Kiitos 50 v. merkkipäivän muistamisesta

Näin selfieiden aikakautena pitää muistaa omaa merkkipäivääkin itse. Mikä tekee tämän erityisen vaikeaksi, on luontainen taipumus vähätellä omia saavutuksia. Sitä vahinkoa yritän nyt ottaa tässä vähän takaisin, vaikka mitään karnevaalitapahtumia en ole täysistä kymmenistäni tähänkään saakka järjestänyt, jos muistakaan aikaansaannoksista. Nytkin, kun täyteen tuli kokonainen puolivuosisata, tuli koronaepidemia, joten jouduin perumaan juhlatilaisuuden Joensuun Areenalla ZZ Topin esiintymisineen ja helikopterilennätyksineen. (Vitsi, vitsi!)

Synnyin teiniparin iloksi tosiaan vuonna 1970. Valmistuin suoraan amiksesta, nimittäin saadessani alkuni äiti kävi vielä viimeistä vuotta keittäjälinjaa, mikä varmaankin selittää mieltymykseni ruuanlaittoon. En ole mikään gourmet-kokki, teen ihan arkisapuskaa, mutta jotain kuvannee vanhimman tyttäreni huudahdus, kun hän joskus vuosia sitten tuli eräänkin kerran koulusta kotiin. ”Ihana tuoksu! Arvasin jo kadun päästä, että se tulee meiltä!”

Isä oli sairaanhoitaja, äiti perhepäivähoitaja ja teki loppu-uran kotipalvelussa lähihoitajana. Ihan suoraan en lähtenyt seuraamaan isän, tai vanhempien, esimerkkiä ammatinvalinnan suhteen. Peruskoulun jälkeen kävin putkilinjan P-K keskusammattikoulussa (tuttavallisemmin Kakolassa) ja ehdin ennen 90-luvun lamaa työskennellä putkifirmassa 2,5 vuotta. ”Teillä ei ole mitään hätää, olen putkiasentaja,” Tuolla ajatuksella olen joskus viihdyttänyt (ainakin itseäni), kun olen asettanut katetreja, nenämahaletkuja ja kanyylejä potilaille.

Sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnon aika tuli vasta 1993, jota ennen ehdin olla työllistettynä terveyskeskuksen teknisessä huollossa ja vuodeosastolla. Vahvana vaikuttajana tässä oli tv-sarja Teho-osasto. (Se kutsumuksesta) Yksi sen käsikirjoittajista Michael Crichton kuuluu lempikirjailijoihini. Pääsin peruutuspaikalle Outokumpuun, josta siirryin myöhemmin Joensuuhun ensihoidon ja sairaankuljetuksen syventävälle jaksolle. Okussa oli muuten aivan upea äidinkielenopettaja ja elämänkaariteema oli viedä menneessään – ja veikin. 

Joensuun ryhmä oli ensihoitoon suuntautuvien lähihoitajien suhteen pioneeri, ensimmäinen lajissaan. Samaan aikaan päättyi lääkintävahtimestarien koulutus ja tilalle tuli lähihoitajan ammattinimike. Sain paperit stipendin kera jouluna 1995 ja lopputalvesta pääsin tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta Siilaisen terveysaseman päivystyspoliklinikalle. Siellä töitä riitti 4,5 vuotta, kun tuli aika siirtyä keskussairaalaan Tikkamäelle. Tämä tapahtui marraskuussa 2000. Siellähän sitä ollaan edelleenkin.

Aikaansaannoksista tärkeimmät ovat kolme tytärtäni, syntymävuodet 1997, 1999 ja 2003. Nuorimmainen on vielä kotona ja käy lukiota. Vanhin tytär asuu Tampereen seudulla ja valmistuu nyt hammashoitajaksi ja keskimmäinen asustelee kotoseudulla. Hän kävi kauppakoulun ja työskentelee luonnollisestikin kaupassa. Kohtuun ihmisiä ja omia persooniaan kaikki kolme. Olen ylpeä heistä. Rakkauden lapsia, voisi sanoa, nimittäin emme ole avopuolisoni kanssa naimisissa. Yhteiseloa on silti takana pian kolmekymmentävuotta. Temppu sinällään.

