivumainintana, myös rakennusalalla on oma haarakkeensa romaanissa. Vauhtia proosan kirjoittamiseen Saari on käynyt ottamassa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulusta ja hyödyntänyt professoritason tietämystä ainakin tekoälyn suhteen. Tämä viime vuoden uutuuskirja panee toivomaan, että kirjailijanura saa jatkoa.

Lukemani kappale on kirjaston omaisuutta.