Kirjoittaminen tuli vakavasti kuvioihin 2000-luvun alkupuolella, kun menetin värikkäiden vaiheiden jälkeen keskimmäisen veljeni. Olin toki kirjoitellut ajatuskuvioita ja lukenut melko paljon tuotakin ennen, mutta nyt halusin jollain lailla purkaa tuon kokemukseni paperille. Purkamatta on edelleen, vaikka hyödynsin sitä paljonkin kirjoittaessani Testinukkeja, vuonna 2009 julkaisemaani jännitysromaania. Romaanin veljessuhteessa on paljon omakohtaista. Aloitin sen kirjoittamisen heti käytyäni Oriveden opiston luovan kirjoittamisen kurssin vuonna 2002. Nukkeja ennen oli ehtinyt ilmestyä vuotta aikaisemmin Väärin voitettu, fantasiani peliasiantuntijasta pulassa. Harrastin tuohon aikaan urheiluvedonlyöntiä melko ahkeraan ja haaveilin ammattilaisuudesta. Utopistista, tiedän, mutta ei haaveammattini ole muutenkaan olleet koskaan mitenkään realistisia, alkaen sijaisnäyttelijästä, siis stuntmanista, aina kirjailijaan.

Vuosien yrittämisen jälkeen solmin ensimmäisen kustannussopimuksen Myllylahden kanssa. Vuonna 2013 ilmestyi Pimeimmät tunnit, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin Luonnollinen kuolema ja reilu pari vuotta sitten Kroonikko. Kiitos yhteistyöstä ja luottamuksesta Myllylahden Niina ja Lassi! Juuri nyt työn alla on eri vaiheissa neljä käsikirjoitusta, joten on mahdollista, että vähän pidemmän tauon jälkeen julkaisutoiminta tulee kiihtymään. Aikaisintaan jotain valmista voisi olla syksyllä 2021. Jos kirjoittaminen ei ole tuonutkaan elinkeinoa, on se rikastuttanut elämääni ja antanut merkityksen elämän varjopuolillekin.

Mitäs vielä kehuisi? Yksitoista maratonia, tosin viimeisimmästä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta, enkat 3:39: ja jotain. Nythän sitä voisi alkaa taas reenata vakavasti, kun vaihtuu sarjakin. Niin ja osaan soittaa kitaralla ainakin Still loving you, You shook me all night long, Hells bells ja Stairway to heavenin, viimeisestä sen A-osan. Olen itseoppinut kitaristi. Pääkeikka oli kymmenisen vuotta sitten ensiapupolin 20-vuotisjuhlissa. (Baddingia, Hurriganesta, yms.) Niin joo, allekirjoitin ihan äskettäin äänikirjasopimuksen kirjoista Testinuket, Pimeimmät tunnit, Luonnollinen kuolema ja Kroonikko. Mitä tästä seuraa, tarkentuu myöhemmin. Kiitos merkkipäivääni muistaneille. Vietin niitä lähimmäisteni kanssa.

Mika

Dekkari genren Saimaa-ilmiö

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Myllylahti 2018. 352 s.

Lähestyvänä syksynä (kyllä, syksy lähestyy aina, ennen kesääkin) on ilmestymässä joukko mielenkiintoisia kotimaisia kirjoja, ainakin Marko Hautalalta, Arttu Tuomiselta, Suvi Piiroiselta ja Tuire Malmstedtiltä. Kaksi viimeistä kiinnostavat paitsi teostensa puolesta, myös maantieteellisesti. Juuassa asusteleva Suvi Piiroinen on sijoittanut jännitysromaaniensa tapahtumat Joensuun seudulle, kun taas Malmstedt tappaa Savonlinnassa, näin leikkisästi ilmaistuna. Tutulla mie-kielialueella molemmat. Piiroinen onkin jo tuttu, mutta Malmstedtin tuotosten kanssa tuli kiire, mikäli mielin välttyä syksyn lukuruuhkalta.

Pieksämäkeläinen Englannin kielen opettaja Tuire Malmstedt otti ja pokkasi esikoisdekkarillaan Pimeä jää dekkariseuran esikoisromaanien vuoden 2018 kunniakirjan, jonka menestys ei jäänyt suinkaan muodolliseksi. Kirjabloggarit nappasivat teoksen omakseen ja suitsuttivat sen erinomaisuutta laajalla rintamalla, kuten myös Facebookin Dekkariryhmän postausaktiivit. Niin kuin usein aikaisemminkin, noteerasin tapauksen ja merkkasin kirjan muistiin palatakseni siihen myöhemmin. Aina ei käy niin, kaikkia kirjoja kun ei ehdi lukea hyvällä tahdollakaan. Se myöhemmin tuli nyt, kun kirjailija mainitsi Facebookissa Myllylahden kirjapakettitarjouksesta. Tartuin siihen oitis ja tulin innostuksissani sössineeksi verkkotilauksen niin, että kampanja ehti mennä ohi, eikä kirjoja näkynyt. Onneksi Myllylahden porukalla riitti suhteeni joustoa ja sain paketin vähän myöhässäkin kampanjahintaan.

Malmstedtin kirjasarja kertoo Savonlinnalaisesta poliisista Isa Karoksesta, hänen poliisitovereistaan, sekä naisen muusta lähipiiristä. Isan tytär Edith on kuollut aikaisemmin. Tuo elämänkokemus yhdistettynä aviosuhteen viilenemiseen on omiaan sävyttämään Isan tunnemaailmaa, mikä tekee seutukunnalla tapahtuvasta lapsisurmasta hänelle erityisen vaikean tutkittavan. Tyttölapsi löytyy katiskaan hylättynä, siis kuolleena veden varasta. Kun tapaus ei jää yhteen ja niiden väliltä löytyy yhdistäviä tekijöitä, on syytä otaksua liikkeellä olevan sarjamurhaajan. Epäilyksen kohteet löytyvät läheltä ja kaukaa, jopa peilistä, muttei mitään, mikä johtaisi pidätykseen.

Päätarinan edetessä Malmstedt käyttää lukijaa parissa aikaisemmassa aikajanassa. Ensimmäinen alkaa vuoden 1882 Alaskasta ja toinen Naarajärven sotavankileiriltä alkaen vuodesta 1943. Ensikosketuksella takaumien ihmiskohtaloilla, kahden intiaanilapsen eloonjäämistaistelulla ja suomalaismiehen järkyttävillä sotakokemuksilla ei vaikuttaisi olevan Savonlinnan tragedian kanssa mitään tekemistä. Niinpähän vain yhteys löytyy. Aika lailla hienosti kirjailija yhdistelyssä onnistuukin.

Karkeasti rikostutkinta noudattaa rikoskirjallisuuden ja poliisiromaanien totuttuja kuvioita. Tehdään rikospaikkatutkintaa, puhutetaan ja kuulustellaan paikkakuntalaisia ja tehdään johtopäätelmiä. Homma muuttuu ahdistavaksi Isan kannalta, kun joku tuntematon, kenties murhaaja, kohdistaa huomionsa häneen ja jättää itsestään jälkiä. Vähän outoa, Isa ei silti hiisku tästä kollegoilleen, mikä selittynee hänen henkisen jaksamisensa rakoilulla. Olon ollessa kurjimmillaan rikostutkijan on vaikea tunnistaa unen ja valvemaailman, tai toden ja kuvitellun rajapintoja. Loppuratkaisu on hajottaa hänet peruuttamattomasti. Mutta hajottaako, siitä otan selvää käymällä sarjan kakkososan Mykkä taivas kimppuun.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Myllylahti 2019. 341 s.

 Sitten tämä tapaus Mykkä taivas. Miten kuvailla dekkarin tapahtumista spoilaamatta yllätyksiä? Yksi keino on rajata kuvailu kirjan takakannen informaatioon, eikä sekään aina sensuurina riitä. Vastaani on tullut takakansitekstejä, jotka kertovat kaiken suurin piirtein koko teoksesta ja itse kirjan lukeminen lässähtää. Vieläkö jäi jotain luettavaa, huomaa miettivän. Isa Karos -sarjan kakkososan Mykkä taivas takakansi on tässä suhteessa onnistunut. Se virittää oikeaan tunnelmaan. Yleensäkin lukupäätös perustuu tunnereaktioon. Sanat: ”synkkä”, ”karmea”, ”pimeän verkko”, ”raaka murha”, ”sisäiset demonit” ja ”tuntematon pahuus” toimivat useimman dekkarihullun taikasanoina. Tartu kirjaan ja lue, voisi hokea kuin hypnoosin vallassa. Niinpä teinkin. Siis luin, en hokenut.

Isa Karoksesta kerroinkin jo jotain tuossa aikaisemmin. Nyt Isa ja muu poliisitiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyvän ihmisen pään mysteerin. Suhteellisen pienellä paikkakunnalla kun ollaan, osuu murha turhan lähelle viranomaisiakin. Herää kysymyksiä. Kenelle pää kuuluu, missä on loppukroppa, miksi hirvittävään tekoon on päädytty ja kuka tai ketkä ovat veriteon takana? Jotain tekemistä täytyy olla evakkotytön traagisella salaisuudella, kuin myös syyrialaisen pakolaistytön kohtalolla. Heidän elämänvaiheisiin lukija pääsee tutustumaan takaumajaksojen kautta. Tuttu kerrontamuoto jo esikoisen lukijoille ja varsin käytetty laajemminkin.

Yksityiselämän puolella Isa vaikuttaisi olevan kahden miehen loukussa. Exä Samuel tuntuu olevan vähän turhan hakki auttelemaan Isan kotipaikan tyhjentämisessä ja myyntikuntoon laitossa. Isan kaksijakoinen suhde työtoveri Niilekseen aiheuttaa hampaiden kiristelyä, varsinkin kun Isa ei ole ainoa nainen näköpiirissä. Inhimillisiä hahmoja, aina lasten sairasteluista romanttisiin suhteisiin, voisi henkilögallerian tiivistää.

Taaskaan Isa ei välty tuntemattoman pahan henkilökohtaiselta huomiolta ja joutuu ilkivallan kohteeksi. Tosin tekojen nimeäminen huomioksi ja ilkivallaksi ei anna oikeutta niiden mittasuhteille, käy tarinan edetessä selväksi. Rikostutkinta johtaa kerta toisensa jälkeen takaisin alkuruutuun. Häkissä ehtii pyörähtää epäiltyjä läheltä ja kaukaa. Kylmää kylmää, kunnes lämpenee ja lopulta polttaa. Loppuyllätys lyö todella ällikällä.

Mutta millä astalolla lyö Isa Karos -sarjan kolmonen Enkelimetsä? Se selviää syyskuussa. Kirja on muuten jo ennakkovarattavissa. Pitäisköhän?

Ansaittu kiitos Lastenkeskusta muistaneille lastenkirjailijoille ja kustantajille

Siun Soten ja Pohjois-Karjalan keskussairaalan lasten- ja nuorten poliklinikka, sekä osasto muutti tällä viikolla uusiin tiloihin. Kun nyt olen päässyt piireihin, eli samassa Facebook-ryhmässä monen muun kirjailijan, ison ja pienen nimen kanssa ja mulla on lähestymiskokemusta ainakin hylsyjen muodossa kirjakustantajista, innostuin kokeilemaan verkostoitumisen voimaa. Laitoin jakoon ehdotuksen kirjalahjoituksesta. Lukemista ja katseltavaa lääkärinodotukseen ja toipilaille osastohoidossa. 

Osallistumisinnokkuus yllätti positiivisesti. Mukaan lähti henkilökohtaisesti neljä lasten- ja nuortenkirjailijaa ja viisi kustannustaloa. Kaiken kaikkiaan nimikkeitä kertyi 63 kappaletta, joistain useampikin nide, sekä kyniä, värityskuvia ja julisteita, viimeksi mainittuja seinäjokelaiselta lastenvaate- ja kangasfirman Story of Roon Maija Haapojalta. Ihan kaikille kirjakustantajille en viestiä laitellut, mutta ne, joille sähköpostia lähti vastasi hyvällä prosentilla. Mukaan ilmoittautui Bazar, Kustannus-Mäkelä, Lastenkeskus, Myllylahti ja S & S. Omilla tekijänkappaleillaan tempaukseen osallistui Jutta Tynkkynen, Marjut Brunila, Heli Haavisto ja Anneli Kanto. 

Valtaosa kustantajien lahjakirjoista on suomalaisten tekijöiden tuotoksia ja teemat vaihtelevat jännityksestä ja arvoitusten ratkaisusta maailmanlaajuisiin ja opettavaisiin aiheisiin.  Supersankareita, ritareita, keijuja, pupuja, leppäkerttuja, luontoa… Kysy mitä vain, siitä löytyy nyt kirja uudesta Lastenkeskuksesta Joensuusta. Kirjastoksikin sitä voisi tätä nykyä kutsua.

Osaston lähiesimiehet pyysivät välittämään ISOT KIITOKSET kaikille mukaan lähteneille lahjoittajille! Minäkin kiitän. Kirjat on luovutettu juhlavin menoin, eli lastattu pyörätuoliin ja toimitettu uusiin tiloihin odottamaan lukijoita ja katselijoita. Hyviä juttuja, niitä tarvitaan kaiken negatiivisen uutisoinnin joukossa!

Lupaus ruumiinkauhusta

Tiina Raevaara: Kaksoiskierre

LIKE 2020. 260 s.

Tuoretta verta – Kauhukirjoittajan oppaan mukaan ruumiinkauhu hyödyntää vieraan pelkoa, kun jokin tuntematon tunkeutuu kroppaan ja se muuttuu jotenkin vääräksi. Ihmisen ja ei-ihmisen raja rikkoutuu. Nekropunk taas puolestaan kuvaa irvokasta, epäsuhtaa hahmotyyppiä, useimmiten elävää kuollutta, mutta miksipä ei vaikka sian ja ihmisen risteytystä. Kun kirjan aihe flirttailee ajatuksen kanssa, jonka mukaan kahden eri eläinlajin soluja risteyttämällä pystytään tuottamaan niin sanottuja kimeerejä ja kirjan kirjoittaja on kauhuteoksistaan tunnetuksi tullut perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori, voi odottaa jotain alussa mainittua. Okei, odotin kunnon övereitä. Ne jäivät toteutumatta. Lähes toteutumatta, pitää loiventaa.

Päähenkilö Eerikan entinen esimies ja tutkimusryhmän johtaja Kari S. Pajusuo on palannut Yhdysvalloista Suomeen ja jatkanut kimeeritutkimuksia, tarkoituksenaan yhdistää ihmisen ja sian solut niin, että eläintä voitaisiin käyttää jopa siirtoelinten kasvattamiseen, siirtoelintehtaina. Suomen laki kieltää sen ja risteyttäminen pitää lopettaa alkiovaiheeseen. Mutta maailma on Suomea suurempi, eikä kaikkea kerrota lainvalvojille. Kertomisesta puheen ollen, Pajusuolla on tulenarkaa tietoa Eerikan tyttären Tuulikin alullepanosta. Voin sanoa, että tyypilliset juhannussähläykset jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Tiedolla on helppo kiristää. Eerikan on siis palattava laboratorioon tilanteessa, jossa hän ei itse asiassa tiedä mihin tutkimukset pyrkivät. Hän saa tietää, että hänen edeltäjänsä Sarianna on kuollut epäselvissä olosuhteissa auton yliajamana. Kenties hänen ei kannattaisi hirveästi kysellä ryhmän meiningeistä. Yksi heistä, Tommi, on entinen lääkäri ja on asunut Kiinassa. Puhuukin sitä melko sujuvasti. Yhdistelmä panee miettimään. Kaikki tietää mitä joissain Kiinan vankiloissa on harrastettu vankien sisuskaluilla. En sano, että näillä olisi mitään yhteyttä keskenään, mutta sopii ajatella.

Oma yksityiselämän ulottuvuus on Eerikan pakkomielle tuleen, sekä hänen asuinkumppaninsa ja lapsuudenystävänsä Kristiina. Naisilla on synkkä menneisyys. Kristiina maalaa. Aiheilla on tietty fokus ja tavoitteiden saavuttamisessa lievästi sanottuna kyseenalaiset keinot. Anteeksi vihjailuni, mutta kun en millään viitsisi tehdä juonipaljastuksia. Kirjaa lukiessa kaikki yllätykset ovat tarpeen. Kuka muuten sanoi kirjoitusohjeessaan, että jos et tiedä miten homma etenee, tapa joku? Se oli joku näitä dekkarilegendoja. Jos joku muistaa, kertokaa. Tuo tuli vaan mieleen Kaksoiskierrettä lukiessa, nimittäin eräästä tarkemmin mainitsemattomasta surmatyöstä tarina vaihtaa tasoa ja kierrokset lisääntyvät.

Melko pitkän aikaa olen ollut psykologisten jännäreiden ystävä ja kirjoittanut itsekin vähän siihen suuntaan viittaavaa proosaa. Viimeaikaisten lukukokemusteni jälkeen mieli on alkanut muuttua. Monesti psykologinen on yhtä kuin jaarittelua ja mielen liikkeiden vatvomista. Merkittävät tapahtumat jäävät vähäisiksi ja niitäkin saa odottaa loputtomiin. Tämä siis ihan yleisenä huomiona. Mitä Raevaaran uutukaiseen tulee, niin ensinnäkin on ihan huippua, että meillä Suomessa on hänen kaltaisiaan asiantuntijakirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta ja halua heittäytyä viihdekirjallisuudenkin puolelle. Luin Kaksoiskierteen suurella mielenkiinnolla, sivut etenivät huomaamatta ja sain lopussa kaipaamani palkkion.

On ihan ok hallusinoida

Jukka Häkkinen: Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia

Docendo 2019. 240 s.

Olen varmaan tulossa vanhaksi tai jotain, nimittäin läheskään aina ei lenkillä ollessani soikaan korvakuulokkeista poppia, vaan radion puheohjelmia, tai podcasteja. Eräänäkin kertana kuuntelin Yle Areenasta Kalle Haatasta. Haatasen vieraana oli havaintopsykologian tutkija Jukka Häkkinen, jolta oli ilmestynyt joitain aikoja aikaisemmin tietoteos Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia. Innostuin. Kirja piti saada itselle.

Mielen oudot maisemat – Hallusinaatioiden psykologia on jatkoa vuonna 2018 ilmestyneelle Outojen kokemusten psykologialle. Alun perin aiheen piti kuulemma olla yksi luku edellisessä kirjassa, mutta ansaitsikin tulla käsitellyksi erikseen. Aiheen laajuus yllätti Jukka Häkkisen. Hallusinaatioita ja erilaisia todellisuuden vääristymiä, sekä illuusioita voi kokea ilman psykiatrista, tai neurologista diagnoosiakin. Yleensä ne tunnistetaan oman pään tuotoksiksi, eikä niitä pidetä sellaisenaan totena. Kokemuksen voi laukaista esimerkiksi voimakas, suru, stressi, väsymys, kuoleman uhka, päihdyttävät aineet, tai vaikka pelkästään altistuminen pitkäaikaiseen yksitoikkoiseen ja ärsykeköyhään toimintaan.

Häkkisen esimerkit vievät lukijan mm. 50-luvulle, keskelle CIA:n rahoittamia tutkimuksia, joiden tarkoitus oli saada esille aistieristyksen mahdollisuuksia kuulustelutekniikkana, keinona aivopesuun ja kidutukseen. Tutkimusten peitetarinana tutkijat halusivat vain tietoa aistieristyksen vaikutuksesta yleiseen vireystilaan, ongelma kun tuli esille esimerkiksi pitkillä lentomatkoilla ja veturinkuljettajille. No ei ihan! Toinen mielenkiintoinen nosto on Etelämantereen vaeltajien enkelikokemukset. Yksitoikkoinen taivallus, ruuan säännöstely ja väsymys saivat tarpojissa aikaiseksi masennusta, apatiaa, ärsyyntymisherkkyyttä ja keskittymisvaikeuksia. Tunne ylimääräisen matkakumppanin läsnäolosta on koettu lohduttavana ja kannustavana. Lohdullinen on myös kuvaus yksinäisestä vuorikiipeilijästä, joka on pitänyt kirjaa viimeisistä hetkistään ennen kuolemaansa. Hän ei kuollut yksin. Jotkut 60-luvulla toimineet tutkijat eivät välttämättä tarvinneet koekaniineja, vaan nauttivat LSD:tä tai meskaliinia ja kirjasivat fiiliksiään. Saivatkohan apurahaa? Toisaalta, onhan meillä puistokemistejä vielä nykypäivänäkin.

Kokemukset ovat selitettävissä aivotoiminnan puutteilla. Vaikka nyt läsnäolon kokemuksia on voitu saada aikaiseksi stimuloimalla tiettyä kohtaa aivoista laboratorio-olosuhteissa. Muutenkin aivot värittävät havaintoja, olettavat jo aikaisemmin koetun perusteella niitä tietynlaisiksi. Osa oletuksista tulee jo esi-isiltä. Joo, olen säikkynyt puun juurakkoa ja pitänyt sitä käärmeenä. Itse ajattelisin, että puute on kyky, eli mahdollisuus muodostaa illuusioita, nähdä hallusinaatioita ja antautuminen vääristymille on lahja. Ilman sitä luettu tarina ei hahmotu mielessämme todellisiksi ihmishahmoiksi, maisemiksi ja tapahtumiksi. Dekkari ei jännitä, eikä kauhukirja aiheuta pelkoa, scifistä ja fantasiasta puhumattakaan. Jos katsoitte Sorjosta, sitä kotimaista tv-sarjaa, niin sen viimeisellä kaudellahan on oikein kouluesimerkki surun aiheuttamasta vainajahallusinaatiosta, kun sen päähenkilön, tämän rikostutkijan menehtynyt vaimo ilmestyy jutustelemaan miehensä kanssa aina aika-ajoin. Toki Sorjonen jo aikaisemmillakin kausilla tekee selväksi, että hänen aivokemiansa on altis erilaisille ärsykkeille.

Onko teillä kellään kokemuksia hallusinaatioista? Nyt on hyvä hetki tunnustaa. Itse muistan, kun joskus kolmentoista vanhana valvoin parhaimman kaverini kanssa koko yön ja pitkälti seuraavaa päivää. Tuli juotua varmaankin liikaa kahvia. Kahvia! Siinä vaiheessa, kun kahvikuppi liikkui itsestään kohti pöydän reunaa ja sen pelastamisyritykseni koitui kupin kohtaloksi, päätin ottaa torkut. Väsymyksen yhdistymisestä yksitoikkoiseen toimintaan on kokemusta siitäkin. En koskaan enää lähde autoilemaan pitkän lentomatkan päätteeksi keskellä yötä toiselle puolelle Suomea. Liian monta feikkihirveä ja liian monta turhaa väistöä.

Mitä on olla isä, poika ja yhä hengissä - kirjailijan kengissä

Petri Tamminen & Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Lukijat: Jukka Pitkänen, Ville-Veikko Niemelä. Storytel 2020. 5 h 6 min.

(Kuvakaappaus Storytelistä)

Vuoden vaihteessa vielä uhmasin, etten kirjoita blogissani äänikirjoista. Ajattelin kai, että kuuntelu oli toisarvoista. Olin jättää palvelun ilmaiseen kokeilujaksoon. Myönnän nyt, että syynä oli keskittymiskyvyn puutteeni. En pysynyt mukana juonellisessa tarinassa. Vähäinenkin touhuilu kuuntelun oheistoimintana heitti minut pihalle. Puute on olemassa edelleen. Sen sijaan huomasin nauttivani elämäkerta ja self help tyyppisistä jutuista, niissä kun ei tarvitse seurata monisyistä viritystä. Helposta kuunneltavasta käy myös kirjeenvaihto, niin kuin Petri Tammisen ja Antti Rönkän, eli isän ja pojan teos Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Öö. En oikein tiedä mitä sanoisin tästä kuuntelukokemuksesta… No, vitsi vitsi. Tuo heitto oli silmänisku äänikirjan sisältöön. Nuo sanat ovat Goodreadsin arviosta, sen aloituksesta, jonka Antti Rönkä sai lukea esikoisestaan Jalat ilmassa. Tämä tulee kirjeenvaihdossa käsitellyksi. Ihan oikeasti, keski-ikäisen isän ja jo nuoreksi aikuiseksi varttuneen pojan avoin kirjeenvaihto oli ja on mielenkiintoista kuunneltavaa. Lukijoiden äänet sopivat hahmoille. Vaikkei se liity mitenkään aiheeseen, heistä tuli mieleen Leijonakuninkaan Mufasa ja Simba. Ajatustenvaihdon kohteina ovat isäpoika-suhteen lisäksi kirjoittaminen ja kirjailijuus, kouluttautuminen, mielenterveys, julkisuus ja käsittelemättömät traumat. Edellä mainittujen aiheiden ohessa putoilee kirjoitustippejä. Isä ja poika ruotivat pojan valmistuvan esikoiskirjan käsikirjoitusta, jonka senkin omakohtaisuus nostaa näyttämölle kipupisteitä.

Helpottava ahaa-oivallus oli, että akateemikotkin tappelevat sanajärjestyksen kanssa. Oppineetkin tuskailevat tekstinsä kanssa. Oppineet vasta tuskailevatkin. Jos joku on liian tyytyväinen tuotokseensa, on hölmö, taisi vanhempi versio todeta. Isän ja Antin kokemuksista sain perspektiiviä palautteen vastaanottamiseen ja sitä todella tarvitsin. Kadehdin itseäni niiltä ajoilta, kun kirjoittelin suurella innolla ensimmäistä kahta romaaniani, noiden aikojen ennakkoluulottomuuttani, sokeaa draivia, tietämättömyyttä ja uskoani julkaisemisen autuuteen. Muutenkin olen kova kadehtimaan. Olen harmitellut oppimattomuuttani, että olen jäänyt jostain paitsi. (Lue bloggaus: Resepti menestyskirjailijaksi) Äänikirjan alkupuolella Antti kuvaa fiiliksiään jollain puisevalla yliopiston luennolla, kuinka hän nauttisi tarttua lapion varteen ja keskittyä ruumiilliseen, konkreettiseen suoritukseen. Tuo pistää miettimään, että ristiin kadehdinta taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö. Lieneekö kukaan koskaan, edes silloin tällöin onnellinen? Sekään ei ole varsinaisesti mikään jackpot, jos lapioi leipätyössä erilaisia ruumiin eritteitä ja muuna aikana kirjoittaa.

Mietin, millainen olisi oma kirjeenvaihtoni isäni kanssa. Hän täyttäisi tänä vuonna seitsemänkymmentäyksi vuotta, ellei olisi kuollut vuonna 1984. Olin silloin neljäntoista vanha. Kirjailijoiden Facebook-ryhmän keskustelussa aiheena oli joskus kohteet, kenelle kirjoitamme. Onko edes tarpeen valita yleisöä kirjoitusvaiheessa? Vai riittääkö, että kirjoittaa itselle? En tiedä, oliko vähän liian ylevää julistaa kirjoittavansa kuolleelle isälle. Sitä kun on taipuvainen romantisoimaan asioita, niin tulee joskus miettineeksi, että mitäpähän ukko tuumisi näistä touhuistani. Kova se oli lukemaan. Jerry Cottoneita ja dekkareita muutenkin. Joissain niistä oli sairaalakuvioitakin. Isä oli sairaanhoitaja. Nyt tämä meni itsestä tarinoinniksi, joten päätän raporttini tähän.

Sadistisia tutkimuksia ja universaaleja päämääriä

Stephen King: Laitos

(The Institute, 2019)

Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2020. 574 s.

Stephen King on vedossa, enkä nyt tarkoita, että hän olisi taas joutunut auton yliajamaksi ja joutunut raajavetoon (lue muistelmateos: Kirjoittamisesta), vaan että kirjailijaveteraani suoltaa proosaa kadehdittavaan tahtiin. Ja kun vielä sisältökin täyttää laatukriteerit, jää lukijan tehtäväksi antautua vain tarinan vietäväksi. Yksi Kingin erityislahjoista on vanhan ja uuden yhdistäminen. Miehen tuotanto uudistuu, mutta säilyttää faneille tuttuja aineksia. Hänellä on uskomaton samaistumiskyky varsinkin lapsiin, mikä korostuu Laitoksessa. Oikeastaan hänessä yhdistyy 12-vuotiaan mielikuvitus ja aikamiehen tietotaidot. Ideaalitilanne, sanoisin.

Uutuusromaanissaan Laitos King kertoo minnesotalaisesta 12-vuotiaasta Luke Ellisistä. Huippulahjakkaan pojan yliopistosuunnitelmat muuttuvat eloonjäämiskamppailuksi, kun hän eräänä aamuna herää huoneessaan, josta hänen nukkuessaan on hävinnyt ikkunat. Huono jäljitelmä, hän saa todeta viimeistään oven ulkopuolella, kun tapaa muut lapset ja saa kuulla päätyneensä tutkimuslaitokseen. Laitoksen lapsia ja nuoria yhdistää kyky liikutella esineitä, tai/ja lukea ajatuksia. Tapahtumiin liittyy oleellisesti poliisin hommista vapaaksi kulkijaksi jättäytynyt Tim Jamieson, joka pysähtyy DuPrayn pikkukaupunkiin ja ottaa sieltä yökolkuttajan pestin. Se on tavallaan vartijan homma, jos mietit. Timin ja Luken tarinalinjat yhdistyvät, mutten kerro miten.

Kauhun sijaan King luottaa sadistiseen tieteeseen, ihmiskokeisiin ja psykologiseen jännitykseen. Kaikkein älykkäimmätkin yliluonnollisilla kyvyillä siunatut, tai kirotut lapset ovat vielä keskenkasvuisia. Näin ollen pelkkä toistensa kanssa pärjääminen poikkeuksellisissa olosuhteissa asettaa äärimmäisiä haasteita, tutkijoiden kanssa pärjäämisestä puhumattakaan. Mutta yhteistyö on voimaa. VOIMAA! Seuraavan kerran kun kuulet hyrinää, se ei välttämättä ole jääkaappi-pakastin.